Korkeasaaren Pääsiäissaari-tapahtuma

Pääsiäisviikonloppuna on mukava puuhata jos jonkinlaista. Yksi hyvä kohde on Korkeasaaren jokavuotinen Pääsiäissaari-tapahtuma, jonne ehtii vielä hyvin huomenna eli maanantaina.

Olen aiemmin maininnut täällä kuulumisestani Korkeasaaren teatteriin (jolla on muuten rekrytointi käynnissä just NYT!). Tänä vuonna en itse ehtinyt Pääsiäissaaren näytelmään lavalle asti, mutta pitihän sitä käydä katsomassa mitä toverit ovat saaneet aikaan. Tämän vuoden näytelmän nimi on Korkeasaari kodiksi ja sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Laura Madekivi.

Näytelmässä Pääsiäissaarella asustavat patsastelijat ovat päättäneet muuttaa Korkeasaareen, omalla saarella kun ei enää ole resursseja elämiseen. Korkeasaaren Karhurouva Vatukka ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan saartaan vieraiden käsiin, vaan järjestetään Korkeasaari kodiksi -kilpailu. Kilpailun voittaja saa saaren hallintaoikeuden. Kuinka käy Korkeasaaren asukkaiden?

Korkeasaari kodiksi on koko perheelle tarkoitettu noin 20 minuuttia kestävä musiikkinäytelmä. Me olimme katsomassa ensimmäistä virallista esitystä lauantaina. Sali oli varsin täynnä ja yleisön ikähaarukka noin nelivuotiaasta nelikymppiseen. Etenkin lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän hyvin ja innostuivat äänestysmahdollisuudesta ja olihan sitä hymyä myös vanhempien kasvoilla!

Seuraavan kerran Korkeasaaren teatterin juttuja pääsee varmimmin seuraamaan Kissojen yössä elo-syyskuun korvilla.

***

Väittäisin tätä lomalaista kierteishäntäskinkiksi.

Korkeasaaressa käydessä kannattaa toki myös tiirailla eläimiä. Talvi on siinä mielessä otollista aikaa vierailla saaressa, että eläimet ovat viileämmällä säällä yleensä varsin aktiivisia. Esimerkiksi isot kissat liikuskelevat usein reippaammin kuin kesähelteillä. Karhutkin ovat jo tässä vaiheessa vuotta heräilleet talviunilta.

Stadin gundit muuttivat saareen viime vuoden lopulla.

Lisäksi Amazonia- ja Africasia -taloissa pääsee tiirailemaan eksoottisempien alueiden eläimistöä. Omia suosikkejani ovat suloiset tamariinit. Hellyyttävä oli myös pesimispuuhiin valmistautuva siniara, joka oli luopunut kaikista päähöyhenistään. Enpä ole ennen nähnyt kaljua papukaijaa.

Keisaritamariini.

Eli vaikkette nyt ehtisi pääsiäsmaanantaina Saareen niin menkää ihmeessä tässä kevään aikana!

Moai-patsaat.

William Golding: Lord of the Flies (suom. Kärpästen herra)

William Goldin klassikkoteokseen Lord of the Fliesiin (Faber & Faber, 1954) eli Kärpästen herraan tulee törmänneeksi milloin missäkin yhteydessä. Se myös keikkuu usein koulujen lukulistoilla, mutta itse en ollut sitä koskaan tullut lukeneeksi. Viimeksi törmäsin siihen nähdessäni elokuvan Silver Linings Playbook, jossa teos tiivistettiin oivallisesti muutamalla lauseella. Nyt kuitenkin päätin tarttua kirjahyllystämme löytyvään opukseen lukudiplomisuorituksen merkeissä.

They had guessed before that this was an island: clambering among the pink rocks, with the sea on either side, and the crystal heights of the air, they had known by some instinct that the sea lay on every side. But there seemed something more fitting in leaving the last word till they stood on the top, and could see a circular horizon of water. 
Ralph turned to the others.
"This belongs to us."

Lyhykäisyydessään Lord of the Fliesin idea on seuraava: joukko poikia päätyy lento-onnettomuuden seurauksena autiolle saarelle keskelle merta. Aikuisia ei ole mailla halmeilla, joten nuorukaiset tietysti nauttivat olostaan uimalla, syömällä hedelmiä ja leikkimällä rannalla.

Kirjan päähenkilöinä ovat Ralph, Piggy ja Jack. Ralph on urheilullinen poika, joka päätyy johtamaan poikajoukkoa tavoitteenaan tietysti saada pelastusjoukot saapumaan saarelle. Piggy puolestaan on astmaattinen ja paksu poika, joka saa kaikki parhaat ideat mutta jota muut pojat eivät juurikaan arvosta. Jack on kuoropoikien johtaja, joka päättää ryhtyä metsästämään saarelta löytyviä sikoja ja parantaa joukkion ravinnonsaantia.

Once more that evening Ralph had to adjust his values. Piggy could think. He could go step by step inside that fat head of his, only Piggy was no chief. But Piggy, for all his ludicruous body, had brains. Ralph was a specialist in thought now, and could recognize thought in another.

Juonen erityispiirteitä en viitsi ihan hirveästi eritellä, sillä en itsekään tiennyt lukiessani niitä kaikkia ja hyvä niin. Voinette kuitenkin kuvitella mihin suuntaan poikien ensin iloinen oleskelu alkaa muuttua kun kaikenlainen kontakti sivistykseen katkeaa eikä kukaan ole enää kertomassa mitä tehdä ja milloin. Auringonpaisteessa koettu ilonpito muuttuu yön pimeydessä peloksi näkymättömistä vaaroista.

Oikeastaan Lord of the Flies oli kammottava lukukokemus nimenomaan siksi, että se voisi ihan hyvin olla totta. Ihminen ei toden totta ole kovin mukava eläinlaji ja se, että kirjan henkilöt ovat nimenomaan lapsia tekee siitä karmivamman. Golding kirjoittaa hyvin ja aidosti, kuvaillen saarta kauniisti ja poikien kokemuksia jotenkin neutraalilla kertojanäänellä ja ehkä siksi niin vahvasti.

Lyhyesti sanottuna tämä Goldingin klassikko oli äärimmäisen kiinnostava lukukokemus, antoi ajattelun aihetta ja sai vähän pelkäämään kanssaihmisiä. Bonuksena tajusin vihdoin erään Fables-sarjakuvissa olevan viittauksen tähän kirjaan.

Lukudiplomitehtävä (Ihmisiä): Valitse muutamia musiikkikappaleita, jotka sopivat päähenkilön elämään. Perustele valintasi kirjoittaen.

Ensimmäinen kappalevalinta oli ilmeinen, mutta jouduin silti pyytämään siihen miehen apua. Tuomas Peurakoski Ensemblen kappale Jarkko on saanut inspiraatiota nimenomaan tästä kirjasta. Kappaleessa nuori, karismaattinen Jarkko johdattaa ystävänsä metsään perustamaan uutta ihmiskuntaa, mutta kaikki ei menekään aivan niin kuin pitäisi. Tämä kappale sopisi parhaiten ehkä Ralphille.

Jackille valitsisin Rage Against the Machinen kappaleen Killing in the name of. Raivoisa kappale sopii hyvin Jackin vaiheittaiselle muodonmuutokselle hienostuneesta kuoropojasta metsästäjäksi.

Piggy saa itselleen kappaleen Mr Cellophane musikaalista Chicago. Mr Cellophanen kertojanääni muistuttaa Piggyä, sillä molemmat pyrkivät tulemaan kuulluiksi ja huomatuksi, mutta onnistuvat siinä harvoin.

Haasteet: Yksi askelma kirjavuorelle.

