William Gibson: Neurovelho + Lukudiplomin koonti

William Gibsonin Neurovelho (WSOY, 1991) tituleerataan kirjan takakannessa kyberpunk-tyylisuuntauksen aloittajaksi. Genreä suht huonosti tuntevana vaikkakin siitä pitävänä en osaa väitettä sen kummemmin kommentoida. Sitä en kuitenkaan ihmettele, että teos on aikanaan palkittu kolmella arvostetulla palkinnolla eli Nebula-, Philip K. Dick -ja Hugo-palkinnoilla. Oli nimittäin aika hyvä.

"No mitä sinä sitten haluat?" Case nojasi rennosti luukkuun.

"Sinut. Elävän ruumiin, jossa on vielä jotenkin toimivat aivot. Molly. Minun nimeni on Molly. Minä vien sinut työnantajani luo. Se haluaa vain puhua, ei muuta. Kukaan ei yritä teloa sinua."

"Hyvä juttu."

Palkkasoturina toiminut Case on valunut pohjalle. Aikaisempi työ matriisien cowboyna on vaihtunut alhaisen palkkamurhaajan ja narkkarin elämään. Kuvaan kuitenkin astuu mystinen työnantaja Armitage, joka haluaa tarjota Caselle uuden mahdollisuuden. Kyseessä on huikean vaikea hakkerointi, temppu, johon kuka tahansa ei pysty. Casen partnerina toimii Molly, kyberneettisillä osilla kuten heijastelasisilmillä varustettu nainen. Alkaa kilpajuoksu lomittuvien juonenpäiden sokkelossa, jossa ei voi olla varma kuka on kenenkin asialla ja miksi. 

Nopeatempoisessa romaanissa liikutaan vaihtelevissa maisemissa. Toisaalla on likainen Ninsei, rähjäinen paikka jonne ei mennä kuin pakosta tai laittomien huvien toivossa. On myös mystinen matriisi, jonne Case jakkailee, viruksineen ja rikottavine jäineen. (Tuomas ystävällisesti selitti minulle kaikki tietotekniikkaan liittyvät termit, joita en tajunnut.) Avaruusalukset, painoton tila ja keinotodellisuudet tuovat oman lisänsä kirjan maisemiin. Taustalla häilyvät illuusiot, kyberneettiset viritykset, köyhyys ja vallanhimo.

Neurovelho oli huikaiseva, jopa hengästyttävä lukukokemus. Varsinkin lopun tapahtumat, jotka etenivät kuin höyryjuna, saiva Loppu oli myös elokuvallisen oloinen. Tiedättehän, leikkaus siitä kun toiminta loppuu johonkin tulevaisuuteen, jossa asiat ovat toisin. Päähenkilö pohtii elämäänsä, tekee ratkaisun, tekee jotain muuta. Myös muuten tarina oli hieno ja toteutti takakannen lupauksen kaleidoskooppisesta menosta.

Kirja toi mieleen Matrixin (joka on tainnut pihistää opukselta melko paljon juttuja), Blade Runnerin ja Johnny Mnemonicin. Tehdessäni hieman hakuja kirjan lukemisen jälkeen tulikin sitten todettua, että Mnemonic on Gibsonin kirjoittama lyhyttarina johon elokuva perustuu. Lisäksi elokuvasta löytyy yksi Neurovelhon hahmoista, Molly nimittäin. Muistelen, että elokuva oli hyvä ja nyt tekisi mieli katsoa se uudelleen.

Neurovelho oli ehdottomasti lukemisen arvoinen opus. Tarina on huikea eikä sen tekniikka tunnu vanhanaikaiselta, ainakaan minusta. Myös hahmot ovat kiinnostavia, rikkinäisiä, heihin kiintyy. Pidin kovasti, suosittelen.

Lukudiplomitehtävä (Tulevaisuuden taruja): Tee kirjasta houkutteleva mainos.

William Gibson: Neurovelho (Neuromancer, 1984)

WSOY, 1991. 279 s.

Suomentanut: Arto Häilä

Kansi: Heikki Kalliomaa

***

Deadlinea hipoen sain myös koko lukudiplomin kasaan. Projekti oli hauska ja sain luettua useamman lukulistalla jo keikkuneen kirjan. Suurimmaksi suosikikseni diplomikirjojen joukosta valikoitui haikean kaunis Leijat Helsingin yllä, hauskin diplomitehtävä puolestaan tuli tehtyä Tainaronin kohdalla.

Loput diplomisuoritukset löytyvät alla olevista linkeistä.


* Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Jännitystä)
* Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Menneisyyden tarinoita)
William Gibson: Neurovelho (Tulevaisuuden taruja)
* Leena Krohn: Tainaron (Fantasiaa)
* William Golding: Kärpästen herra (Ihmisiä)
* Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Matkalla)
* Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia (Luontotarinoita)
* Miika Nousiainen: Metsäjätti (Huumoria)
* Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Lyhytproosaa)
* Henrik Ibsen: Nukkekoti (Runoja, näytelmiä)