Terveisiä Koiramäestä!

Koiramäen kapunki.

Vietimme eilen koiramaista päivää Tampereella vieraillen Särkänniemen tänä kesänä avatussa Koiramäessä. Koiramäki-kirjat ovat Tuomaksen suosikkeja Kunnaksen tuotannosta ja myös allekirjoittanut on lukenut ne läpi useampaan kertaan.

Koiramäki-alue on rakennettu hauskasti. Paikalta löytyvät Koiramäen kaupunki (Koiramäen lapset kaupungissa), Käpälämäki sekä tietysti Koiramäen maatila. Kaupunki on iloisen värinen ja kunnasmainen ja rakennukset on helppo tunnistaa. Von Guggelbööllä voi käydä juomassa kahvia, apteekkari myy erilaisia rohtoja ja raatihuoneessa voi pällistellä Kunnaksen kirjojen kuvituksia.

Kille, Elsa ja Tuomas Von Guggelbööllä.

Käpälämäestä löytyvät Tassuteatteri (jonka esitystä emme ehtineet seuraamaan) sekä kreivi Drakkulan linna. Drakkulan linnan sisältä löytyy jonkinlainen seikkailurata, mutta taisimme olla liian isoja menemään sinne leikkimään. Sen sijaan Käpälämäen keskeltä löytyneeseen liukumäkeen mahtui myös isompi Kunnas-fani.

Farkut eivät olleet parhaat laskuhousut, mutta kyllä sieltä alas päästiin.

Käpälämäen alueella asustelee myös osa entisen Lasten Eläintarhan eläimistä. Alueelta löytyi muun muassa söpöjä mikropossuja, aaseja ja alpakoita. Loput eläimistä majailevat Koiramäen maatilan pihapiirissä. Esimerkiksi kyyttö oli saanut jokin aika sitten vasikan ja löytyipä sieltä erilaisia nokallisiakin tyyppejä.

Maatilalla pääsee ihastelemaan seinälle ripustettuja lusikoita ja hyllyllä nukkuvaa Matu-renkiä. Myös tuvasta löytyi liukumäki, josta Tuomaskin mahtui (pienellä könyämisellä) sujahtamaan. Pihapiirissä pääsi pelaamaan Tonkat-peliä, jossa viskottiin palloja maitotonkkiin. Sitkeästä yrittämisestä huolimatta emme onnistuneet hankkimaan kotimatkaseuralaikseksi Elsaa tai Killeä.

Lopuksi hilasimme itsemme pienen lammen yli tukkilautalla. Kokonaisuudessaan Koiramäen alue oli hauskasti rakennettu ja sieltä löytyy varmasti puuhaa perheen pienimmille.

Pransin ja Fiinan seurassa.

Kuljeskelimme hetken myös muualla Särkänniemessä ja totesimme tulleemme vanhoiksi, kun kolme kieppuvaa laitetta osoittautuivat aivan liiaksi. Akvaario sen sijaan oli riittävän rauhallinen ja siellä olevia kaloja oli mukava katsella.

Ihan ilmaista huvi ei kyllä Särkänniemessä ole, kun sielläkin ranneke maksaa nykyisin 37 euroa. Koiramäen alue kuuluu rannekkeellisiin viihdykkeisiin, eli sinne ei harmi kyllä pelkällä aluemaksulle pääse (kuten esimerkiksi Angry Birds Landiin). Me menimme tällä kertaa töistä saaduilla tiketeillä ja arvostin kyllä säästyneen rahan määrää. Mutta oli se kiva se Koiramäki, silti.

Lue ja syö: Pannukakkua Muumien tapaan

Juhannuksena luettu Janssonin Vaarallinen juhannus aiheutti sen, että juhannusleipomiset vaihtuivat lennossa sitruunamarenkipiiraasta pannukakkuun. Jotta pannarista vielä tulisi mahdollisimman muumimainen, kaivoin esiin aina luotettavan, Sami Malilan kirjoittaman Muumimamman keittokirjan (WSOY, 1993).

Emma ei vastannut. Hän katsoi juustoon... Hän kurkotti käpälänsä ja pisti juuston taskuunsa. Sitten hänen katseensa liukui eteenpäin ja pysähtyi pieneen pannukakkupalaan.
- Se on meidän! pikku Myy huudahti ja hyppäsi istumaan pannukakun päälle.
- Ei noin saa käyttäytyä, nuhteli Mymmelin tytär. Hän siirsi sisarensa pois, harjasi pannukakun ja piilotti sen liinan alle.