William Golding: Lord of the Flies
Faber & Faber, 1954.
Oma painokseni: Penguin Classics, 2006. 336 s.
Kansi: Ben Gibson

Kupista: Liike 51 + kuulumisia viitosten muodossa

Liike 51 on pieni ranskalaistyylinen luomuun ja lähiruokaan paneutunut sekatavarakauppa Tapanilassa. Valikoimista löytyy hedelmiä, vihanneksia, maitotuotteita, leipiä ja erilaisia kahveja - näin muutamia mainitakseni - ja tunnelma on kuin vuosien takaa. Palvelu on ystävällistä ja fiilis kohdallaan. Kaiken muun mainion lisäksi putiikissa voi myös käydä kahvilla.

Meillä on nyt useampana viikonloppuna tullut tavaksi käydä Liikkeessä lauantaiaamuisin hakemalla jotain erikoisempaa kotiin ja toisinaan myös kahvittelemassa. Yleensä otamme molemmille caffe latet (muistaakseni noin 2,70 e) ja jaettavaksi ihanan Leibomo Limbun karpaloskonssin (2,10 e).

Liikkeessä on yksi suuri pöytä, jonka ääreen mahtuu helposti noin viisi ihmistä. Eikä haittaa vaikka pöydässä istuisikin joku, tai ainakin silloin kun me olemme käyneet on sopu antanut sijaa kahvipöydässä.

Näin muutenkin Liike 51 on kahvin ja teen ystäville mainio kohde, sillä hyllyistä löytyy mittavat valikoimat molempia. Kahvipavut saa jauhatettua liikkeessä joko pannu- tai suodatinjauhatuksella ja suosituksia kyselemällä löytää varmasti itselleen suosikin. Meillä on tällä hetkellä kotona Turun kahvipaahtimon Espresso Bruzia, mutta hyväksi havaittuja ovat myös olleet Johan & Nyströmin Pineapple Thief ja Kaffa Roasteryn Go' Morgon.

Liike 51:stä löytyy tietoa liikkeen facebook-sivuilta ja itse kauppa on osoitteessa Vanha Tapanilantie 51.

***

Lisäksi ihana Pihi nainen muisti minua hauskalla haasteella, joka menee näin:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

Kiitos Pihi nainen! Mennäänhän taas pian kahville!

2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat:
P.S. Rakastan kirjoja
Lurun luvut
Kannesta kanteen
Luettua
Villasukka kirjahyllyssä

3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin.

Olette muistetut, ette velvoitetut (ja pahoittelen jos tulee tuplina, en tiedä kenellä kaikilla on käynyt!).

Ja sitten ne viitoset.
Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:

kirja, avaimet, kamera, uni, halaus

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: 

Bill Bryson : Lyhyt historia lähes kaikesta (A Short History of Nearly Everthing)
Timo Parvela : Maukka ja Väykkä (käytännössä mikä tahansa sarjan kirjoista)
Jonathan Carroll : Naurujen maa / Sleeping in Flame
Andy Merrifield : The Wisdom of Donkeys
Haruki Murakami : 1Q84


Viisi materialistista joululahjatoivetta:
kahvinjauhatin, viinilasit, lukulamppu, teatterilahjakortti, uudet verhot

Viisi paikkaa, jossa haluaisin käydä:
Wien, Hanko, Dublin, Islanti ja Jäämeri.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:
Innostuva, esiintyvä, lukeva, käpertyväinen, huolehtiva.

Viisi lempiruokaani:

naisenviettelypasta, kakut, sushi ja riisirullat, papan tekemä kala, letut

Viisi elämänohjetta, jotka haluaisin jakaa kaikkien kanssa:
Vesi ja uni auttavat yllättävän moneen asiaan.
Löydä oma turmarajasi. (kiitos äiti, tähtään vastedes tähän!)
Uskalla sanoa myös ei (mutta älä liian usein).
Tee asioita, joista sinulle tulee hyvä mieli. Usein.
Viimeisenä vielä äidin klassikko-ohje: Älä koskaan pussaa poikaa, jolla on huuliherpes.

Kaunista alkavaa kevättä!

Lavalta & Savikiekolta: Ukkosmaineen Pallosalama

Minun ja Ukkosmaineen historia alkaa vuodesta 2008, jolloin minulle ehdotettiin lähtöä yhtyeen keikalle. Menin nettisivuille ja kuuntelin Mansikkakauden ja tiesin heti, että tämä on nähtävä.

Nyt neljä vuotta myöhemmin Ukkosmaine on julkaissut viidennen levynsä, Pallosalaman. Meillä uutta levyä odotettiin kovasti, sillä levyltä jo paljastetut raidat Askel ja Niin sen pitikin mennä kuulostivat hyvältä. Etenkin Niin sen pitikin mennä -kappaleen viimeiset rivit tuntuvat juuri nyt oikealta. Myös levyn avaus- ja nimiraita Pallosalama on saanut jo oman musiikkivideonsa ja sekin onnistuu herättämään minussa hyviä fiiliksiä tämän elämän suhteen. Vai mitä sanotte kappaleen lopetuksesta?

Minä pidän silmät auki
vaikka häikäisee
minä pidän silmät auki
koskaan en enää pelkää elää

Kun elää itse jonkinlaista ruuhkavuotta, osuvat levyn muutkin muutosaiheiset biisit hyvin oman elämän fiiliksiin. Kappaleet jäävät myös mukavasti soimaan päässä, mutta eivät ärsyttävän korvamatomaisesti vaan pikemminkin jukeboksina. Itselläni looppasivat erään työpäivän aikana mainiot Titanicin keulassa ja Karkauspäivä peräkanaa ja se toimi.

Mies ehti jo tituleerata Pallosalaman omaksi suosikki Ukkosmaine-levykseen ja itsekin alan vakavasti kallistua siihen suuntaan. Levy on nimittäin ihan älyttömän hyvä. Se kuulostaa siltä, miltä Ukkosmaineen pitäisikin kuulostaa ja onnistuu lisäksi yllättämään.

***

Eilen lauantaina 23.3. olin puolestaan kuudennella Ukkosmaine-keikallani Semifinalissa. Vaikka yhtyeen musiikista voi nauttia myös kotona, on tämä bändi sellainen joka täytyy myös nähdä livenä. Ukkosmaineen keikalta nimittäin ei voi poistua kuin hyvällä tuulella.

Lauantain keikalle kuultiin useampi biisi uudelta levyltä, mutta ei unohdettu myöskään vanhempaa tuotantoa. Yleisö sai toiveensa Salamaponin soidessa ja sekä Hälytys! että 80200 ovat kappaleita joissa on hyvä laulaa mukana. Ainut miinuspuoli lieneekin se, että keikoilla meinaa kadota myös se oma ääni kun yrittää laulaa mukana kaikissa biiseissä.

Lavashow on energinen ja ainut ongelma siinä on se, että ympäri lavaa sinkoilevasta diskotähdestä on käytännössä mahdoton ottaa tarkkaa kuvaa. Illan parhaan kommentin kuulin järjestysmieheltä, joka keskusteli takkijonossa edessäni olevan Ukkosmaineen keikalle ensimmäistä kertaa olleen naishenkilön kanssa. Järjestysmies totesi, että nämä Ukkosmaineen keikat ovat siitä kivoja kun on mahtava katsoa yleisön olevan ihan pähkinöinä. Niinpä.

Kiitokset siis Klaus Thunder ja Wilhelm Meister, teidän musiikkinne tekee hyvää!

Tsekatkaa yhtyeen nettisivut ja facebook-sivut. Seuraavat keikat Tampereen Telakalla 28.3. ja Kuopion Henry's Pubissa 30.3.

