Marja Björk: Poika

Marja Björkin Poika (Like, 2013) nostaa esiin tärkeän aiheen, transsukupuolisuuden. Itse en muista ainakaan kovin monesta kirjasta lukeneeni mitään transsukupuolisuudesta, joten Björkin kirja on positiivinen yllätys ja kun teos vielä perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin on teoksella myös uskottavuutta.

"Katso nyt Marion, Viivilläkin on hame. Ottaisit Viivistä mallia."
"Onko Marion tyttö?" Timo rupesi änkyttämään. "Onko Marion tyttö?"
Sitä se toisteli, kunnes pikkusisko tönäisi.
Timo ei tullut enää ikinä kysymään, voinko olla.

Marion eli Makke tietää jo lapsena olevansa poika. Ei siis haluavansa olla kuin poika, vaan hän kokee olevansa väärässä vartalossa. Lapsena homma vielä sujuu kohtalaisen kivuttomasti, mutta murrosiässä ongelmat kasaantuvat. Kammotut rinnat ja menkat saapuvat, ideaalisidettä kuluu ja ahdistus vie mennessään. Onneksi on myös onnea. Kavereita, jotka kohtelevat jätkänä, ihania tyttöystäviä ja loppupeleissä myös perheen tuki. Rehtori, joka muistaa juhlissa sanoa Makke eikä Marion. Tarinan kaari kulkee lapsuudesta kohti aikuisuutta.

Minulle kirjan alku oli todella koskettavaa luettavaa. Kuvaus lapsuudesta, jossa kaikilla perheenjäsenillä on paha olla, oli repivää. Erityisesti Makken ongelmat tulivat iholle: mitä tehdä kun haluaisi kaverien kohtelevan poikana, tai perheen? Miksi kukaan ei tunnu ymmärtävän, että hän on poika eikä vain leiki sellaista? Miksi ei saisi kirjoittaa rakkauskirjeitä tytöille?

Kirjan loppupuolella tunnelma vaihtui minulle hämmentävän nopeasti. Kaikki tuntui sujuvan liian yksinkertaisesti ja jäin miettimään, käykö se oikeastikin noin helposti. Vaikka mainittiinhan siellä sentään parin kuukauden jonotusajat. Tosin on nyt sanottava, että toivottavasti se oikeasti on noin yksinkertaisen oloista (siis teknisesti, en tarkoita tällä henkistä puolta), sillä pitäisihän sen olla ihmisoikeus saada elää sinä sukupuolena kuin oikealta tuntuu.

Makken tarinan lisäksi kirjassa pureudutaan myös lyhyesti uusioperhe-elämään ja isän kuolemaan. Minulle teemaksi olisi riittänyt pelkkä transsukupuolisuus, johon kirjassa suhtaudutaan ihailtavan, no, Jennin sanoja lainatakseni tavallisesti. Jokainen meistä joutuu jossain määrin pohtimaan omaa identiteettiään elämänsä aikana ja Makkella se avainkysymys oli nyt tämä.

Kansi ei mielestäni vastaa tunnelmaa kovin hyvin. Verinaarmut ilmastointiteipistä ja ahdistavat kaakelit tekevät kirjasta todella angstisen ja epätoivoisen näköisen. Loppupeleissä itse asiassa kansi ahdisti minua mikä harmitti, sillä se teki kirjan lähestymisen minulle hankalaksi vaikka aihe kiinnosti.

Poika on kirja tärkeästä aiheesta ja sen suorasukainen kieli ja nopealukuisuus tehnee siitä helposti lähestyttävän. Hatunnosto siis Björkille kirjan kirjoittamisesta, toivottavasti se antaa monelle uutta tietoa ja ehkä jopa apuakin.

Marja Björk: Poika
Like, 2013. 215 s.
Kansi: Tommi Tukiainen
Kannen kuva: Ville Juurikkala

Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had

Nyrkkeilijästä näyttelijäksi siirtynyt Tony Danza päätyi vuonna 2009 vaihtamaan uraa jälleen kerran. Danzan oma puheohjelma lopetettiin ja tulevaisuus näytti epävarmalta, kunnes hän alkoi pohtia opettajan uraa. Danzalla nimittäin on taskussaan historian opettajan paperit ja kun herra vielä sattui mainitsemaan ideastaan eräälle tuottajalle, joka halusi tehdä aiheesta tosi-tv-sarjan alkoi asia olla selvä. Byrokraattisen pyörittelyn ja säätämisen jälkeen Danza saa äidinkielen opettajan pestin Northeastin koulussa. Tästä vuodesta kertoo I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had: My Year as a Rookie Teacher at Northeast High (Crown Archetype, 2012).

So maybe I deserve it when a girl in the back pipes up.
"Are you nervous?"
I breathe a sigh of relief and admit: "I'm terrified!"
Then comes her punch line: "Because your shirt is totally soaked."

Tv-sarja Teach (2010) lopetettiin melko pian, kun tekijät eivät kokeneet saavansa riittävän kiinnostavaa materiaalia nauhalle, mutta Danza jatkoi pestiään vuoden loppuun saakka. Danza siis aloittaa työnsä optimistisena ja innokkaana tavoitteenaan saada oppilaat todella osallistumaan opetukseen. Voinette siis arvata, että ensimmäinen tunti on melkoinen sillisalaatti eikä homma suju muutenkaan kovin ruusuisesti. Vastoinkäymisiä tulee niin oppilaiden kuin muun henkilökunnankin kanssa, mutta Danza on päättänyt opettaa vuoden loppuun saakka.

Itse olen juuri vetämässä nippuun ensimmäistä lukuvuottani ja pystyin monessa kohdassa samaistumaan Danzan kokemuksiin. Esimerkiksi ensimmäisessä lainauksessa mainittu hikoilu on erittäin tuttua, kutsun sitä itse sijaishikoiluksi joka tapahtuu aivan varmasti silloin kun et ole ihan 100% varma siitä mitä teet. Lisäksi opettajien tulisi aina testata käyttämänsä paidat että näkyykö niissä jos hikoilee. Osa paidoista on armollisempia kuin toiset.

Danza myös elää ensimmäistä vuottaan kuin tunteiden vuoristoradassa. Onnistumiset tuntuvat suurilta voitoilta, epäonnistumiset vievät maanrakoon. Rehellisen oloisesti Danza kuvailee useampaakin tilannetta, jolloin kyynelkanavat ovat auenneet ja itkusta ei tule loppua. Kuulostaa ehkä melodramaattiselta, mutta näin se menee. Ainakin minulla. Joskus sitä kokee tehneensä kaikkensa ja ei silti saa oppilaisiin kontaktia ja se tuntuu kauhealta. Enkä väitä että se on oppilaiden vika, hyvänen aika, teineillä saa olla huonoja päiviä ja aina ei tarvitse jaksaa. Mutta opettajatkin ovat ihmisiä, inhimillisiä.

I flee the office, and David follows. He stops me in the hallway, but all he does is pat my shoulder. It's hard to see through the flood. Is he surprised, or annoyed? "I'm sorry," I blubber. "I can't believe how it affects you when you try so hard and get nowhere."
He hands me a Kleenex. "I remember one of the guys I started with would close his door every day after school and cry at his desk. They can reduce the best of us to tears. It comes with the territory."

Eivätkä tunnekuohut johdu pelkästään opetuksesta, vaan Danza myös samaistuu paljon oppilaidensa elämiin ja on heistä huolissaan. Tämänkin ymmärrän. Kun yhtä ryhmää opettaa pitempään (kuten Danza, jolla ei ollut vuoden aikana kuin tämä yksi opetusryhmä) oppilaisiin kiintyy ja jos huomaa jollain olevan jotain ongelmia niitä tulee lähes väistämättä mietittyä. Että mitä minä voisin tehdä vai voinko mitään. Danza kertoo kirjassaan perustamastaan half-sandwich-clubista, jossa kuka tahansa oppilaista voi tulla viettämään aikaa hänen luokkaansa silloin kun heillä ei ole tunteja. Kuulostaa sympaattiselta.

Lisäksi nostan hattua Danzan käyttämille monipuolisille opetusmenetelmille. Kokeeseen kertaus aarteenmetsästyksen muodossa on varmasti ollut oppilaista hauskaa ja runo-Idolskin vaikuttaa mainiolta. Toki mietin, että kuinka mahdollista tällaisten suunnitteleminen ja toteutus olisi, jos ryhmiä olisi enemmän kuin se yksi kuten Danzalla. Aikaa sellainen joka tapauksessa vie ja aikaa ei aina ole vaikka kuinka niin haluaisi.

Kulmiani puolestaan kohotan muutamille Danzan tekemille mokille. Miten on esimerkiksi mahdollista, että joku hälytyskello ei soi kun mies menee luokkaretkellä piipahtamaan ravintolan tiskille ja tilaa martinin? Siis silloin kun on oppilaiden kanssa syömässä? Virheitä toki tekevät kaikki, itsekin olen säätänyt jos jonkinlaista tämän vuoden aikana. Onneksi kaikki on aina lopulta mennyt parhain päin ja uskallan vielä jatkaa tämän uravalinnan parissa myös ensi vuonna.

