Petri Hytönen & Mark Mallon: Fillarijuttu

Petri Hytösen ja Mark Mallonin Fillarijuttu (WSOY, 2006) tarttui satunnaisotannalla mukaan sarjakuvaosastolta jollakin kirjastoreissulla. Ehkä se oli kannen hopeanhohtoisuus joka houkutteli tällaista harakkaa.

Fillarijutussa yksinäinen Iines matkustaa bussilla numero 67 ja haaveilee pyörästä. Varaa ei ole uuteen bussikorttiin saati sitten kesäiseen menopeliin. Bussissa matkustaa myös mystinen María Grez, jonka silmiin ei tulisi katsoa. Polkupyörä limittyy uneen ja unet johtavat jonnekin, johonkin, joka auttaa Iineksen löytämään uudelleen jotain tärkeää.

Hieman sekavaa vai mitä? Niin, en aivan saanut juonen kokonaiskuvasta kiinni ja se on muutenkin sen verran monitasoinen että tiivistäminen muutamaan lauseeseen tuntuu hankalalta. Joka tapauksessa seikkaillaan sekä todellisessa että unimaailmassa ja jossain määrin pohditaan, miten unet meihin vaikuttavat.

Petri Hytösen tussipiirrokset ovat paikoin nerokkaita ja kauniita, leveällä viivalla saa yllättävän paljon aikaan. Toisaalta se on myös ongelmallista. Kun kuvassa on paljon samanpaksuista viivaa, tulee siitä epäselvä ja kun väritystä tai varjostusta ei ole käytetty tuntuu hahmottaminen välillä vaikealta.

Mark Mallonin tarina kulkee vieressä painettuna, tässä ei siis ole varsinaisia puhekuplia vaan kaikki teksti on erikseen. Välillä tuntuu, että tämä ei ole niinkään sarjakuva, tekstiä on niin paljon, ja toisinaan sivut ovat lähes pelkkää kuvaa ja lauseet lyhyitä välähdyksiä mustan keskellä.

Tarina on lähtökohtaisesti kiinnostava ja hämmentävä unikuvineen ja bussimatkoineen. Luin lopulta teoksen kaksi kertaa ja edelleen pidän sitä mielenkiintoisena, mutta olen hieman kummissani kun en saanut loppujen lopuksi kuitenkaan aivan selville että mitä ja kuinka. Ei kaikkia toki tarvitse täysin avatakaan, mutta olisin kaivannut jotain lisää jotta Fillarijuttu olisi päässyt todella viehättämään. Siinä oli kiinnostavia maagisuuden ulottuvuuksia, mutta olisin halunnut jonkinlaista lopetusta, selitystä, edes jonkinlaista.

Ei Fillarijuttu siis mikään täydellinen hutivalinta ollut, mutta jotain jäin vielä kaipaamaan. Piirrostyyli oli pääosin silmääni miellyttävää ja se minkä tarinasta irti sain oli kutkuttavaa.

Haasteet: Seitsemän sarjaa -settiin yksi teos lisää.

Petri Hytönen & Mark Mallon: Fillarijuttu
WSOY, 2006. 108 s.
Graafinen ulkoasu: Sanna Saastamoinen

Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen

Kuvan gundi ei liity ihmisen kehityslinjaan, vaikka Afrikassa asustaakin. Kehityslinjat nimittäin erosivat noin 91,9 miljoonaa vuotta sitten.

Lasse Bergin tietoteos Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen (Into, 2012) herätti heti kiinnostukseni. Olen biologian opinnoissani ollut systemaattisesti hieman laiska, kun kyse on ollut ihmisen alkuperästä ja juurista. Bergin kirja tarjosi nyt oivan tilaisuuden korvata tämä puute.

Ensin on tämä valtava afrikkalainen pata, jossa kädellisten keitos kiehuu miljoonia vuosia, ja hominini toisensa jälkeen pulpahtaa pintaan kadotakseen taas pimeyteen. Mutta nyt meitä kiinnostaa nykyisen Homo sapiensin synty, sillä kuulumme itse siihen lajiin, homininien pitkässä ketjussa viimeiseen.

Lasse Berg ei itse ole luonnontieteilijä, vaan kirjailija, toimittaja ja dokumenttiohjaaja. Kiinnostus tämän kirjan kirjoittamiseen Bergillä on herännyt hänen oleskeltuaan pitkiä aikoja Afrikassa ja erityisesti hänen tutustuttuaan Botswanassa eläviin busmanneihin.

Minua harmittaa, että kirjoitan tätä tekstiä vasta kun kirjan lukemisesta on jo muutama viikko, sillä asiat eivät ole enää yhtä kirkkaina mielessäni. Yritän silti. Berg ottaa lukijan mukaansa matkalle, jossa tutustutaan sekä läheisimpiin sukulaisiimme ihmisapinoihin että niihin lajeihin, jotka todennäköisesti ovat nykyistä Homo sapiensia edeltäneet. Tutuksi tulevat niin lempeät gorillat, sotaisat simpanssit kuin seksillä kaikesta sopivat bonobotkin.

Lisäksi Berg vierailee ympäri maailmaa asuvien tutkijoiden luona ja selvittää, miten ihminen on loppujen lopuksi kehittynyt ja kuinka meistä loppujen lopuksi on tullut juuri tällainen laji. Tällä hetkellä yhteisymmärrys tuntuu olevan, että ihmisen alkukoti on Afrikassa. Vähitellen kahdella jalalla kulkeva ihminen lähti vaeltamaan myös muualle maailmaan ja kansoitti lähes koko maapallon.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa lienee pohdinta ihmisen kulttuurin kehittymisestä. Mitä tarvittiin, että aivomme kasvoivat ja muotoutuivat tällaisiksi ja miksi ihmeessä (suhteellisen) huolettomasta metsästäjä-keräilijästä tuli lopulta kaupungeissa asuva nykyihminen? Teoksessa selvitellään myös milloin ihminen alkoi tehdä taidetta (ja kuinka upeita vanhat luolamaalaukset ovatkaan!) ja kehittää kulttuuria, miten kehittyivät tarinat. Berg kirjoittaa paljon myös ihmisen inhimillisyydestä ja se, miten se eroaa siitä ainakin inhimillisyyden kaltaisuudesta jota voidaan havaita myös muilla lajeilla. Huikeaa.

Bergin kirja on helppotajuisesti kirjoitettu, tai ainakaan siinä ei tuhottomasti viljelty tieteellisiä käsitteitä ja puhuttu liian korkealentoisesti. Pikemminkin Berg keskustelee lukijansa kanssa, kertoo ja auttaa ymmärtämään sekä esittää kysymyksiä. Henning Mankell nimeää Bergin kirjan takakannessa Homo narratukseksi ja voisin olla valmis allekirjoittamaan tämän väitteen. Myös suomennos on varsin oivallinen, vaikka lauseet välillä polveilevatkin varsin antoisasti. Epäilen, että tekstin rytmityksessä on jäänyt alle alkukieltä ruotsia, mutta joka tapauksessa tekstiä on helppo lukea ja seurata enkä ainakaan itse törmännyt varsinaisesti virheellisiin käännöksiin.

Mitokondrio-Eevaan tosin törmäsin. Kalaharin aamunkoitto sopi hienosti luettavaksi Johannes Lahtisen Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina -teoksen (Gummerus, 2013) jälkeen. Kumpikin kirja käsittelee käytännössä samaa aihetta, Lahtinen vain kaunokirjallisemmin, ja ne täydentävät mukavasti toisiaan.

Itse nautin Kalaharin aamunkoiton lukemisesta kovasti ja suosittelen sitä lämpimästi niille, joita ihmisen alkuperä kiinnostaa.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Haasteet: Kolmas kirja Kansankynttiläin kokoontumisajoihin, Sytkäri-taso saavutettu.

Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen (Gryning över Kalahari - Hur människan blev människa, 2005)
Into, 2012. 380 s.
Suomentanut: Riikka Toivanen
Kansi: Elina Salonen

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo

Eräänlainen mieletön lumipallo hänkin.

Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjat valtaavat yhä edelleen alaa sydämessäni. Tällä kertaa lukuvuorossa oli sarjassa toisena ilmestynyt Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo (Tammi, 2009). Alunperin tämä jouluinen tarina on julkaistu sanomalehdissä lasten jatkokertomuksena.