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Claire Castillonin novellikokoelma Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007) tarttui joskus mukaani Kurvin Fidasta. Silloin Castillonin uudempaa teosta, Kuplissa, luettiin ahkerasti blogeissa ja kiinnostuin tästä ranskalaisesta kirjailijasta joka ilmeisesti kirjoittaa varsin raikkaan oloisia lyhyttekstejä.


Äidin pikku pyövelin kahdessatoista tarinassa on kertojina äitejä ja tyttäriä. Äidit ja tyttäret kertovat toisistaan ja suhteestaan. Toisinaan he ovat väsyneitä toisiinsa, toisinaan liiankin läheisissä väleissä. Joskus äiti ei halua olla äiti eikä tytär tytär. Castillon kirjoittaa vähäeleisesti mutta yllättävästi. Asiat todetaan kylmän rauhallisesti, vaikka pinnan alla kuohuisi petosta, kuolemaa tai ihan vain pahaa oloa.


Yritin tunkea toisen takakonttiin, mutta rattaat veivät kaiken tilan. Istutin heidät lopulta päällekkäin pelkääjän paikalle, he huusivat kurkku suorana niin etten edes kuullut radiota. Aamuliikenne sujui yllättävän hyvin. Avasin oven ja heitin päällimmäisen kehätielle. Myönnän että olen pahoillani, koska tulin heittäneeksi kiltimmän.

Muutaman novellin verran Castillonin vähintäänkin omalaatuinen huumori jaksoi viehättää. Tapahtumat jutuissa olivat oikeastaan aika kamalia, mutta ne kerrottiin sellaisella tyylillä että suupieleen nousi väkisinkin vino hymy, sellainen samaan aikaan hämmentynyt ja pöyristynyt.

Puolenvälin jälkeen juttu alkoi väsyttää. Jutut tuntuivat muuttuvan yhä synkemmiksi ja ahdistavimmiksi. Tyttäret löivät äitejään, miehet pettivät tytärtä äidin kanssa, mikään ei mennyt hyvin. Tyylikin pysyi varsin samanlaisena koko teoksen ajan, vaikka kertoja vaihtuikin jokaisessa tarinassa. Oikeastaan Äidin pikku pyövelin lukeminen oli melkoisen pelottava kokemus ja minusta on jännittävää, että tällainen kirja on valikoitunut kahdeksasluokkalaisten lukudiplomin suorituslistaan.

Äiti käy hermoille. Minusta hän on tylsä, ja se saa hänet hyökkääväksi. Olen päättänyt lakata käymästä hänen luonaan, hän on kuin pankkitilini, mitään ei tapahdu, seisovaa vettä. Äiti vanhenee, minä kypsyn. Yritän kyllä, koetan saada hänet ajattelemaan muutakin kuin kilpailuja, niitä iänikuisia kilpailuja televisiossa, lehdissä, juustorasioissa, nenäliinapaketeissa ja marketeissa, mutta häntä ei kiinnosta muu kuin kuuluisuuksien kuolemat silloin kun ne sattuvat odottamatta.

Vaikka kokemus tämän kokoelman kanssa jäi varsin valjuksi, aion silti jossain vaiheessa kokeilla myös tuota uudempaa kokoelmaa. Synkkää huumoria nimittäin huomaa aika ajoin kaipaavansa ja Castillon selvästi osaa sitä tarjoilla, mutta selvästi näitä olisi nautittava hyvin pienissä annoksissa.

Lukudiplomitehtävä (Lyhytproosaa): Muuntakaa lukemanne teos runoksi.

Itse päätin tehdä haiun:

äidit, tyttäret
ja on kovin synkkää, oui
ranskalaisittain

Haasteet: Lukudiplomin lisäksi pinna kirjavuorelle kiipeämiseen.

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Insecte, 2006)
Gummerus, 2007. 130 s.
Suomentanut: Lotta Toivanen

Kaikki muuttuu paremmaksi (useita kirjoittajia)

Hankimme miehen kanssa kirjoituskokoelman Kaikki muuttuu paremmaksi vuoden 2011 Pride-tapahtumasta. Kirja koottiin vuonna 2010 samannimisen videon suosion kannustamana. Teoksessa lukuisa joukko aikuisia kertoo siitä, miten kaikki todella voi muuttua paremmaksi vaikka olo olisi kuinka lohduton.

Ääneen sanominen on iso asia. Kaapista ulos tuleminen ei ole vain keittiöpsykologien jankuttamaa ja naistenlehtien kaiuttamaa "asioista puhumista". Se on sitä, että uskaltaa näyttää toiselle itsensä kokonaisena, sellaisena kuin on. Että uskaltaa katsoa toisen silmiin häpeämättä itsessään sitä puolta, joka on itselle tärkeä, herkkä, uusi ja tuntematonkin. Oman itsensä ja tunteidensa näyttäminen toiselle on pelottavaa. Kelpaanko tällaisena? Verrataanko minua muihin? Hylätäänkö? Muuttaako tämä sanominen välillämme jotain? (Nuppu Stenros)

Kirjoittajat esiintyvät omilla nimillään tai nimimerkeillä. He ovat joko itse homo- tai biseksuaalisia tai heidän läheisensä ovat. Tarinat ovat sydäntäsärkeviä. On karua ajatella, millaista tuskaa ihmiselle voi tuottaa se, että ei voi kertoa. Kenellekään. Se, että itsemurha tuntuu järkevämmältä vaihtoehdolta.

Kaikki muuttuu paremmaksi tuo surullisten tilastojen rinnalle selviytymistarinoita, tosielämän kertomuksia joissa asiat ovat muuttuneet. On löytänyt sanat tai ihmisen, joka ymmärtää. Tai molemmat. Tai kertovat siitä onnesta, jonka on läheisissään huomannut, kun he uskalsivat kertoa.

En edelleenkään koe tarvetta määritellä seksuaalista suuntautumistani. Seksuaalisuuteni muuttuu luultavasti vielä lukemattomia kertoja elämän aikana. (Ilai Lehto)

Tästä on jotenkin vaikea kirjoittaa, mistä kertoo sekin että luin kirjan jo viime vuonna mutta kirjoitan siitä vasta nyt.  Lukukokemus on jollain tavalla todella intiimi, lämminhenkinen ja ilahduttava. Jos kirjasta on apua yhdellekään nuorelle (tai aikuiselle), on sen tekeminen kannattanut. Minulle se toi hyvää mieltä siitä, että on ihmisiä jotka välittävät.

Kirjan toimittajina toimivat Ani Kellomäki, Johanna Laitinen, Tommi Laitio, Alex Nieminen sekä Saku Tuominen ja ruotsinkieliset tekstit käänsi Petra Nysten. Kirjan tuotot ohjattiin Mannerheimin Lasten ja nuorten puhelimen kehittämiseen.

On hienoa, että voin ottaa naista kädestä kiinni julkisella paikalla ja antaa hänelle suukon suulle. Ja sen olen tehnyt. (H)

***

Blogi ei edelleenkään ole poliittinen, mutta tasa-arvon päivän innostamana kannustan teitä yhteen asiaan. Tänään alkaa virallisesti Tahdon 2013 -kampanja, jossa kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen jotta tasa-arvoinen avioliittolaki saataisiin eduskunnan käsiteltäväksi. Allekirjoitathan sinäkin aloitteen, jotta olisi mahdollista että kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä voisivat halutessaan mennä naimisiin.

Hyvää tasa-arvon päivää kaikille! Olkaa kivoja toisillenne!

Kaikki muuttuu paremmaksi (useita tekijöitä)
Paasilinna, 2010. 144 s.
Kannen kuva : Kimmo Syväri
Graafinen suunnittelu : Jaakko Veijola

Lavalta: Omatuntoklubin festarit (Lavaklubi)

Yhdeksältä Lavaklubilla näytti vielä väljältä loppuiltaan verrattuna.

