Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle

Lainasin Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle (WSOY, 2002) kuultuani siitä kehuja Sivukirjaston Liinalta. Totesin, että jos se kelpaa sivukirjastolaisen jälkeläiselle kelvannee se todennäköisesti minullekin.

Nuori Otso-karhu on viety Amalia-tädin luokse hoitoon, sillä isä on tiekarhujen urantekokurssilla ja äiti verokarhujen mätkypäivillä. Amalia-täti ei vain olekaan ihan tavallinen täti, vaan sen lisäksi että hän on terveyssisar ja vaihtoehtohenkilö osaa hän myös arvostaa elämän tärkeitä asioita kuten lettujen syömistä (ja se ON tärkeää). Otso kirjoittelee kuulumisiaan ystävälleen Karvoselle ja tarinoi Amalia-tädin kanssa sattuneista kommelluksista.

Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut. Hyllyssä oli Kauppamatkustajan nuolema, Hiljaa virtaa Donnerwetter ja Tomi Kontion seikkailut. Sitten täti muisti, että olikin antanut kaikki lastenkirjat äidilleni, joka oli tädin nuorin sisko.

Hihittelin kirjaa lukiessani ääneen useampaan kertaan. Jukka Parkkisen kerronta on nerokasta ja karhumaiseen maailmaan on ympätty jos jonkinlaisia viittauksia kulttuuriin ja muihin tuttuihin ilmiöihin. Osa vitseistä todennäköisesti myös aukeaa vain hieman varttuneemmille (?!) lukijoille, vai mitä mieltä olette siitä että karhumaisista taideteoksista puhuttelevin oli Porin Karhun etiketti.

Ihastuin palavasti vapaamieliseen Amalia-tätiin, vaikka hänen seuransa saattaisikin käydä pitkässä juoksussa rasittavaksi. En kuitenkaan voi olla pitämättä tyypistä, jonka mielestä on täysin ok syödä paljon lettuja ja jonka mielestä on hienoa hankkia huutokaupasta paloletku. Hieman tosin paheksun sitä, että näytelmän aikana puututaan sen kulkuun.

Täti osti meille popcorneja. Hän sanoi lukeneensa jostakin latinalaisen sananlaskun "ars longa, vita brevis", mikä tarkoitti, että taide pitkää, mutta väliajat lyhyitä, joten oli hyvä varautua sivistymiseen omin eväin.

Otson ja Amalian puuhailujen lomassa hankitaan niin ystäviä kuin vihamiehiäkin ja arvuutellaan kovasti sitä, miksi Amalian ja konstaapeli Karhusen välit ovat niin viileät. Onneksi tällaisissa kirjoissa loput tuppaavat olemaan iloisia ja niissä myös yleensä syödään kakkua (koska myös se on tärkeää).

Vaadin kirjastojen aikuisten osastolle hyllyä, jossa olisi tällaisia hyvän mielen kirjoja. Esimerkiksi Karhukirjeitä Karvoselle on nokkela ja hyväntuulinen, mutta sisältää samalla pohdintoja elämästä nauttimisesta ja ystävyydestä. Lisää tällaista, kiitos!

(ja täytyy tunnustaa, että äskeisellä kirjastoreissulla nappasin sarjan kakkososan, tämä on juuri sopivaa rentoutumislukemista!)

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle
WSOY, 2002. 92 s.
Kannen kuva ja kuvitus: Pia Westerholm