***

Muumien mukaan pannari valmistuu siis näin:

4 kananmunaa
1 l maitoa
1 tl suolaa
4 dl vehnäjauhoja
3 rkl sokeria

Kaada kulhoon maito, kananmunat, sokeri ja suola ja vatkaa kevyesti.
Lisää vehnäjauhot vähitellen sekoittaen, esimerkiksi kierrevatkaimella vatkaten. Anna taikinan turvota noin 10 minuuttia.
Kuumenna uuni 200-asteiseksi.
Kaada taikina uunipellille leivinpaperin päälle. Kypsennä pannukakkua uunissa noin 30 minuuttia, kunnes se on kauniin ruskea.
Tarjoile pannukakku lämpimänä esimerkiksi tuoremarjojen, hillojen ja kermavaahdon kera.

***

Tällä reseptillä pannari onnistuikin oikein hyvin, tosin paistoaika oli reippaasti yli puolen tunnin. Syynä tosin saattaa olla jokin uunin säätö, sunnuntaiaamuna sitä ei aina muista tarkistaa ovatko kaikki nappulat oikeilla kohdilla. Mutta hyvin maistui.

Muumimamman keittokirja on muutenkin ihan huikea reseptikokoelma. Muumipapan kesäsima, johon tulee raparperia, oli ihan hitti viime kesänä ja usea resepti vielä odottaa kokeiluaan. Sisällysluetteloon on myös ystävällisesti merkitty helpot reseptit iloisella pikku Myyn kuvalla.

Kuvituksena opuksessa on käytetty Janssonin piirroksia ja reseptien lomaan laitettu niihin liittyviä tekstipätkiä Muumi-tarinoista. Reseptien avulla voi siis myös fiilistellä lempitarinoitaan ja muistella kaikenmoisia sivuhahmoja.

Loppukaneettina sanottakoon, että on se kiva olla ns. aikuinen kun voi sunnuntaiaamiaiseksi syödä pannukakkua eikä kukaan sano siihen vastaan.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Tulimme juhannusyönä kotiin kyläreissulta joskus hieman ennen kahta. Uni ei halunnut heti tulla ja venäläinen klassikko tuntui hieman raskaalta yölukemistolta, joten otin hyllystä esiin pitkästä aikaa Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen (WSOY, 2010; Farlig midsommar 1954).

Tulta syöksevä vuori aiheuttaa harmia Muumilaaksossa. Tulivuorenpurkaus aiheuttaa hyökyaallon laakso peittyy veden alle. Onneksi paikalle ajelehtii pelastuksen tuova kummallinen talo hihittävine asukkaineen, katosta tipahtelevine tauluineen ja omituisine luukkuineen. Ongelmat kuitenkin jatkuvat, kun Muumipeikko ja Niiskuneiti jäävät yöksi puuhun talon ajelehtiessa pois, Myy tipahtaa syntyneeseen vesistöön, ja mitä ihmettä Nuuskamuikkunen aikoo hiiviskellessään puiston liepeillä? Onneksi muumeilla on aina ratkaisu kaikkeen ja näistä sekä muutamasta muusta kiperästä tilanteesta selvitään taidolla ja tuurilla.

Mutta Homssu oli huolissaan. Kaikki esineet hänen ympärillään olivat olevinaan jotain muuta kuin todellisuudessa olivat, pettivät häntä kauniilla väreillään, ja kun hän ojensi käpälänsä, ne olivatkin vain paperia, puuta tai kipsiä. Kultakruunut eivät olleet mukavan painavia, kukat olivat paperikukkia, viuluissa ei ollut kieliä eikä laatikoissa pohjia, eikä kirjoja saanut edes auki. 

Teatterin maailma tapoineen avautuu hurmaavasti tässä muumitarinassa. Teatterirotta Emma tietää kaiken tunnelman luomisesta, Rekvisiitasta ja sen, että näytelmät on ehdottomasti kirjoitettava heksametrissä. Unohtamatta sitä, että kenraaliharjoituksen täytyy aina mennä hieman huonosti.

Vaarallinen juhannus kertoo myös juhannustaioista, vastuunottamisesta, kapinoinnista ja perhesiteistä. Ajoittaisesta kränäämisestä huolimatta perhe nimittäin on tärkeä, oli kyse sitten vilijonkista, hemuleista tai muumeista. Lisäksi se tarinoi hauskasti ystävyydestä ja pienistä tärkeistä asioista (kuten jollista). Ei voi muuta sanoa kuin että Tove Jansson oli äärimmäisen viisas persoona.

