Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstig on kirjoittanut romaanin isistä ja tyttäristä, rakkaudesta, vanhemmuudesta ja nuoruuden kipupisteistä. Totuus naisista (Gummerus, 2013) ei anna tyhjentäviä vastauksia, mutta se kertoo yhden miehen version. Miehen, joka haluaa olla hyvä isä ja aviomies.

Olethan sinä hyvä minun tytölleni?
Missä maailmassa ja kuka ihminen voisi käyttää tällaisen repliikin? Se tuntui yhtä aikaa ensimmäiseltä ja vihoviimeiseltä repliikiltä mitä tässä voi sanoa.

Tapani Koskikarin elämä menee ihan mallikkaasti. Asunto on Espoossa, uusi työpaikka avaa mahdollisuuksia, vaimon kanssa menee ihan hyvin ja onpa perheessä kaksi tytärtäkin. Vanhempi, Ronja, on muuttanut jo kotoa pois mielipiteineen. Se nuorimmainen, Roosa, lukion tokaluokkalainen, asuu vielä kotona, haaveilee ajokortista ja tahtoisi olla pojan kanssa.

Konstigin henkilöhahmot ovat jollain tavalla hieman pelottavia, he tulevat iholle. Kirjassa huudetaan, itketään, huolestutaan, vähän nauretaan. Kirjassa kasvetaan aikuisiksi ja palataan nuoruuteen, siihen miltä tuntui rakastua ja haluta jotain tiettyä ihmistä, miltä tuntuu mustasukkaisuus, kuinka raadolliseksi ihminen muuttuu kun se suuttuu.

En henkilökohtaisesti osannut pitää kirjasta. Se ei kuitenkaan ole kirjan tai kirjailijan vika. Teksti kulkee hyvin eteenpäin, ei tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken. Etenkin viimeisessä kurvissa tapahtumat kiihtyvät, ehkä jopa ylinopeudelle. En voi silti sanoa pitäneeni tai nauttineeni kirjasta. Jollain tavalla se muistutti minua teini-ikäisenä lukemistani kirjoista, niistä joissa tytöille kävi huonosti ainakin hetkeksi ja ne ihanat pojat olivatkin kusipäitä.

Oikeastaan minua ärsyttää, että Konstig kirjoittaa niin hyvin. Tarina ei takeltele ja vaikka lukioikäiset kuulostavat välillä ysiluokkalaisilta (daa) ei puheenparsi silti ole vaivaannuttavaa. Ehkä hieman kärjistettyä, kyllä. Ja se, että minä oikeastaan pidin Tapanista, vaikken kaikkea hänen tekemäänsä allekirjoittaisikaan. Ainakin hän teki valinnan ja yritti.

Ajattelin lukea Konstigin toisen romaanin Kaikki on sanottu. Haluan antaa kirjailijalle vielä mahdollisuuden hurmata minut. Melkein vain tuon yllä lainaamani katkelman perusteella.

Ja antakaa tekin. Lukekaa vaikka Liisan mielenkiintoinen teksti tai kurkatkaa, kuinka Minna löysi uuden suosikkikirjailijan.

Joonas Konstig: Totuus naisista
Gummerus, 2013. 320 s.
Kansi: Tuomo Parikka

Lavalta: Kauko Röyhkä Koko kesä Kalliossa -klubilla

Vietimme torstai-iltaa tällä kertaa KokoTeatterin Koko Jazz Clubilla. Ohjelmassa oli Koko kesä Kalliossa -klubi, jossa tällä viikolla päätähtenä oli Kauko Röyhkä. Klubin idea on, että eri artistit saapuvat paikalle esittämään kappaleistaan jazz-sovituksia.

Minulla ei itselläni ole oikeastaan minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta herra Röyhkään. Osan kappaleista olin toki kuullut aiemmin, mutta en muista Miss Farkku-Suomi -elokuvaa lukuunottamatta kuunnelleeni niitä tarkoituksella. Röyhkä kuitenkin kiinnostaa minua artistina (ja kirjailijana), joten lähdin paikalle siipan kanssa kiinnostuneena (ja jännitin vain vähän miten Pöly pärjää itsekseen kotona).

Röyhkän kanssa soittivat muusikot Arttu Takalo, Severi Pyysalo, Timo Hirvonen ja Jussi Lehtonen, joista kolme jälkimmäistä esiintyivät triona ennen Röyhkää. Myöskään tällainen modernimpi jazz ei ole minulle kovin tuttua, mutta jazzista pidän kyllä. Huomasin, että helpointa minulle oli kuuntelu silloin kun pidin silmiä kiinni. Toivottavasti kukaan ei luullut että nukuin. Ainut varsinainen miinus oli äänentoistollinen: Röyhkän laulu kuului toisinaan hieman huonosti. Muuten äänentoistosta kiitosta, sillä musiikkia soitettiin sopivalla volyymilla. Ja sanonpa vaan, että on se vibrafoni ihmeellinen soitin, en oikeasti ymmärrä miten sitä voi soittaa.

Klubilla soitettiin muun muassa kappaleet Miss Farkku-Suomi, Talon meren rannalla ja Paska kaupunki. Mies halusi nostaa esiin, että erityisesti Lauralle-kappaleen jazzversio oli erittäin onnistunut ja sen bassoväli hieno. Myös encorena soitettu Steppaillen oli jazzasussaan mainio.

Tilana KokoTeatteri on jazzklubille mitä mainioin. Kynttilät loistivat ja viinilasit kilisivät. Kuuntelijoita oli myös niin paljon, että sali oli tupaten täynnä ja osa yleisöstä istui aulan puolella. Me saimme istumapaikat aivan salin reunalta, mikä oli toisaalta myös hyvä valinta sillä siinä oli myös viileää. Näköetäisyyskin oli sopiva. Jos kuitenkin haluaa paikan lähempää lavaa niin suosittelen saapumista paikalle ajoissa. Plussaa klubi saa minulta myös inhimillisestä aloitusajasta: ovet aukeavat klo 20 ja soitto soi klo 21.

