Claire Castillonin novellikokoelma Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007) tarttui joskus mukaani Kurvin Fidasta. Silloin Castillonin uudempaa teosta, Kuplissa, luettiin ahkerasti blogeissa ja kiinnostuin tästä ranskalaisesta kirjailijasta joka ilmeisesti kirjoittaa varsin raikkaan oloisia lyhyttekstejä.
Äidin pikku pyövelin kahdessatoista tarinassa on kertojina äitejä ja tyttäriä. Äidit ja tyttäret kertovat toisistaan ja suhteestaan. Toisinaan he ovat väsyneitä toisiinsa, toisinaan liiankin läheisissä väleissä. Joskus äiti ei halua olla äiti eikä tytär tytär. Castillon kirjoittaa vähäeleisesti mutta yllättävästi. Asiat todetaan kylmän rauhallisesti, vaikka pinnan alla kuohuisi petosta, kuolemaa tai ihan vain pahaa oloa.
Yritin tunkea toisen takakonttiin, mutta rattaat veivät kaiken tilan. Istutin heidät lopulta päällekkäin pelkääjän paikalle, he huusivat kurkku suorana niin etten edes kuullut radiota. Aamuliikenne sujui yllättävän hyvin. Avasin oven ja heitin päällimmäisen kehätielle. Myönnän että olen pahoillani, koska tulin heittäneeksi kiltimmän.
Muutaman novellin verran Castillonin vähintäänkin omalaatuinen huumori jaksoi viehättää. Tapahtumat jutuissa olivat oikeastaan aika kamalia, mutta ne kerrottiin sellaisella tyylillä että suupieleen nousi väkisinkin vino hymy, sellainen samaan aikaan hämmentynyt ja pöyristynyt.
Puolenvälin jälkeen juttu alkoi väsyttää. Jutut tuntuivat muuttuvan yhä synkemmiksi ja ahdistavimmiksi. Tyttäret löivät äitejään, miehet pettivät tytärtä äidin kanssa, mikään ei mennyt hyvin. Tyylikin pysyi varsin samanlaisena koko teoksen ajan, vaikka kertoja vaihtuikin jokaisessa tarinassa. Oikeastaan Äidin pikku pyövelin lukeminen oli melkoisen pelottava kokemus ja minusta on jännittävää, että tällainen kirja on valikoitunut kahdeksasluokkalaisten lukudiplomin suorituslistaan.
Äiti käy hermoille. Minusta hän on tylsä, ja se saa hänet hyökkääväksi. Olen päättänyt lakata käymästä hänen luonaan, hän on kuin pankkitilini, mitään ei tapahdu, seisovaa vettä. Äiti vanhenee, minä kypsyn. Yritän kyllä, koetan saada hänet ajattelemaan muutakin kuin kilpailuja, niitä iänikuisia kilpailuja televisiossa, lehdissä, juustorasioissa, nenäliinapaketeissa ja marketeissa, mutta häntä ei kiinnosta muu kuin kuuluisuuksien kuolemat silloin kun ne sattuvat odottamatta.
Vaikka kokemus tämän kokoelman kanssa jäi varsin valjuksi, aion silti jossain vaiheessa kokeilla myös tuota uudempaa kokoelmaa. Synkkää huumoria nimittäin huomaa aika ajoin kaipaavansa ja Castillon selvästi osaa sitä tarjoilla, mutta selvästi näitä olisi nautittava hyvin pienissä annoksissa.
Lukudiplomitehtävä (Lyhytproosaa): Muuntakaa lukemanne teos runoksi.
Itse päätin tehdä haiun:
äidit, tyttäret
ja on kovin synkkää, oui
ranskalaisittain
Haasteet: Lukudiplomin lisäksi pinna kirjavuorelle kiipeämiseen.
Gummerus, 2007. 130 s.
Suomentanut: Lotta Toivanen
Hih, mainio haiku! :D
VastaaPoistaMinäkin olen lukenut tämän joskus ja muistan viehättyneeni, joskin myös ahdistuneeni. Kertojaääni on tosiaan jotenkin hyvin samanlainen kautta linjan, ja novellit muistuttavat paljon toisiaan. Mutta koska olen absurdin ja raa'an huumorin ystävä, jokin tässä kolahti, vaikka rankkuus vedetäänkin paikoin täysin överiksi.
Muistan lukeneeni tästä jonkun lehtijutun silloin joskus, mutten vielã itse kirjaa. Kiinnostuavoisin ehkä.
VastaaPoistaAivan kuin olisin lukenut tämän kirjan. Kansikuva näyttää niin tutulta ja nimi myös. Ehkä kirja ei säväyttänyt, kun tämän tarkempia muistikuvia ei jäänyt.
VastaaPoista