Maukka kehräsi. Se oli juuri tajunnut omistavansa maailman suurimman joulukalenterin. Sellaista kadehtisivat kaikki. Kissan sydän pamppaili onnesta, kun se ajatteli, että alhaalla kylässä asuvatkin näkisivät kalenteripallon, joka loisti mäen päällä kuin täysikuu.

Reipas Väykkä on jälleen kerran siis päättänyt tehdä rakkaalle kissaystävälleen mieliksi ja rakentanut tälle upean, lumipallon muotoisen joulukalenterin. Onni muuttuu kuitenkin pian kauhistukseksi, sillä pallon tukipölkky irtoaa ja se vierii mäen laelta alas kylän läpi ja mulahtaa järveen. Aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi on pallo matkansa aikana aiheuttanut paljon tuhoa kyläläisten asumuksille.

Kyläläiset ovat puolestaan kuin puulla päähän lyötyjä: mistä ihmeestä tämä luonnonmullistus oikein tuli? Maukka on luonnollisesti eniten huolissaan joulukalenterinsa kohtalosta, kun Väykkä puolestaan tuntee suurta syyllisyyttä alkaessaan korjailla kyläläisten taloja. Loppu onkin sitten yllätys, mutta voin kertoa että luvassa on pettymyksiä ja huijauksia. Onneksi ei kuitenkaan jäädä pelkästään näin ikäviin tunnelmiin, vaan Parvela tarjoilee lukijalle tietenkin myös ystävyyden kädenojennuksia ja onnea.

Kuin näkymättömän koneiston rattaiden kääntäminä kaikkien katseet siirtyivät ensin pallosta Maukkaan, sitten hitaasti mutta tarkassa tahdissa kylän takana häämöttävälle mäelle. Kylässä talot peittivät näkyvyyden, mutta järvelle kalenteripallon tekemä ura erottui selvänä ja tarkkarajaisena. Se alkoi Maukan ja Väykän kotipihasta ja päätyi heidän jalkojensa juureen. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mistä pallo oli lähtenyt liikkeelle ja kuka sen oli rakentanut.

Maukka ja Väykkä jaksavat edelleen viehättää minua hahmoina. Vaikka kissa ja koira ovat pääosin luonteeltaan kärjistettyjä vastakohtia, löytyy ystävyksistä muutakin. Ahneen ja omahyväisen Maukan turkin alta paljastuu aika ajoin kultainen sydän ja mallikelpoinen Väykkä uskaltaa toisinaan tunnustaa tehneensä hupsusti tai väärin.

Parvela kirjoittaa edelleen lukutuntumaltaan miellyttävää tekstiä ja teokset eivät olisi näitä samoja ilman Virpi Talvitien ihania ja kekseliäitä kuvia. Tuntuu, että en osaa kuin hehkuttaa ja sallittakoon se tässä tapauksessa: Maukka ja Väykkä -kirjat tarjoilevat minulle aina sopivan määrän inhimillisyyttä ja ystävyyttä niin, että sydän on pakahtua onnesta. Mieletön lumipallo onnistuu ilahduttamaan myös nyt, vaikka kevät on jo kovasti tuloillaan. Parhaimmillaan tämä toki saattaa silti olla joulun aikaan.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo
Tammi, 2009. 148 s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Kirjan ja ruusun päivä: Top10-listoja ja muita haasteita

Tämä juttu ehti jo lipsua yön puolelle, mutta joka tapauksessa toivotan mainiota Kirjan ja ruusun päivää! Itse juhlistin päivää käymällä kirjakaupassa ja hankkimalla miehelle John Irvingin Kaikki isäni hotellit (jota kumpikaan meistä ei ole lukenut!) ja kylkiäiseksi toki Tervon Jarrusukan vaikken ole viime vuoden Miniääkään vielä lukenut. Lisäksi pyörin Arkadia Bookshopissa ja Antikvariaatti Sangissa harhailevin ajatuksin, mukaan tarttui yksi Yasmina Rezan näytelmä ja Mary Shelleyn Frankenstein.

Ajattelin juhlistaa tätä päivää vastailemalla kivoihin saamiini haasteisiin, joita onkin kertynyt aika monta!

Blogeissa on nyt kiertänyt Top10-haaste, jonka tarkoituksena on pohdiskella blogiaikana luettuja parhaita kirjoja. Ihanan haasteen minulle antoivat Norkku ja Erja. Listaan kirjat tähän nyt satunnaisessa järjestyksessä ja jonain toisena päivänä lista olisi varmasti erilainen.

1. Tea Obrehtin Tiikerin vaimo oli minulle maagisen ruma ja kaunis, yönsininen ja mystinen, raikas ja mausteinen, ihana lukukokemus.

2. Murakamin 1Q84:n kaikkien osien lukeminen oli massiivinen operaatio, tosin antoisa sellainen. Huomaan ajattelevani kirjaa säännöllisin väliajoin.

3. Jacqueline Kellyn hurmaava Luonnonlapsi Calpurnia Tate päätyi lukuun biologian kenttäkurssien aikana. Nuortenkirja ilahdutti kovasti hienolla tieteellisen tutkimuksen kuvauksellaan ja pohjattomalla sympaattisuudellaan.

4. Markus Nummen Karkkipäivä meni ihon alle.

5. Haikeankaunis Johan Bargumin Seglats i september muistutti ruotsin kielen kauneudesta ja meren väkevyydestä.

6. Haahtelan Katoamispiste sai aikaan unenomaisen olon ja kaipuun kadota hetkiin. Se myös sai innostumaan Raija Siekkisen tuotannosta.

7. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät jäivät asumaan johonkin sydämen sopukkaan.

8. Elizabeth Bardin Lunch in Paris on tällä hetkellä yksi luottokeittokirjoistani. Samalla se tarjoaa hienon matkan Ranskaan ja sen (ruoka)kulttuuriin.

9. Bill Brysonin A Short History of Nearly Everything (suomennettu Lyhyt historia lähes kaikesta) on yksi parhaista koskaan lukemistani tietokirjoista. Lukekaa.

10. Viimeiselle paikalla halusin laittaa sarjakuvan, mutta päätös ei ollutkaan sitten ihan helppo. Päätin lopulta antaa sen Bill Willinghamin käsikirjoittamalle Fables -sarjalle. Uutta osaa on aina yhtä tuskaista odottaa.

Sekä Tuija Pikkurilli-blogista, Elma Ilona Tarinauttisen hämärän hetkistä että Mari A Marin kirjablogista haastoivat minut kertomaan 11 asiaa itsestäni ja vastaamaan 11 kysymykseen. En nyt laita tätä haastetta eteenpäin, mutta olen sen saamisesta erittäin iloinen. Kiitos Tuija ja Mari A!

11 asiaa minusta

1. Opettelen kovasti puutarhanhoitoa ja yritän pitää istuttamani taimet hengissä ennen ulosvientiä.
2. Olen tämän vuoden aikana koukuttunut täysin Buffy the Vampire Slayer -sarjaan.
3. Rakastan tanssimista ja haluaisin osata esimerkiksi tangoa ja lattareita paremmin.
4. Olen harrastanut aikuisbalettia viime syksystä ja aion jatkaa myös ensi kaudella - ihana laji!
5. Ihanin oppilailta saamani kommentti oli, kun he sanoivat minun kuulostavan Maija Poppaselta.
6. Osaan matkia sujuvasti hyljettä.
7. En erityisemmin pidä ruusuista, mutta Kirjan ja ruusun päivänä minulle saa sellaisen tuoda.
8. Leipominen on minusta rentouttavaa. Opiskeluaikana vein leipomuksiani luennoille, kun en viitsinyt syödä nitä itse.
9. Hamstraan kotiimme erilaisia tauluja. Pidän erityisesti litografioista.
10. Tällä hetkellä eniten ärsyttävät tyypit, jotka pläräävät kännykkäänsä elokuvien ja teatteriesitysten aikana.
11. Talomme tarvitsee koiran ja sellainen on ehkä tulossa meille kesällä.