Myös nestemäiset tarjoilut olivat hyvät ja kohtuuhintaiset. Lasi viiniä (12cl) maksoi 5 euroa, pullon sai 25 euron hintaan. Tarjolla oli myös hyvää talon omaa (alkoholitonta) inkivääriolutta (2,5 euroa lasi) jota suosittelen lämpimästi.

Koko kesä Kalliossa -klubin idea on mielestäni mainio ja miljöö miellyttävä. Tällainen modernimpi jazz ei välttämättä ole aivan minun juttuni, mutta nostan hattua taitaville soittajille, hyvin menossa mukana olleelle Röyhkälle sekä toivon klubille pitkää ikää ja suuria yleisömääriä. Lisäksi aion ehdottomasti testata jonain sunnuntaina jazzbrunssia, sillä uskon jazzin tahtiin olevan hyvä syödä.

Kiitokset KokoTeatterille kutsusta klubille.

Loppukesän keikat ja infot löytyvät täältä. Klubeja on jäljellä vielä seitsemän, joten vielä ehtii!

Lukumaratonin jälkimainingit

Maratonkirjat ja sohvannurkka, jossa lähes kaikki lukeminen tapahtui.

Maratonista on nyt selvitty hengissä ja lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Väsymys painaa hieman, mutta Pöly herätti ystävällisesti tänään vasta kuuden aikaan ja suostui nukkumaan vielä seitsemään asti. Tänä aamuna en ole vielä lukenut mitään, mutta ajatus ei tunnu myöskään vastenmieliseltä. Kunhan pääsen tänään hetkeksi junaan jatkan varmaankin Anna Kareninan parissa.

Maratonilla kului
* kolme kuppia teetä (2 x lakritsi, yksi sitruuna-inkivääri)
* kupillinen kahvia
* kaksi palaa fetaparsakaalipiirakkaa
* kaksi ruisleipää
* pussillinen Pätkis-minibiteseja
* pistaasipähkinöitä (joista osa ei auennut)
* yksi toblerone-pala
* noin 2/3 pussillista pop cornia

Lukeminen keskeytyi kun
* kävin Pölyn kanssa pihalla
* tein piirakkapohjan
* katsoin yhden jakson Modern Familya Tuomaksen kanssa
* lähdin Pölyn ja Tuomaksen kanssa metsäkävelylle
* otin kahdet torkut, yhdet tunnin ja yhdet puolen tunnin

Lukeminen itsessään oli mukavaa ja sain jotenkin hillittyä viimeisen lomaviikon angstia ja keskityttyä puuhaan. Jaksoin hyvin lukea kirjoja niiden itsensä puolesta, olin näköjään aika sopivasti valinnut lyhyehköjä ja riittävän kevyitä tai selkeitä kirjoja. Ongelmana oli lähinnä oma vireystila, sillä olen nukkunut nyt vähän lyhyempiä yöunia ja se selvästi haittasi keskittymistä. En myöskään jaksanut aivan keskiyöhön saakka, sillä Miniän loputtua en yksinkertaisesti kyennyt aloittamaan novellia saati sitten uutta kirjaa.

Maratonilla luin seuraavat kirjat:
Frank B. Gilbreth & Ernestine Carye Gilbreth : Tusinoittain halvemmalla
Carlos Maria Dominguez : Paperitalo
Jukka Parkkinen : Karhukirjeitä Karhumäestä
Tove Jansson : Kesäkirja
Katja Kallio : Elokuvamuisti
Antti Karumo : Männyt
Tuomas Kyrö : Miniä

Ehdittiin myös treenata Pölyn kanssa. Tässä vauhdikas luoksetulo.

Pisin edellisistä kirjoista oli Gilbrethin ja Careyn Tusinoittain halvemmalla, joka osoittautui sekä hyväksi aloituskirjaksi että kivaksi tarinaksi. Omaelämäkerrallinen kertomus kaksitoistalapsisen perheen omalaatuisesta arjesta viihdytti ja myös kosketti.

Paperitalo ja Männyt edustivat lukulistalla hämmentävää kirjallisuutta. Paperitalo esitteli hienoja ajatuksia kirjojen lukemisesta ja niiden omistamisesta ja uskon palaavani sen pariin myöhemmin. Männyt puolestaan oli hieman omituinen, tai en aivan saanut siitä kiinni. Oli kantarelleja, kameleita ja perheriitoja. Se oli itse asiassa aika surullinen kirja. Jäi joka tapauksessa hieman etäiseksi. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että luin sitä illalla mutta en tiedä jaksanko palata sen maailmaan enää uudelleen.

Tove Janssonin Kesäkirja puolestaan oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin. Sophian ja isoäidin seikkailut ja keskustelut saarella lämmittivät sydäntä ja saivat olon kovin haikeaksi. Minäkin haluaisin kokea Sophian myrskyn, kuunnella alleja ja nukkua teltassa rotkossa. Kesäkirja on toinen Janssonin ns. aikuisten kirja jonka olen lukenut, yläasteella luin kirjailijaesitelmää varten Kunniallisen petkuttajan. Uskoisin, että nyt saisin siitäkin irti enemmän joten palaan varmasti Janssonin tuotantoon uudelleen. Bildhuggarens dotter itse asiassa odottaakin kirjahyllyssä.

Myös Katja Kallion Elokuvamuistista olin kuullut paljon kehuja eikä sekään pettänyt. Kallio kirjoittaa helppolukuista tekstiä ja hänen mukanaan oli mukava uppoutua elokuvien maailmaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun Kallio oli tunnustanut pitävänsä sekä Sound of Musicista että Leijonakuninkaasta.

Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karhumäestä oli lukupinossani ainoa kirjaston kirja. Se oli pyörinyt yöpöydälläni niin pitkään että päätin nyt vihdoin lukea sen. Opus olikin oikein viihdyttävä, mutta ei noussut harmillisesti edeltäjänsä tasolle. Kirjassa oli hieman liikaa tinttausta ja harmittelua. Aion silti jatkaa Karhumäki-sarjan parissa, koska kaikesta huolimatta Parkkinen kirjoittaa hyvin ja käyttää mahtavia vertauksia.