- Oho, äännähti pikku Myy hämmästyneenä. - Kasvavatko hattivatit siemenistä?
- Totta kai kasvavat, Nuuskamuikkunen sanoi. - Mutta niksi on siinä, että ne täytyy kylvää juhannusiltana.

Vaarallinen juhannus on ehkä yksi suosikkimuumitarinoistani. Siinä on draamaa, teatteria, onnellisuutta ja haikeutta, kaikki samassa paketissa. Lisäksi se opettaa, miksi teatterissa ei koskaan saa viheltää.

Saralle Vaarallinen juhannus on jokavuotinen perinne, Anna J puolestaan luki sen tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja ihastui.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar, 1954)
WSOY, 2010 (pokkariversio, ensimmäinen suomennos ilm. 1957). 132 s.
Suomentanut: Aila Järvinen
Päällyksen kuvat ja kuvitus: Tove Jansson

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

ab ovo

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011) vaikutti kiinnostavalta tapaukselta. Mitä tapahtuu, kun lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin kirjoittaman tietosanakirjan 1920-luvulta? Viisastuuko lukija lukiessaan, löytääkö kadonneita tiedonjyviä, muuttuuko elämä? Lindgren ottaa asiasta selvää ja tarttuu rohkeasti Uuteen tietosanakirjaan.

chassé

Lindgren tarttuu toimeen systemaattisesti ja suurella motivaatiolla. Uusi tietosanakirja on löydetty antikvariaatista ja suuri osa muutakin Hämeen-Anttilan tuotantoa pääsee mukaan Sivistyksen turhaan painolastiin. Teksti liikkuu eteenpäin liukuvin tanssiaskelin Lindgrenin toisinaan pohdiskellessa sanojen etymologioita, pohdiskellen tiettyjen sanojen valintoja ja kertoessa samalla omasta elämästään mystisessä avokonttorissa.

Föttingenin transformaattori

Olen myös hieman hämmentynyt. Lindgren kirjoittaa Föttingenin transformaattorin olevan jotain yhtä hämärää kuin nimeni mutta mitään muuta ei kerrota. Googlekaan ei tiedä mitä etsiä, kysyy vain tarkoitinko Göttingenin transformaattoria ja siitäkin minut ohjattiin vain yhteen flickr-palvelusta löytyvään kuvaan.

jäkkärä

Huomasin lämpeneväni Lindgrenin tekstille viimeistään hakusanan jäkkärä kohdalla.

Kenties tahtomattaan Mummo kylvi minuun addiktion. Näin Sound of Musicin 12 kertaa elokuvateatterissa ja tein sen takia vararikon, koska en saanut kyllikseni Christopher Plummerista. Hän oli aina niin miehekäs, taputtaessaan valkoisten hansikkaiden peittämiä käsiään ländlerissä tai komentaessaan lapset koirapillillä riviin. Kapteeni von Trapp ei ollut arjalainen militantti, vaan Hitleriä vastustava pehmomies, joka elokuvan käännekohdassa laulaa itävaltaisen kansanlaulun Jäkkärä (Edelweiss, mykerökukkainen ruoho).

Sillä minäkin ihailin ihanaa Plummeria ollessani ala-asteella ja nähtyäni ensimmäistä kertaa Sound of Musicin. Ihana mies, vaikka hieman jäyhä. Ja Edelweiss saa minut edelleen hieman kyynelöimään.

paini

Viehättymisestäni huolimatta Sivistyksen turhan painolastin lukeminen oli toisinaan minulle jonkinlainen painiottelu. En aivan ymmärtänyt Lindgrenin intohimoa Hämeen-Anttilaa kohtaan, saati sitten Hämeen-Anttilan Merillä-teoksen jonkinlaista referointia L-kirjaimen tienoilla. Lisäksi pohdin, kuinka paljon Lindgren liioittelee kuvatessaan jokapäiväisiä keskustelujaan milloin urheilukaupan myyjän, milloin miellyttävä-äänisen eläkesijoitus-miekkosen kanssa. Ymmärrän, että tällaisen kirjan lukeminen voisi olla varsin tylsää jos kaikki olisi täysin realistista, mutta minua kiinnostaa ehdottiko Lindgren oikeasti hankkeensa nimeksi Filippa K. Rusettipusero tai pakkasiko hän miehensä lomatarvikkeiden joukkoon gredliinin.