Koulumaailma Philadelphiassa ei vastaa täysin Suomen olosuhteita. Tai ainakaan yhdessäkään koulussa, jossa itse olen joko opiskellut tai työskennellyt , ei ole ollut metallinpaljastimia eikä oppilaita laitettu käsirautoihin. Muutenkin opetus ja opetussuunnitelma varmasti poikkeaa totutusta. Opettajan arjen kuvaus puolestaan tuntuu tutulta. Puhe ajautuu helposti kollegoiden kanssa työasioihin, vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän ja tuntisuunnitelmien kanssa saisi aikaa kulumaan loputtomasti, ainakin näin ensimmäisinä vuosina.

Danzan omaelämäkerrallinen kertomus koulumaailmasta on helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se toivottavasti onnistuu herättämään ajatuksia lukijoissa, myös heissä jotka eivät ole opettajia, ja valottaa ehkä jotain uutta opettajan työnkuvasta. Ei siis lainkaan pöllömpi kirja.

Törmäsin kirjaan alunperin Norkun Nenä kirjassa -blogissa ja kun Norkku vielä vaikutti pitävän kirjasta päätyi se myös minun luettavakseni. Kirja on saatavilla ainakin Helmet-kirjastoissa Overdrive-palvelun kautta e-kirjana.

ps. Ja oikeasti opettajan työ on tosi mahtavaa. On niitä huonojakin hetkiä, mutta ne hetket kun onnistuu ja saa jotain aikaiseksi, voi jestas se on siistiä.

Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had: My Year as a Rookie Teacher at Northeast High
Crown Archetype, 2012. 272 s.
Kannen suunnittelu: Nupoor Gordon
Kannen kuva: ThinkFactory Media / Barbara Johnston

Lavalta: Lähtö (Kansallisteatteri)

Kuva : Tom Hakala / Kansallisteatteri

Tällä viikolla Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä oli vierailulla visuaalisen teatterin ryhmä WHS esityksellään Lähtö. Kuulin esityksen tiimoilta ennakkokuhinaa ja kun esityksiäkin oli kaiken lisäksi vain neljä totesin, että tämä on nähtävä.

Lähdössä on pariskunta, toisistaan vieraantunut. Mies (Kalle Nio) ja nainen (Vera Selene Tegerman) istuvat syömässä. Molemmat tekevät lähtöä, fyysisesti ja henkisesti. Lähtöä tehdään useamman kerran, kohtaus toistuu samanlaisena kunnes vähitellen kuin upotaan jonnekin. Jonnekin, missä todellisuus on varjokuva ja illuusiot ja näyt ovat totta.

Pariskunta kohtaa toisensa uudelleen ja uudelleen, yrittää ja epäonnistuu. Yleinen tunnelma on toivoton, aivan kuin oltaisiin viimeisellä rannalla. Ja toisaalta myös kaunis, aaltoineen, peileineen ja varjoineen. Huumoriakaan ei ole unohdettu, se pilkistää toisinaan kohtausten välistä ja pääsee jopa kerran estradille silitystä vastustavan paidan muodossa. Esitys yhdistää taikuutta, sirkusta ja visuaalista teatteria.

Illuusiot saivat ajatukset nyrjähtämään. Huomasin etsiväni naruja, köysiä, kiinnityslaitteita löytämättä niitä. Toteutus oli huikean kaunis. Viinilasit valuvat alas pöydiltä, meri raivoaa ja mies ja nainen kamppailevat oman elämänsä kurimuksissa.

Kuva : Tom Hakala / Kansallisteatteri

Katsoin sanatonta esitystä kuin hypnotisoituna. Unenomaista tunnelmaa lisäsivät esityksen harmaat ja hailakan siniset sävyt, muita värejä vain harkitusti ja harvoin. Esitys tuntuu ranskalaiselta, hämyiseltä ja tupakansavuntuoksuiselta. Ja toisaalla raivoava meri ja märkä hiekka, kastuneet vaatteet ja tyhjät katseet.

Jos vastaan tulee mahdollisuus päästä katsomaan WHS:n esityksiä uudelleen menen kyselemättä.

Kurkkaa myös Hesarin kritiikki ja WHS:n omat kotisivut.

William Gibson: Neurovelho + Lukudiplomin koonti

William Gibsonin Neurovelho (WSOY, 1991) tituleerataan kirjan takakannessa kyberpunk-tyylisuuntauksen aloittajaksi. Genreä suht huonosti tuntevana vaikkakin siitä pitävänä en osaa väitettä sen kummemmin kommentoida. Sitä en kuitenkaan ihmettele, että teos on aikanaan palkittu kolmella arvostetulla palkinnolla eli Nebula-, Philip K. Dick -ja Hugo-palkinnoilla. Oli nimittäin aika hyvä.

"No mitä sinä sitten haluat?" Case nojasi rennosti luukkuun.

"Sinut. Elävän ruumiin, jossa on vielä jotenkin toimivat aivot. Molly. Minun nimeni on Molly. Minä vien sinut työnantajani luo. Se haluaa vain puhua, ei muuta. Kukaan ei yritä teloa sinua."

"Hyvä juttu."

Palkkasoturina toiminut Case on valunut pohjalle. Aikaisempi työ matriisien cowboyna on vaihtunut alhaisen palkkamurhaajan ja narkkarin elämään. Kuvaan kuitenkin astuu mystinen työnantaja Armitage, joka haluaa tarjota Caselle uuden mahdollisuuden. Kyseessä on huikean vaikea hakkerointi, temppu, johon kuka tahansa ei pysty. Casen partnerina toimii Molly, kyberneettisillä osilla kuten heijastelasisilmillä varustettu nainen. Alkaa kilpajuoksu lomittuvien juonenpäiden sokkelossa, jossa ei voi olla varma kuka on kenenkin asialla ja miksi. 

Nopeatempoisessa romaanissa liikutaan vaihtelevissa maisemissa. Toisaalla on likainen Ninsei, rähjäinen paikka jonne ei mennä kuin pakosta tai laittomien huvien toivossa. On myös mystinen matriisi, jonne Case jakkailee, viruksineen ja rikottavine jäineen. (Tuomas ystävällisesti selitti minulle kaikki tietotekniikkaan liittyvät termit, joita en tajunnut.) Avaruusalukset, painoton tila ja keinotodellisuudet tuovat oman lisänsä kirjan maisemiin. Taustalla häilyvät illuusiot, kyberneettiset viritykset, köyhyys ja vallanhimo.

Neurovelho oli huikaiseva, jopa hengästyttävä lukukokemus. Varsinkin lopun tapahtumat, jotka etenivät kuin höyryjuna, saiva Loppu oli myös elokuvallisen oloinen. Tiedättehän, leikkaus siitä kun toiminta loppuu johonkin tulevaisuuteen, jossa asiat ovat toisin. Päähenkilö pohtii elämäänsä, tekee ratkaisun, tekee jotain muuta. Myös muuten tarina oli hieno ja toteutti takakannen lupauksen kaleidoskooppisesta menosta.

Kirja toi mieleen Matrixin (joka on tainnut pihistää opukselta melko paljon juttuja), Blade Runnerin ja Johnny Mnemonicin. Tehdessäni hieman hakuja kirjan lukemisen jälkeen tulikin sitten todettua, että Mnemonic on Gibsonin kirjoittama lyhyttarina johon elokuva perustuu. Lisäksi elokuvasta löytyy yksi Neurovelhon hahmoista, Molly nimittäin. Muistelen, että elokuva oli hyvä ja nyt tekisi mieli katsoa se uudelleen.

Neurovelho oli ehdottomasti lukemisen arvoinen opus. Tarina on huikea eikä sen tekniikka tunnu vanhanaikaiselta, ainakaan minusta. Myös hahmot ovat kiinnostavia, rikkinäisiä, heihin kiintyy. Pidin kovasti, suosittelen.

Lukudiplomitehtävä (Tulevaisuuden taruja): Tee kirjasta houkutteleva mainos.

William Gibson: Neurovelho (Neuromancer, 1984)

WSOY, 1991. 279 s.

Suomentanut: Arto Häilä

Kansi: Heikki Kalliomaa

***

Deadlinea hipoen sain myös koko lukudiplomin kasaan. Projekti oli hauska ja sain luettua useamman lukulistalla jo keikkuneen kirjan. Suurimmaksi suosikikseni diplomikirjojen joukosta valikoitui haikean kaunis Leijat Helsingin yllä, hauskin diplomitehtävä puolestaan tuli tehtyä Tainaronin kohdalla.

Loput diplomisuoritukset löytyvät alla olevista linkeistä.


* Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Jännitystä)
* Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Menneisyyden tarinoita)
William Gibson: Neurovelho (Tulevaisuuden taruja)
* Leena Krohn: Tainaron (Fantasiaa)
* William Golding: Kärpästen herra (Ihmisiä)
* Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Matkalla)
* Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia (Luontotarinoita)
* Miika Nousiainen: Metsäjätti (Huumoria)
* Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Lyhytproosaa)
* Henrik Ibsen: Nukkekoti (Runoja, näytelmiä)

Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking (suom. Hiljaiset - introverttien manifesti)

Olen jotenkin aina ajatellut olevani ekstrovertti. Susan Cainin opuksesta Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking (Viking, 2012) löytyvien testien perusteella kallistun kuitenkin introvertimpaan suuntaan. Lisäksi luonnehdinnat introverttien tyyppiominaisuuksista (kärjistetysti) ja toimintamalleista tuntuivat kovin tutuilta. Tuntui mukavalta. Siltä, että minun ei ehkä tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, jos haluaisin viettää aikaa rauhassa kotona menemättä mihinkään.