Kyrön Miniä päätyi maratonin viimeiseksi kirjaksi. Kyrön lempeä huumori ja melkoisen sympaattinen tarina lämmittivät sydäntä, mutta väsymys painoi jo niin kovasti päälle että meinasin nukahtaa kirjaa lukiessani useamman kerran. Mukava oli joka tapauksessa palata mielensäpahoittajan seuraan, pitäisiköhän tänään keittää perunoita?

Pöly kirittää. Tässä menossa Karumon Männyt.

Kitalaenpuhdistunovelleina luin vielä Miina Supisen Apatosauruksen maasta kuusi ensimmäistä. Novellit olivat absurdeja ja paikoin hauskoja, paikoin itse asiassa melkoisen surullisia. Tuntui, että moni oli novelleissa onneton. Pidin kuitenkin Supisen tyylistä ja odotan kiinnostuksella mitä loppukokoelma tuo tullessaan.

Kirjoitan myöhemmin pitemmin ainakin Kesäkirjasta ja Elokuvamuistista, ehkä muistakin. Olo on uupunut mutta onnellinen. Hieman myös tunsin itseni paheelliseksi vain lukiessani koko päivän. Tänään aion paikata ja imuroida sekä hieman siivota juoksevien asioiden ohella.

Kävimme myös äsken Pölyn kanssa aamukävelyllä kirjastossa. Minulle oli tullut kolme varausta, menin siis hakemaan vain yhtä. Saattaa siis olla, että Anna Karenina joutuu jäämään tänäänkin kotiin ja mukaan lähtee ehkä Jonas Konstigia tai Magdalena Haita. Voihan eräpäivä.

Kiitos vielä kerran kaikille kirittäjille, kommentoijille ja seuraajille eilisestä! Hauskaa oli!

Lukumaraton alkaa än-yy-tee...

Huomenna 24.7. alkaa hurja kiritys kun (kirja)blogistanian toinen kesälukumaraton alkaa. Itse aloitan lukemisen aamulla kunhan herään tai kunhan Pöly herättää. Alustava kirjalista löytyy täältä. Päivittelen fiiliksiä ja väliaikatietoja sekä tänne että blogin facebook-sivuille ja mahdollisesti myös twiittaan. Laskuri pyörähtää käyntiin 00.00 ja päättyy samaan kellonaikaan seuraavan vuorokauden koittaessa. Aamuun!

5.30
Pöly herätti aika tarkalleen 5.12 joten ylös oli noustava. Käytiin pihalla keräämässä aamiaismarjoja ja keitin teetä. Valitsen ensimmäiseksi kirjaksi Gilbreth & Careyn Tusinoittain halvemmalla. Väsyttää vähän.

8.00
Myönnetään, 6.30 alkoi nukuttaa ihan kauheasti joten torkuin puoli kahdeksaan. Äsken tehtiin aamiaista, vihdoin kahvia. Tusinoittain halvemmalla vaikuttaa hauskalta. Tsemppaan loppupäivän, kahvi on Vilijonkka-mukissa.

Sivuja luettu 96.

10.45

Ensimmäinen kirja luettu. Tusinoittain halvemmalla oli lämminhenkinen ja hauska omaelämäkerrallinen kertomus Gilbrethin perheen elämästä. Perheen isä opastaa suurperhettään systemaattisesti ja omalaatuisesti. Pidin kirjasta kovasti, mutta pää on jotenkin niin tyhjä etten saa sanottua oikein mitään. Seuraavaksi novelli.

Sivuja luettu 305.

11.02

Luin kitalaenpuhdistusnovelliksi Miina Supisen Apatosauruksen maasta ensimmäisen, Hieno ihminen, paitoja, Amy Kakkunen. Taidan pitää Miina Supisesta. Pistaasipähkinäpussin pähkinät ovat viallisia, tarvitsen jonkun vasaran näiden avaamiseksi.

Sivuja luettu 317.

12.16

Carlos Maria Dominguezin Paperitalo on nyt teen ja ruisleivän siivittämänä. Hämmentävä kirja, jossa hienoja ajatuksia kirjoista ja niiden omistamisesta, lukemisesta ja siihen koukuttumisesta. Seuraavaksi taas Supista ja sitten kenties Parkkista, Janssonia tai Kalliota. En tiedä vielä.

Sivuja luettu 415.

14.02

Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karhumäestä ei ollut aivan sarjan ensimmäisen osan veroinen, mutta hauska se oli silti. Mainioita lainauksia oli paljon, esimerkiksi sillä kukaan ei ollut niin viisas kuin insinööri, paitsi majava, joka ui sateella veden alla. Lisäksi luin kaksi Supisen novellia, Tavarat/ihmiset sekä Kitkerä - aistimellinen teos. Absurdia huumoria, kuten takakannessa luvattiinkin.

Tuomas tuli kotiin. Teen fetaparsakaalipiirakkaan pohjan ja sitten taidan jatkaa Janssonin parissa.

Sivuja luettu 537.

15.17

Kesäkirja on puolessavälissä, se on ihana. Syön ja sitten lähdetään Pölyn kanssa ulos. Pää tuntuu tunkkaiselta.

18.21

Välissä oli ulkoilua ja ruokailua. Luin Kesäkirjan loppuun. En ihmettele, että toiset lukevat sen joka kesä. Jansson kirjoittaa viisaasti ja isoäidissä on jotain nuuskamuikkusmaista. Tahdon saaristoon kuuntelemaan alleja. Taidan avata novellin (seuraavana kirjassa on Miinus 200 astetta) jälkeen Kallion Elokuvamuistin.

Sivuja luettu 680.