res judicata

Lakivoimaisen tuomioni mukaan Sivistyksen turha painolasti oli joka tapauksessa viihdyttävä opus. Se esitteli paljon mielenkiintoisia sanoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan (ette ikinä arvaa, mitä sanomapitsi tarkoittaa) ja Lindgrenin kirjoitustyyli on naseva. Hämeen-Anttilaa koskeviin tekstipätkiin tosin huomasin pitkästyväni, vaikka hänen osallisuutensa opukseen onkin itsestäänselvä. Parhaimmillaan kirja oli pienissä pätkissä luettuna, kahvikupillisen ohessa tai ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi todellisuusepäilyistäni huolimatta huomasin tykästyneeni Lindgreniin (ja hänen Puujalka-Mummoonsa), joten uskon meidän jäävän ystäviksi.

valistus

Myös muut ovat valistuneet kirjaa lukiessaan. Minna löysi Lindgrenistä kadonneen siskonsa, Suketus kuvaa kirjaa pirullisen tarkaksi ajankuvaksi.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Teos, 2011. 341 s.
Kannen kuva: Liisa Valonen
Ulkoasu: Camilla Pentti

Lavalta: Robin Hoodin sydän (Ryhmäteatteri)

Kuva: Janne Siltavuori/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on vienyt tuttuun tapaan kesäteatterin taas Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeeseen ja vuorossa on tällä kertaa David Farrin käsikirjoittama ja Juha Kukkosen ohjaama Robin Hoodin sydän. Pohja-ajatuksena on tuttu tarina rikkailta ryöstävästä ja köyhille antavasta ryöväristä sekä ilkeästä prinssi Juhanasta, kaikki muu sitten laitetaankin suurin piirtein uusiksi.

Kuningas Rikhard on kaukana sotaretkillään ja Yorkin herttuan tyttäret Marion ja Alice nököttävät linnassaan. Pian saadaan kuitenkin uutisia: sijaishallitsijana toimiva prinssi Juhana on saapumassa vieraisille ja hän halajaa kovasti Marionin kättä. Itsenäinen Marion ei käärmeen morsiameksi halua, joten hän päättää lakeijansa Tuchén kanssa painua Sherwoodin metsään ja liittyä Robin Hoodin iloisiin ryöväreihin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä Robin ei olekaan se jalomielinen sankari jota Marion etsii vaan kovasydämisen oloinen roisto joka ei naisia joukkoonsa huoli. Suunnitelma kaipaa pikaista päivitystä, mutta neuvokas neito ei luovuta niin helpolla.

Väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä on toiminnallinen ja kiinnostava. Hienojen taistelukoreografioiden lomaan on ympätty paljon kritiikkiä epätasa-arvoisuutta kohtaan. Kaikilla pitäisi olla samat oikeudet, olit sitten millainen tai mistä tahansa. Ei pöllömpi sanoma sanon minä. Ja tulipa siellä rivien välissä muutakin yhteiskuntakritiikkiä.

Arvostan kovasti Ryhmäteatterin tapaa nostaa tytöt ja naiset sankareiksi miesten rinnalle. Myös viime kesän Peter Panissa nähtiin omapäinen ja sankarillinen nainen Leenan muodossa, tällä kertaa parrasvaloihin nousee rohkea Marion. Kaiken lisäksi Marion pystyy miekkailemaan niin metsäkuteissa kuin mekossakin, huippua!

Kuva: Janne Siltavuori/Ryhmäteatteri

Mies kritisoi hieman eriarvoisuusteemojen yksinkertaistamista etenkin ensimmäisellä puoliajalla, mutta toisaalta kun yleisön ikäjakauma on melko laaja on tietyille selityksille perustelutkin. Itse puolestani huokailin samalla pätkällä turhan painokkaita freudilaisia lipsahduksia. Toisesta puoliajasta en puolestaan keksinyt mitään valittamista, vitsit toimivat ja meno oli sopivan haipakkaa.

Myös tänä vuonna näytelmä on saanut suositusikärajakseen 7 vuotta ja jälleen kerran pidän sitä varsin järkevänä. Molempien puoliaikojen loput jännittivät allekirjoittanuttakin, sillä tunnelma luotiin hyvin. Perheen pienimmille en siis suosittele, mutta vähän vanhemmille ja reippaille lapsille sitäkin lämpimämmin. Ja aikuisille myös.

Kokonaisuudessaan klassikkotarina on päivitetty mainioon kuosiin ja nautin esityksestä kovasti. Palikat loksahtelivat kohdalleen, lavastus ja puvustus oli kesäteatterimaisen överiä mutta tunnelmaan sopivaa ja laulut hienoja. Robin Hoodin sydän saattaa jopa nousta suosikikseni kolmesta näkemästäni Ryhmäteatterin kesäteatterivedosta. Esityksiä koko kesän, lisätietoja Ryhmäteatterin sivuilta.