Vastaukset Tuijan kysymyksiin

1. Miten reagoit, kun huomasit tämän haasteen?
Ilahduin, haasteet ovat mukavia.
2. Onko bloggaus parantanut elämänlaatuasi?
Varmaan niinkin. Kirjoittaminen ja lukeminen tuottavat hyvää fiilistä ja yhteisöllisyys on mukavaa.
3. Oletko koskaan haaveillut maallemuutosta?
Kyllä, aikoinaan minulla oli haaveena perustaa eläinlääkäriasema maalle. Nykyään asun puutalolähiössä ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä tarpeeksi maalaiselta.
4. Mitä mieltä olet kasvisruoasta?
Lisään sen osuutta ruokavaliossani koko ajan. Hyviä reseptejä otetaan vastaan!
5. Katsotko telkkarista koskaan tosi-tv-ohjelmia?
Aiemmin katsoin erilaisia tanssi- ja kokkisarjoja, nyt en juurikaan. Viimeksi taisin seurata Ruotsin huonoin kuski -ohjelmaa viime kesänä.
6. Miten arvioit kotisi siisteyttä asteikolla 0-10 (0 = kaatopaikka, 10 = tip top)
Vaihtelee varmaan välillä 4-9. Pyrin välttämään sitä että meillä olisi likaista, sekaisuus taitaa olla tullut jäädäkseen. 
7. Pidätkö ruoanlaitosta?
Ehdottomasti, vaikka meillä mies kokkaakin enemmän ja minun hommani on taiteilla jälkiruoat.
8. Oletko introvertti vai ekstrovertti?
Molempia sopivassa suhteessa. Annan itsestäni varmaan ekstrovertimman kuvan kuin mitä oikeasti olen.
9. Minne haluaisit matkustaa?
Vaikka minne.. Wieniin, Islantiin, Galapagos-saarille.
10. Onko kirjahyllyssäsi tarpeeksi kirjoja?
Ei tietenkään, aina on tilaa uusille.
11. Kuka romaanihenkilö haluaisit olla?
Voisin olla vaikkapa Ronja ryövärintytär.

Elma Ilona kyseli seuraavaa:

1. Mainitse kirja, jolla on kamala kansi ja/tai nimi, mutta jota silti rakastit.
Tällä hetkellä pää lyö aivan tyhjää rumien kirjankansien suhteen. En valitettavasti osaa vastata.
2. Luetko sarjakuvakirjoja? Miksi/ miksi et? Mikä sarjakuva on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen ever?
Luen, nykyään jopa melko paljon. En osaa eritellä spesifisti että miksi, sarjakuvien lukeminen vain on kivaa. Tällä hetkellä kiinnostavimmat sarjakuvasarjat ovat Fables ja The Unwritten, pysäyttävin on ollut ehkä Ville Rannan Näkymättömät kädet. 
3. Mikä biisi kuvaa sinua / fiilistäsi juuri nyt? (Linkitä, jos mahdollista.)
Kysyin mieheltä vastausta tähän. Hän laittoi Spotifysta soimaan Dolly Partonin 9 to 5 -kappaleen. (miten niin teen aika paljon töitä juuri nyt?)
4. Minkä kirjan haluaisit omistaa, mutta et vielä omista?
Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjat.
5. Mainitse klassikko tai muu kuuluisa kirja, joka mielestäsi on yliarvostettu / turhaan kohuttu.
Saatoin lähteä lukemaan sekä Tuulen viemää että Humisevaa harjua väärin odotuksin, mutta en siltikään listaisi niitä suosikkikirjojeni joukkoon.
6. Lempikarkkisi? Kuinka usein sillä herkuttelet?
Salmiakki, sirkusaakkoset. Yritän vähentää karkinsyöntiä, nykyään siis harvemmin.
7. Ketä naispuolista muusikkoa ihailet? Miksi?
Aino Vennalla on ihana tyyli ja kauniita kappaleita, Café De Abejasin Laura Reunasella on upea läsnäolo ja kaunis ääni.
8. Lastenkirjaklassikko, joka sinulla on lukematta vielä?
Lindgrenin Marikki tulee minua säännöllisin väliajoin vastaan, mutta sitä en ole lukenut.
9. Mikä eläin olisit?
Kolibri.
10. Montako kirjaa sinulla on juuri  nyt kesken?
Tietääkseni neljä.
11. Jos saisit kirjakaupan lahjakortin, minkä kirjan ostaisit?
Lasse Laineen uuden luonto-oppaan ja KOM-kirjan.

Mari A:n kysymykset puolestaan olivat seuraavat: 

1. Paras kotimainen tv-ohjelma?
Katson kotimaisia sarjoja aika vähän, mutta esimerkiksi Tahdon asia ja Karjalan kunnailla -sarjan ensimmäinen kausi olivat mainioita.
2. Lempivuodenaikasi?
Kevät.
3. Leikitään neljän tähden illallista: mitä tarjoat (alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka)?
Alkuruoaksi jotain hyvää keittoa vaikkapa mustajuuresta. Pääruokana tarjoilisin jotain, jonka mies laittaa koska se tekisi tämän osion kuitenkin paremmin. Jälkiruoaksi ranskalaista suklaakakkua (Kitu) mahdollisesti sorbetin tai jäätelön kera, se olisi tässä se pääruoka kuitenkin.
4. Mihin tosi-tv-ohjelmaan ottaisit osaa: firma, farmi vai BB? Miksi?
Varmaan Farmiin, idea kuulostaa kaikesta mielenkiintoisimmalta.
5. Liikutko julkisilla vai omalla?
Enimmäkseen julkisilla, omalla kaaralla vain jos on pakko tai huomattavan paljon kätevämpää.
6. Kun menet ulos syömään, mihin menet yleisimmin?
Vakipaikaksi on muodostunut ihana Kuurna.
7. Mitä asioita haluaisit elämässäsi ehdottomasti vielä tehdä?
8. CM vai Prisma?
Prisma.
9. Cokis vai Pepsi?
Ei väliä.
10. Pärjäätkö Ruotsissa ruotsilla?
Melko hyvin.
11. Millä kielellä pärjäät Virossa? 
Englannilla on mentävä, osaan sentään kiittää eestiksi.

***

Lisäksi tänään oli Kujerruksien vuoro olla mukana HelMetin ja Keskustakirjaston Tämä kirja muutti elämäni -kampanjassa. Vielä on luvassa vinkkejä viideltä bloggaajalta, kampanjaa voi seurata esimerkiksi täältä.

Ihanaa Kirjan ja ruusun päivän iltaa (tai siis yötä) ja mitä mukavinta lukuviikkoa!

Lavalta: Appelsiinitemppu (Korjaamo Teatteri)

Kuva : Mitro Härkönen / Korjaamo Teatteri (kuvassa Sara Melleri ja Malla Malmivaara)

Taianomainen, hauska ja vähän pelottavakin Appelsiinitemppu pyörii tällä hetkellä Korjaamo Teatterin esittämänä. Rinne Groffin käsikirjoittama nykynäytelmä on kantaesitetty rapakon takana vuonna 2006 ja on saapunut nyt Suomeen Johanna Freundlichin ja Heidi Räsäsen yhteisohjauksen tuloksena. Oman lusikkansa soppaan työntää myös illuusiot suunnitellut Tatu Tyni, joka on esimerkiksi ollut mukana suunnittelemassa Kansallisteatterin visuaalisesti upeaa Mr Vertigoa.

Appelsiinitemppu on tarina rakkaudesta, illuusioista, valheista ja intohimosta. Mestari (Marc Gassot) tapaa hurmaavan Trilbyn (Malla Malmivaara) ja, huolimatta lupauksestaan olla enää työskentelemättä avustajien kanssa, alkaa johdattaa häntä taikatemppujen maailmaan. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, etenkään kun esiin astuu Mestarin entinen avustaja, kohtalokas Tigris (Saija Lentonen) taikatempuista saatuine arpineen.

Juonenkuljetuksesta vastaa kuitenkin lumoava Henrietta (Sara Melleri), 30-luvulla taikurin avustajana toiminut nuori nainen, joka jätti kaiken muun taakseen taikuuden ja rakkauden vuoksi. Mellerin läsnäolo on hypnotisoivaa ja hänen Henriettansa tarina ehdottomasti näytelmän kiinnostavin. On tosin sanottava, että myös pääkolmikon, Mestarin, Trilbyn ja Tigriksen, dynamiikka on mainio ja asetelmaa heitellään päälaelleen sopivin väliajoin.