20.12

Elokuvamuisti oli juuri sopiva tähän väliin. Se oli kevyt, helppolukuinen ja sai fiilistelemään omia elokuvamuistoja. Supisen Maustepippuri-novelli puolestaan oli aika pelottava absurdissa arkisuudessaan. Tai ei pelottava, mutta sellainen levottomuutta herättävä. Seuraavaksi lukuun Antti Karumon Männyt, jonka olen joskus napannut kirjaston ilmaishyllystä ja pyhästi luvannut lukea.

Tein evääksi poppareita.

Sivuja luettu 853.

22.00

Karumon Männyt oli kummallinen, jonkinlainen kurkistus maagiseen realismiin. Tai melkein ainakin. Tekee mieli kantarelleja. Supisen Vaari ja ravintola oli jotenkin todella surullinen. Ajattelin lukea seuraavaksi Kyrön Miniän jos se olisi kevyempi. Kaksi tuntia aikaa.

Sivuja luettu 1031. (aiemmat sivumäärät korjattu pienen laskuvirheen vuoksi, tämän pitäisi nyt olla oikein)

23.16

Nyt taitaa olla tämän vuorokauden luvut luettu, sillä silmät painuvat väkisin kiinni ja lukuseuralainen haukkuu väsyksissään omaa heijastustaan ikkunassa. Miniä oli oikein sympaattinen ja jäi hyvä mieli. Puran tätä päivää varmaan huomisen puolella enemmän, kun ajatus taas kulkee. Iso kiitos tsemppaajille ja kommentoijille!

Lopullinen sivumäärä 1153. Luettuna 7 kirjaa ja 6 novellia.

Maratonin jälkimainingit ja koonnin voi käydä lukemassa täältä.

George R.R. Martin: A Game of Thrones (Song of Ice and Fire #1)

Winter is coming, sanovat. George R.R. Martinin A Game of Thrones (Voayger, 1996; oma versioni painettu 2011) nousi tietoisuuteni tv-sarjan pamahdettua Suomen televisiohin. Itse en sarjaa seurannut silloin enkä seuraa vieläkään, mutta kirja alkoi kiinnostaa ja viime syksynä hankin itselleni boksina sarjan viisi ensimmäistä osaa.

"Lond Stark," Jon said. It was strange to hear him call Father that, so formal. Bran looked at him with desperate hope. "There are five pups," he told Father. "Three male, two female."
"What of it, Jon?"
"You have five trueborn children," Jon said. "Three sons, two daughters. The direwolf is the sigil of your House. Your children were meant to have these pups, my lord." 

Koska sarja on niin massiivinen ja tämä ensimmäinen osakin niin pitkä, kommentoin kirjan juonta vain lyhyesti ja ruodin sen jälkeen omia lukutunnelmiani. Jonkinlaisena punaisena lankana A Game of Thronesissa on Starkin pohjoisen suvun tarina. Lordi Eddard Stark kutsutaan astumaan kuninkaan rinnalle kuninkaan Kouraksi (King's Hand) entisen kuoltua. Eddard ottaa pestin pitkin hampain vastaan ja matkaa etelään tyttäriensä kanssa jättäen vanhimman poikansa hallitsemaan pohjoista linnaa vaimonsa kanssa.

Matka ja määränpää ovat täynnä juonitteluja, verta, suden ulvontaa ja kuolemaa. Toisaalla vanhan kuninkaan perillinen, Viserys, tahtoo nousta takaisin vallankahvaan ja kokoaa armeijaansa. Aikaa vietetään myös muurilla, jonne Eddardin äpäräpoika Jon on matkannut liittyäkseen villiä pohjoista vartioivaan Yövartioon (Night's Watch). Tarinan eri puolia seurataan vuoron perään ja ääneen pääsevät niin Eddard, hänen poikansa ja tyttärensä ja vaimonsa sekä kilpailevan Lannisterin suvun hyljeksitty nuorempi veli, Tyrion.

A Game of Thrones oli kiinnostava luettava ja jonkinlainen paluu teini-ikään. Näin massiivista fantasiaa olen lukenut viimeksi varmaankin Ajan pyörä -sarjaa lukiessani. Magian ja taikuuden osuus jäi pieneksi, pääosassa ovat miekat ja hovijuonet, kilpailevat tavoitteet ja liittolaisuuksien luominen. Martin kirjoittaa tarttuvasti ja vaikka toisinaan jaksaa kuvailla ritariensa varusteita kyllästymiseen asti on juoni sen verran koukuttava että lukemista on jatkettava.

Minua varoitettiin etukäteen, että kirjaa lukiessa kehenkään hahmoon ei kannata kiintyä liiaksi. Tämä varoitus piti hyvin paikkansa. Päitä irtoili, luottamuksia petettiin eikä tällaisia tapahtumia juurikaan ennakkovaroituksilla pedattu. Huikeaa.

Aion ehdottomasti lukea myös Tulen ja jään laulun muut osat, onneksi seuraavat kirjat kököttävät jo hyllyssä. Massiivista luettavaa, monella tavalla. A Game of Thrones myös petasi paljon odotuksia jatkolle, joten kiinnostuksella odotan mitä Clash of Kings tuo tullessaan.

Kurkkaa lisävahvistukseksi vaikkapa Suketuksen teksti, jossa huomataan että myös fantasiaa vähemmän lukenut voi uppoutua Westerosin maailmaan. Sieltä myös linkkejä muiden teksteihin. Antaa talven tulla.

George R.R. Martin: A Game of Thrones (Song of Ice and Fire, #1)
Voyager, 2011. (alkup. 1996) 801 s.
Kansi: Larry Rostant

Lukumaraton 24.7. - mitäs sitä lukisi?

Hieman yli viikko sitten, 10.7., kirjablogistania tempaisi yhteisellä lukumaraton-tempauksella. Tapahtuma huomioitiin esimerkiksi Nyt-liitteessä ja vaikkapa Kirsin kirjanurkasta voi käydä lukemassa koontia maratonista. Itse en ole aiemmin osallistunut lukumaratoniin, mutta olen kiinnostuneena seuraillut kollegoiden itsenäisiä tempauksia ja Kesälukumaratonin ykkösosaa. Koska olen itse vielä ensi viikon lomalla, päätin vihdoin hypätä maratonin hurmaan.

