Umberto Eco: Ruusun nimi

Viime vuoden Kirjan ja ruusun -päivän Fables-teemaiset ruusut.

Äitini suositteli minulle Umberto Econ klassikkoteosta, Ruusun nimeä (WSOY, 1997), jo monta vuotta sitten. Muistaakseni kuusitoistavuotiaana yritin lukea kirjaa eikä siitä tullut mitään: en päässyt esipuhetta pidemmälle koska opus ei vain jaksanut kiinnostaa. Kun se sitten otettiin Lukeminen on pääasia -sivuston helmikuun yhteislukuprojektiksi otin härkää sarvista ja päätin lukea teoksen vaikka väkisin.

Silloin en vielä tiennyt mitä Fra William etsi enkä totta puhuen tiedä sitä vieläkään. Oletan ettei hänkään sitä tiennyt, häntä kun ajoi pelkästään totuuden kaipuu ja epäilys (jota näin hänen alituisesti ruokkivan) että totuus ei olisikaan semmoinen kuin miltä se sillä hetkellä näytti. 

Ruusun nimen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1327 (kiitos Morre kun korjasit, omassa painoksessani on kirjan takakanteen jostain syystä painettu vuosi 1927 (!).. Munkki William Baskerville on kutsuttu erääseen italialaiseen luostariin järjestämään sovintoneuvottelua paavin lähettiläiden ja munkkiveljeskunnan välille. Tämä kuitenkin jää sivujuoneksi, sillä luostarissa on tapahtunut ikävä kuolemantapaus jonka apotti toivoo Williamin selvittävän ennen neuvottelijoiden saapumista. Alkaa siis ajojahti, sillä kuolemantapaus ei jää yksittäiseksi ja luostarin toiminnasta paljastuu jatkuvasti mitä epäilyttävimpiä piirteitä.

Veli Williamin kirjurina ja apulaisena toimii nuori benediktiläisnoviisi Adson, joka toimii myös tarinan kertojana kirjoittaen sitä vanhoilla päivillään muiden luettavaksi. Käytännössä Adson on Williamille se, mitä Watson on Sherlockille Arthur Conan Doylen tarinoissa: Adson kirjaa tapahtumat ylös ja toisinaan, vahingossa tai toisinaan onnistuen, saa Williamin deduktiiviset päättelyketjut loppuun.

- Kuinka kaunis onkaan maailma ja kuinka kauhistavia labyrintit, sanoin huojentuneena.
- Kuinka kaunis olisikaan maailma, jos olisi olemassa sääntö, jonka mukaan kierrellä labyrintissä, vastasi mestarini.

Jos Ruusun nimi olisi ollut pelkästään tällainen mielenkiintoinen murhamysteeri, olisi sen lukeminen ollut huomattavan paljon nopeampaa ja kivuttomampaa. Suurena Sherlock-fanina nimittäin nautin kovasti Williamin pähkäilyistä ja viittauksista hahmojen esikuviin. Omalta kannaltani valitettavasti Eco kuitenkin paneutuu myös hyvin, hyvin pitkällisesti kirkon sisäisiin toimintoihin, pohdintoihin paavin vallasta ja kerettiläisyydestä ja mistä vielä. Ei aiheissa sinänsä mitään vikaa, mutta jos lauseet ovat pitkiä kuin synti (no pun intended) ja välissä on pitkiä pätkiä latinaa (joista osa on käännetty kirjan takana olevassa liitteessä) ei lukeminen suju kovinkaan sutjakasti.

Ruusun nimi oli toinen lukemani Econ kirja ja molemmista jäi minulle jokseenkin samanlainen fiilis. Tarinan pohjalla oleva mysteeri oli molemmissa kiinnostava, mutta kaikki se muu kirjassa ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. En siis voi myöntää aivan täysin ymmärtäväni teoksen klassikkoasemaa, vaikka kaipa se on jonkinlainen Dan Brownin kirjojen esiaste kuten Morrekin omassa tekstissään mainitsee.

Periaatteessa Ruusun nimi oli siis ihan pätevä teos, mutta sen lukeminen oli raskasta ja kirkkoon liittyvät pohdinnat lähinnä nukuttivat. Itse mysteerin juoni oli kuitenkin mainio ja conandoylemainen, joten ihan sen vuoksi tämän jaksoi lukea.

Haasteet: Yksi askel ylemmäs oman hyllyn kirjavuoren valloitukseen, yksi opus pois TBR-listalta.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY, 1997. 624 s + liitteet.
Suomentanut: Aira Buffa