Kiitokset Ryhmäteatterille kutsusta esitykseen.

Lisäys (6.7.2013) Kävin juuri katsomassa esityksen uudemman kerran, tunnelmia löytyy lyhyesti täältä. Robin Hoodin sydän kesti oivallisesti myös toisen katselukerran ja erityisesti toinen puoliaika oli edelleen täyttä rautaa.

Tajusin myös, että en osaa yhtään arvottaa kolmen viime vuoden aikana näkemiäni Ryhmiksen kesäteatteriesityksiä. Sen verran kuitenkin sain itselleni selvitettyä, että vaikka viime vuoden Peter Pan on ehdottomasti niistä visuaalisesti hienoin olivat Ronja, ryövärintytär ja Robin Hoodin sydän minulle tarinallisesti kiinnostavampia. Sen joka tapauksessa tiedän, että menemme katsomaan Ryhmiksen kesäteatteria myös ensi vuonna.

Claudie Gallay: Tyrskyt

Laskuvesi jossain Normandian rannikolla vuonna 2007.

Claudie Gallayn Tyrskyt (Avain, 2010; Les Déferlantes, 2008) on odottanut hyllyssäni lukemista jo pidemmän aikaa. Ajattelin sen olevan jotain sellaista, jota rakastaisin, onhan siinä meri, Ranska ja lintuja. Eivätkä ajatukseni olleet aivan väärässä.

Rajuilma puhkesi täydellä voimalla. Tyrskyt löivät taloa vasten. Painoin kasvot ikkunaan ja yritin nähdä ulos. Katulyhdyt olivat sammuksissa. Valoa ei enää ollut. Salamoiden loisteessa näytti siltä kuin majakkaa ympäröivät kalliot hajoaisivat säpäleiksi. Sellaista en ollut koskaan nähnyt. En tiennyt olisinko halunnut olla jossain muualla.

Nainen on muuttanut La Hagueen, Normandian uloimpaan niemeen. Hän laskee lintuja, piirtää merimetsoja ja kaipaa menneisyyteen, tai jos ei kaipaa ei ainakaan osaa päästää irti. Hän asuu talossa, jota meren aallot huuhtelevat, ja tarkkailee kylän muita asukkaita. Raphaël veistää surullisia kipsiveistoksiaan, Morgane kulkee rotta olkapäillään. Max tahtoo saada saaliikseen sillihain, Lili kantaa kaunaa ja Théo silittää kissojaan. Ja sitten on Lambert, joka saapuu kylään etsimään jotain, totuutta, anteeksiantoa.

Ajattelin pitkään lukiessani Tyrskyjen olevan liian ankea, liian harmaa ja kova. Joskus puolivälin tienoilla muutin mieleni, kun tekstistä alkoi löytyä valoa ja toiveikkuutta, aivan vähän vain, ja tylyä kauneutta. Pienen kylän ihmissuhteet ovat mutkikkaita eikä anteeksiannolle ole tilaa. Salaisuuksista pidetään kiinni visusti. Ja se minkä meri ottaa, meri saa, ja se minkä meri antaa saa kuka tahansa pitää.

Tyrskyt oli lyijynharmaa ja pysähtynyt, raikas ja toiveikas, kaunis ja surullinen. Se tuo lähelle meren, suolaisen tuulen ja lintujen äänet. Sen lyhyissä lauseissa on rannan hiekka, harmaat pilvet, baarin lämpö, rikkinäisen flipperin valot ja kaikkien harteilla painavat tarinat ja salaisuudet.

Sulateltuani kirjaa yön yli ymmärrän pitäneeni siitä todella paljon.

Claudie Gallay: Tyrskyt (Les Déferlantes, 2008)
Avain, 2010. 477 s.
Suomentanut: Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Mökin seinältä löytyi lukuisia "Linnea 5v"-piirroksia.

Timo Parvelan Maukka ja Väykkä rakentavat talon (Tammi, 2010) toimi leppoisana nukkulukemisena kuten sarjan aikaisemmatkin kirjat. Hieman itsekeskeinen kissa ja uuttera koira puuhailevat jälleen kerran kylässään, saavat aikaan kommelluksia ja muistavat taas kuinka tärkeää on ystävyys.

Tämäpä on harmillinen juttu. Kuinka ihmeessä me pääsemme aloittamaan tarinan, jos kokonainen talo puuttuu heti sen alusta? Ja sen mukana sen asukkaat, Maukka ja Väykkä, parhaimmat ja eripuraisimmat ystävykset mitä maa päällään tuntee.