Kokoilin pääosin omasta hyllystä alustavaa lukupinoa, joten jotain tällaista voisi olla luettavissa:

Carlos Maria Dominguez : Paperitalo
Gilbreth & Carey : Tusinoittain halvemmalla (joka unohtui kuvasta)
Saara Henriksson : Moby Doll
Tove Jansson : Kesäkirja
Katja Kallio : Elokuvamuisti
Tuomas Kyrö : Miniä
Jukka Parkkinen : Karhukirjeitä Karhumäestä 
Hella Wuolijoki : Enkä ollut vanki

Osallistun itse varmaankin niin, että kellotan lukuaikaa keskiyöstä keskiyöhön. Aloitan lukemisen siinö vaiheessa, kun koira herättää ja lopetan siinä vaiheessa kun nukuttaa. Päivän aikana joudun tosin käyttämään aikaa myös tuon pikkuisen kanssa puuhasteluun sekä kouluttamiseen, mutta otettakoon ne päänpuhdistustaukoina. Onneksi myös meidän pikkutyyppi pitää lukemisesta, tai ainakin siitä että saa löhötä vieressä kun minä luen.

Minihaasteena maratonin yhteydessä luetaan nk. kitalaenpuhdistusnovelleja. Siihen ajattelin lukea ehkäpä Miina Supista tai Raija Siekkistä.

Kurkatkaapa vaikka Lukutoukan kirjablogista ketkä muut ovat lähdössä keskiviikon maratoniin mukaan. Aurinkoista viikonloppua!

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Hannele Klemettilän Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä (Atena, 2013) suositeltiin minulle kun kyselin keväämmällä hyvien tietokirjojen perään. Kirjassaan Klemettilä esittelee ihmisen suhdetta eri eläimiin keskiajan Euroopassa. Mukaan nostetaan niin eläimiin liittyvää symboliikkaa, niiden käyttötarkoituksia kuin niistä tehtyä taidettakin.

Aamun ulkoilutuokion aikana paasit kampasivat koirien turkit ja hieroivat niitä olkitukoilla. Ulkoiluretken lopuksi koirat vietiin alueelle, jossa kasvoi niille mieluisia yrttejä tai kasveja - esimerkiksi nuorta vehnää -, jotta ne saivat etsiä itselleen luonnollisia lääkkeitä. Keskiajalla uskottiin, että koirat pystyivät parantumaan tietyistä sairauksista syömällä sopivia yrttejä ja oksentamalla ne pois sisuksistaan.

Kirjassa päästään tutustumaan niin kotoisiin koiriin, hevosiin kuin sikoihinkin, villeihin susiin, haukkoihin, karhuihin ja turkiseläimiin kuten kärppiin sekä eksoottiseen elefanttiin. Kaikkia näitä eläimiä käytettiin keskiajalla joko apureina, ravintona, riistana tai lämmön ja koristeiden lähteenä.

Vaikka kirja sisältää paljon faktatietoa, on se kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja aidosta kiinnostuksesta aiheeseen. Klemettilä kertoo tiedon ohessa omasta suhtautumisestaan esiteltyihin eläimiin ja kertoo anekdootteja elämästään. Tietoa ei myöskään esitetä värittömästi, vaan Klemettilä pohtii myös esimerkiksi ihmisten suhtautumista eläimiin ja siihen liittyvää etiikkaa.

Haukan tukikohta oli haukastajan vasen käsivarsi. joten haukastaja tarvitsi vahvan nahkakäsineen suojaamaan rannettaan linnun kynsiltä. Metsästysretkillä hän kantoi mukanaan laukkua, joka sisälsi instrumetteja, lääkkeitä, varahuppuja, kulkusia ja mahdollisesti elävän kanan tai pari palkkioksi tai hätätilanteita varten.

Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä oli informatiivinen katsaus keskiajan ihmisen eläinkulttuuriin. Jokaista kirjassa esiteltyä eläinlajia käsitellään monipuolisesti ja tekstissä viitataan niin tieteelliseen tutkimukseen kuin keskiajalla ilmestyneisiin, eläimiä käsitteleviin opuksiinkin.

Kiinnostavaa oli myös Klemettilän esittämät pohdinnat eläinten hoidosta keskiajalla. Totta on, että esimerkiksi karhuja käytettiin erääseen aikaan julmasti kiertävinä esiintyjinä ja kritiikkiä voisi esittää vaikka haukkojen koulutuksessa käytetystä silmien umpeen ompelusta, mutta esimerkiksi koirista ja hevosista pidettiin erityisen hyvää huolta. Talouksissa oli usein nimenomaan eläimien hoitoon erikoistunutta palvelusväkeä ja eläimistä haluttiin pitää hyvää huolta. Klemettilä nostaa esiin myös sen, että esimerkiksi sikatalous keskiajalla on hyvin erilaista verrattuna nykypäivään. Siat saivat viettää paljon aikaa vapaana eivätkä suinkaan kahlittuina ahtaisiin tuotantolaitoksiin. Eläinten huonoon kohteluun myös suhtauduttiin nuivasti.

Suosittelen Klemettilän teosta lämpimästi kaikille keskiajasta ja eläimistä kiinnostuneille. Kirja on asiasisällöstään huolimatta kevyt luettava ja sen lukuisat taidekuvat tuovat väriä ja elävyyttä sen esittämiin asioihin.

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä
Atena, 2013. 193 s.
Taitto ja kansi: Ville Lähteenmäki

Lavalta: Ruukin Avain - Isoäidin aikaan

Kuva : Marcus Lindén

Täydensin tämän kesän kesäteatterisaalista käymällä kulttuurimatkalla Mathildedalissa. Ruukin Avain - Isoäidin aikaan oli Teijon tehdasyhteisöstä kertovan kesäteatteritrilogian kolmas ja siis viimeinen osa.