Our lives are shaped as profoundly by personality as by gender or race. And the single most important aspect of personality -- the "north and south of temperament", as one scientist puts it -- is where we fall on the introvert-extrovert spectrum. Our place on this continuum influences our choice of friends and mates, and how we make conversation, resolve differences and show love. It affects the careers we choose and whether or not we succeed at them. --- It's reflected on our brain pathways, neurotransmitters, and remote corners of our nervous system. Today introversion and extroversion are two of the most exhaustively researched subjects in personality psychology, arousing the curiosity of hundreds of scientists.

Kirjassaan Susan Cain kertoo yhteiskunnassa vallitsevasta ekstrovertismi-ideaalista ja pohtii intro- ja ekstroverttien yhtäläisyyksiä ja eroja. Opuksessa käytetään paljon case-esimerkkejä ja siteerataan tutkimuksia, käydään erilaisissa konferensseissa ja jutustellaan ummet ja lammet ihmisten perusluonteesta sekä luonteenpiirteisiin liittyvistä perusolettamuksista, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa.

Cain kertoo aiheesta monipuolisesti ja perustellen käyttäen paljon esimerkkejä. Aina toisinaan aloin tuntea pahaa mieltä ekstroverttien puolesta kun tuntui, että he olisivat introverttien rinnalla jotenkin huonompia mutta aina silloin Cain ehätti hätiin ja esitteli asiasta myös toisen puolen. Molemmanlaisia ihmisiä tarvitaan, jotta tämä maailma pyörisi nätisti eteenpäin. Hatunnosto tästä.

Quiet on myös hyvin amerikkalaisen oloinen kirja. Se esittelee useita "selviytymistarinoita", kertomuksia joissa väärinymmärretyt introvertit löytävät kutsumuksensa ja tasapainon elämässään. Tarinoissa vilahtelee aivan tavallisia ihmisiä ja sitten sellaisia tyyppejä kuten Gandhi. Mukaan on myös ympätty paljon ohjeita esimerkiksi vanhemmille siitä, kuinka introverttia lasta tulisi kannustaa ja "kouluttaa" kohtaamaan uusia asioita. Osa neuvoista on mielestäni varsin järkeviäkin, osa jutuista hieman kummallisia.

Lisäksi noin puolivälissä kirjaa tuskastuin Cainin tapaan kuvailla jokaikistä henkilöä, jonka kanssa hän kirjassa puhui. Kerrottiin hiusten värit, kävelytyylit ja kasvonpiirteet. En tiedä olisiko tämä asia häirinnyt minua niin paljon, ellei Liisa olisi ottanut sitä esiin, mutta niin tai näin oli tämä piirre tekstissä varsin ärsyttävä. Minä olisin ihan mielelläni pysynyt asiassa, siis käsitteiden määrittelyssä ja tutkimusten perkaamisessa sekä vaikka niissä konferenssikuvauksissa. 

Parasta antia minulle kirjassa siis olivat kuvaukset erilaisista tutkimuksista, joita temperamentista ja tietyistä luonteenpiirteistä on tehty. Cain kirjoittaa ymmärrettävästi ja selkeästi, mielestäni suurin osa termeistäkin selitettiin jos niitä siellä olikaan. Minusta on myös ihailtavaa, kuinka laajasti näitä luonteenpiirteitä on tutkittu ja tutkitaan ja toivoisin muistavani pysyä kartalla jos jotain uutta ja jännittävää löydetään vaikkapa aivojen rakenteesta suhteessa aiheeseen.

Ei siis lainkaan pöllömpi kirja, vaikka Cainin jutustelu välillä tuskastuttikin. Ja jos tämä saa edes yhden (ekstovertin) vanhemman ymmärtämään paremmin introverttia lastaan (tai puolisoaan tai ystäväänsä tai kollegaansa tai..) niin eiköhän kirja perustele olemassaolonsa jo sillä. Ja kun nyt tätä loppulauselmaa kirjoitan, niin oikeastaan kirja oli oikein mainio aiheeltaan ja esitystavaltaan vaikkei nyt mikään kirjallisuuden helmi tekstillisesti olisikaan.

Liisa koki oppineensa kirjan luettuaan myös jotain ekstroverteistä ja Liina löysi samaistumispintoja.

Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking

Viking, 2012. 333 s. 

Suomennettu nimellä Hiljaiset - Introverttien manifesti (Avain, 2012).

J.S.Meresmaa: Mifongin aika

Viehätyin viime syksynä kovasti J.S.Meresmaan Mifongin perintö -fantasiateoksesta (Karisto, 2012) ja jäin kieli pitkällä odottamaan jatkoa. Niinpä sarjan toisen osan, Mifongin ajan (Karisto, 2013), lukeminen oli itsestäänselvyys. Eikä muuten pettänyt tämäkään opus. Seuraava lainaus on muuten kirjan ensimmäiseltä sivulta, joten se ei paljastele mitään keskeltä kirjaa.

Haljennee maan uumenista kohoava huuto oli vain väreitä ilmassa, painepatsas ilmassa leijuvia kiteitä vasten. Voimakas lämpöpurkaus, jota jäinen manner ei ollut ennen kohdannut, kuumensi kivet. Lumi ja jää kohosivat kosteana pilvenä ilmaan ja paljastivat mustan maan laajalta alueelta,
Tuuli nousi, kaapaisi maasta sorapyörteen.
Haldor Sininen oli herännyt.

Mifongin aika lähtee samoista kuopista, mihin edellinen osa jäi. Juonen kuvailu toisen osan tapauksessa tuntuu riskaabelilta. Sanottakoon kuitenkin, että teoksessa ovat mukana kaikki edellisestä osasta tutut päähenkilöt muutamin lisäyksin ja tarinaa kuljetetaan vuorotellen milloin kenenkin näkökulmasta. Vanhoihin tuttuihin, kuten Danteen panttereineen, tuliseen Ardikseen ja kovapäiseen Linniin saadaan lisää syvyyttä ja näkökulmaa. Lisäksi lukija päästetään tutustumaan lähemmin ja monin tavoin myös mystisiin mifonkeihin.

Tarina kulkee eteenpäin haipakkaa vauhtia eikä turhaan junnaa paikoillaan. Välillä tahti lähes hengästyttää, mutta samaan aikaan se imaisee totaalisesti mukaansa. Itse tahkosin kirjan alusta loppuun parissa päivässä pääosin juna- ja ratikkamatkojen aikana. Kaiken lisäksi teksti soljuu sen verran mukavasti, että tekstiä on helppo lukea ja juonensyrjässä pysyy kiinni.

Erityisesti nostan hattua Meresmaan käyttämälle monipuoliselle kielelle. Tarinaa on höystetty hauskoilla ja osuvilla ilmaisuilla, tekstissä vilisee jupinoita, krumeluureja ja muita mainioita sanavalintoja joita en hätäpäissäni muistanut kirjoittaa ylös. Joka tapauksessa nautin Meresmaan tekstin lukemisesta kovasti.

Toisen osan jäleen huomaan myös kiintyneeni hahmoihin kovasti. Naishahmot Linn ja Ardis tuppaavat paikka paikoin saamaan minut ärsyyntyneeksi itsepäisyydellään, mutta pidän heistä silti. Uudet sivuhenkilöt myös kiinnostavat kovasti, erityisesti Mohari josta toivottavasti kuullaan myös seuraavassa osassa.

Ainut mitä jäin kaipaamaan, oli jonkinlaista selkeämpää kertausta mitä edellisessä osassa oli tapahtunut. Selvästi olen tottunut tv-sarjojen jaksojen alussa oleviin "previously on"-kertauksiin. Tokihan asian olisi myös voinut tarkistaa edellisestä osasta (jos olisin muistanut lainata sen kirjastosta) mutta mietin että kuinka hankalaa olisi laittaa esimerkiksi kirjan loppuun jonkinlainen kertaus, etenkin kun kyseessä on näin "lyhyt" sarja eli näillä näkymin neljä osaa.

Lyhyesti Mifongin aika oli hengästyttävän koukuttava ja virkistävä fantasiateos. Seuraavaa osaa odotan, jälleen kerran, innokkaasti.

Norkku viehättyi myös tästä sarjan toisesta osasta. Lisäksi suosittelen myös kirjailijan omaa blogia, Mifonkien matkassa.

J.S.Meresmaa: Mifongin aika
Karisto, 2013. 494 s.
Kansi: tieto kirjaston tarran alla, korjaan kun tiedän
Kirjan vinjetit ja kartta: J.S.Meresmaa

Lue ja syö: Skonsseja Didde-mummin tapaan

Luin viikolla Kjell Westön upean Leijat Helsingin yllä. Siinä Rikun Didde-mummi tekee aina kesäisin skonsseja, kun viili on päässyt vanhenemaan maakellarissa. Olen itse suuri skonssien ystävä ja nämä kohdat inspiroivat minut leipomaan niitä pitkästä aikaa.

Suurin piirtein samaan aikaan kun ukkonen vihdoinkin jyrähtää ja Didde antaa maakellariin vietyjen viilien vanhentua tehdäkseen niistä skonsseja, suurin piirtein samaan aikaan kun ensimmäiset viileät yöt saavat helteen väistymään Pulavedellä, New Yorkin poliisi piirittää ja ottaa vangiksi Son of Samin.