Maukka ja Väykkä rakentavat talon on sarjan kolmas kirja ja jatkuu suoraan edellisestä osasta Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo. Erinäisten sattumuksien seurauksena kaksikon kaunis taivaansinien talo nököttää mäen puolivälissä eikä sen päällä ja nyt talo olisi tietysti saatava takaisin entiselle paikalleen. Talon siirto on sujunut suhteellisen hyvin niin kauan kuin lunta on riittänyt, sillä asumusta on voitu siirtää suksien avulla.

Nyt kevät ja kesä ovat kuitenkin tulossa ja ongelmat alkavat kasaantua. Ja kun kevään pysäytyskään ei onnistu, on talo tietysti siirrettävä. Eikä sekään ole aivan yksinkertainen juttu, vaikka Väykkä tekisi kuinka hienot laskelmat tahansa. Maukka nimittäin haluaisi tehdä omat lisäyksensä asumukseen, eivätkä nämä laajennukset ole niitä vaatimattomimpia.

- Meillä on siis myös ateljee?
- Totta kai. Se on aivan runoiluhuoneen ja haaveiluhuoneen välissä.
- Luonnollisesti, Väykkä nyökkäsi, - mutta mitä eroa on runoilu- ja haaveiluhuoneilla?
- Se nyt on aivan selvä asia. Toisessa haaveillaan isojen ikkunoiden ääressä ja toisessa ne haaveet kirjoitetaan runoiksi.
- Mutta entäs se torni? Eikös sielläkin haaveilla?
- Nii-in, mutta aivan eri tavalla. Tornissa haaveillaan pitkänmatkan haaveita ja haaveiluhuoneessa lähihaaveita, Maukka selitti kärsivällisesti ja samalla tyytyväisenä siihen, että sillä oli vastaus kaikkeen. Kukaan ei voisi sanoa, että se oli ryhtynyt suunnitelmaansa hätiköiden.

Parvelan teksti on jälleen miellyttävää luettavaa ja kaverusten kommelluksista lukee ilokseen. Maukka on edelleen yhtä taiteilijasieluinen ja hieman ajattelematon, mutta silti rakastettava ja Väykkä uuttera, sitkeä ja toisinaan ehkä hieman ylimielinen vaikka pitääkin ystävästänsä kovasti. Myös Virpi Talvitien kuvitus jaksaa ilahduttaa, tällaisia painokuvia laittaisin mieluusti vaikka seinälle.

Kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta tämä opus ei noussut Maukka ja Väykkä -suosikkieni joukkoon. Tarina on hyvä, mutta jossain vaiheessa lautojen raijaus hieman puudutti ja kyläläisten osuus jäi kirjassa jotenkin ohueksi. Toimi kuitenkin hyvänä iltalukemisena väsyneelle päälle ja kirjan suljettua jäi hyvä mieli.

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon
Tammi, 2010. 109 s.
Kansi ja kuvitus: Virpi Talvitie

Kupista: Tuunattua jäätelöä Café Vanhassa

Tänään Kupista-sarjassa on tarjolla erikoisherkkua, joka on erikoinen senkin vuoksi että tätä pääsee nauttimaan vain kesäkuun loppuun saakka. Café Vanhaan on nimittäin avattu Magnum Pleasure Store, jota oli tietysti päästävä kokeilemaan.

Konseptissa asiakas saa valita kolme ns. päällystettä, jonka jälkeen vaniljajäätelö dipataan maito- tai valkosuklaaseen ja kuorrutetaan valikoiduilla herkuilla. Itse otin maitosuklaajäätelöni kuorrutteiksi popcornia, sokeroituja inkivääripaloja sekä kaakaonibsejä. Kirsikkana kakun päälle jäätelö koristeltiin vielä valkosuklaaraidoilla.

Ja oli muuten hyvää. Magnum-tiskin henkilökunta oli oikein ystävällistä ja valmisti jäätelön rivakasti ja kauniisti. Jäätelö itsessään kustantaa muistaakseni 4 euroa, mutta kympillä saa sen kaveriksi lasillisen kuohuviiniä. Toimii!

Jäätelö oli houkuttanut paikalle paljon muutakin väkeä, joten kahvilassa ei juuri ollut tilaa, mutta kesäterassin puolella oli pöytiä vapaana vaikka kuinka paljon. Kannattaa siis suunnata sinne, jos muinakin päivinä näyttää täydeltä. Ja seurakin oli muuten oivallista, kiitokset Suketukselle!