Ruukin Avain - Isoäidin aikaan tapahtui kahdessa aikatasossa. Noora on palannut meidän ajassamme viettämään juhannusta Teijon seudulle ja on päättänyt ottaa selvää pitääkö isoäidin kertoma legenda paikkaansa. Noora on saanut isoäidiltään lahjaksi avaimen ja jos sen kanssa menee juhannusaattona Mathildedalin ruukin sillalle ja sanoo avaimessa olevan vuosiluvun, pääsee aikamatkalle.

Varmaan arvaattekin mitä tapahtuu, eli paikka ei vaihdu mutta vuosi onkin yllättäen 1917. Suomessa kuhistaan itsenäisyyden alkuaikaa ja kansa alkaa jakautua punaisiin ja valkoisiin. Mathildedalin ruukkialueella meno on suhteellisen rauhallista, mutta talvella 1918 alue päätyy hetkeksi työväenliikkeen hallintaan. Ruukkialueen ihmiset joutuvat valitsemaan puolensa ja menetyksiltä ei säästytä.

Noora päätyy menneisyydessä opettamaan ruukkialueen koulussa ja tapaa samalla myös isoäitinsä Ellin, joka tällöin on vielä nuori koulutyttö. Noora joutuu pohtimaan omia valintojaan menneisyydessä - mihin kaikkeen hän voi puuttua muuttamatta liikaa historian kulkua?

Ruukin avain oli kunnianhimoinen ponnistus, jonka toteuttamiseen osallistui paljon Mathildedalin vakituisia sekä kesäasukkaita. Historialliset tapahtumat ovat aitoja, näytelmän muotoon tarina saatiin fiktion avulla. Projekti oli selvästi yhteisön yhteisponnistus ja se näkyi positiivisena fiiliksenä lavalla.

Näytelmä oli kiinnostava ja hauskakin, vaikka sisälsi paljon painavaa asiaa. Repliikkejä oli sekä suomeksi että ruotsiksi, joten skarppina katsomossa sai olla. Lisäksi historian lisäksi käsikirjoitukseen oli niputettu paljon viittauksia nykypäivän politiikkaan ja pistäviäkin huomautuksia tiettyjä henkilöitä kohtaan. Lisäksi pidin kovasti aikamatkustusmeiningistä, joka oli toteutettu hienosti.

Teatterin yhteydessä ruukkialueella oli myös mahdollisuus tutustua puvustaja Pirita Lindénin suunnittelemiin pukuihin, joita käytettiin trilogian edellisissä osissa. Puvut olivat upeita, lähinnä jäi harmittamaan ettei päässyt näkemään niitä käytössä lavalla.

Kesäteatterirupeama valitettavasti päättyi jo tältä kesältä, mutta suosittelen joka tapauksessa visiittiä Mathildedalin ruukkialueelle. Paikka on idyllinen, meri kaunis ja esimerkiksi Kyläkonttorin kahvilasta sai oivallista kahvia ja banaanimantelikakkua.

Merkityksellisyyshiukkasin kyllästetty päivä

Cinemaattiset terveiset Jyväskylästä! Rantauduin eilen tähän kauniiseen kesäkaupunkiin aivan toisissa aikeissa, mutta koska juna oli ajoissa ja päivä kaunis teimme siipan kanssa pienen Harjukaupungin salakäytävät -kierroksen oppaanamme Susan mainio teksti Kertun ja Ollin polusta. 

Neron portaat Harjulle vaikuttivat jylhyydellään. Vesilinnan torni ei ollut aamulla vielä auki, mutta tiirailimme sitä sitten vain Harjun huipulta.

Kirkkopuiston kahvilakioskin terassilla ei näkynyt Kerttua ja Ollia.

Lounaispuiston pojanpääkarusellissa oli vähän jännää.

Lisäksi kävelimme ohi Seminaarinmäen, jolloin myös Tuomas mieslaulajana joutui poseeraamaan.

Vaikka jo tämä olisi riittänyt syyksi Jyväskylä-visiitille, oli matkamme päätavoite toinen. Mukaan nimittäin lähti kolmas perheenjäsenemme, bedlingtoninterrieri Pöly (eli virallisemmin Tanzara Ukulele). Nuori mies on sulattanut sydämeni täysin ja tulee varmasti seikkailemaan blogissa myös jatkossa.

Eikä muuten sateenvarjokaan kadonnut reissun aikana, vaikka M-hiukkasten läsnäolo oli käsinkosketeltava.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit #2)

Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY, 2012) vei minut tammikuussa täysin mukanaan ja sai odottamaan jatkoa faunoidien seikkailulle. Sarjan toinen osa Piraijakuiskaaja (WSOY, 2013) oli saatava junamatkalle mukaan heti tuoreeltaan.

Piraijakuiskaajassa tuttu faunoidijengi pääsee riehumaan Suomen mailta Atlantin taakse. Unnan syntyperä, jota alettiin tutkia jo Käärmeenlumoojassa, on edelleen hämärän peitossa, mutta kansainvälisen faunoidirekisterillä Kaliforniassa saattaisi olla asiaan lisätietoa. Luvassa on siis aurinkorantoja, surffausta sekä tietysti vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

"Toivottavasti löydät etsimäsi", Mumak sanoi Unnalle, "mutta ole varovainen. Yhdysvalloissa on eniten metsästäjiä koko maailmassa."

Unnan ajatukset löivät tyhjää. Ajatus leijumisesta suljetussa tilassa monen tuhannen metrin korkeudessa tuntui aivan yhtä huonolta kuin ajatus metsästäjän medaljongissa kellumisesta. Tai tyhjiössä.

Kirjassa esitellään myös kaksi uutta hahmoa, sisarukset Eden ja Nemo, jotka päätyvät samoille seuduille omista syistään. Tyyppien ilmestyminen tutun jengin liepeille nostattaa jos jonkinlaisia tuntemuksia, joten kitkaa on luvassa myös tältä suunnalta. 