Kansallisteatterin Lavaklubilla järjestettävä Omatuntoklubi on kiehtonut minua ideana jo pidemmän aikaa. Kerran kuussa järjestettävän klubin tavoitteena on tarjota esiintymispaikka, avoin lava, kaikenlaisille taiteilijoille olivat he sitten muusikkoja, miimikkoja, runoilijoita tai mitä tahansa. Kirsikkana kakun päälle kaikki iltojen tuotot menevät erilaisiin hyväntekeväisyyskohteisiin. Lipun hinta on 1-100 euroa omantunnon mukaan.

Tänä viikonloppuna eli 15.-16.3. Omatuntoklubi järjesti kaksipäiväiset festarit ja itse pääsin paikalle lauantaina. Klubi alkoi inhimillisesti noin klo 21 ja ensimmäisenä lavalle kiipesivät klubiemännät Marja Salo ja Anna Paavilainen esittämään Cabaret-musikaalista tuttua Willkommen-kappaletta johon yleisökin sai liittyä mukaan.

Marja Salo ja Anna Paavilainen esittelevät hienoja festarirannekkeita.

Avauksen jälkeen lavalla nähtiin kuusi esiintyjää. Viisi esitystä oli musiikkia, yksi runoutta modernilla otteella.

Enkelimäinen Anna Inginmaa lauloi särkyvän kauniita lauluja Lasse Hukan säestäessä kitaralla.

Satu Sallamaa keikkailee yleensä yhtyeen kanssa. Lauantaina mukaan pääsi pianisti, jonka säestyksellä kappaleista tuli mukavan musikaalivivahteisia.

Maaginen Elsa Ervastin ohjaama Pelikaani-esitys, jossa luettiin Tommi Parkon tekstiä. Lavalla Elina Väänänen. Tätä olisin mielelläni katsonut hiljaisemmassa tilassa.

Maria Vähäkangas esitti omia kappaleitaan kolmella kielellä ja oli ihailtavan aito ja vilpitön. Itse pidin erityisesti ruotsinkielisestä kappaleesta.

Tuulia yhtyeineen oli virkistävä ja sai aikaan hyvää fiilistä mainiolla meiningillä. Tykkäsin! Tehkää levy!

Tuomas Peurakoski esitti uusia kappaleita soolona. Vladivostok kuultiin pianosäestyksellä.

Tunnelma klubilla oli lämmin ja hauska. Ainut miinus oli baarin puolelta ajoittain kuuluva hälinä, joka hieman häiritsi esimerkiksi Pelikaani-runoesityksen seuraamista. Muutoin sankka väkijoukko ei haitannut lainkaan, sillä kaikki tuntuivat olevan liikkeellä hyvällä fiiliksellä. Lavaklubi on muutenkin miljöönä älyttömän viihtyisä eivätkä tarjoilutkaan ole hinnalla pilattuja (keskeisestä sijainnista huolimatta).

Loppuillasta viihdytti DJ Vauvaukki.

Samaan aikaan festareiden kanssa järjestettiin myös Rihkamafestivaalit, jossa sai joko vaihtaa omia korujaan uusiin tai pulittaa omantunnon mukaan. Itse en halunnut luopua korvissa roikkuvista linnuista, joten pulitin sitten lompakon viimeiset kolikot ja hankin alla olevat ihanat lehtikorvikset. Kuvassa näkyy myös mitä hienoin festariranneke, jonka sai itselleen viidellä eurolla. Tällä kertaa klubin tuotot menivät Luonnonperintösäätiölle.

Kiitos järjestäjille ja kanssaihmisille kivasta illasta!

Seuraava klubi järjestetään 13.4. ja tiedotusta voi seurata esimerkiksi Facebookin kautta. Lisäksi YLE tekee Omatuntoklubista dokumenttisarjaa, jonka on ajateltu tulevan ruutuihin ensi syksynä.

Ulla-Lena Lundberg: Is

Vielä hallitsevasta talvesta huolimatta kaipaan jo vapaita vesiä.

Ulla-Lena Lundbergin uusimmasta romaanista Is (Schildts & Söderströms, 2012; suomennettu Jää) kuuli viime vuonna paljon hyvää. Ensin se viehätti blogeissa, sitten se palkittiin Finlandialla ja lopuksi vielä sai toisen sijan Blogistanian Finlandia 2012 -äänestyksessä. Olihan se siis luettava ja koska olin sitkeästi lukenut ihanat Bargumitkin ruotsiksi päätin yrittää myös tämän kanssa.

Prästen har stått ute ete bra tag fast prästfrun här ryckt honom ett par gånger och sagt att han förkyler sig. Men han står kvar, och när han ser sin kyrka klättra upp på berget och signalera med sitt röda tak blir han högtidlig och samtidigt stort leende, och när vi kommer in i viken ser han så glad ut att alla tänker att set här kommer att gå bra. Han vinkar på långt håll och de vinkar och ropar välkommen. Han ropar tack och här är vi, och snälla människor, ni har stigit upp mitt i natten för att ta emot!

Nuori pastori Petter Kummel saapuu vaimoineen ja tyttärineen eristyneeseen saaristoon. Tänne hän haluaa jäädä, saada oman seurakunnan sitkeistä saaristolaisista, jakaa heille uskoa ja lohtua. Perhe alkaa tehdä pappilasta omaansa. Petter tutustuu seurakuntalaisiinsa ja viehättää heitä vilpittömyydellään ja innollaan. Mona puolestaan on rautainen työntekijä, joka haluaa välttämättä hoitaa omat lehmänsä, hoitaa heinäpeltonsa ja valmistaa siinä sivussa kasoittain voileipiä pappilan lukuisille vieraille.

Lundberg kuvaa elämää saaristossa kauniisti, mutta ei liikoja runoillen. Jäät tulevat, merituuli pyörii nurkissa, vuodenajat vaihtuvat. Pappilassa toivotaan paljon tulevaisuudelta, uskotaan siihen että kaikki sujuu. Pariskunnnan lapset kasvavat vanhempiensa erilaisten luonteiden, isän iloisuuden ja äidin napakan käytännöllisyyden, koulimina. Jokaisella persoonalla on paikkansa. Persoonia kirjasta löytyykin: itse olisin lukenut mielelläni enemmän postilaivaa ajavasta Antonista sekä lääkäri Gyllenistä.

Ruotsin kielen taitoni ei ole päätähuimaava, mutta koin sen riittävän kirjan lukemiseen. Sanakirjaa en jaksanut käyttää kertaakaan. Vaikka osa merenkulkuun ja kirkkoon liittyvistä sanoista oli vieraita, välittyi tarinan tunnelma silti ja joidenkin sanojen merkitys valkeni lukiessa.

Ute mot det öppna havet ligger stråk av svart och grönt och violett som dras ihop och expanderar medan istäcket går i vågor och knakar och jämrar sig, brister och ryter. Längre ut hörs dånet av stora havet sor frigör sig. Vid synraden ligger det ett guldstråk efter dagens solsken, men den djupnande skymningen låter landen svartna. Silvrig och vit törnar isen mot svärtan. Fader Leonard har tårar i ögonen. Petter står andäktig.

Jää on kirjassa monessa osassa. Saaristossa se yhdistää ihmisiä tehden kulun saarien välillä helpommaksi, mutta toisaalta jäähän ei myöskään tule suhtautua leikiten. Kirkas jää voi milloin tahansa pettää varomattoman kulkijan alla ja vaatia omansa.