Minulla on vakiokäytössä äidin ihana skonssiresepti, mutta päätin Didden tapaan käyttää taikinassa hapantunutta viiliä eli minun tapauksessani piimää ja päädyin etsimään uutta reseptiä. Sopiva ehdokas löytyikin täältä.

***

Skonssit piimällä (neljälle)

3 dl piimää tai maustamatonta jogurttia
75 g voita
6 dl vehnäjauhoja
2 dl grahamjauhoja
4 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa

Sekoita jauhot, leivinjauhe ja suola. Viipaloi voi palasiksi ja sekoita se nyppien taikinan kanssa muruiseksi massaksi.

Sekoita joukkoon piimä ja tee taikinaksi. Älä vaivaa liikaa.

Jaa taikina neljään osaa ja leivo pyöreiksi kakkusiksi halkaisijaltaan noin 12-15 cm. Vedä skonsseihin viillot ristikkäin ja pistele haarukalla.

Paista 250 asteessa noin 10 minuuttia. Tarjoile lämpiminä.

***

Minä tietenkin menin itse heti peukaloimaan reseptiä. Grahamjauhoja ei löytynyt leivontalaatikosta, joten käytin 2 dl vehnäjauhoja, 3 dl ruisjauhoja ja 3 dl luomuvehnäjauhoja. Lisäksi piimän määräkin jäi hieman vajaaksi, joten hulautin joukkoon smetanaa. Ja ihan hyvin onnistui näinkin.

Söimme skonssit aamiaiseksi ja yhden tällaisen jättiskonssin jälkeen ei kyllä ollut nälkä. Uhrauduin kuitenkin ja söin vielä puolikkaan makeilla lisukkeilla eli smetanalla ja mansikkahillolla. Hyvää oli, teen myös uudelleen.

Pikaisempaan leivontaan suosittelen myös äidin mainiota reseptiä, joka menee näin:

Äidin skonssit

3,5 dl vehnäjauhoja
2 dl maitoa tai vettä
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
50 g voita / 0,5 dl rypsiöljyä
1 rkl hunajaa

Sekoita kuiva aineet keskenään.
Lisää neste ja voisula, sekoita nopeasti taikinaksi. Jos jää kovin löysäksi, voit lisätä vähän jauhoja.
Leivo pyörylöiksi pellille ja pistele. Näitä tulee 8 pientä tai neljä isompaa.
Paista 250°C 10-15 min.

Itse käytän tässä taikinassa usein rypsiöljyä, se tuntuu jotenkin vaivattomammalta.

Kaunista helluntaita kaikille!

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Minun Töölöni vuonna 2009.

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996) vei minulta jalat alta. Ensimmäiset viisikymmentä sivua olin hieman pihalla siitä kuka kukin on, mutta sen jälkeen osasin olla vain ihastunut. Muutaman päivän ajan elin mukana Rickardin eli Rikun perheen elämässä kaikilla aisteilla.

Niin: on juuri sellainen ilta että jos katsoo pitkään ja kärsivällisesti kaupungin ylle, taivaalla voi nähdä ihmisten unelmat. Ne purjehtivat mustaa samettia vasten kuin värikkäät, fosforinhehkuiset leijat. Ne on maalattu kaikilla ajateltavissa olevilla väreillä, ne ovat punaisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä, violetteja ja vaikka millaisia: värillä ei ole väliä, tärkeintä on että ne ovat siellä, että ne ovat kukistaneet pimeyden, että ne keinahtelevat vapaasti ja laiskasti tuulen mukana, että ne LIITÄVÄT.

Henrik Bexar on sota-ajan lapsi, Ruotsiin lähetetty ja Suomeen palannut. Skrottomsiin hän ei aio jäädä, hän tahtoo suureen kaupunkiin. Vaimoksi löytyy Benita, entinen Miss Tampere, varakkaasta perheestä. Perheeseen siunaantuu kolme lasta, Dani, Marina ja Rickard. Leijat on tarina heistä kaikista, heidän perheestään ja suvustaan. Mutta ennen kaikkea se on Rikun tarina, kasvukertomus Helsingin kaduilta. Tarina, jota kertovat Riku ja Marina.

Kaapelitehtaalla satoi. 2009.

Westön Helsinki on samaan aikaan ruma ja kaunis. Vanhaa Helsinkiä ihastellaan, uudempiin elementtitaloihin suhtaudutaan viileästi. Eloon heräävät minulle erityisesti Töölö ja Munkkiniemi. Ja Ratakadun koulu, minun harjoittelukouluni, jalkapallokentät ja Johanneksen kirkko.

Bexarien perheen elämä ei ole helppo. Rakkaudettomuus ja juurettomuus vaivaavat, samoin tietty levottomuus. Kaikki kolme sisarusta etsivät paikkaansa maailmassa ja samaa tekevät myös vanhemmat. Yhteiskuntakaan ei pysy muuttuvan maailman perässä, uusia yrityksiä perustetaan, rahoilla keinotellaan ja lopulta koittaa yhdeksänkymmentäluvun lama. Eikä yksinkertaista ole sekään, kun jouluna lahjapaketista löytyy väärän helsinkiläisjoukkueen pusakka.

Johanneksen kirkko. 2010.

Sillä Suomenlinnassa hän tuntee kaupungin läsnäolon selvemmin kuin koskaan. Ympärillä on kesä, kaikki on sinikimalteisen ja hehkuvanvihreän ystävällistä. Hän tuntee että häntä koskettaa suuri sykkivä Ruho, jokin jättiläismäinen ja muotoa muuttava, melskaava, työtä tekevä ja nälkäänsä hotkiva ykseys, jossa kaikilla ja kaikella on paikkansa näennäisestä sekasorrosta huolimatta.

Ja toisaalta on myös paljon kaunista. Hyviä hetkiä, kookoksen tuoksua ja tuoreita vadelmia. Didde-mummin skonsseja, jotka leivotaan silloin kun viili on hapantunut kellarissa. Pienten poikien riemua pukki-kisoissa ja tilastoja ohiajavista automerkeistä. Kuumia suudelmia ja hippiaatetta, rohkeita tekoja ja oman itsensä saavuttavista vihdoin ja viimein.

Stadion. 2009.

Leijat Helsingin yllä oli minulle käytännössä täydellinen kirja. Siinä oli kokonainen ihmiselämä, tai oikeastaan monta sellaista, iloineen ja murheineen. Se on hieno kirja ja aion varmasti lukea sen vielä uudelleen. Ehkä ensi kerralla jopa alkukielisenä.

Lukudiplomitehtävä (Menneisyyden tarinoita): Kuutamolla. Kirjoita päähenkilön elämästä kaksi totuutta ja yksi valhe.

1. Riku joi ensimmäisen kerran itsensä humalaan kolmetoistavuotiaana.
2. Riku on hypännyt benji-hypyn.
3. Riku on seurustellut Miss Tropical Fruit -kilpailun perintöprinsessan kanssa.

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors, 1996)
Otava, 1996. (Seven-pokkari, 2009) 527 s.
Suomentanut: Arja Tuomari
Kansi: Jaakko Ollikainen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Leen klassikkoteos Kuin surmaisi satakielen (Koko kansan kirjakerho, 1984; To Kill A Mockingbird, 1960) on pyörinyt hyllyssä lukemattomana useampia vuosia. Lukudiplomi-projektin aloittaminen selvästi kannatti, sillä sen tiimoilta on tullut luettua nyt useampi tällainen hyllyn vakiasukas.

Kun oli kulunut tarpeeksi monta vuotta, että kykenimme silmäilemään niihin taaksepäin, me joskus keskustelimme tapauksista, jotka johtivat tuohon onnettomuuteen. Minä olen sitä mieltä, että kaikki sai alkunsa Ewelleistä, mutta Jem, joka on minua neljä vuotta vanhempi, väitti, että se alkoi sinä kesänä, jolloin Dill tuli meille, jolloin Dill ensimmäisen kerran herätti ajatuksen saada Boo Radley tulemaan ulos.

On 1930-luku Maycombin piirikunnassa, Alabamassa. Elo kaupungissa on suhteellisen rauhallista ja sisarukset Scout ja Jem leikkivät ja tekevät kolttosia lähiympäristössä ystävänsä Dillin kanssa. Rauhallinen elämänmeno kuitenkin häiriintyy, kun heidän asianajajaisänsä Atticus päätyy puolustamaan mustaihoista Tom Robinsonia, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Atticus uskoo miehen syyttömyyteen, mutta kaupunkilaisten mielissä Robinson on selvästi syyllinen ja Atticus saattamassa sekä itsensä että sukunsa suureen häpeään.

Robinsonin tapaus ja oikeudenkäynti toimivat jonkinlaisena taustatarinana Scoutin kasvutarinalle. Kirjan alkaessa poikamainen tyttö on kuusivuotias ja kasvaa tarinan kuluessa yhdeksänkesäiseksi. Äkkipikainen tyttö joutuu opettelemaan uusia puolustautumiskeinoja nyrkkien tilalle ja kohtaamaan maailman, jossa kaikki eivät todellakaan ole samanarvoisia vaikka se hienoa olisikin.

- Jollei sinun olisi pakko puolustaa häntä, niin miksi sitten puolustat?

- Monesta eri syystä, sanoi Atticus. - Ensimmäinen syy on se, että jollen tekisi sitä, en enää voisi pitää päätäni pystyssä kulkiessani kaupungissa enkä voisi edustaa tätä piirikuntaa lainsäädännössä, enkä voisi kieltää sinua enkä Jemiä enää mistään.

