Joonas Konstig on kirjoittanut romaanin isistä ja tyttäristä, rakkaudesta, vanhemmuudesta ja nuoruuden kipupisteistä. Totuus naisista (Gummerus, 2013) ei anna tyhjentäviä vastauksia, mutta se kertoo yhden miehen version. Miehen, joka haluaa olla hyvä isä ja aviomies.
Olethan sinä hyvä minun tytölleni?
Missä maailmassa ja kuka ihminen voisi käyttää tällaisen repliikin? Se tuntui yhtä aikaa ensimmäiseltä ja vihoviimeiseltä repliikiltä mitä tässä voi sanoa.
Tapani Koskikarin elämä menee ihan mallikkaasti. Asunto on Espoossa, uusi työpaikka avaa mahdollisuuksia, vaimon kanssa menee ihan hyvin ja onpa perheessä kaksi tytärtäkin. Vanhempi, Ronja, on muuttanut jo kotoa pois mielipiteineen. Se nuorimmainen, Roosa, lukion tokaluokkalainen, asuu vielä kotona, haaveilee ajokortista ja tahtoisi olla pojan kanssa.
Konstigin henkilöhahmot ovat jollain tavalla hieman pelottavia, he tulevat iholle. Kirjassa huudetaan, itketään, huolestutaan, vähän nauretaan. Kirjassa kasvetaan aikuisiksi ja palataan nuoruuteen, siihen miltä tuntui rakastua ja haluta jotain tiettyä ihmistä, miltä tuntuu mustasukkaisuus, kuinka raadolliseksi ihminen muuttuu kun se suuttuu.
En henkilökohtaisesti osannut pitää kirjasta. Se ei kuitenkaan ole kirjan tai kirjailijan vika. Teksti kulkee hyvin eteenpäin, ei tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken. Etenkin viimeisessä kurvissa tapahtumat kiihtyvät, ehkä jopa ylinopeudelle. En voi silti sanoa pitäneeni tai nauttineeni kirjasta. Jollain tavalla se muistutti minua teini-ikäisenä lukemistani kirjoista, niistä joissa tytöille kävi huonosti ainakin hetkeksi ja ne ihanat pojat olivatkin kusipäitä.
Oikeastaan minua ärsyttää, että Konstig kirjoittaa niin hyvin. Tarina ei takeltele ja vaikka lukioikäiset kuulostavat välillä ysiluokkalaisilta (daa) ei puheenparsi silti ole vaivaannuttavaa. Ehkä hieman kärjistettyä, kyllä. Ja se, että minä oikeastaan pidin Tapanista, vaikken kaikkea hänen tekemäänsä allekirjoittaisikaan. Ainakin hän teki valinnan ja yritti.
Ajattelin lukea Konstigin toisen romaanin Kaikki on sanottu. Haluan antaa kirjailijalle vielä mahdollisuuden hurmata minut. Melkein vain tuon yllä lainaamani katkelman perusteella.
Ja antakaa tekin. Lukekaa vaikka Liisan mielenkiintoinen teksti tai kurkatkaa, kuinka Minna löysi uuden suosikkikirjailijan.
Gummerus, 2013. 320 s.
Kansi: Tuomo Parikka
Minuakin vähän ärsytti tarinan "opettavaisuus" ja totta, henkilöt olivat kauhean intensiivisiä, vähän jopa niin, ettei heitä halunnut päästää niin liki kuin tulivat. Minä silti aikalailla ihastuin kirjaan, siinä oli niin paljon ajatusta.
VastaaPoistaKiitos Erja kommentista. Kirjan perusajatus oli kyllä kaikkeudessaan hieno, vähän pelottavakin.
Poista