Keskustelin Lundbergin teoksesta eilen kollegan kanssa. Hän puhui siitä, kuinka tarina on sellainen että ei ole aivan varma pitääkö siitä vai ei. Olen samaa mieltä. En vieläkään ole varma, olenko enemmän viehättynyt vai suhtaudunko teokseen neutraalimmin.

Toisaalta tarinan lukeminen tuntui hieman kuin kävelisi meren jäällä. Se on nautittavaa, mutta samalla täytyy kuitenkin olla varovainen ja hereillä, kuunnella päästääkö jää ääniä askelten alla. Täytyy pitää itsensä valppaana, vaikka nauttiikin hetkestä.

Haasteet: Kolmas uusi kotimainen kirjailija koettu.

Ulla-Lena Lundberg : Is
Schildts & Söderströms, 2012.
Kansi : Helena Kajander

Eve Hietamies: Yösyöttö

Paras kummipoika.

Lukeminen takkusi pahemman kerran. Kesken oli samaa aikaa tiiliskiveä muistuttava klassikko ja englanninkielinen tietokirja, joka ei ollut siitä ymmärrettävämmästä päästä. Silloin kun luin, meinasin nukahtaa. Tähän oli saatava muutos. Nappasin siis hyllystä Eve Hietamiehen Yösyötön (Otava, 2010) ja painuin töihin.

Pärjäänkö?
Kyllä, koska oli pakko.
Koska vaimo hyppäsi Naistenklinikan edessä taksiin ja ajoi pois.
Jäikö jotain muuta vaihtoehtoa?

Muistin kuulleeni kirjasta aikaisemmin kehuja ja siksi olin sen jostain alesta omaan hyllyyn napannutkin. Olen ilmeisesti kuullut aika huonosti, sillä yllätykseni oli suuri kirjaa aloittaessani. Siis tässähän on pääosassa mies? Siistiä.

Antti Pasasta on kohdannut suuri elämänmuutos. Perheeseen syntyi vauva, pieni mies, mutta vaimo vaipuu masennukseen ja jättää kaksikon yksin. Miten vauvaa hoidetaan? Voiko töistä jäädä vanhempainvapaalle? Mistä äidinmaitoa saa ostaa? Miten hoidetaan ihottumaa? Ja milloin aloitetaan oikean ruoan syöminen? Antilla on paljon kysymyksiä ja vain pieni turvaverkko, isä ja vaikeasti vammainen veli, mutta onneksi on naapureita ja lähiympäristössä on muitakin vanhempia, tai siis lähinnä äitejä.

Hietamies on kirjoittanut mainion ja vetävän romaanin, jonka lukee käytännössä yhtä kyytiä. Teksti rullaa eteenpäin ja Antin ja Paavon päivärutiinit jaksavat pitää mielenkiintoa yllä, vaikka yhteistä kokemuspintaa ei juuri olekaan. Antti on oikeastaan aika symppis hahmo kehittyessään kirjan aikana niin sanotusta perusurposta varsin fiksuksi tyypiksi. Tykkään.

Joskus kun kävimme kävelyllä ja työntelin poikaa vaunuissa, aurinko paistoi suoraan sen silmiin. Lopulta rakensin sille aurinkosuojan: kiinnitin lastenvaunujen kuomun reunoihin pyykkipojilla valkoisen sideharsorätin, joita oli äitiyspakkauksessa.
Eräänä aamuna huomasin ostarilla naisen, joka oli tehnyt omille vaunuilleen samalla tavalla.
Tuli vähän hölmistynyt olo.

Kuulemma kirja viehättää myös oikeasti vauva-aikaa viettäneitä, tai ainakin lapselliset tutut sanoivat nauraneensa ja samaistuneensa. Ja varmasti niin. Itse ainakin osasin hypätä paniikkitunteisiin mukaan. Viimeksi kun jäin kummipoikaa hoitamaan onnistuin laittamaan vaipan ensin väärinpäin. Onneksi tyypin isosisko osasi auttaa ja neuvoa.

Mitä minä tästä kirjasta osaan vielä sanoa? Se viihdytti, nauratti, sai kannustamaan päähenkilöitä, ilahdutti. Se tuntui todelta ja oli hyvä lukukokemus. Luen varmasti sen jatko-osan, Tarhapäivän. Ja tämän jälkeen se tiiliskiviklassikkokin maistui ihan eri tavalla.

Haasteet: Uusi kotimainen kirjailija koettu ja kiivetty yksi askel lisää omalle kirjahyllyvuorelle.

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava, 2010 (pokkari 2012). 383 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Lavalta: Frankenstein (Kansallisteatteri)

Kuva : Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Kansallisteatterin uutta, Mary Shelleyn romaaniin perustuvaa Frankensteinia mainostettiin paljon jo syksyllä. Vuonna 2011 Lontoossa kantaesityksensä saanut Nick Dearin uusi käsikirjoitus oli kerännyt paljon kiitosta ja nyt tämä uudistettu versio klassikosta oli tulossa myös Suomeen. Kun kaiken lisäksi aloin kuulla esityksestä kehuja monelta taholta oli päätös yksinkertainen: tämä on nähtävä.

Niinpä päätimme lauantaina, että tänään menemme teatteriin. Saavuimme lippumyymälään puoli seitsemältä ja hankimme liput, noin vain. Samanpäivänlippu kustansi T:lle ainoastaan 18,50 euroa ja minä pääsin Stage-passilla (ks. jutun loppu) ensimmäiselle parvelle veloituksetta. Ei hassumpaa.

Tarina vetää sisäänsä heti alkaessaan. Lavalla hehkuu kymmeniä lamppuja ja kyntteliköissä palaa tuli. Tapani Rinteen musiikki nostaa karvat pystyyn ja saa aavistamaan, että nyt tapahtuu jotain ihmeellistä ja samalla vähän pelottavaa. Nuori tiedemies Viktor Frankenstein (Antti Luusuaniemi) on laboratoriossaan ja onnistuu herättämään henkiin Olion (Esa-Matti Long). Frankenstein kuitenkin kauhistuu luomustaan ja Olio pakenee pimeyteen.

Olio löytää turvapaikan vanhan sokean miehen luota, joka opettaa tämän lukemaan ja ajattelemaan. Onni ei kuitenkaan kestä, sillä muut ihmiset eivät siedä rujoa Oliota. Niinpä Olio päättää kääntää kelkkansa ja lähtee etsimään luojaansa, vaatimaan että Frankenstein luo hänelle vaimon jotta olisi edes joku jota rakastaa.

En perehdy juoneen sen enempää, mutta käsittääkseni se on kirjalle hyvin uskollinen. Tarinan loppupuoli vuorottelee toiveikkuuden ja synkkyyden välillä. Hämmentävintä lieni se, että oli vaikea päättää oliko Frankensteinin vai Olion puolella. Kumpi on tehnyt enemmän väärin, ketä tulisi rankaista? Kumpi heistä on enemmän inhimillinen? Luusuaniemi ja Long ovat hieno vastapari, peilaavat hahmojensa ominaisuuksia toisiinsa ja käyvät hurjaa kilpajuoksua inhimillisyydestä.

Myös muut näyttelijät ovat upeita. Minka Kuustonen intohimoisena ja älykkäänä Elizabethina, Ismo Kallio viisaana sokeana miehenä. Muissa rooleissa Olli Ikonen, Katja Salminen, Maria Kuusiluoma, Petri Liski ja Heli Haltia luovat tunnelmaa niin keskeisinä henkilöhahmoina kuin kyläläisinä ja soittajinakin.