- Tarkoitatko, että jos et puolusta tätä miestä, niin Jemin ja minun ei pitäisi piitata sinusta enää milloinkaan?

- Suurin piirtein niin.

Leen kirja on kiinnostava ja teema, valitettavasti, edelleen ajankohtainen. Vaikka kuinka elämme mukamas tasa-arvoisessa maailmassa, kohtaa eriarvoisuutta joka päivä ja varmasti siihen syyllistyy itsekin jopa tiedostamattaan. Kirjassa eriarvoisuuden kohtaaminen tuntuu olevan suurin isku Scoutin veljelle Jemille.

Scout eli Jean Louise on oikeastaan varsin hauska hahmo, vaikka tuppaa olemaan toisinaan melkoisen ärsyttävä. Annettakoon se hänelle anteeksi. Lisäksi huomasin tuntevani sympatiaa Scoutin opettajaa Caroline-neitiä kohtaan. Neitiparka yritti käyttää uusia opetusmenetelmiä parhaansa mukaan, mutta kaikkia menetelmiä ei vain ole tarkoitettu käytettäväksi kaikkien lasten kanssa.

Kuin surmaisi satakielen ei ehkä ollut minulle mitenkään erityisen mullistava kirja, mutta hienon ja helposti lähestyttävän tarinan se kertoo yhtä kaikki. Kirja myös herättelee pohtimaan omia asenteitaan ja tällainen itsetutkiskelu on harvoin pahitteeksi. Voisin myös kuvitella katsovani kirjasta tehdyn elokuvan, onhan siinä Atticuksena hurmaava Gregory Peck.

Suketus ei lämmennyt Scoutille, Norkku puolestaan ihastui ja pohti kirjan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ilmestymisvuotenaan.

Lukudiplomitehtävä (Matkalla): Vertaa päähenkilöä itseesi.

Kuten aiemmin jo tekstissäni sanoin, on Scout melkoisen poikamainen tyttö. Äitiä ei perheessä ole ja suurimman osan ajastaan hän viettää isoveljensä sekä perheen taloudenohoitajan, Calpurnian, kanssa. Mekot eivät kuulu Scoutin pukeutumistyyliin, ellei häntä siihen erikseen suitsita.

Minä kävin kyllä pienenä lävitse prinsessakauden, mutta olen ilmeisesti ollut suhteellisen käytännöllinen prinsessa, sillä hameen kuulemma kykeni huoletta tunkemaan ulkoiluhaalareiden sisään. Leikeissä esitin kuitenkin usein miespuolisia osia ja myös nykyään teatterihommissa olen esittänyt suhteellisen monta miesrooliksi luettavaa suoritusta (tämä tosin johtunee osittain myös siitä, että teatteriporukassamme miesten määrä on huomattavan pieni).

En myöskään koe itseäni mitenkään erityisen tyttömäiseksi. Viime vuosina olen tosin alkanut pitää mekkoja ja hameita enemmän, mutta housut tuntuvat edelleen luontevimmalta varustukselta. Olen muutenkin saanut harjoitella tyttömäisyyttä, sillä osaan olla Scoutin tavoin itsepäinen ja teen mielelläni asiat itse. Näinhän tekee myös Scoutin olennaisin naisen roolimalli, Calpurnia.

Minussa ja Scoutissa saattaa siis olla hyvinkin paljon samaa, mutta toivon etten ole aivan yhtä äkkipikainen. Toki minäkin osaan kiukustua, mutta tukkanuottasille äidyn (ainakin nykyisin) varsin harvoin.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird, 1960)

Koko kansan kirjakerho, 1984. 374 s.

Suomentanut : Maija Westerlund

Kansi: Seppo Polameri

Lavalta: Tämähän on klassikko! (Kansallisteatteri)

Kuva : Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Vieroitusoireita alkoi jo tulla, toukokuu jo lähes puolivälissä enkä ole käynyt kertaakaan teatterissa. Siihen sopivasti iski sitten tilaisuus päästä katsomaan Kansallisteatterissa pyörivää reactorin vierailuesitystä Tämähän on klassikko! reactori on vuonna 2006 perustettu ammattinäyttelijöistä ja -muusikoista koostuva improvisaatioteatteriryhmä. Projektissa ovat mukana Teemu Aromaa, Eero Järvinen, Ullariikka Koskela, Antero Nieminen, Jussi Puhakka, Inga Rikandi, Timo Ruuskanen ja Jaana Saarinen. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat seitsemän ensin mainittua.

Improvisoidun koko illan näytelmän pohjaksi otetaan yksi kymmenestä Kansallisteatterissa jossain vaiheessa pyörineestä klassikkonäytelmästä ja siitä sitten lähdetään.

Tai oikeastaan lähdettiin siitä, että yleisöltä pyydettiin ammattia.

Matkaopas!

Ja yhtäkkiä oltiin Espanjassa, seuramatkalla. Toisaalla punttisalilla ja myös kalastamassa. Ja sitten vaikka missä milloinkin. Jossain vaiheessa mukaan otettiin klassikkopyörä, josta pyöräytettiin päivän klassikko. Tähän esitykseen valikoitui Kiven Seitsemän veljestä (muita vaihtoehtoja olivat mm. Hamlet, Cyrano de Bergerac ja Nukkekoti). Lavalla ei kuitenkaan nähty uutta tulkintaa tästä klassikosta, vaan mukaan näytelmään otettiin Veljeksien teemoja ja muutamia tuttuja kohtauksia.

En ole aiemmin ollut katsomassa improvisoitua koko illan näytelmää ja tämä ensikosketus oli oikein positiivinen. Kohtaukset olivat hyvin mitoitettuja ja erilliset tarinat saatiin yllättävänkin hyvin nivottua yhteen jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Hieman toki saattoi olla aikahyppelyä ja ihmetystä kronologiasta, mutta mitäpä tuosta. Ja ihan vain siksi, että eräässä kohtauksessa etsittiin rämeeltä agatrooppi-lintuja olin ihastunut.

Ahdistusta aiheuttivat eniten improvisaatiot valmennuskurssiluennoilta. Tai ahdistusta ja ahdistusta, sanotaan mieluummin myötätuntoa ja samaistumista.

Kansallisteatterin sivuilla lupaillaan itkua ja naurua. Molempia saatiin ja enemmän sitä naurua, kuten myös oli luvattu (vaikka välillä olikin traagista). Ilahduttavaa oli myös, kuinka hyvin näyttelijöiden pokka piti (suurimman osan aikaa) hyvin.

Näyttelijöiden lisäksi erityiskiitokset valoille ja äänille (Kare Markkola, Iiro Iljama), niillä saatiin hienosti luotua tunnelmaa ja muunneltua lavaa milloin miksikin maisemaksi. Ja mainiota oli myös kuulla hieman taustatietoja sekä itse Seitsemän veljestä -näytelmästä että siihen liittyvistä teatteriperinteistä. Enpä tiennyt, että Aleksis Kivelle on tapana jättää oma paikka eturiviin!

Huh. Tästä esityksestä on hieman hankala kirjoittaa, kun esitys on joka illalle eri. Lyhennettynä kuitenkin tämä hyppäys improvisaatioteatterin maailmaan oli oikein hauska ja menen mielelläni myös uudelleen.

Esityksiä on jäljellä vielä kaksi, menkäähän katsomaan! Ja jos ette usko minua, niin käykääpä lukemassa juttua myös Teatterikärpäsen puraisuja -blogista.

Katri Alatalo: Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1)

Norppalaisten kansaan kuuluva Dinja täyttää kuusitoista vuotta ja on valmis näkemään aikuistumisriittiin kuuluvan unen. Unessaan hän muistaa tapahtuman menneisyydestä, sen kuinka hän tapasi ruusumiehen, ja kohtaa kauan sitten heimon parista lähteneen äitinsä. Ajatus ruususta saati sitten äidistä ei jätä Dinjaa rauhaan ja levoton tyttö tekee päätöksen.

Dinja katsoi ovenrakoa, josta tuuli oli tullut. Lattianrajassa saattoi erottaa kapean sinertävän valojuovan - ulkona oli yhä lauhaa ja kirkasta ja kuut valaisivat nukkuvaa maata. Dinja liikahti hermostuneesti ja huomasi saman omituisen tunteen, joka oli tullut jo kaksi kertaa aiemmin päivällä. Hän ei voinut enää jäädä paikoilleen; hänen vatsansa oli sekaisin jännityksestä eikä hän varmasti saisi unta koko yönä. Nyt hän lähtisi.

Päähänpistona alkanut matka alkaa vähitellen saada Dinjan suksien alla suuntaa ja muotoa. Itsepäisen tytön ei myöskään tarvitse matkustaa pitkään yksin, sillä mukaan liittyy navadi Raúg sekä krioni Emron. Kolmikko löytää yhteisen päämäärän ja yhtäkkiä seikkailulla on tavoite, joka saattaa osoittautua paljon suuremmaksi kuin kukaan aiemmin ajatteli.

Karnin labyrintti sisältää paljon perinteisiä fantasiaelementtejä. Navadit muistuttavat paljon kääpiöitä ja krionit haltioita, mutta ovat silti omanlaisiaan. Lisäksi on seikkailu, matka kohti jotain tuntematonta ja suurta, jota moni muukin on jo tavoitellut. Tämä opus on selvästi kokoaan suurempi, sillä pienikokoiseen kirjaan on saatu mahtumaan kokonainen seikkailu ja lisäksi odotusta jatkoa kohtaan.