Salaman kerronta kantaa hyvin myös tätä Faunoidi-sarjan toista osaa. Tarina soljuu eteenpäin kuin itsekseen ja kertojanvaihdot ovat sulavia. Sekaan on saatu sopivasti huumoria, vauhtia ja ripaus vakavuutta jotta homma ei menisi liian höttöiseksi. Opus myös tuo henkilöhahmoihin mukavasti lisää syvyyttä ja sai ainakin minut kiintymään tähän sekalaiseen sakkiin entistä enemmän. Esimerkiksi mystiseen Ronniin oli mukava tutustua lähemmin ja saada vähän tarttumapintaa hahmoon.

Käärmeenlumoojasta tuttu hyrinä Unnan ja Rufuksen välillä on myös tallella. Vaikka en enää teini-ikäinen olekaan, niin kyllä tämän nuorenparin peuhaaminen sai välillä varpaat kipristelemään mutta ei onneksi vaivaannuttavuudellaan. Homma on kuitenkin jätetty sen verran siistiksi, että ei tarvinnut junassa lukiessakaan peitellä kirjan sivuja vierustovereilta.

Erikoispisteitä Piraijakuiskaaja keräili vielä sen sisältämillä biologian faktatiedoilla, jotka ainakin yhdellä lukukerralla vaikuttivat pitävän kutinsa. Tämän kirjan lukemalla voisi saada lisätietoa vaikkapa lukion biologian kurssien ekologia-osuuksiin. Faktatiedot on myös ujutettu tekstiin sen verran näppärästi, etteivät ne pistä turhaan silmään vaan ovat osana kerrontaa.

Piraijakuiskaaja oli mitä mainiointa viihdettä. Junamatka kului Tikkurilasta Suonenjoelle asti ilman minkäänlaista tarvetta lähteä hiihtelemään ravintolavaunuun tai saada lisävirikkeitä. Sarjan kolmannen osan, Harakanloukun, on parasta täyttää edeltäjiensä nostattamat odotukset, sillä odotan jo kovasti mitä jatko tuo tullessaan.

Suosittelen molempia Faunoidi-sarjan opuksia (lanu)spefistä kiinnostuneille. Salama on luonut kiinnostavan vaihtoehtomaailman, jonka olemassaolo ei edes tunnu liian kaukaahaetulta, niin uskottava se on.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

WSOY, 2013. 377 s.

Graafinen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

Terveisiä Finnconista!

Myös kirjastolaitos oli mukana.

Koin tänään ensimmäisen Finnconini koskaan. Vähän ihmetyttää, että ei ole aiemmin tullut mentyä. Onneksi vahinko tuli korjattua.

Ehdin osallistua kahteen paneeliin, joista ensimmäinen oli Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet. Puheenjohtaja Shimo Shuntila haastatteli kolmea fiktiivistä hahmoa, jotka kaikki kertoivat omasta maailmastaan. Mukana paneelissa olivat Siri Kolu, J.S.Meresmaa sekä J. Pekka Mäkelä.

Kirjailijat esiintyivät paneelissa omien hahmojensa nahoissa.

Itse olisin mieluiten varmaankin matkustanut Meresmaan Pantterikansan laaksoon, se vaikutti meikäläiselle sopivan leppoisalta matkakohteelta. Siri Kolun hahmon luolasto vaikutti turhan aggressiiviselta ja Mäkelän hahmon Alshain hieman kolkolta. Panelistien kirjoista olen lukenut ainoastaan Meresmaan Mifonki-sarjaa, mutta nyt olen entistä kiinnostuneempi lukemaan Mäkelän Alshain- ja Alas-opukset sekä Kolun syksyllä ilmestyvän Pelko ihmisessä.

Toinen paneeli kosketti henkilökohtaisestikin, sillä kyseessä oli Kriitikot vastaan bloggarit: kenellä on oikeus kirjoittaa kritiikkiä? Puheenjohtaja Jussi Ahlroth luotsasi keskustelua kriitikoiden Vesa Sisättö ja Markku Soikkeli sekä bloggareiden Liina Poropudas ja Anmari Viljamaa välillä.

Bloggari vs. kriitikot. Onko vastakkainasettelun aika ohi?

Keskustelun alussa esitettiin kärjistettyjä väitteitä kohti molempia osapuolia ja kaikki saivat vuorollaan puolustautua. Lopuksi käytiin rauhanomaisempaa keskustelua puolesta ja vastaan. En itse kirjoittanut keskustelun aikana muistiinpanoja, mutta nyökyttelin paljon bloggaajakollegoiden vastauksille.

Lopputuloksena päästiin siihen, että ehkäpä kirjablogit ja kriitikot voivat elää harmoniassa keskenään ja hyvä niin. Ainut keskustelussa hieman risomaan jäänyt seikka oli toistuva väite siitä, että kirjabloggajat ovat lähellä kustantamoita. Tästä aiheesta on keskusteltu viime aikoina paljon milloin missäkin enkä nyt itse ajatellut alkaa sohia muurahaispesää sen kummemmin. Ehkäpä paras vastine tähän on pitää oma linjani sellaisena kuin se on ollut, mahdollisimman selkeänä, se toivottavasti näkyy myös teille lukijoillekin.

Kokonaisuudessaan paneelista jäi joka tapauksessa hyvä mieli. Keskusteluiden lomassa ehti myös hieman pyörähdellä myyntialueella ja teinkin sitten muutamia hankintoja. Mukaan tarttui J.Pekka Mäkelän uutuus Alas ja Osuuskumman tiskiltä tilasin itselleni Kummalinnun munia. Sen kautta sähköpostiin kolahtelee kaksi kertaa viikossa Osuuskumman kirjailijoiden kirjoittamia raapaleita, jotka lopuksi saa itselleen painettuna versiona. Mahtava idea! Mukaan sai vielä kaiken lisäksi oman munan, jonka sisältä löytyi Shimo Shuntilan kirjoittama raapale Myöhäinen vieras.