Kuva : Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Kati Lukan lavastus on upea, synkkäsävyinen ja kekseliäs. Mies ihastui erityisesti siihen, miten eri elementtejä käytettiin. Lavalla oli tulta, jäätä, tuulta ja sadetta. Tunnelma on samanlainen kuin Mr Vertigossa, taianomainen ja hieman pelottava. Oikeastaan ensimmäisen parven paikat olivat ihanteelliset esityksen seuraamiseen, sillä sieltä näki koko lavan ja pystyi arvostamaan valon, äänen ja liikkeen yhdistymistä joksikin ihmeelliseksi. Kiinnostava lavastuksellinen keino oli myös jatkaa lavaa käytävällä, joka halkaisi permantokatsomon. Käytävän kautta tehtiin hienoja sisääntuloja ja permannolla istujista lienee jännittävää istua aivan Olion jalkojen juuressa.

Frankenstein on helposti visuaalisesti upeimpia näytelmiä, joita olen nähnyt. Se on upea myös tarinallisesti, sillä se herättää ajatuksia moraalista ja vastuusta, rakkaudesta ja kostosta. Kellä on oikeus luoda elämää, voiko ihminen leikkiä Jumalaa? Reilun kahden tunnin jälkeen pää on täynnä ajatuksia ja tunteita, ajattelen vain että olipa hieno.

Lippu- ja esitystiedot löydätte täältä.

Loppuun vielä kiitos ystävälliselle lippumyymälän työntekijälle, joka katsoi meille paikkakartasta mahdollisimman hyvät paikat.

***

Niin ja mikä ihmeen Stage-passi? Kansallisteatterin lippumyymälästä voi jokainen joka on joko a) alle 25-vuotias tai b) opiskelija hankkia itselleen Stage-passin. Passi on voimassa vuoden ja kustantaa 48 euroa. Sillä saa lipun neljään vapaavalintaiseen Kansallisteatterin esitykseen ja lisäksi on mahdollista päästä saman päivän esityksiin Suuren näyttämön toiselle parvelle veloituksetta (Frankensteinin tapauksessa pääsee ensimmäiselle, sillä toinen parvi ei ole esityksessä käytössä).

Ostin itselleni passin joulukuussa, nyt kun on iän puolesta meneillään viimeinen vuosi kun sen voin hankkia. Olen ollut passiin todella tyytyväinen ja aplodeeraan Kansallisteatterille mainion lippuvaihtoehdon tarjoamisesta.

Lavalta: Maaninkavaara (Kansallisteatteri)

Kuva: Vertti Teräsvuori / Kansallisteatteri

Viime vuonna harmitti: kaikki Kansallisteatterin Maaninkavaaran esitykset ehtivät mennä ohi ja olisin todella halunnut nähdä näytelmän. Onneksi Miika Nousiaisen samannimiseen kirjaan perustuva esitys palasi ohjelmistoon nyt keväällä.

Lavastus on pelkistetty. Itse lava on harmaa, samoin seinät. Seinällä on putkia ja kaksi vanhaa lämpöpatteria. Muutama tuoli, lavalla televisio ja lavan edessä videokamera. Martti ja Heidi Huttunen (Jukka Puotila ja Marja Salo) saapuvat, nyt kuvataan. Istu, isä. Mitä oikein tapahtui Huttusten perheelle?

Kirjaa lukiessani nauroin ja keskityin enemmän tarinan arbsurdiuteen. Nyt, kun tarinan tiesi jo, uskalsin keskittyä sen traagisuuteen. Se alkaa, kun perheen poika, nuori juoksijalupaus Jarkko, ei enää palaakaan kisamatkalta. Valmentajana toimiva isä vaipuu masennukseen. Yläasteikäinen Heidi päättää pelastaa tilanteen, hän alkaa taas juosta. Isä alkaa valmentaa, piristyy, koko perhe on taas tiimi. Ainakin melkein.

Martti ja Heidi kertovat vuorotellen, keskustelevat keskenään, muiden kanssa. Puotila ja Salo tekevät upeaa työtä, saavat kertomuksen eloon pelkällä näyttelemisellään. Tunteet tuntuvat aidoilta, vaikuttavat ja pysähdyttävät. Myös perheen äiti on paikalla, vaikka ei olekaan fyysisesti läsnä. Vaikka rekvisiitta on minimaalinen, on kaikki siellä. Juoksutrikoot, homeinen uimahallin pukuhuone, pimeä metsä, Lada jonka ikkunasta huudellaan ohjeita. Vielä jaksaa.

Huttusten perheen tarina on surullinen. Isä laittaa tulevaisuudenuskonsa poikaan, jota ei enää ole. Kaikki muistuttaa pojasta, josta ei tullutkaan uutta kestävyysjuoksutähteä. Se, että tytär yhtäkkiä haluaa juosta ei auta, sillä vanhat lenkkimaastot tuovat mieleen vain menneisyyden. On muutettava rutiinit. Samalla on isän ja tyttären suhde, vaikea mutta samalla läheinen. Mitä tehdä, kun ei osaa sanoa toiselle sitä mitä haluaisi? Kumpikaan. Ja kumpi kirittää kumpaa? Isä kannustaa tytärtä juoksemaan ja tytär juoksee, jotta isä jaksaisi elää.

Yhdessä tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa ehditään sanoa paljon. Esitys pysyy koossa, jaksaa kiinnostaa. Tiimi on selvästi tiennyt mitä tehdä, kehut siis niin näyttelijöille kuin ohjaaja-dramatiosija Minna Leinolle ja muulle taiteelliselle tiimille. Hyvä te.

Sanon vain: Menkää katsomaan, tämä on hieno. Esitystiedot täältä.

Maailmassa on oikeastaan yks ainoa pätevä mittayksikkö: ratakierros. Se on aina samanpituinen, mutta sillä on myös luonne. Se sisältää käsitteenä kaikki tuntemukset ja on siksi niin paljon parempi kuin muut mittayksiköt. Maailmassa ei ole kahta samanlaista ratakierrosta. Jokainen kierros on oma persoonansa. Ratakierros kiusaa ja viekoittelee. Joskus se jättää onnettoman kiertäjän yksin. Ja joskus se syleilee ja antaa loppusuoralle tuulen selkään, tai sitten raiskaa vastatuulella taittajansa. Joku luulee kontrolloivansa ratakierrosta. Joku on väärässä.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Luin viime kuussa yhden Timo Parvelan hurmaavista Maukka ja Väykkä -kirjoista. Kirja ihastutti minua kielellään, lempeydellään ja sympaattisuudellaan aivan kuten sarjan ensimmäinen osa teki minulle vuonna 2007. Kyseisen jutun kommenteissa Lukuhetkien Sonja sanoi seuraavaa:

Jos et vielä ole lukenut Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen, korjaa tämä vääryys heti! Kyseinen kirja on IHANA<3

Ihan heti en ehtinyt opusta käsiini saada, mutta nyt tämä vääryys on korjattu. Luin ennen nukkumaanmenoa pienissä pätkissä, noin luku kerrallaan, Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisen (Tammi, 2012).

- Miksi maailmassa on niin paljon kysymyksiä? Tietääkö joku vastaukset niihin kaikkiin? Milloin aika alkoi? Paljonko kello silloin oli?
Päästäisen kysymykset kohosivat vaaleansinisen talon pihalta kuin meteoriittiparvi, joka matkasi yhä syvemmälle avaruuteen. Päästäiset ovat hyvin pieniä, mutta pienenkin kysymykset voivat olla suunnattoman suuria.

Karhu Murhinen on tuttu hahmo sarjan edellisestä kirjasta, Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu. Pieni rohkea päästäinen on asettunut asumaan taivaansiniseen taloon kissan ja koiran kanssa. Piskuisesta koostaan huolimatta Murhinen ei kuitenkaan tyydy vähään: hän haluaa elää täysillä, ajaa polkupyörällä ja pelata pesäpalloa sekä selvittää elämän tarkoituksen. Kiireeseen on myöskin syy: päästäisen elämä kun ei ole luonnollisesti kovinkaan pitkä ja sydänkin lyö 800 kertaa minuutissa.