Katsomani esitys oli Korjaamon Kulmasalissa, osa esityksistä järjestetään Vaunusalissa. Kulmasali on tilana mukavan intiimi ja sopiikin näin intensiiviselle esitykselle loistavasti. Tässä vaiheessa täytyy myös kumartaa valo- ja äänisuunnittelun puoleen. Etenkin valojen suhteen oli tehty upeaa työtä ja miltäpä näyttäisikään taikatemppu, jos sen valaistus olisi pielessä. Äänimaailma puolestaan kuljetti minut menneisyyteen, aikaan jolloin taikaesityksiä oli nykyistä helpompi päästä katsomaan saleihin, joissa on raskaita samettiverhoja ja ilma pölystä ja jännityksestä raskas. Myös pelkistetty lavastus ja mustaa ja keltaista toisteleva puvustus olivat mielestäni visuaalisesti miellyttäviä.

Kuva : Maria Baranova / Korjaamo Teatteri

Perinteisemmän teatterin lisäksi katsoja pääsee näkemään erilaisia illuusiota ja taikatemppuja. Olin itse lavalla vapaaehtoisena yhdessä tempussa ja todistin samalla vahingossa itselleni yhden näytelmän perusajatuksista. Kaikki haluavat tulla huijatuiksi. Vaikka minä jollain tasolla tiesin, mitä selkäni takana tapahtuu, jatkoin silti arvaamista. Jollain tasolla toivoin, että nyt minä onnistuisin, vaikka tiesin että se oli mahdotonta. Tuntui kuitenkin jollain tavalla mukavammalta olla huijattavana kuin protestoida hämäyksen edessä.

Koko Appelsiinitemppu itsessään on taikatemppu. Se paljastaa salaisuutensa vähitellen, saa katsojan täyden huomion ja lopuksi ilahduttaa ja ihmetyttää. Toisinaan se on niin intensiivinen että pelottaa, toisinaan huomaa katsovansa silmät ihmetyksestä suurina kaikkea sitä kummallisuutta. Itse viehätyin esityksestä niin paljon, että uskon sen yltävän tämän vuoden teatterikokemusten kärkiviisikkoon. Kiitos.

Esityksiä on vielä 5.5. asti ja syksyllä 2013 esitys lähtee kiertueelle ainakin Lahteen. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Lavalta: Charles Dexter Wardin tapaus (Tikkurilan teatteri)

Kuva: Leena Tiuri / Tikkurilan teatteri

Tikkurilan teatterissa on pyörinyt huhtikuun alusta asti Charles Dexter Wardin tapaus, joka perustuu samannimiseen H.P. Lovecraftin romaaniin. Lovecraft on minulle tuttu ainoastaan nimeltä, vaikka useamman henkilön toimesta hänen tarinoitaan onkin minulle kehuttu. Ajattelin kuitenkin, että on tästä esityksestä pakko saada jotain irti vaikkei Cthulhusta muuta tietäisikään kuin Iä! Iä!n ja lonkerot.

Lyhykäisyydessään näytelmä kertoo nuoresta miehestä, Charles Wardista, ja tarinaa kertoo hänen perhelääkärinsä Marius Willett. Charles on varsin utelias, joskin ehkä hieman sairaalloinen nuorukainen, joka on kiinnostunut muinaistutkimuksesta ja alkaa selvittää sukujuuriaan. Arkistoja kaivellessaan hän törmää Joseph Curweniin, jonka vaikutus suvun historiaan on haluttu häivyttää ennakkoluulojen vuoksi. Ennakkoluuloissa vaikuttaa kuitenkin olevan yllättävän paljon perää ja vähitellen Charles sotkeutuu yhä pahemmin tutkimaan Curwenin salakirjoituksella tehtyjä muistiinpanoja ja kokeilemaan mystisiä rituaaleja. Willett yrittää pysytellä sivustakatsojana, mutta joutuu lopulta myös itse osaksi tapahtumaketjua ja sen synkkää päätöstä.

Paljastan tässä vaiheessa, että tunnen molemmat lavalla olevat näyttelijät eli Charlesia esittävän Risto Uusikosken ja Willettiä näyttelevän Aki Järvi-Eskolan. Tästä huolimatta (ja koska minulla ei ole tapana vääristellä arvioitani) näytelmään oli helppo uppoutua; lavalla eivät suinkaan olleet minulle tutut ihmiset vaan olin siirtynyt 1800-luvun Providenceen.

Koska kyseessä on psykologinen kauhunäytelmä olin hieman jännittynyt, olen nimittäin melkoisen säikky ja päädyin kaiken lisäksi istumaan eturiviin. Näytelmässä ei kuitenkaan ilokseni käytetty säikyttelyä, vaan kammottavuus hiipi esiin Charlesin hitaasta vajoamisesta hulluuteen ja taitavasta valojen ja äänien käytöstä.

Esityksen dramatisoinnin on tehnyt Sami Keski-Vähälä ja sen on ohjannut Aarne Lindén. Mielestäni esityksessä oli keksitty hienoja tehostekikkoja ja esimerkiksi piirtoheittimiä ja diaprojektoria hyödynnettiin varsin kekseliäästi. Ulkonäytelmällisistä seikoista on mainittava, että vaikka tila oli tupaten täynnä katsojia ei siitä silti tullut tunkkainen tai tukahduttavan kuuma.

Kestoa esityksellä oli 1 h 15 min ja se olikin tälle varsin mainio pituus. Koska kyseessä on pääosin puheesta koostuva näytelmä, alkaisi pitempi esitys lähes väistämättä alkaa puuduttaa. Tämänpituisen pätkän myös jaksaa istua mainiosti ilman väliaikaa, joten esityksen illuusio säilyi rikkumattomana.

Charles Dexter Wardin tapaus toimi minulle kiinnostavana ensikosketuksena Lovecraftin maailmaan ja viihdyin esityksessä varsin mainiosti (vaikka vähän pelottikin). Oikein imponeeraavaa, kiitos!

Viimeiset esitykset ensi viikonloppuna 26.-27.4. Vernissan yläsalissa ja ne ovat tällä hetkellä loppuunvarattuja. Esityksen on kuitenkin lupailtu jatkuvan syksyn ohjelmistossa, joten olkaapa silmät auki jos tämä kiinnostaa.

Otan myös mielelläni suosituksia vastaan että mistä (ei ihan hirveän jännästä) Lovecraftin tarinakokoelmasta tai vastaavasta kannattaisi aloittaa.

Johannes Lahtinen: Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina

Johannes Lahtisen esikoisteoksessa Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina (Gummerus, 2013) käsitellään ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Se alkaa siitä, kun ihminen laskeutuu puusta ja päättyy eläintarhavierailuun. Se kertoo kaipuusta jotain suurempaa kohtaan, kehityksen tiestä joka ei aina välttämättä ole järjellinen.

Äkkiä Aatami kääntyi katsomaan taakseen. Eevaa saattoi tuskin enää erottaa akaasian oksien joukosta. - Sinä olet kinsteripensaan varjo, Aatami sanoi, - juomapaikan raikas vesi, virvoittava tuuli.
Mutta ilma oli pysähtynyt, eikä voimakkain pasaatituulikaan olisi jaksanut kantaa niin heikkoa kuiskausta savannin yli Eevan korvien kuultavaksi.

Niin siis Aatami rakastuu Mitokondrio-Eevaan, mutta hänellä on suuri ongelma: kurkunpää ei ole vielä oikeanlainen eikä rakkausrunojen lausuminen onnistu millään. Suusta tulee vain murahduksia ja ölinää. Kehitystä kuitenkin tapahtuu ja vähitellen asioilla löydetään sanoja. Pikkuhiljaa metsästäjä-keräilijöiden joukko alkaa tehdä innovaatioita: maanviljelys, sodat, uskonto, parisuhde. Viestimisen muodot muuttuvat, asioista voidaan keskustella ja jopa järjestää oikeusistuntoja. Tai sitten voidaan tehdä taidetta.

Lahtisen esikoisteos muistuttaa paljon vähän aikaa sitten lukemaani Italo Calvinon Kosmokomiikkaa-teosta. Siinäkin henkilö matkaa läpi elämän historian rakastaen ja ihmetellen maailman menoa, tosin Calvinon teoksessa pysytellään universumin laajemmilla kentillä. Lahtisen teoksessa pidetään jalat tukevasti maassa ja pyritään kehittymään nykyihmisiksi, osa suuremmalla vimmalla kuin toiset. Uudistusmielisimmät tuovat uusia ideoita mukanaan muilta heimoilta, varovaisemmat ihmettelevät uutuuksia jotenkin muumimaisella hämmennyksellä.

