Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Leen klassikkoteos Kuin surmaisi satakielen (Koko kansan kirjakerho, 1984; To Kill A Mockingbird, 1960) on pyörinyt hyllyssä lukemattomana useampia vuosia. Lukudiplomi-projektin aloittaminen selvästi kannatti, sillä sen tiimoilta on tullut luettua nyt useampi tällainen hyllyn vakiasukas.

Kun oli kulunut tarpeeksi monta vuotta, että kykenimme silmäilemään niihin taaksepäin, me joskus keskustelimme tapauksista, jotka johtivat tuohon onnettomuuteen. Minä olen sitä mieltä, että kaikki sai alkunsa Ewelleistä, mutta Jem, joka on minua neljä vuotta vanhempi, väitti, että se alkoi sinä kesänä, jolloin Dill tuli meille, jolloin Dill ensimmäisen kerran herätti ajatuksen saada Boo Radley tulemaan ulos.

On 1930-luku Maycombin piirikunnassa, Alabamassa. Elo kaupungissa on suhteellisen rauhallista ja sisarukset Scout ja Jem leikkivät ja tekevät kolttosia lähiympäristössä ystävänsä Dillin kanssa. Rauhallinen elämänmeno kuitenkin häiriintyy, kun heidän asianajajaisänsä Atticus päätyy puolustamaan mustaihoista Tom Robinsonia, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Atticus uskoo miehen syyttömyyteen, mutta kaupunkilaisten mielissä Robinson on selvästi syyllinen ja Atticus saattamassa sekä itsensä että sukunsa suureen häpeään.

Robinsonin tapaus ja oikeudenkäynti toimivat jonkinlaisena taustatarinana Scoutin kasvutarinalle. Kirjan alkaessa poikamainen tyttö on kuusivuotias ja kasvaa tarinan kuluessa yhdeksänkesäiseksi. Äkkipikainen tyttö joutuu opettelemaan uusia puolustautumiskeinoja nyrkkien tilalle ja kohtaamaan maailman, jossa kaikki eivät todellakaan ole samanarvoisia vaikka se hienoa olisikin.

- Jollei sinun olisi pakko puolustaa häntä, niin miksi sitten puolustat?

- Monesta eri syystä, sanoi Atticus. - Ensimmäinen syy on se, että jollen tekisi sitä, en enää voisi pitää päätäni pystyssä kulkiessani kaupungissa enkä voisi edustaa tätä piirikuntaa lainsäädännössä, enkä voisi kieltää sinua enkä Jemiä enää mistään.

- Tarkoitatko, että jos et puolusta tätä miestä, niin Jemin ja minun ei pitäisi piitata sinusta enää milloinkaan?

- Suurin piirtein niin.

Leen kirja on kiinnostava ja teema, valitettavasti, edelleen ajankohtainen. Vaikka kuinka elämme mukamas tasa-arvoisessa maailmassa, kohtaa eriarvoisuutta joka päivä ja varmasti siihen syyllistyy itsekin jopa tiedostamattaan. Kirjassa eriarvoisuuden kohtaaminen tuntuu olevan suurin isku Scoutin veljelle Jemille.

Scout eli Jean Louise on oikeastaan varsin hauska hahmo, vaikka tuppaa olemaan toisinaan melkoisen ärsyttävä. Annettakoon se hänelle anteeksi. Lisäksi huomasin tuntevani sympatiaa Scoutin opettajaa Caroline-neitiä kohtaan. Neitiparka yritti käyttää uusia opetusmenetelmiä parhaansa mukaan, mutta kaikkia menetelmiä ei vain ole tarkoitettu käytettäväksi kaikkien lasten kanssa.

Kuin surmaisi satakielen ei ehkä ollut minulle mitenkään erityisen mullistava kirja, mutta hienon ja helposti lähestyttävän tarinan se kertoo yhtä kaikki. Kirja myös herättelee pohtimaan omia asenteitaan ja tällainen itsetutkiskelu on harvoin pahitteeksi. Voisin myös kuvitella katsovani kirjasta tehdyn elokuvan, onhan siinä Atticuksena hurmaava Gregory Peck.

Suketus ei lämmennyt Scoutille, Norkku puolestaan ihastui ja pohti kirjan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ilmestymisvuotenaan.

Lukudiplomitehtävä (Matkalla): Vertaa päähenkilöä itseesi.

Kuten aiemmin jo tekstissäni sanoin, on Scout melkoisen poikamainen tyttö. Äitiä ei perheessä ole ja suurimman osan ajastaan hän viettää isoveljensä sekä perheen taloudenohoitajan, Calpurnian, kanssa. Mekot eivät kuulu Scoutin pukeutumistyyliin, ellei häntä siihen erikseen suitsita.

Minä kävin kyllä pienenä lävitse prinsessakauden, mutta olen ilmeisesti ollut suhteellisen käytännöllinen prinsessa, sillä hameen kuulemma kykeni huoletta tunkemaan ulkoiluhaalareiden sisään. Leikeissä esitin kuitenkin usein miespuolisia osia ja myös nykyään teatterihommissa olen esittänyt suhteellisen monta miesrooliksi luettavaa suoritusta (tämä tosin johtunee osittain myös siitä, että teatteriporukassamme miesten määrä on huomattavan pieni).

En myöskään koe itseäni mitenkään erityisen tyttömäiseksi. Viime vuosina olen tosin alkanut pitää mekkoja ja hameita enemmän, mutta housut tuntuvat edelleen luontevimmalta varustukselta. Olen muutenkin saanut harjoitella tyttömäisyyttä, sillä osaan olla Scoutin tavoin itsepäinen ja teen mielelläni asiat itse. Näinhän tekee myös Scoutin olennaisin naisen roolimalli, Calpurnia.

Minussa ja Scoutissa saattaa siis olla hyvinkin paljon samaa, mutta toivon etten ole aivan yhtä äkkipikainen. Toki minäkin osaan kiukustua, mutta tukkanuottasille äidyn (ainakin nykyisin) varsin harvoin.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird, 1960)

Koko kansan kirjakerho, 1984. 374 s.

Suomentanut : Maija Westerlund

Kansi: Seppo Polameri