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) lähti kirjastosta mukaan herätelainauksena. Muistin nähneeni kirjasta juttuja lehdissä ja blogeissa sen ilmestyttyä ja kiinnostuneeni. Kesän korvalla taajuuteni virittyi selvästi trillerin ja jännityksen kaipuiseksi, joten kirja lähti luontevasti yöpöytäpinon jatkeeksi.

"Sinä tulit tarkoituksella tapaamaan minua", Lia totesi.
"Niin tulin."
"Miksi? Mitä sinä haluat minusta?"
Mari katsoi Liaa pitkään, ja ensimmäistä kertaa aamuyöksi muuttuneen illan jälkeen hän näytti väsyneeltä.
"Haluaisin sinusta ystävän."

Vilpittömästi sinun keskiössä on Lia, suomalainen graafikko, joka työskentelee lontoolaisessa lehdessä. Nähtyään bussin ikkunasta raa'an murhan tapahtumapaikan Lia kiinnostuu kummallisesta tapauksesta. Miksi nainen on murhattu niin kauhealla tavalla ja miksi ruumis on tuotu keskelle Lontoon Cityä? Ja miksi syyllistä tai naisen henkilöllisyyttä ei saada selville?

Jokin aika tapahtuman jälkeen Lia tapaa Marin, toisen suomalaisnaisen Lontoossa. Mari pyörittää Studio-nimistä firmaa, jonka toimintamalli on varsin erikoinen. Eikä Marikaan ole tavallinen, hänellä on erikoinen kyky aistia ja tietää ihmisistä monia asioita. Studion ja sen henkilökunnan avulla Mari haluaa käyttää kykyään ja tehdä maailmaa omalta osaltaan hieman paremmaksi paikaksi.

Kirja keskittyy muutamaan suureen teemaan, joita ovat muun muassa pahuus, prostituutio ja (naisiin kohdistuva) väkivalta. Hiltunen osasi rakentaa tarinaansa jännitystä, jonka minäkin pystyn sulattamaan. Psykologinen trilleri piti otteessaan ja vaikka esimerkiksi kirjan murhat olivat raakoja ei niitä kuvattu niin yksityiskohtaisesti että viihdyttävyys olisi muuttunut pitkäkestoiseksi inhotukseksi. Lisäksi Lia ja Mari olivat kiinnostavia hahmoja, eivät millään tavalla täydellisiä tai kaikkivoipaisia vaikka päteviä olivatkin.

Tunnelmaltaan Vilpittömästi sinun muistutti minua Stieg Larssonin kirjoista. Kytkös saattoi liittyä molempien kirjojen kytköksistä lehtimaailmaan, ehkä myös raakuuksista naisia kohtaan. Sekä Hiltusen että Larssonin tekstissä on myös jotenkin, hm, globaali ote. Tosin Hiltunen kirjoittaa vähemmän teknistä jargonia.

Seikka, johon tekstissä kiinnitin erityistä huomiota, oli aikamuotojen käyttö. Aina Lian ollessa äänessä kirjan tapahtumat kulkivat imperfektissä, Marin preesensissä. En ainakaan vielä tästä kirjasta löytänyt vastausta pohdintaani, ehkä Sysipimeä kertoo enemmän tai sitten se jää ikuiseksi arvoitukseksi (tai tyylikeinoksi, en tiedä).

Lyhyesti Vilpittömästi sinun oli viihdyttävä psykologinen trilleri. Se sopi hyvin kesälukemiseksi ollen riittävän juonivetoinen mutta myös sisältörikas ja fiksu. Kirjan jatko-osa Sysipimeä eksynee lukulistalle jossakin vaiheessa.

Petri Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus, 2011. 424 s.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Hannu Simpura: Yökausien kartta

Hannu Simpuran Yökausien kartan (Gummerus, 1990) keskiöstä tuijottaa täytetty pöllö elävän oloisine silmineen. Pöllön on täyttänyt Ingrid, vainottu konservaattori, joka lopulta luovuttaa linnun eteenpäin eräälle oppilaalleen. Ja lisäksi on minäkertoja, joka ilmestyy esiin kaikissa yhdeksässä lyhyttarinoissa. Minäkertoja, joka yrittää keksiä pöllön salaisuuden, pelaa shakkia ja toimii satamavartijana. Minäkertoja, joka tapaa ihmisiä, tietää paljon eikä paljasta kaikkea mitä tietää.

Sulkeudun huoneeseeni ja alan verkkaan, risu kerrallaan, purkaa rohkeuteni pesää, jossa en uskalla lisääntyä.