- Mitä sanotte? Aapeli huusi. - Haluatteko ottaa lain vastaan?
- Jos me otamme sen vastaan, Robustus huusi, - niin osaako se käyttäytyä? Mitä meidän on tarjottava sille, jotta se viihtyy seurassamme?
- Jos se puhuu, leskirouva Earth huusi, - millaisia tarinoita sillä on?
- Laki sisältää kaikki maailman tarinat, Aapeli huusi takaisin.

Alku on jollain tavalla lohdullinen kertomus, mutta samalla ajatuksiaherättävä. Millaisessa tilanteessa ihminen olisi nyt, jos olisimme edelleen metsästäjä-keräilijöitä? Olisiko täällä joku muu valtalaji? Miten maapallo voisi? Ja miksei meille vieläkään ole kehittynyt estokoneistoa, joka estää meitä vahingoittamasta toisiamme?

Alku ei ole tietokirja, vaikka se sisältääkin paljon varsin validia informaatiota. Se ei myöskään ole humoristinen teos, vaikka se aiheuttaa myös hymyilyä. En osaa aivan tarkkaan sanoa, mikä sen syvempi sanoma on, mitä se kritisoi vai kritisoiko mitään. Sen tiedän, että sen vaikutus on vähittäinen: huomaan ajattelevani kirjaa joka päivä enemmän, arvostavani sitä eri tavalla.

ps. Olin riemuissani kun lukiessani Lasse Bergin Kalaharin aamunkoittoa (josta blogissa myöhemmin) törmäsin myös Mitokondrio-Eevaan.

Arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle.

Minnan teksti innosti minut tarttumaan tähän kirjaan, Jori piristyi kirjan erilaisuudesta mutta ei vakuuttunut aivan täysin.

Johannes Lahtinen: Alku, eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina
Gummerus, 2013. 175 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

Savikiekolta: Väkevää tahnaa Juha Pekka Tapani Heikkiseltä (ja niin edelleen)

Kuulin Juha Pekka Tapani Heikkisen soittoa ensimmäisen kerran elokuussa 2011 Lepakkomiehessä. Nuorella miehellä oli meininki kohdallaan ja iloiset kappaleet jäivät pitkäksi aikaa päähän soimaan. Keikalta tuli silloin hankittua JPTH:n esikoispainatus Babyshower-EP, jota tulikin kuunneltua ahkerasti.

Viime syksynä sitten sähköpostiini ropisi tiedote, jossa kerrottiin että Juha Pekka Tapani Heikkisen on tarkoitus Ja niin edelleen -yhtyeensä kera kerätä rovot kasaan julkaisua varten Mesenaatti-palvelun kautta. Tokihan sitä oli siis osallistuttava. Vaivaisella 15 eurolla sai varmistettua itselleen fyysisen kopion levyä, kiitoskortin ja joko sisäänpääsyn levynjulkkarikeikalle tai levyn toimituksen kotiovelle.

Millainen se levy sitten on?

Ihan mielettömän hyvä. Lätyltä löytyy viisi Väkevää tahnaa EP:n biisiä ja tämän lisäksi vielä kolmen kappaleen mittainen Babyshower Bonus. Erityisesti levyn nimiraita jää takaraivoon rallattelemaan ja töitä tehdessä levynkuuntelu aiheuttaa epämääräistä joraamista. Koska olen todella huono määrittelemään musiikkityylejä pihistin porukan facebooksivuilta genremääritykset:

neoklassinen trubaduurirock, singer/songwriter, rock, pop, punk, iskelmä, folk, ysäritekno

Näillä siis mennään. Juha Pekka Tapani Heikkisellä on mahtava meininki ja hyvä fiilis välittyy näin digitaalisestikin. Livenä olen kuullut JPTH:tä ainostaan akustisella kitaralla säestettynä, levyllä yhteistyö Ja niin edelleen -porukan eli Jere Kolehmaisen ja Timjam Ikiliikkujan kanssa toimii mainiosti. Selvästi soittaminen on tyypeistä kivaa ja hyvä mieli tarttuu.

Oma suosikkini lienee levyn kakkosraita KreBaamaan tai ainakin se aiheuttaa eniten hillitöntä heilumista työpöydän ääressä. Kertsissä on myös helppo laulaa mukana. Vaikka en teekään toimistotöitä on tähän pääntyhjennysmentaliteettiin helppo samaistua.

On muuten ehkä suloisin kiitos-kortti ikinä. Kiitos! <3

Osaan Väkevän tahnan biiseistä pääsee tutustumaan Soundcloudin kautta. Myös Babyshower EP on kuunneltavissa sieltä, suosittelen erityisesti Digi-digiin ja Kaloripommiin tutustumista. Ja jos tykästytte, niin tukekaa ihmeessä ja hankkikaa lätty myös omaa levyhyllyänne koristamaan.

Väkevää tahnaa on muuten ensimmäinen Suomessa kokonaan yhteisörahoituksella tuotettu levy ja se oli yksi Mesenaatti-sivuston pilottiprojekteista. Oli hienoa olla mukana mahdollistamassa tämän levyn tuottamista. Ainut mikä jäi harmittamaan oli se, että en päässyt levynjulkkarikeikalle koska olin Ukkosmaineen vastaavalla. Onneksi sekin keikka oli pirun hyvä, mutta odotan silti kovasti näkeväni myös tämän poppoon livenä.

JPTH We Love Helsingin Soivassa korttelissa syyskuussa 2012.

Lavalta: Omatuntoklubi 13/04/13

 Marja Salo ja Anna Paavilainen juontotehtävissä hienoissa jätesäkeissään.

Viime kuun Omatuntoklubin festareista innostuneena oli taas tänä lauantaina aika kömpiä Lavaklubille. Saapuessamme paikalle hieman ennen kello yhdeksää klubi alkoi olla jo melkoisen täynnä ja myös lämpötila oli sen mukainen. Istumapaikkoja onneksi löytyi vielä ja lyhythihainen mekko oli kerrankin kuningasidea.

Kertauksena vielä Omatuntoklubin ideana on siis tarjota avoin lava kaikenlaisille esityksille. Klubille voi ilmoittautua etukäteen tai esiintymishimon iskiessä illan aikana voi itselleen haalia vielä viiden minuutin pikaesiintymisajan. Pääsymaksy klubille on 1-100 euroa omantunnon mukaan, viitosella saa hienon Omatuntoklubi-rannekkeen.

Eilisen klubilla saatiin nähdä kuusi erilaista esitystä, tässä pieniä tunnelmapaloja.

Illan korkkasi hieman yhdeksän jälkeen folk-yhtye Skip Zone, joka julkaisi viime kesänä yhtyeen nimeä kantavan debyyttilevynsä. Lavaklubilla Skipparit esittivät akustisella kokoonpanolla neljä kappaletta. Suosittelen seesteisen folkin ystäville.

Porvoolaiset nuoret Elina ja Olivia saapuivat Omatuntoklubille esittämään Hectorin ja Rebekan rakkaustarinan Sokea rakkaus. Mitä tapahtuu, kun toinen luulee joutuvansa muuttumaan saadakseen pitää armaansa rakkauden? Esitys vedettiin kunnialla ja herätti yleisössä hilpeyttä, mainiota! Erityishymy Leijonakuningas 2 -coverkappaleesta.

Kolmantena esiintyi ihana Koskelainen soitellen kappaleita marraskuussa ilmestyneeltä Bola Bola -levyltään. Meininki oli mainio ja erityisesti ilahdutti toivomani Sataa-kappaleen esitys. Kiitos!

The Presidents toi lavalla Kansallisteatterin omaa väkeä nokkamiehenään teatterin taiteellinen johtaja Mika Myllyaho. Lavalla laulettiin muun muassa Silvio Berlusconista ja Penelope Cruzista. Kuulemma yhtye on ainut, joka saa soittaa Omatuntoklubilla niin kovaa.

Illan viimeisenä yhtyeenä esiintyi Eri Horisontit, jotka omien sanojensa mukaan soittavat angstista rockia. Mystisistä musikanteista ei ainakaan heti löytynyt hakukoneiden avulla lisätietoja, mutta sanottakoon nyt tässä että meininki oli mainio.