Kirjassa siis seurataan Karhu Murhisen elämää nuoruudesta vanhuuteen. Pikkuinen päästäinen päättää aloittaa työnteon, rakastuu, vanhenee arvokkaasti ja jättää käpälänjälkiä moneen sydämeen. Murhisen tarina on sydämeenkäypä ja suloinen, surullinen mutta silti lämmittävä. Parvela kirjoittaa selkeää ja lempeää kieltä kertoen pientä, mutta elämää suurempaa tarinaa. Hauskimman luvun maininnan saa Mitä täällä oikein tapahtuu?

Virpi Talvitien kuvitus sopii kirjaan kuin kuono päästäiselle. Kuvat ovat värikkäitä ja satumaisia tuoden lisäarvoa tarinoille, jotka toimisivat jo itsessään. Itse asiassa myös kuvatkin toimisivat, Talvitien kuvituksia ripustaisi mielellään vaikka seinälle.

- Joten minun tulee tästä lähtien käyttäytyä ja elää kuin aikuinen, päästäinen nyökkäsi itsekseen.
- Kamalaa! Maukka naukaisi.
- Ymmärrän, Väykkä nyökkäsi.
- Mitä se tarkoittaa? Maukka kysyi epäluuloisesti.
- Minä en voi enää juosta päättömästi sinne ja tänne. Minun tekemisilläni pitää olla tietty tarkoitus. Minun täytyy ihan itse tehdä omat voileipäni. Minä en voi röyhtäistä ruokapöydässä. Minä en saa sanoa kaikkeen "enkä" tai "jippijaiei". Minun täytyy mennä töihin. Minun täytyy mennä naimisiin. Ehkä.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen on kirja, joka piilottaa syvällisen sanoman hauskojakin piirteitä saavan tarinan sisälle. Täytyy myöntää, että itsekin hieman niiskuttelin kirjan lopussa (ihan vähän vain). Hieno kirja ja, Sonjan sanoja lainaten, ehdottomasti myös IHANA.

ps. Ainut asia, josta olin aivan pienen pienen hitusen pettynyt oli se, että Murhinen ei lennäkään kannessa avaruusaluksella. Koska olisihan avaruuspäästäinen ollut aika siisti juttu. Ehkä se tulee johonkin toiseen tarinaan.

Timo Parvela ja Virpi Talvitie: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
Tammi, 2012. 125 s.

Mike Carey & Peter Gross: The Unwritten #1-3

Kuva ensimmäisestä albumista, Tommy Taylor and the Bogus Identity. (Carey & Gross, DC Comics, 2010)

Olin jo useamman kerran nähnyt The Unwrittenin vilahtelevan blogistaniassa etenkin Booksyn ja Sallan suosittelemana. Kun kolme ensimmäistä osaa tulivat sattumalta vastaan vierailulla Sellon kirjastossa, oli ne tietysti otettava mukaan. Unwrittenia oli nimittäin verrattu esimerkiksi Fablesiin ja 18. osaa odotellessa sarjakuvannälkä on kova.

The Unwritten kertoo Tom Taylorista. Tom on kuuluisan Tommy Taylor -sarjan kirjoittaneen kirjailijan poika, joka isänsä katoamisen jälkeen tienaa elantonsa erilaisissa kirjaan liittyvissä tilaisuuksissa. Homma kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun haastattelutilanteessa Tomille kerrotaan hänen olevan tosiasissa kirjojen Tommy.

Sarjan ensimmäiset kolme osaa ovat melkoista ryöpytystä. Tomin lisäksi seikkailuun saadaan mukaan mystinen Lizzie Hexam, ovela Savoy, paha kreivi Ambrosio.. Lista kasvaa koko ajan ja tarina syvenee kutkuttavasti. Itse Tommy Taylor -kirjat vaikuttavat kumartavan jossain määrin Rowlingin Pottereiden suuntaan, mutta intertekstuaalisuus ei lopu siihen.

Lukija saa nimittäin nauttia myös lukuisista muista kirjallisuusviittauksista, sillä niitä tuodaan eteen käytännössä kottikärryittäin. Lisäksi itse sarjakuva leikittelee formaatillaan; esimerkiksi kolmannessa kirjassa osa tarinasta on muodossa, jossa itse valitaan tarinan jatko ja siirrytään sen mukaan valinnan määräämälle sivulle. Pätkän lukemisessa meni aikaa, sillä tokihan kaikki mahdolliset tarinavaihtoehdot oli käytävä läpi.

Muutenkin The Unwritten on melkoisen hidaslukuinen, sillä tarina on todella täysi. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia, sillä tarina on äärimmäisen kiinnostava. Ja julma. Mies seurasi vierestä kun luin toista osaa ja totesi että sarjis on selvästi luettava jos minä reagoin siihen niin vahvasti. Tarina myös pitää todella tiukasti otteessaan, sillä kolmatta osaa lukiessani en kuullut tai nähnyt mitään muuta.

Peter Grossin piirustustyyli vaihtelee minusta jonkin verran tarinoiden sisällä, mutta pääosin pidin Grossin perinteikkäästä kynänjäljestä kovasti. Kolmannessa albumissa piirtäjänä vierailee myös Careylla sen sijaan todella sanan säilä hallussa ja tarina muuttuu koko ajan kiinnostavammaksi.

Nyt on sitten Helmetistä varattu ja haalittu kolme seuraavaa osaa, sarjan seitsemäs osa ilmestyy ensi kuussa.

Haasteet: Pokkaan näillä kolmella albumilla yhden pisteen Seitsemän sarja -haasteeseen.

Mike Carey & Peter Cross: The Unwritten (DC Comics)
1: Tommy Taylor and the Bogus Identity, 2010. 144 s.
2: The Inside Man, 2010. 168 s.
3: Dead Man's Knock, 2011. 160 s.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Viime vuoden Kirjan ja ruusun -päivän Fables-teemaiset ruusut.

Äitini suositteli minulle Umberto Econ klassikkoteosta, Ruusun nimeä (WSOY, 1997), jo monta vuotta sitten. Muistaakseni kuusitoistavuotiaana yritin lukea kirjaa eikä siitä tullut mitään: en päässyt esipuhetta pidemmälle koska opus ei vain jaksanut kiinnostaa. Kun se sitten otettiin Lukeminen on pääasia -sivuston helmikuun yhteislukuprojektiksi otin härkää sarvista ja päätin lukea teoksen vaikka väkisin.

Silloin en vielä tiennyt mitä Fra William etsi enkä totta puhuen tiedä sitä vieläkään. Oletan ettei hänkään sitä tiennyt, häntä kun ajoi pelkästään totuuden kaipuu ja epäilys (jota näin hänen alituisesti ruokkivan) että totuus ei olisikaan semmoinen kuin miltä se sillä hetkellä näytti. 

Ruusun nimen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1327 (kiitos Morre kun korjasit, omassa painoksessani on kirjan takakanteen jostain syystä painettu vuosi 1927 (!).. Munkki William Baskerville on kutsuttu erääseen italialaiseen luostariin järjestämään sovintoneuvottelua paavin lähettiläiden ja munkkiveljeskunnan välille. Tämä kuitenkin jää sivujuoneksi, sillä luostarissa on tapahtunut ikävä kuolemantapaus jonka apotti toivoo Williamin selvittävän ennen neuvottelijoiden saapumista. Alkaa siis ajojahti, sillä kuolemantapaus ei jää yksittäiseksi ja luostarin toiminnasta paljastuu jatkuvasti mitä epäilyttävimpiä piirteitä.