Illemmalla pyörähdin (tai siis mies urheasti kuljetti minut) vielä kirjakauppareissulle hankkimaan Annukka Salaman uunituoretta Piraijakuiskaajaa, Faunoidit-sarjan toista osaa. Sen aloitan huomenna junassa.

Finncon oli siis oikein mainio elämys myös tällaiselle noviisille. Ehkä ensi vuonna teen retken Jyväskylään.

ps. Kannattaa käydä kurkkaamassa Taikan Finncon-raportteja! Kirjasfääristä löytyy mm. mitä mainioimpia Tardis-kuvia ja muutakin kuvamateriaalia.

Terveisiä Suomenlinnasta!

Vietimme tänään siipan kanssa perinteistä Suomenlinna-retkipäiväämme. Ohjelmaan kuului tuttuun tapaan..

kahvit ja lihikset Toripojilla (ja munkkipossu ja herneitä evääksi)

auringonkukka, joka sai tänä vuonna nimekseen Alfredo

sekä Suomenlinnan kesäteatteri.

Kävimme katsomassa Robin Hoodin sydämen ensimmäisen kerran jo kesäkuussa kiitos Ryhmäteatterin, mutta ei näitä heinäkuun lippuja tietenkään halunnut jättää käyttämättä. Etenkin kun esitys oli niin hyvä, alkuperäisen tekstini voi lukea täältä.

Ilokseni Robin Hoodin sydän kesti toisen katselukerran oikein mainiosti. Ensimmäinen puoliaika lähti hieman rivakasti käyntiin, mutta pian pääsin mukaan meininkiin. Toinen puoliaika tuntui puolestaan jopa paremmalta kuin edellisellä kerralla.

Toisella katselukerralla pystyi myös hauskasti kiinnittämään huomiota pieniin nyansseihin, joiden tarkoituksen hoksasi kun tiesi jo mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Loistavaa! Lisäksi tässä esityksessä oli paikalla aivan loistava yleisö, väliaplodeja sateli ja fiilis oli mitä parhain.

Omiksi suosikeiksini tässä esityksessä nousivat ehdottomasti Mikko Penttilän ja Juha Suihkon roolisuoritukset. Lisäksi Juha Pulli onnistui tekemään käsittämättömältä tuntuvia vaihtoja ja en ymmärrä millaista trikkiä toisella puoliajalla käytettiin kun hän tuntui olevan lavalla samaa aikaa kahdessa eri hahmossa. Nostan hattua.

Ja suosittelen esitystä mitä lämpimimmin, edelleen. Lavalla nähdään hienoja roolisuorituksia ja esityksestä saa poistua hyvillä mielin.

Päivän kruunasi vielä kotiasemalla nähty sateenkaari, kannatti herätä.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (Studio #2)

Pekka Hiltusen Sysipimeä (Gummerus, 2012) jatkaa siitä mihin Studio-sarjan edeltävä osa Vilpittömästi sinun jäi. Tapahtumapaikkana on edelleen Lontoo ja Lia jatkaa AD-hommiensa ohella Studion leivissä. Tällä kertaa vastassa ovat uudet haasteet ja samalla uusi teemoitus.

Joku kaappaa satunnaisia youtube-tilejä ja lataa niiden kautta pelkkää pimeyttä sisältäviä videoita. Myöhemmin videoihin saadaan mukaan kuva. Kammottavissa, taitentehdyissä videoissa potkitaan ihmisiä hengiltä. Poliisi tuntuu olevan neuvoton. Ainut vihje tuntuu olevan, että uhrit on kaapattu tunnettujen homoklubien lähettyviltä. Studiolaiset päättävät puuttua peliin ja päätyvät sekaantumaan juttuun traagisin seurauksin.

Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan.

Sivujuonteena videorikolliselle on suositun radiojuontajan maineen pelastus. Miestä syytetään alaikäisen nuoren kähminnästä. Itse pidin tätä radiojuonta hieman turhana kirjassa, mutta ehkä se vastaa rikossarjoissakin nähtyä settiä, jossa osa porukasta työskentelee päärikoksen parissa ja muut puuhailevat jonkin pienimuotoisemman casen parissa.

Hiltunen kirjoittaa vetävää tekstiä ja Studion väen mukana on mielenkiintoista seikkailla rikosten maailmassa. Sysipimeä on jännä kirja siinä mielessä, että toisaalta minun on vaikea ottaa sitä vakavasti sen toiminnallisen luonteen vuoksi ja toisaalta siinä käsiteltävät teemat ovat ajatuksia herättäviä. Minulle tämä yhdistelmä toimi, sillä en huomannut ahdistuvani suunnattomasti (kuten tapaan tehdä vakavien kirjojen äärellä) mutta en myöskään kokenut lukevani liian höttöistä kirjaa. Lisäksi huomasin kirjan lopussa ihan herkistyväni kun vyyhti alkoi vihdoin selvitä.

Jos jokin miinus on mainittava, niin huomasin hieman pitkästyväni tiettyjen asioiden toistoon. Moni asia oli tullut ilmi useampaan kertaan ykkösosassa, enkä olisi tarvinnut niin paljoa kertausta. Toisaalta siitä on hyvin lyhyt aika kun luin edellisen osan, joten tapahtumat olivat hyvinkin tuoreessa muistissa. Arvostettavaa puolestaan on se, että esimerkiksi Marin ja Ricon hahmoihin saatiin lisää taustoitusta. Plussaa myös Queenin kappaleista, jotka toimivat kirjalle hyvänä päänsisäisenä soundtrackina.

Sysipimeä oli mainio lisä kesälukemistoon. Studion väki alkoi käydä tutummaksi, Hiltunen on fiksusti vaihtanut pääteemaa ykkösosasta eikä jäänyt jumittamaan ja tekstiä on helppo lukea. Ja oli tämä pakko lukea loppuun yömyöhällä, vaikka seuraavana päivänä oli töitä.

Esimerkiksi Amma on lukenut tämän vastikään ja on kirjoittanut siitä mielenkiintoisesti.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Gummerus, 2012. 362 s.
Kansi: Marjaana Virta