Viimeisenä lavalle saatiin Duo Afran ja Safiran esittämänä itämaista tanssia, jota oli ilo katsella. Esitys oli kolmiosainen: ensimmäisessä osassa oltiin perinteisemmissä tunnelmissa, toinen osio oli synkempää tribaalifuusiota ja kolmas puolestaan balkanfuusiota.

Virallisten esitysten jälkeen saatiin taas fiilistellä DJ Vauvaukin soitannan tahdissa. Paikalla oli myös jälleen hiustaitelija ja myös kirpputori. Yksi mekko jäi hieman kutkuttamaan takaraivoon, mutta jäi harmi kyllä tällä kertaa hankkimatta.

Kevään viimeinen klubi järjestetään 11.5. ja 9.5. Omatuntoklubi goes street eli huhtikuun klubin tuotot jaetaan kyseisenä päivänä Helsingin katutaiteilijoille. Lisätiedot klubin facebooksivuilta.

Iloinen bloggaaja kiittää hyvästä meiningistä!

Petteri Hannila: Kaukamoinen + arvonta

Petteri Hannilan esikoisteos Kaukamoinen (omakustanne, 2013) vie lukijan kaukaiseen Pohjolaan aikaan, jossa viikingit yhä mellastavat ja heimojen noitia arvostetaan viisaina neuvonantajina. Kainujen heimossa valta on naisilla ja jokaisen nuoren tytön on aikanaan käytävä läpi aikuistumisen riitti. Tästä riitistä alkaa Vierran, vahvatahtoisen nuoren naisen matka Kaukamoisena.

Kaukamoisella ei ole äitiä, Vaeltajalla ei ole isää. Kun sinun pitää tehdä päätös, päätä hyvin. Kun et voi vaikuttaa asioihin, kestä se. Kun teet hyvin, älä jää siitä riemuitsemaan, sillä seuraava teko tulee nopeasti ja menee ohi. Tuska ja vaiva ovat oleva sinun osasi, vaikka myös suuret teot. Niistä ei kainujen nuotioilla lauleta lauluja, mutta se ei tee niistä merkityksettömiä.

Lukemisen alussa teksti tuntui paikka paikoin hieman kömpelöltä ja viimeistelemättömältä ja pohdiskelin antaako kirja minulle paljoakaan. Tunne kuitenkin väistyi pian, kun tarina vei mennessään. Vierra kasvaa heimonsa jäsenenä ja kehittyy taitavaksi metsästäjäksi, mutta ei ota itselleen miestä ja pysyttelee muutenkin hieman ulkopuolisena. Yllättävä kohtaaminen kuitenkin puhkaisee Vierran suojakuoren ja alkaa tapahtumaketju, joka kuljettaa Vierran kauas esiäitiensä mailta ja kohti suurempaa kohtaloa.

Teos on jaettu yhdeksään kertomukseen, joista jokainen käsittelee yhtä Vierran elämänvaihetta. Tapahtumia ohjailee Ensimmäisen Äidin lausuma ennustus, vaikka omapäinen nainen yrittääkin toisinaan taistella sitä vastaan tai jopa unohtaa sen sanoman. Toisinaan tuntuu, että tarinat on tarkoitettu julkaistavaksi erillään, sillä useamman alussa luodaan mystiikkaa Vierran hahmon ympärille. Toisaalta jälkipohdintana mietin myös, että ehkä tarinat voisi ajatella nuotiokertomuksina, erillisinä, vaikka ennustuksen mukaan Vierran teoista ei tullakaan laulamaan.

Ikiaikaiseen mystiikkaan tuovat oman lisänsä loitsut, joita lausutaan niin henkien lepyttelyksi kuin kirouksinakin. Loitsut ovat mahdollisesti kielellisesti kirjan kauneinta antia, sillä ne uhkuvat kalevalaisessa mitassaan jotain ikiaikaista voimaa jonka edessä ei voi kuin ihmetellä.

Väki hieno, mullan kansa

asuja kodan alaisen

lahja teille, suoja meille

kodallani, korvessasi

neuvo anna ainaiseksi

tarjoa tasainen turva

Lopulta kirja tuntui loppuvan aivan liian aikaisin. Kun viimeinen sivu oli käännetty kaipasin Vierraa jo valmiiksi ja toivon pikaista jatkoa tälle tarinalle. Pienestä epätasaisuudestaan huolimatta Kaukamoisen tarina on kiinnostava ja sen kuvaama maailma lumoava.

Kaukamoista on luettu blogistaniassa suhteellisen paljon, muiden tekstejä päässee helpoimmin klikkailemaan kirjan oman sivuston kautta.

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Koska pidin kirjasta niin kovasti ja arvostan omakustannemeininkiä, arvon tässä postauksessa (tai blogin facebook-sivulla) ilmoittautuneiden kesken yhden kappaleen Kaukamoisen e-kirjaversioita (ja tämän arvottavan kappaleen tuotot siis tekijöille). Jos siis himoitset lähtöä Vierran matkaan hihkaise kommenteissa (ja esimakuna voi lukea verkosta kirjan ensimmäisen luvun). Osallistu 27.4. mennessä, arvonta suoritetaan 28.4.

1.5.13 Arvonta suoritettiin tällä kertaa niin, että kaikille osallistujille lähetettiin oma e-kirjaversio Kaukamoisesta.

Petteri Hannila: Kaukamoinen
Omakustanne, 2013. 192 s.
Kansi ja kuvitus: Anne Petelius

Lavalta: Perhosia askelten alla (Kansallisteatteri)

Kuva : Janne Siltavuori / Kansallisteatteri

Hiljennyn astuessani Omapohjan katsomoon. Musiikki on rauhoittavaa, lavalla on hiekkaa ja valoja. Olen tullut katsomaan Perhosia askelten alla, ranskalaisen Jean Cagnard'in nukeille kirjoittamaa näytelmää.

Nuori poika Chorten ja vanha mies Banbousha pakenevat kotoaan yli vuorien kohti toista maata. Vaikka koti-ikävä on kova, ei takaisin voi kääntyä valloittajien pelossa. Matkan varrella kulkueeseen liittyvät mystinen jakki ja nuori tyttö Song pienen veljensä Tsangpon kanssa. Kulku vuoristossa ei ole helppoa yksin, saati sitten kun pienimmiltä loppuvat voimat. On vain seurattava jakkia ja ajateltava lämpimiä sanoja kuten aurinko.

Kuulin esityksestä kehuja jo sen ensi-illan jälkeen tutuilta. Idea nykynukketeatterista vaikutti muutenkin kiinnostavalta, en nimittäin muista olleeni aikuisiällä teatterissa jossa olisi käytetty esityksessä ainoastaan nukkeja. Anne Rautiaisen ohjauksessa Janne Siltavuoren valmistamat nuket heräävät eloon. Jouko Keskinen, Karin Pacius ja Markus Virtanen kohtelevat hahmojaan lämmöllä ja pian unohdan sen, että Chorten seuralaisineen eivät liiku itse.

Lavastus on kaunis, unenomainen ja kulmikas. Kylmät vuoret lumipyryineen ja pelottavine, perässä seuraavine valloittajineen vetävät katsojan maailmaansa. On tuulta, askelten kaikua ja kylmää lunta. Valo- ja äänisuunnittelu on mietittyä, kiitokset Hannu Lahtela ja Esko Mattila. Jakin huuto nostaa edelleen karvani pystyyn, vaikka olen samalla rauhallinen.

Seurana ollut mies ehti miettiä jo paljon teoksen tematiikkaa, pohtia sielunvaellusta ja merkityksiä. Itse olin huono keskustelukumppani kotimatkalla, haikeus iski vasta junassa.

Perhosia askelten alla teki hyvää sielulle. Kiitos.

Esitys Kansallisteatterin ohjelmistossa vielä toukokuun puoliväliin, käykää katsomassa.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Kun enkelit katsoivat muualle oli joskus yläasteikäisenä minulle tärkeä kirja. Kun eteen sitten tarjoutui mahdollisuus lukea Simukan uusi, nuorille suunnattu trilleri Punainen kuin veri (Tammi, 2013) tartuin tilaisuuteen kiinnostuksella.

Vedostusaltaiden neste oli rusehtavaa. Lumikki kokeili sitä sormellaan. Vettä.
Hän katsoi pimiön lattiaa, jossa näkyi punaruskeita tahroja. Hän katsoi setelin kulmaa, jossa oli samaa punaruskeaa. Samassa hän tiesi, mikä häivähti pimiössä häiritsevänä. 
Vanhan veren haju.