Ei kuiskauksia, ei muutosta -- vain vanha sulka, vanha siipi, vanha nokka, nimet tarkasti tiedossa.

Simpuran kirja tuntuu ajattomalta. Vaikka kirja on jo 23 vuotta vanha, ei se tunnu vanhentuneelta. Tunnelma on hypnoottinen ja vaarallisentuntuinen, vaikka selkeää uhkaa ei olekaan. Kirjan kansi hyökkäävine lintuineen luo omalta osaltaan synkkää tunnelmaa ja saa miettimään, mikä linnuista tekeekin tässä kirjassa niin pahaenteisiä, onnettoman kohtalon kuljettajia. Erityisesti pöllöt tuntuvat tuijottavan kirjan sivuilta niin lasisin kuin elävin silmin.

Oli miten oli -- me siirsimme kuin epähuomiossa henkikirjamme Helsinkiin odottaaksemme toiveikkaina, mitä tuleman piti, vaikka turha yrityksemme linnunsilmien taitavammaksi konservoinniksi loikin aukkoja sinne, mistä tahdoimme ottaa päämääriimme tukea.

Kaikki tarinat nivoutuvat toistensa lomaan, järjestys ei ehkä ole aivan selvä. Minäkertoja on mukana, joskus toimien enemmän ja toisinaan vähemmän. Jotta kaikista langanpäistä saisi kiinni, pitäisi kirja lukea huolellisemmin. Simpura viljelee vihjeitä, aivan varmasti enemmän kuin mitä minä löysin. Myönnettäköön myös, että kirjan loppu meni minulta hieman yli hilseen. Tässä tapauksessa en kuitenkaan jaksanut hermostua asiasta, se mielestäni sopi kirjan tyyliin että kaikkea ei selitetä. Ei tarvitsekaan.

Yökausien kartta oli kiinnostava lukukokemus ja huikea matka kirjavuoteen 1990. Simpura on myös kiinnostava kirjoittaja ja tarttuisin varmasti myös hänen toisiin teoksiinsa jos ne sattuisivat tulemaan vastaan. Kiitos siis Mikalle, jonka blogista kirjan bongasin. Mika myös kirjoittaa kirjasta huikean hienosti, suosittelen käymään vierailulla.

Hannu Simpura: Yökausien kartta

Gummerus, 1990. 175 s.

Kansi: Heikki Kalliomaa

JP Ahonen: Puskaradio

Sarjakuva : JP Ahonen17.3.2011

JP Ahosen poliittinen satiiri Puskaradio (Arktinen banaani, 2012) tarttui alunperin kirjastosta luettavaksi miehelle, hän kun oli tykästynyt Ahosen Villi Pohjola -sarjakuvaan. Mies kuitenkin hihitteli lukiessaan niin paljon ja laittoi minut lukemaan valikoituja strippejä, joten olihan tämä sitten luettava itsekin.

Puskaradio on ilmestynyt Journalisti-lehdessä vuodesta 2009 ja suurin osa albumin stripeistä onkin koottu siellä ilmestyneistä. Strippien julkaisuajankohta vaihtelee välillä 2009-2012 ja ne käsittelevät ajankohtaisia uutisaiheita, lähinnä politiikkaa. Ahonen ryöpyttää VR:ää, freelancereiden kurjaakin kurjempia sopimuksia ja velkakriisejä.

JP Ahosen piirustustyyli on hauska ja eläinhahmot muistuttavat esikuviaan hämmentävän paljon. Minunkin yleistietoni riitti sen verran hyvin, että onnistuin tunnistamaan kuvista poliitikot ja muutamat olennaiset julkkikset sekä tapahtumat. Ja jos oma muisti ei pelitä, niin albumin loppuun on ystävällisesti lisätty selventäviä huomioita. Hatunnosto tästä.

Tunnelma on sarjiksissa synkähkö, löytyy velkakriisiä ja ahdistuneita journalisteja, mutta musta huumori onneksi toimii. Toimittajat pimahtelevat ja freelancereiden juttuja pöllitään. Itsemurha kiskoilla ei onnistu, koska VR:n junaa ei kuulu. Rooma korjaa talouttaan keräämällä kolikoita Fontaine di Trevistä.

Suosittelen lämpimästi. Puskaradio oli rivakasti luettu, mutta tarjosi paljon huvia.

Muutamia kirjan strippejä voi käydä lukemassa JP Ahosen kotisivuilla sekä Journalistin kotisivuilta.

Haasteet : Seitsemän sarja -haasteeseen yksi pinna.

JP Ahonen: Puskaradio
Arktinen banaani, 2012. 63 s.