Hieman outo huviretki tämä silti oli, sitä ei voinut kieltää. Haikea olo levisi Dinjan sisällä, vaikka hän kuinka yritti estää sitä. Emron oli jättänyt kotinsa hyvin samaan tapaan kuin hän itsekin oli tehnyt. Ei meteliä, ei hyvästelyjä, ei selittelyjä. Kara oli halannut Dinjaa pitkään. Mutta hyvästejä ei ollut sanottu, eikä kukaan ollut vilkuttamassa perään. Oli vain hiljainen yö ja metsä ja lumi, joka peitti jäljet.

Kieli tuntuu toisinaan hieman hiomattomalta ja toisteiselta, esimerkiksi nimet tuntuvat toistuvan jatkuvasti jopa lauseen sisällä, mutta itse tarinan kuljetus sujuu näppärästi. Dialogi ei särähtele korvaan ja jännittävät kohdat tuntuvat oikeasti jännittäviltä. Tarinasta löytyi myös positiivisen yllättäviä juonenkäänteitä, joita ainakaan meikäläinen ei osannut ennalta aavistaa.

Karnin labyrintin tarina saadaan opuksessa päätökseensä, mutta jatkoon povataan heti lisää seikkailuja. Sen lisäksi että minua kiinnostaa miten itse tarina jatkuu haluaisin tietää, onko Dinjan pakkomielteisellä suhtautumisella käsiinsä jotain tekemistä itse tarinan kanssa. Näin ainakin toivon, sillä muuten tällä nuorella naisella on todellinen asenneongelma.

Juonivetoinen Karnin labyrintti on siis kokoaan suurempi ja oikein mainio kotimainen fantasiateos. Kirja on trilogian ensimmäinen osa ja uskon kyllä lukevani myös sen jatko-osat, sillä hyvin kirjoitettua fantasiaa lukee aina ilokseen. Kurkatkaa lisätietoa vaikkapa kirjailijan blogista.

Labyrintissa on seikkailtu myös ainakin Lukunurkkauksessa, Goodreadsin puolella peukkua näyttävät sekä Magdalena Hai että J.S.Meresmaa.

Kiitokset kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Katri Alatalo: Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1)
Vaskikirjat, 2012. 270 s.
Kansi: Riikka Jäntti

Savikiekolta: Aino Vennan Marlene

Kuulin Aino Vennaa ensimmäisen kerran noin kaksi vuotta sitten Kaupunkiradion Kick-off-bileissä. Siellä Venna lauloi käsi paketissa ystävänsä säestäessä kitaralla. Ihastuin kappaleisiin ja ostimme silloisen Vennan Missing Buttons -EP:n.

Viime syksynä helsinkiläinen Aino Venna julkaisi esikoislevynsä Marlenen. Levyä hehkutettiin niin sosiaalisessa mediassa kuin Hesarissakin, myös Rumba siunasi levyä viidellä tähdellä. Seurailin levyn taivalta Vennan facebook-sivun kautta, mutta silti sain hankittua sen itselleni vasta huhtikuussa. Onneksi hyvä musiikki ei vanhene ja vaikka koen olevani hieman myöhässä tämän innostumiseni suhteen, aion silti innostua.

Venna on nimittäin muutamassa vuodessa nostanut itsensä aivan uudelle tasolle ja Marlene on hienoa kuultavaa. Syksyllä 2011 koottu bändi (Kaisu Koponen, Erick Michelsen, Joonatan Kotila ja Ville Pystynen) monipuolistavat äänimaailmaa. Vennalla on lisäksi persoonallinen, miellyttävä ääni jota kuuntelee ilokseen.

Omia suosikkejani levyltä ovat riemukkaasti soiva Electric Soul ja rauhallisen kaunis levyn nimikappale Marlene. Eikä muuten yhtään hassumpi ole mukavan rouhea Hail Mary. Laulut ovat patinoituneen oloisia ja hieman hämyisiä, niissä on jotain samaa tunnelmaa kuin Café de Abejasin kappaleissa mutta ovat joka tapauksessa omanlaisiaan. Kappaleet kertovat elämästä, rakkaudesta, vanhasta maailmasta.

So I will fall in love
Even though love might fail me
But I have seen the crimes of war
Now it's peace I'm fighting for
- kappaleesta Marlene

Olen kuunnellut levyä varmaankin eniten silloin, kun olen tehnyt töitä. Marlene on siinä mielessä sopivaa taustamusiikiksi, että se ei säikyttele korvia vaan soljuu miellyttävästi ja auttaa ajatuksia rullaamaan eteenpäin. Toki levy on parhaimmillaan silloin, kun sitä todella vain kuuntelee ajatuksen kanssa. Mainitsen tämän taustamusiikkiaspektin lähinnä siksi, että melko harva levy toimii minulla tällaiseen tarkoitukseen.

Aino Venna Café Mascotissa maaliskuussa 2011.

Aino Vennasta saa lisätietoa (ja lisäksi muutamia kappaleita voi kuunnella) hänen kotisivuiltaan täältä. Kappaleita löytyy myös youtubesta omalta kanavaltaan. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Lisäksi toivon pääseväni vielä jossain vaiheessa kuulemaan Vennaa yhtyeineen livenä, tähän mennessä kun keikat ovat olleet itselleni hankaliin aikoihin. Mutta kyllä minä vielä.

ps. Laitan artistin erinomaisuuden piikkiin myös sen, että kaivellessani EP:tä kodin syövereistä löysin samalla kauan kadoksissa olleen The Capital Beatin A Greater Fire -levyn. Kiitos!

Aino Venna: Marlene
Stupido-Records, 2012.

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle

Lainasin Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle (WSOY, 2002) kuultuani siitä kehuja Sivukirjaston Liinalta. Totesin, että jos se kelpaa sivukirjastolaisen jälkeläiselle kelvannee se todennäköisesti minullekin.

Nuori Otso-karhu on viety Amalia-tädin luokse hoitoon, sillä isä on tiekarhujen urantekokurssilla ja äiti verokarhujen mätkypäivillä. Amalia-täti ei vain olekaan ihan tavallinen täti, vaan sen lisäksi että hän on terveyssisar ja vaihtoehtohenkilö osaa hän myös arvostaa elämän tärkeitä asioita kuten lettujen syömistä (ja se ON tärkeää). Otso kirjoittelee kuulumisiaan ystävälleen Karvoselle ja tarinoi Amalia-tädin kanssa sattuneista kommelluksista.

Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut. Hyllyssä oli Kauppamatkustajan nuolema, Hiljaa virtaa Donnerwetter ja Tomi Kontion seikkailut. Sitten täti muisti, että olikin antanut kaikki lastenkirjat äidilleni, joka oli tädin nuorin sisko.

Hihittelin kirjaa lukiessani ääneen useampaan kertaan. Jukka Parkkisen kerronta on nerokasta ja karhumaiseen maailmaan on ympätty jos jonkinlaisia viittauksia kulttuuriin ja muihin tuttuihin ilmiöihin. Osa vitseistä todennäköisesti myös aukeaa vain hieman varttuneemmille (?!) lukijoille, vai mitä mieltä olette siitä että karhumaisista taideteoksista puhuttelevin oli Porin Karhun etiketti.

Ihastuin palavasti vapaamieliseen Amalia-tätiin, vaikka hänen seuransa saattaisikin käydä pitkässä juoksussa rasittavaksi. En kuitenkaan voi olla pitämättä tyypistä, jonka mielestä on täysin ok syödä paljon lettuja ja jonka mielestä on hienoa hankkia huutokaupasta paloletku. Hieman tosin paheksun sitä, että näytelmän aikana puututaan sen kulkuun.

Täti osti meille popcorneja. Hän sanoi lukeneensa jostakin latinalaisen sananlaskun "ars longa, vita brevis", mikä tarkoitti, että taide pitkää, mutta väliajat lyhyitä, joten oli hyvä varautua sivistymiseen omin eväin.

Otson ja Amalian puuhailujen lomassa hankitaan niin ystäviä kuin vihamiehiäkin ja arvuutellaan kovasti sitä, miksi Amalian ja konstaapeli Karhusen välit ovat niin viileät. Onneksi tällaisissa kirjoissa loput tuppaavat olemaan iloisia ja niissä myös yleensä syödään kakkua (koska myös se on tärkeää).

Vaadin kirjastojen aikuisten osastolle hyllyä, jossa olisi tällaisia hyvän mielen kirjoja. Esimerkiksi Karhukirjeitä Karvoselle on nokkela ja hyväntuulinen, mutta sisältää samalla pohdintoja elämästä nauttimisesta ja ystävyydestä. Lisää tällaista, kiitos!

(ja täytyy tunnustaa, että äskeisellä kirjastoreissulla nappasin sarjan kakkososan, tämä on juuri sopivaa rentoutumislukemista!)