Lumikki Andersson on Tampereella asustava, omissa oloissan viihtyvä lukiolaistyttö. Kun hän eräänä aamuna törmää koulun pimiössä kuivuviin verisiin seteleihin, ovat mysteerin ainekset kasassa. Miten setelit liittyvät Lumikin koulututtaviin ja mistä ihmeestä veri on oikein peräisin? Vähitellen nuoren naisen eteen alkaa avautua vyyhti, johon on sotkeutunut huumeita, rakkautta ja rahaa.

Koska kyseessä on trilleri en tohdi nykiä juonta auki sen suuremmin. Voin kuitenkin paljastaa, että luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta ei liian suurella kädellä annosteltuna. Tarina pysyy uskottavuuden rajoissa, vaikka lukioikäisten rikoksien ratkomiset tuppaavatkin muistuttamaan Neiti Etsivistä. Lumikki tituleeraa itseään eräässä välissä Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salatuksi lapseksi eikä luonnehdinta ole yhtään hassumpi, yhtymäkohdat Stieg Larssonin Salanderiin ainakin ovat ilmeisiä tekemättä Lumikista kuitenkaan kehnoa plagiaattia.

Eivät kuolleet välitä. Kuolleet ovat kuolleita. Vainajia ei hetkauttanut, vaikka hautojen ylitse loikki tyttö, joka ei halunnut vielä itse vainajaksi. Siksi hänen oli pakko juosta, vaikka jalat liukuivat hallitsemattomasti jokaisella askeleella, vaikka pakkanen tuntui tikkaavan keuhkot täyteen pieniä reikiä ja hiki virtasi paksun takin ja villapaidan alla.

Lumikki-trilogian nimet kumartavat Grimmin sadun alulle ja toinen osa, Valkea kuin lumi, on tulossa jo elokuussa. Kolmatta osaa, Musta kuin eebenpuu, saadaan puolestaan odotella ensi kevääseen. Jos Simukka kirjoittaa seuraavatkin osat samantasoisesti, olen innolla mukana seuraamassa Lumikki Andersonin seikkailuja ja odotan paljastuksia heistä, joista tässä osassa vain vihjattiin.

Simukka kuljettaa tarinaansa varmoin ottein ja sujuvalla kielellä. Toisinaan tekstiin upotetut puhekielisyydet ja viittaukset tuttuihin merkkeihin tai muihin nuorisojuttuihin tuntuivat hieman huvittavilta, mutta toisaalta tarina oli itsessään sen verran kiinnostava että Louis Vuittonit ja Escadan kausituoksut kykeni ohittamaan olankohautuksin.

Punainen kuin veri on viihdyttävä ja sopivan jännittävä teos, jonka kohderyhmä toivottavasti löytää. Itse ainakin luulisin, että olisin pitänyt tästä kirjasta myös teininä, olinhan silloin rikosiin ja niiden ratkomiseen liittyviin opuksiin varsin koukussa. Seuraavaa osaa odotellessa!

Myös Kirsi nautti vauhdikkaasta matkasta Lumikin kyydissä, Jenni pohtii jutussaan miten nuorille pitäisi kirjoittaa. Kohderyhmän parissa kirja on jakanut mielipiteitä ainakin demi.fi:n keskustelupalstan perusteella.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Tammi, 2013. 265 s.
Kansi : Laura Lyytinen

Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohnin Tainaron: Postia toisesta kaupungista (WSOY, 1985 / Teos, 2006) kuljettaa lukijan ihmeelliseen Tainaronin kaupunkiin. Nimettömäksi jäänyt kirjoittaja kynäilee kirjettä jollekulle tärkeälle, jonka henkilöllisyys jää myös hämärän peittoon. Kolmessakymmenessä kirjeessään kirjoittaja kertoo elämästä Tainaronissa ja sen erikoisista asukkaista ja kaipaa vastausta vastaanottajalta.

Mutta se oli ihmeellinen kaupunki! Jäärän ylpeys oli ymmärrettävissä. En ollut ikinä käsittänyt, miten valtava Tainaron oli. Näin nekin kekomaiset asuinalueet, joissa kerran olin vieraillut vain kastuakseni kuningattaren kyynelistä, näin ruhtinaan palatsipuiston käytävineen ja pagodeineen, ja idässä slummien loputtomat sotkuiset vyyhdit.

Tainaron tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vierailta. Kirjoittajan mukana pääsemme tutustumaan pölyisiin katuihin ja värikkäisiin ketoihin sekä lepäilemään aurinkoisella parvekkeella. Tutustumme kuningatarmehiläiseen ja kuuntelemme Jäärän kertomuksia, melkein kohtaamme muurahaisleijonan (joka ei harmi kyllä muistuta Muumien versiota laisinkaan) ja kävelemme termiittikeon uumenissa. Kaupunki tuntuu todelliselta ja silti siellä elelevät hyönteisenkaltaiset olennot hämäävät: olemmeko vielä maapallolla? Olemmeko ihmisiä, onko kirjoittaja ihminen? Erilaisia olemme ainakin, sillä jos kirjoittaja katsoo kummeksuen tuntosarvia katsovat hekin häntä oudoksuen.

Leena Krohn kehrää kokoon kuvan unenomaisesta ja kauniista sekä toisaalta tehokkaasta ja toimintaa kuhisevasta kaupungista. Tainaronissa kaikki muuttuu joka päivä ja siellä ei koskaan voi ehtiä tutkimaan jokaista kadunkulmaa. Hyönteiset elävät omaa elämäänsä, toiset lyhyttä ja intensiivistä, toiset koteloituvat moniksi vuosiksi. Vaikka moni kuvaus on hyvin akkuraatti vastine meidän maailmamme hyönteisille, on Tainaronin hyönteisissä lisäksi jotain joka tuo ne hyvin lähelle. Minun on vaikea mieltää hyönteisiä inhimillisiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotain sellaista Krohn saa tekstillään aikaan, saa ajattelemaan hyönteisiä inhimillisinä olentoina vaikka ne toteuttavat samalla omia tehtäviään luonnon kiertokulussa.

Tähän uuteen, vuonna 2006 painettuun painokseen, on lisätty kaksi uutta lukua ja Inari Krohnin kuvitus. Mustavalkoinen kuvitus tuo oman lisänsä kirjan hiljaiseen ja omalaatuiseen tunnelmaan.

Mekin muutumme, mutta vähä vähältä. Me olemme tottuneet tiettyyn pysyvyyteen ja meillä on useimmilla enemmän tai vähemmän vakaana säilyvä henkilöllisyys. Toisin on täällä. Minulle on jäänyt arvoitukseksi, mikä oikeastaan on yhteys kahden peräkkäisen elämän välillä. Kuinka henkilö, joka muuttuu niin täydellisesti, voi enää sanoa olevansa missään mielessä sama kuin ennen? Mitän hän voi jatkaa? Kuinka hän voi muistaa?

Itse pidin kovasti tästä matkasta uuteen kaupunkiin. Krohnin kauniin kielen lisäksi nautin kovasti tuttujen hyönteislajien tunnistamisesta ja niiden elintapojen muuntamista kaunokirjalliseksi tekstiksi.

Lukudiplomitehtävä (Fantasiaa): Valmista teoksen hyvistä ja pahoista hahmoista pelikortit. Esittele.

Tainaronissa ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole hyviä tai pahoja hahmoja, sillä hyönteisyhteiskuntaa muistuttavassa kaupungissa jokaisella olennolla on oma tehtävänsä. Valitsin pahaksi hahmoksi kuitenkin mystisen muurahaisleijonan, josta kirjassa annetaan vain viitteitä, ja hyväksi hahmoksi Outojen holhoojan.

Olin kaatunut hiekkaan pelkästä pelon heikotuksesta, sillä olin ehtinyt nähdä kuinka jonkinlainen kärki, karvojen tai piikkien peittämä kynsi tai ehkä hammas vilahti reiän reunalla, mutta se oli kadonnut heti takaisin pimeyteen.

Muurahaisleijona näyttäytyi minulle yhtenä niistä harvoista hahmoista, joissa ei tuntunut olevan mitään inhimillistä. Lisäksi sen muoto jossain määrin toisteli pataa, joten siksi se sai päätyä pataässäksi.