Veli Williamin kirjurina ja apulaisena toimii nuori benediktiläisnoviisi Adson, joka toimii myös tarinan kertojana kirjoittaen sitä vanhoilla päivillään muiden luettavaksi. Käytännössä Adson on Williamille se, mitä Watson on Sherlockille Arthur Conan Doylen tarinoissa: Adson kirjaa tapahtumat ylös ja toisinaan, vahingossa tai toisinaan onnistuen, saa Williamin deduktiiviset päättelyketjut loppuun.

- Kuinka kaunis onkaan maailma ja kuinka kauhistavia labyrintit, sanoin huojentuneena.
- Kuinka kaunis olisikaan maailma, jos olisi olemassa sääntö, jonka mukaan kierrellä labyrintissä, vastasi mestarini.

Jos Ruusun nimi olisi ollut pelkästään tällainen mielenkiintoinen murhamysteeri, olisi sen lukeminen ollut huomattavan paljon nopeampaa ja kivuttomampaa. Suurena Sherlock-fanina nimittäin nautin kovasti Williamin pähkäilyistä ja viittauksista hahmojen esikuviin. Omalta kannaltani valitettavasti Eco kuitenkin paneutuu myös hyvin, hyvin pitkällisesti kirkon sisäisiin toimintoihin, pohdintoihin paavin vallasta ja kerettiläisyydestä ja mistä vielä. Ei aiheissa sinänsä mitään vikaa, mutta jos lauseet ovat pitkiä kuin synti (no pun intended) ja välissä on pitkiä pätkiä latinaa (joista osa on käännetty kirjan takana olevassa liitteessä) ei lukeminen suju kovinkaan sutjakasti.

Ruusun nimi oli toinen lukemani Econ kirja ja molemmista jäi minulle jokseenkin samanlainen fiilis. Tarinan pohjalla oleva mysteeri oli molemmissa kiinnostava, mutta kaikki se muu kirjassa ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. En siis voi myöntää aivan täysin ymmärtäväni teoksen klassikkoasemaa, vaikka kaipa se on jonkinlainen Dan Brownin kirjojen esiaste kuten Morrekin omassa tekstissään mainitsee.

Periaatteessa Ruusun nimi oli siis ihan pätevä teos, mutta sen lukeminen oli raskasta ja kirkkoon liittyvät pohdinnat lähinnä nukuttivat. Itse mysteerin juoni oli kuitenkin mainio ja conandoylemainen, joten ihan sen vuoksi tämän jaksoi lukea.

Haasteet: Yksi askel ylemmäs oman hyllyn kirjavuoren valloitukseen, yksi opus pois TBR-listalta.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY, 1997. 624 s + liitteet.
Suomentanut: Aira Buffa

Lavalta: We Will Rock You

Minusta on pääsääntöisesti hienoa, että isoja musikaaliproduktioita maailmalta tuodaan myös Suomeen, kaikilla kun ei ole aina mahdollisuutta matkustaa sinne Lontooseen. Hartwall Areenalla olen ollut aikaisemmin katsomatta Catsin ja Mamma Mia!n (kiitos äiti!).  Siksi olin kesällä kovasti ilahtunut, kun ilmoitettiin että hyväksi kehuttu Queenin kappaleisiin perustuva ja Ben Eltonin kanssa käsikirjoitettu We Will Rock You olisi tulossa seuraavana maaliskuuna Suomeen.

Arvoimme itse asiassa melko pitkään, että menemmekö katsomaan ja kaksi viikkoa ennen esitystä hankimme vihdoin liput. Omat paikkamme olivat katsomossa 113, siis käytännössä suoraan lavaa kohti ja rivillä 3 joten hieman lavaa alempana. Aluksi vähän hirvitti että näkeekö sieltä mitään, mutta loppupeleissä paikat osoittautuivat tosi hyviksi: koreografiat näki kokonaisuudessaan hyvin, samoin valoshow't ja musiikki kuului sopivalla volyymilla.

We Will Rock You sijoittuu tulevaisuuteen iPlanetilla, joka on aikaisemmin ollut maa. Rock-musiikki, tai ylipäätänsä kaikki musiikki, on kuollut ja elämää eletään virtuaalimaailmassa Globalsoftin alaisuudessa. Vielä on kuitenkin joukko boheemeja, jotka toivovat musiikin paluuta ja laulavat vanhoja kappaleita. Ainut jonka he tarvitsevat on luvattu johtaja.

Tällainenn johtaja tietysti löytyy, nimittäin nuori Galileo Figaro joka kuulee ääniä ja sanoja päässään mutta ei osaa selittää niitä. Galileo pidätetään yhtäaikaa Scaramouchen kanssa, joka on joukkoon sopeutumaton nuori nainen. Kaksikko päättää lähteä etsimään kapinallisia ja paeta Globalsoftin kahleista.

Aluksi täytyy myöntää, että We Will Rock Youn juoni on varsin ohut, mutta annettakoon se sille anteeksi. Pointtina on kuitenkin ollut saada Queenin kappaleita limitettyä juonen osaksi ja siinä on onnistuttu todella hyvin. Musiikillisesti koko esitys oli todella upea, sillä näyttelijät vetivät osansa viimeisen päälle ja koreografioita katsoi ilokseen.

Juoneen oli myös ängetty kasakaupalla hauskoja ja mukahauskoja musiikkivitsejä. Osa vitseistä oli niin kömpelöitä että hävetti, mutta toisaalta niitä oli selvästikin myös tehty kieli poskella. Kiertueella olevaan esitykseen oli myös laitettu Suomi-viittauksia, joita omasta mielestäni ei kyllä välttämättä olisi tarvinnut ollenkaan. Lisäksi pieni miinus siitä, että käsiohjelmia ei ollut tullut myyntiin (mutta myyntitiskillä sen sijaan oltiin todella ystävällisiä).

Kokonaisuudessaan We Will Rock You oli hieno spektaakkeli ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Produktion sivut löytyvät täältä ja lipunmyynti täältä. Esityksen kesto oli väliaikoineen vajaat kolme tuntia.

***

Tähän loppuun vielä itse musikaaliin liittymättömiä seikkoja. Täytyy myöntää, että Hartwall Areena ei ole se ihanteellisin paikka esittää musikaaleja. Toki ymmärrän, että jos on tarkoitus saada kansainvälinen produktio esille lyhyessä ajassa mahdollisimman laajalle yleisölle, ovat tilan edut kiistattomat. Tila ja produktion saama "oi kuinka hienoa ja kansainvälistä"-status aiheuttaa kuitenkin myös ongelmia.

Isoon spektaakkeliin nimittäin myydään selvästi paljon lippuja yrityksille, jotka sitten jakavat niitä yhteistyökumppaneilleen, työntekijöilleen ja asiakkailleen, joita ei itse musikaalin katsominen voisi kiinnostaa pätkääkään. Tämä johtaa siihen, että permannolle (koska siellä ovat tietysti kalleimmat liput, joita on hienoa lahjoittaa) ramppaa porukkaa ihan mihin aikaan sattuu ja myös sieltä pois kesken esityksen. Lisäksi aitioissa oli turhankin äänekäs meno ja esimerkiksi hienoon Who Want to Live Foreveriin oli hankala keskittyä kun yläpuolelta kuului naurunräkätystä ja lasienkilistelyä.

Lyhyesti: yritykset, älkää ostako firmalippuja näihin, jättäkää ne niille joita oikeasti kiinnostaa (ellei We Will Rock Youta ole erityisesti toivottu). Viekää ne jonnekin, jossa saa puhua ja rampata. Kiitos.