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle
WSOY, 2002. 92 s.
Kannen kuva ja kuvitus: Pia Westerholm

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (uusi kuvitettu painos WSOY, 2011; alkup. teos WSOY, 1944) tuo mieleen päiväkotiajan. Muista lukuhuoneen, tyynyt ja mustavalkoisen valokuvan jossa on hämähäkin verkko. Hämärästi mieleen tulee myös käynti Vernissassa, jossa mielestäni kävimme katsomassa Pessin ja Illusian näytelmänä, mutta tästä en ole aivan varma. Joka tapauksessa kyseinen teos valikoitui Luontotarinoiden joukosta helposti osaksi lukudiplomia.

- Kunpa hän ei lähtisi koskaan pois, sanoi Pessi puoliääneen, siitä huolimatta, että hänellä olikin ollut paljon vaivaa Illusiasta.
Pessikin huomasi jotain ensimmäistä kertaa. Hän huomasi, että oli oikeastaan aina ollut yksin.

Pessi on pieni peikko, pessimistien arvokasta sukua, joka herää kevään tullessa talviuniltaan kuten tavallista. Tämä kevät ei tosin ole tavallinen, sillä kotoaan sateenkaarelta karannut Illusia-keijukainen haluaa kovasti nähdä maailmaa ja suostuttelee Pessin ryhtymään opettajakseen.

Illusian vierailun oli tarkoitus olla lyhyt, vain pieni piipahdus maanpäälliseen elämään. Katkera Ristilukki kuitenkin pilaa suunnitelman katkaistessaan Illusian siivet yön pimeyden turvin. Pieni keijukaistyttö ei ole lainkaan valmistautunut vuodenaikojen vaihteluihin, mutta onneksi mukana on neuvokas Pessi. Yhdessä keijukainen ja peikko saavat kokea jos jonkinlaisia seikkailuita ja kohdata erilaisia metsäneläimiä. Taustalla jyllää jatkosota, joka vaikuttaa metsän eläinten elämään monin tavoin.

Loppujen lopuksi suurin osa kirjan tarinoista käsittelee kuitenkin muuta kuin Pessin ja Illusian elämää. Kertomuksissa tutustutaan niin simpukoiden kuin kyyhkyjenkin elämään, seurataan sammakoiden sotaa ja keskustellaan sotilaiden lihavan hanhen kanssa. Paljon kerrotaan myös kirjoittajasta, siis itse Kokosta, joka laati rintamalla tarinat Pessistä ja Illusiasta alunperin joululahjaksi lapsilleen.

Eräänä aamuna ei rouva Leppälintua näkynyt missään. Lahopököstäkään ei kuulunut käenpoikasen piipitystä. Kaikki oli hiljaista. Sitten illan koittaessa lensivät hautaajakuoriaiset pesäpönttöön. Ne kiipeilivät aukon reunalla ja näyttivät tyytymättömiltä ja neuvottomilta. Seuraavana päivänä oli kaikki lahopökön läheisyydessä elotonta ja kuollutta, eivätkä Pessi ja Illusia nähneet koskaan enää rouva Leppälintua. Hänen kohtalonsa ei heille selvinnyt myöhemminkään.

Ollakseen lastensatuja ovat kirjan tarinat todella, miten sanoisin, vakavia. Luontokuvaus on pääosin tarkkaa ja totuudenmukaista, samoin sota, ainoastaan Pessi ja Illusia sekä luonnollisesti eläinten puhe tuovat sadun hohdetta tarinoihin. Muutoin esimerkiksi käen epäilyttävät pesimispuuhat ja lumikon julma käytös vastaavat hyvin todellista luonnonkulkua. Osabiologina arvostin ajoittaisen realistista luontokuvausta, mutta toisaalta mietin miten hyvin esimerkiksi ruiskaunokin kehittymistä rikkaruohosta kauniiksi kukaksi olisi jaksanut pienenä seurata (ja minulla ei ole mitään käsitystä, millainen versio tästä meille silloin päiväkodissa luettiin). Suketus myös pohtii omassa tekstissään kiinnostavasti missä määrin inhimillistäminen on järkevää.

Alkuperäisessä kirjassa kuvituksena on Kokon itsensä ottamia mustavalkoisia luontokuvia. Tähän uuteen painokseen kuvat ovat vaihtuneet Kristina Segercrantzin kuvitukseksi. Kuvat ovat pehmeäsävyisiä ja unenomaisia ja sopivat mielestäni hyvin kirjan tunnelmaan.

Joka tapauksessa Yrjö Kokon kirja on hieno satu, vaikka tuntuikin enemmän hieman vanhemmille lukijoille suunnatulta keijukaisistaan huolimatta. Pessin ja Illusian tarina on kertomus ystävyydestä, toiselta oppimisesta ja myös rakkaudesta.

Myös hdcanis luki tämän lukudiplomiaan varten, Maija pohti miksi tämä ei heillä sopinut lasten iltasatukirjaksi ja Satu ihastui tarinaan täysin. Suketus nikotteli muutamille kirjailijan näkemyksille ja  Jenni puolestaan on lukenut kirjasta vielä uudemman painoksen Aleksander Lindebergin kuvituksella.

Lukudiplomi (Luontotarinoita) : Kirjoita lukemasi pohjalta mielipidekirjoitus luonnon ja eläinten suojelun puolesta.

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -teoksessa esitellään monipuolista harjumaiseman luontoa. Jokaisella eliöllä, niin kasvilla kuin eläimelläkin, on sen toiminnassa oma paikkansa. Osa luonnossa elävistä eliöistä on viehättävämpiä kuin toiset: sepelkyyhkyset kujertavat kauniisti ja maariankämmekkä on kaunis ulkonäöltään.

Vähemmän ihastusta herättävät esimerkiksi röyhkeä käki ja kavala hyönteisiä syövä kihokki unohtamatta kahdeksanjalkaista ristilukkia, ovelaa saalistajaa. Vaikka osa lajeista ei hurmaakaan luonteellaan, on niillä kuitenkin oma paikkansa luonnon kiertokulussa. Kaikilla lajeilla on oma tehtävänsä ja jokainen tuo oman lisänsä luonnon monimuotoisuuteen.

Minusta tuntuu, että nykyään on helpompi suojella sellaisia eliöitä, jotka ovat jollain tavalla sympaattisia. Pandojen suojeluun on yksinkertaisempaa hankkia rahaa kuin hyönteisten. Tämä on ongelma, sillä jokaisen lajin arvo tulisi olla sama. Mikäli yksi laji häviää kokonaan, oli se sitten miten mitättömän oloinen tahansa, menetämme jokaisella kerralla jotain ainutlaatuista jollaista ei välttämättä enää koskaan tälle pallolle synny. Lisäksi kun yksi poistetaan, muuttuu kaikkien siihen yhteydessä olevien lajien elinympäristö.

On tärkeää suojella luontoa yleisesti, mutta tulisi kiinnittää huomiota myös luonnon monipuolisuuteen. Mitä enemmän voimme säilyttää monipuolisia elinympäristöjä, sitä enemmän voimme nauttia erilaisten lajien kirjosta. Ja jatkossa myös Pessi ja Illusia saisivat kohdata niin simpukan, sammakot, erilaiset hyönteiset kuin linnutkin.

(olisin oikeasti halunnut tehdä kuunnelman, mutta koska tällä hetkellä en ehtisi tehdä siitä niin hyvää kuin haluaisin tyydyn ylläolevaan)

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
WSOY, 2011. 240 s. Alkuperäisteksti vuodelta 1944.
Kuvitus: Kristina Segercrantz

Eeva Rohas: Syvä pää

Tutustuin Eeva Rohaksen tuotantoon ensimmäistä kertaa viime syksyn Literary Death Match -tapahtumassa, jossa kirjailija itse asiassa pokkasi itselleen kilpailun ensimmäisen palkinnon. Siellä Rohas luki mainiosti eläytyen uusinta teostaan Syvä pää (Otava, 2012) ja kiinnostuin kirjasta kovasti. Kirja hyppäsi silmilleni kirjaston hyllystä jokin aika sitten ja päätin vihdoin tarttua tilaisuuteen.

Hän riisuu uimapuvun yltään ja painaa suihkun veden tulemaan. Kirkkaat nauhat kuohuvat iholle. Hän painaa uudestaan ja taas vesi ryöppyää. Kosketus on tarkka ja kova. Se piirtää kirjaimia tytön selkään. Kuuntele mikä sana. P-A-R-A-S. Paras? Kyllä, vesi vastaa. Niin minä sinun ihoosi kirjoitin.

Fanny on lupaava nuori kilpauimari, joka elää uinnille. Isä Jan yrittää tukea tytärtään, vaikka on elämässään hieman pihalla vaimon kuoltua monia vuosia aikaisemmin. Samaan aikaan kolmikymppinen Susanne odottaa saavansa tilaamansa reborn-vauvan, joka näyttää mohairkiharoineen aivan oikealta.

Henkilöhahmojen tiet kohtaavat alun lämmittelyn jälkeen etelän lomakohteessan. Lomalle ollaan lähdetty korjaamaan ihmissuhteita ja etsimään ratkaisuja, mutta sen sijaan kaikki henkilöhahmot tuntuvat vajoavan oman elämänsä uima-altaan syvään päähän. Ja se allas on syvempi, kuin miltä se päällepäin näyttää.

- Ei se ole hulluutta.
- On minusta. Laittaa nyt rahaa nukkeen...
- Se on reborn-vauva, Susanne korjasi.
- Mikset hommaa oikeaa?
Susanne veti kasvoilleen ohuen hymyn.
- Se on oikea. Oikea taideteos.
Isä kohautti harteitaan.
- Niin kai. Mutta pitääkö sille olla sänkykin?