Ja sellainen tosiaan on Kuningatarkimalainen, että hän huolehtii hellästi niistä, joita monet täällä Tainaronissa pitävät kummallisina ja kartettavina: katulaulajista, kerjäläisistä ja ilolinnuista, eri tavoin hassahtaneista ja omiin rohtomaailmoihinsa unohtuneista.

Kuningatarkimalaiselle kuului tietysti herttakuningattaren rooli. Yritin kortissa toistaa pelikorttikuningattaren väritystä ja joitain kuvioita. Kukkakin pääsi ovelasti mukaan. Toivottavasti tein Outojen holhoojan kapealle tiikeriraitaiselle vyötärölle tarpeeksi oikeutta.

Lukudiplomia varten tämän ovat lukeneet myös Suketus ja Luru.

Leena Krohn: Tainaron
WSOY, 1985 / Teos, 2006. s.
Kannen kuva ja kuvitus: Inari Krohn
Kansi: Merri Nordin

Alison Bechdel: Are You My Mother? A Comic Drama (suom. Äideistä parhain)

Kuva: Alison Bechdel

Alison Bechdelin ensimmäinen elämäkertateos Hautuukoti: Tragikoominen perheeni oli ehdottoman kiinnostava lukukokemus isä-tytärsuhteesta ja oman seksuaalisuuden löytämisestä. Bechdelin toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa Are You My Mother? A Comic Drama ()tutustutaan päällisin puolin enemmän Bechdelin äitiin, vaikka loppupeleissä pinnalle nousee enemmän tekijän itsensä itsetutkiskelu.

Oikeastaan teos ei ole kirja Bechdelin äidistä, vaan englantilaisesta psykoanalyytikosta Donald Winnicottista. Winnicottin tekstit kulkevat punaisena lankana läpi teoksen ja niitä vasten Bechdel peilaa omia havaintojaan elämästään ja äitisuhteestaan. Toinen useasti mainittu lähde ovat Virginia Woolfin teokset, erityisesti Majakka jonka olen itsekin lukenut useampi vuosi sitten. Majakka oli mielestäni hankala kirja, mutta samanaikaisesti hämmentävän kiinnostava.

Kaiken tämän lisäksi Bechdel myös pohtii paljon kirjoittamisen vaikeutta. Aikana, jota tämä kirja kuvaa, Bechdel oli juuri kirjoittamassa kirjaa isästään ja painiskelee paljon niin luovien kuin moraalistenkin ongelmien kanssa. Hyväksyykö äiti kirjaa? Mitä siihen voi kirjoittaa ja miten?

Kuva: Alison Bechdel

Vaikka Bechdelin äiti jää kirjassa hieman sivuun kaiken itsetutkiskelun alle on hän kieltämättä äärimmäisen kiinnostava persoona. Opettajankoulutuksen saanut nainen, joka rakasti näyttelemistä ja oli luonteeltaan arvaamaton ja mielestäni jotenkin jännittävä. Äidistä ei saa kirjan perusteella kovin miellyttävää kuvaa, mutta silti Bechdelin kuvauksessa on jotain todella inhimillistä. En saa otetta.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kun Hautuukodissa kuvituksen tausta oli sinisävyistä oli se tässä teoksessa punaruskeaa.

Nyt lukemisen jälkeen Are You My Mother? vetää minut itse asiassa aika hiljaiseksi. Vaikka psykoanalyysiin ja mielen syvyyksiin pureudutaan todella tieteellisellä tasolla ei se vienyt minua silti kauemmas tarinasta.

Vaikka aiheiltaan Are You My Mother? oli ehkä hankalampi kuin Hautuukoti tuli se silti minua jollain tavalla lähemmäksi. En osaa tai en ehkä haluakaan eritellä tuntemuksia sen tarkemmin, totean vain että tämä oli pirun hieno teos.

Zephyr on lukenut tämän suomennoksen Äideistä parhain hieman eri fiiliksin.

Alison Bechdel: Are You My Mother? A Comic Drama
Houghton Mifflin, 2012. 289 s.

Lavalta: Miss Barbara (KokoTeatteri)

Kuva : Minka Heino / KokoTeatteri

KokoTeatterissa sai perjantaina 5.4. ensi-iltansa Miss Barbara - ihmiskauppamusikaali. Teoksen ovat käsikirjoittaneet Maria Oiva ja Anna Veijalainen, ohjauksen on tehnyt Oiva ja lavalla Miss Barbarana häärii itse Veijalainen seuranaan Timo Hirvosesta, Jussi Lehtosesta ja Arttu Takalosta muodostuva jazztrio. Esityksen sivuilla luvataan, että Miss Barbara on aivan erilainen kuin yksikään aiemmin kokemasi.

Väite pitää kutinsa, sillä perinteisissä musikaalitunnelmissa tässä ei liikuta. Aloitankin siis kirjoittamisen siitä helpoimmasta osasta toteamalla, että musiikki oli mainiota. Jazztrio pistää parastaan sekä sävellystä seuraten että improvisoiden. Soittimet vaihtelevat kitaroista bassoihin, erilaisiin kosketinsoittimiin ja perkussioihin sekä vibrafoniin, joka on ehdottomasti oma suosikkini. Trio ei tyydy myöskään olemaan vain taustalla, vaan osallistuu myös omalta osaltaan esityksen kulkuun.

Sitten siirtyminen siihen hankalampaan asiaan eli itse esitykseen. Miss Barbara oli erilainen, mutta myös varsin haastava esitys. Tai ehkä paremminkin kunnianhimoinen. En ole täysin varma, sainko esityksestä kiinni sen mitä ajateltiin, mutta jotain sain. Miss Barbara louhii uraania, kauppaa marjanpoimijoita ja myy tietoturvaratkaisuja pihistettyään ensin kaikki henkilötiedot. Ketään ei säälitä ja mukana roikkuvat seitsemän kääpiötä, jotka ovat jonkinlaiset alamaailman versiot satuvastineistaan. Barbara kätyreineen eivät siis ole mitään kovin mukavaa porukkaa, vaan he hyödyntävät kaiken minkä käsiinsä saavat ja kannustavat muitakin tuhlaamaan.

Pohdimme esityksen tematiikkaa paljon ja tulimme tahollamme siihen tulokseen, että Miss Barbara on se pahuus joka maailmassa tai ihmisissä on. Pahuus, joka kasvaa pahuudella, kasvattaa koko ajan itse itseään. Pahuus, jonka kelkkaan on helppo liittyä koska se on vain niin paljon helpompaa kuin hyvän tekeminen. Vastavoimana Miss Barbaralle näimme esityksessä vilahtelevan Marjatan, puolukasta raskaaksi tulleen, joka vaikutti jotenkin hilpeämmältä hahmolta ja jota Miss Barbara kovasti jahtasi.

Asia, jota myös mietimme paljon kotimatkalla oli esityksen kielenkäyttö. Barbara oli varsin rääväsuinen hahmo, hänen kääpiönsä vielä enemmän ja paikoitellen kielen alatyylisyys särisi korvaan liikaakin. Itse en lähtökohtaisesti vastusta voimasanojen käyttelyä lavalla ja toisinaan niillä on paikkansakin. Mies pohdiskeli, että tässä esityksessä se häiritsi ehkä siksi, että se jollain tavalla alensi Barbaran arvovaltaa. Nainen kun on harvinaisen vaikutusvaltainen ja osaava, joten hänen ei ehkä tarvitsisi taantua sellaiseen kielenkäyttöön. Tietyissä kohtauksissa, esimerkiksi lapsityövoiman saapuessa pistoolin kanssa, kovasanaiset repliikit taas toimivat tehostekeinoina mainiosti.

Tai sitten syvempään ymmärrykseen olisi tarvinnut sen 12 cl (kuohu)viiniä, mikä ei välttämättä ole yhtään pöllömpi idea.

KokoTeatterin Miss Barbara ei tarjoa ehkä sitä helpointa teatterielämystä, mutta kiinnostava se on. Etenkin toisella puoliajalla, kun seikkaillaan muun muassa internetin ihmemaailmassa, esittelee esitys pureskelua vaativaa tavaraa. Ja kuten jo mainitsin on esityksen musiikki ja värikäs tunnelma jo itsessään vinkeä kokemus.

Esitystietoja ja -aikoja löydätte täältä.

Kiitokset KokoTeatterille kutsusta ensi-iltaan.