Lavalta: Lähtö (Kansallisteatteri)

Kuva : Tom Hakala / Kansallisteatteri

Tällä viikolla Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä oli vierailulla visuaalisen teatterin ryhmä WHS esityksellään Lähtö. Kuulin esityksen tiimoilta ennakkokuhinaa ja kun esityksiäkin oli kaiken lisäksi vain neljä totesin, että tämä on nähtävä.

Lähdössä on pariskunta, toisistaan vieraantunut. Mies (Kalle Nio) ja nainen (Vera Selene Tegerman) istuvat syömässä. Molemmat tekevät lähtöä, fyysisesti ja henkisesti. Lähtöä tehdään useamman kerran, kohtaus toistuu samanlaisena kunnes vähitellen kuin upotaan jonnekin. Jonnekin, missä todellisuus on varjokuva ja illuusiot ja näyt ovat totta.

Pariskunta kohtaa toisensa uudelleen ja uudelleen, yrittää ja epäonnistuu. Yleinen tunnelma on toivoton, aivan kuin oltaisiin viimeisellä rannalla. Ja toisaalta myös kaunis, aaltoineen, peileineen ja varjoineen. Huumoriakaan ei ole unohdettu, se pilkistää toisinaan kohtausten välistä ja pääsee jopa kerran estradille silitystä vastustavan paidan muodossa. Esitys yhdistää taikuutta, sirkusta ja visuaalista teatteria.

Illuusiot saivat ajatukset nyrjähtämään. Huomasin etsiväni naruja, köysiä, kiinnityslaitteita löytämättä niitä. Toteutus oli huikean kaunis. Viinilasit valuvat alas pöydiltä, meri raivoaa ja mies ja nainen kamppailevat oman elämänsä kurimuksissa.

Kuva : Tom Hakala / Kansallisteatteri

Katsoin sanatonta esitystä kuin hypnotisoituna. Unenomaista tunnelmaa lisäsivät esityksen harmaat ja hailakan siniset sävyt, muita värejä vain harkitusti ja harvoin. Esitys tuntuu ranskalaiselta, hämyiseltä ja tupakansavuntuoksuiselta. Ja toisaalla raivoava meri ja märkä hiekka, kastuneet vaatteet ja tyhjät katseet.

Jos vastaan tulee mahdollisuus päästä katsomaan WHS:n esityksiä uudelleen menen kyselemättä.

Kurkkaa myös Hesarin kritiikki ja WHS:n omat kotisivut.