Syvä pää on minua viehättävällä tavalla hieman häiriintynyt, siis sellainen joka tekee olon hieman epämukavaksi muttei kuitenkaan karkota luotaan. Tykkään. Erityisesti Susannen intohimoinen suhtautuminen vauvanukkeensa alkaa tuntua koko ajan kammottavammalta, kun tilanteeseen saadaan lisää taustatietoja.

Eeva Rohas Litetary Death Matchissa Korjaamolla lokakuussa 2012.

Loppuun olisin kaivannut jonkinlaista selvitystä muutaman henkilöhahmon osalta, mutta toisaalta aukikirjoittaminen olisi voinut myös lässäyttää kirjan todella tehokkaasti. Pienestä harmituksestani huolimatta luotan siis silti kirjailijan ratkaisuun jättää loppu sellaiseksi kuin se on.

Eeva Rohas onnistui vaikuttamaan minut kirjoitustaidollaan sekä tekstinsä vinksahtaneella tyylillä. Teoksen maailmaan uppoaa helposti, itse luin suurimman osan odottaessani autoamme huollosta enkä edes huomannut että aurinko meni pilveen.

Upotuksen Riina analysoi henkilöhahmoja syvemmin ja Kirjainten virran Hanna kuvailee teosta tekstissään kauniisti.

Eeva Rohas: Syvä pää
Otava, 2012. 250 s.
Kansi: Emmi Kyytsönen

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Niccolò Ammanitin Minä en pelkää (Otava, 2004) on pyörinyt hyllyssäni pitkään. Olen aikoinani ostanut sen pokkaritarjouksen yhteydessä kirjamessuilta ja opus on sen jälkeen matkannut mukanani kolmessa muutossa. Muiden kannustamana sain vihdoin kirjan luettua Lukudiplomi-haasteen yhteydessä.

Istuuduin, suljin silmäni, tuin otsaani kättä vasten, vedin henkeä. Tunsin houkutusta juosta karkuun, pinkoa muiden luo. Mutten voinut. Minun täytyisi sitä ennen katsoa kuoppaan vielä kerran.
Menin reunalle ja kurkotin kaulaani.
Se oli lapsen sääri. Ja kyynärpää törrötti riepujen seasta. 
Kuopan pohjalla makasi lapsi.

Italialaisessa vuoristokylässä on kuuma. Lapsilauma juoksentelee ympäriinsä ja keksii erilaisia kilpailuja karkoittaakseen tylsyyden. Hävittyään vedon Michele joutuu kapuamaan autioon taloon ja löytää samalla kuopan, jonka pohjalla makaa pieni poika. Onko poika kuollut? Miksi hän on kuopassa? Ja kuka hänet on sinne laittanut? Michele päättää pitää suuren löytönsä salaisuutena ystäviltään ja alkaa kuroa vyyhtiä auki.

Harmittoman oloinen seikkailu muuttuu kuitenkin pian todelliseksi jännitysnäytelmäksi, kun Michele ymmärtää löytönsä merkityksen. Minä en pelkää on paahteinen ja pölyinen jännityskertomus. Pienen pojan mietteet ja toiminta kuljettavat tarinaa eteenpäin. Toisinaan mielikuvitus otetaan avuksi, kun todellisuus tuntuu liian pahalta. Tällainen lapsinäkökulma alkaa olla jo kovin tuttu, viimeksi esimerkiksi Soucyn Tulitikkutytön yhteydessä.

Jännittävästä arvoituksesta huolimatta Minä en pelkää on enemmän pienen pojan kasvutarina kuin varsinainen jännityskertomus. Mitä tapahtuu, kun silmiään ei voi enää ummistaa todellisuudelta? Ja miten löytää se rohkeus jota välttämättä tarvitaan jotta voisi tehdä sen mikä on oikein?

En tiedä onko kirjan oikoluvussa tullut kiire, kahden tytön nimet menevät tekstissä jatkuvasti sekaisin ja hämmensivät. Muutoin kerronta oli lapsenomaista niin kuin kertojaratkaisun huomioon ottaen voisi olettaa. Perusajatukseltaan Ammanitin kirja on kiinnostava ja se on lisäksi nopealukuinen. 70-luvun lopun italialaiskylä tuntuu aidolta ja kuuman auringon ja pölyn voi tuntea ihollaan.

En kuitenkaan päässyt kunnolla tarinan sisään, jostain syystä kaikki pysyi hyvin etäisenä, ja siksi kirja jäi minulle lähinnä ihan hyväksi lukukokemukseksi. Näin jokin aika kirjan lukemisen jälkeen se tuntuu ehkä jopa ärsyttävältä, vaikka sainkin kirjan luettua loppuun melko kivuttomasti.

Kuutar ihastui huomattavasti enemmän ja katsoi myös elokuvan (sis. juonipaljastuksia), myös Naakku innostui ja kehuu kirjaa paremmaksi kuin elokuvaa.

Lukudiplomitehtävä (Jännitystä): Kirjoita uutinen kirjan rikoksesta.

Koska en halua paljastaa kirjasta aivan kaikkea, valitsen (toivottavasti en sääntöjenvastaisesti) kirjan alussa mainitun huhun (joka jossain määrin on kyllä lähtökohtana kirjan juonenkuljetukselle) ja teen siitä paikallislehteen oman pikku-uutisen.

Maanviljelijä Melichettin tilalla tapahtuu kummia 

Nimettömän vihjeen mukaan Melichettin kadonneeksi ilmoitettu mäyräkoira ei suinkaan ole kadonnut, vaan kohtalo on ollut huomattavan paljon karumpi. Tyttären pienen koiran ovat kuuleman mukaan syöneet maatilan siat.

Tiedonantajamme mukaan Melichetti olisi heittänyt koiran sioille hermostuttuaan epäonnistuneeseen sisäsiisteyskoulutukseen. Vaikka siat tunnetaan yleensä rauhallisina eläiminä, olivat ne syöneet koiran alta aikayksikön.

Herra Melichettiä ei olla vielä tavoitettu asian tiimoilta, mutta poliisilaitos on luvannut ottaa asian tutkintaan.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Io non ho paura, 2001)
Otava, 2004 / Seven-pokkari, 2005. 272 s.
Kannen kuva Minä en pelkää -elokuvasta.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Aloitan Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2006) eräänä perjantaina junassa. Kirjan alussa kerrotaan Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Nostan katseeni ylös ja huomaan minua vastapäätä istuvan nuoren miehen lukevan juuri kyseistä teosta. Tämän on oltava hyvä merkki.

Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana. Hän oli 26-vuotias nainen ja hän koostui muun muassa kauniisti kaartuvista huulista ja viallisista munasarjoista.

Ella Milana tekee äidinkielen opettajan sijaisuutta kotikaupungissaan Jäniksenselällä. Piskuinen kaupunki on muuten tavallinen, mutta sieltä on kotoisin maailmallakin tunnettu ja arvostettu lastenkirjailija Laura Lumikko. Lumikko on perustanut Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon kuuluminen on suuri kunnia.

Ella kutsutaan Seuran jäseneksi ja tylsänpuoleinen elämä on muuttumassa matkaksi kirjailijuuteen kunnes kummia tapahtuu: kesken hienojen juhliensa Laura Lumikko katoaa mystisesti. Tästä huolimatta Ellan jäsenyys Seuraan on voimassa ja niinpä hän käyttää uutta asemaansa selvittääkseen mahdollisimman paljon kuuluisasta kirjailijattaresta. Sitä varten Ellan on pelattava Peliä, jossa tietoja saadakseen on laitettava myös itsensä likoon.

Hän oli kuin mykän farssin unissakävelijä. Hän räpytteli silmiään, levitti ne ammolleen ja luotasi tyhjyyttä yleisön päiden yllä.
Kun Laura Lumikon jalka osui viidennelle askelmalle, tapahtui se, mitä kaikki yrittivät jälkeenpäin kovasti ymmärtää ja analysoida.

Vertasin jo Harjukaupungin salakäytävien yhteydessä Jääskeläistä armaaseen Jonathan Carrolliini. Lumikon lukemisen jälkeen tunne vain vahvistui ja tunnen löytäneeni kotimaisen vastineen suosikkikirjailijalleni. Jääskeläisen maaginen realismi on sopivan pelottavaa, omalaatuista ja seksikästä. Lisäksi, ainakin tässä kirjassa, on paljon koiria. Arvostan. (Tälle vertailulle en mahda mitään, sillä Carroll on ensimmäinen maaginen realistini ja väistämättä sitä tulee peilattua muita hänen teksteihinsä ainakin jossain määrin.)

Suurin ongelma Lumikon kanssa oli se, että se loppui. Tarinaa olisi lukenut ilokseen vielä pitkään. Toisaalta, kukapa tietää, ehkä kirja on aivan erilainen kun avaan sen seuraavan kerran.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli minulle hyvin lähellä täydellistä lukukokemusta. Odotan innolla Jääskeläisen seuraavaa, syksyllä ilmestyvää romaania.

Muun muassa Zephyr ihastui Lumikon maagiseen maailmaan, Amma puolestaan vaistosi kirjassa liikaa kalmanhajua.

ps. Kiitos taas Tuomakselle parhaasta kuvausavusta ja sietokyvystä silloin, kun kuvattava marmattaa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006. 322 s.
Kansi: Susanna Raunio