Ida Korhonen: Miljoonasäde

Ida Korhosen Miljoonasäde (Books on Demand, 2012) lähti kirjastosta mukaan, kun tapasin kesällä nuoren kirjailijan itsensä. Korhonen julkaisi vuonna 2012 12-vuotiaana kirjoittamansa opuksen Books on Demandin kautta voitettuaan jonkin kirjoituskilpailun. Mielestäni nuoren kirjailijanalun kirjoittama romaani on niin mainio ajatus, että päätin kokeilla.

Aion kertoa nyt uskomattomimmasta jutusta joka minulle on tapahtunut. En vieläkään usko, että minulle, Linnealle, aivan tavalliselle tytölle voi tapahtua tällaista. Minulla on siitä monta muistoa, mutta yritän kertoa sen tarinan muodossa ja niin, että ymmärrät. Varmaan tämä myös kuulostaa sadulta, mutta sinun on uskottava, sillä voit olla seuraava.

Linnean elämässä ovat asiat mullin mallin. Pikkusisko hukkui edellisenä kesänä kummissa olosuhteissa ja kaiken lisäksi nuorella tytöllä ei ole kavereita. Eräänä päivänä Linnea kuitenkin kohtaa metsässä laulavan kalan, joka antaa hänelle tehtävän: koota palapeli. Eikä siinä vielä kaikki: Linnean kouluun tulee kaksi uutta oppilasta, Helmiina ja Pauliina, joiden kanssa Linnea ystävystyy. Uusien kavereiden kanssa Linnea päätyy kohtaamaan rikollisliigan kooten siinä samalla mystistä palapeliä. Mikä palapelin tarkoitus lopulta on? Ja miksi Linnealla on tunne, että kaikki liittyy loppujen lopuksi jotenkin hänen pikkusiskoonsa?

On toki sanottava, että Miljoonasäde on viimeistelemätön - ja sehän on varsin luonnollista. Teoksella ei kuitenkaan ole ollut kustannustoimittajaa tai ammattitaittajaa. Kieli on hieman toisteista ja yksinkertaista, mutta ei huonoa. Tarina liikkuu pääosin loogisesti muutamia nikotuksia lukuunottamatta.

Kunnon toimituksella ja taitolla Miljoonasäteestä olisi varmasti saanut oikein mainion nuortenromaanin. Siihen on ihailtavalla tarmolla saatu mahdutettua paljon nuortenkirjojen tyypillisiä klassikoita: taianomaista fantasiaa, rikosten selvittelyä, hevosia sekä salaperäinen poika. Hatunnoston arvoinen suoritus. Kaiken lisäksi kiinnostuin aidosti Linnean ja kumppaneiden palapeliprojektista ja rosvoista.

Toivon, että Korhonen jatkaa kirjoittamista ja ehkäpä jossain vaiheessa hänestä kuullaan vielä lisää. Lupaan olla silloin kirjaston varausjonon etunenässä.

Ida Korhonen: Miljoonasäde
Books on Demand, 2012. 152 s.
Kansi: Ella Halonen

Lavalta: Tietokirjaraati (Runokuu/Lavaklubi)

Nuoren Voiman Liiton Runokuun yhteydessä, joka muuten jatkuu vielä torstaihin asti, järjestettiin jos jonkinlaista tapahtumaa. Esimerkiksi tänään olisi voinut päästä Westön kanssa kävelykierrokselle Munkkiniemeen tai Novelliklinikalle muun muassa Juha Itkosen seuraan. Tällaisena luonnontieteellishumanistina suunnistin muista houkutuksista huolimatta kuitenkin Lavaklubille kuuntelemaan Tietokirjaraatia. Jos haluat säilyttää jännityksen, suosittelen odottamaan että tapahtumasta tulee tallenne Kirjastokaistalle.

Runoraatimaisen tapahtuman idea on seuraava: Kutsutaan paikalle neljä tietokirjailijaa uusine teoksineen. Jokainen heistä lukee 2 minuutin verran omaa teostaan. Sen jälkeen neljä raatilaista, jotka ovat kirjat jo lukeneet, arvioivat teoksia ja antavat niille arvosanan välillä yhdestä viiteen. Puheenvuorolle on aikaa kolmisen minuuttia. Lopuksi on vielä aikaa niin puolustuspuheenvuoroille kuin tarkennuksillekin.

Kirjailijavieraina olivat Jaakko Hämeen-Anttila, Kari Enqvist, Esko Valtaoja sekä Emma Kari, tuomariston puolella puolestaan Matti Mäkelä, Susanna Kuparinen, Antti Nylén sekä Kaarina Hazard. Puheenjohtajan tahtipuikkoa heilutti Minna Lindgren.

Suurennuslasin alle päätyi ensimmäisenä Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin miekka (Otava, 2012). Itse en osaa mitenkään kirjaa kommentoida, mutta tuomaristo kiitteli. Toivoi, että tuputettaisiin nuorille luettavaksi. Ja kehuivat sekä ehkä hieman lempeästi moittivat Hämeen-Anttilan professoristatusta sekä radioäänimäisyyttä kirjoitustapaa. Tässä vaiheessa vielä laiskasti omia muistiinpanojani, mutta sanottakoon että kirjan puitteissa käytiin rauhaisaa keskustelua islamista.

Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY, 2012) herätti enemmän tunteita. Kuparinen moitti Enqvistiä turhasta pikkuvittuilusta, josta Nylén puolestaan sitten kiitteli. Tuomaristo pohti kovasti kummastellaanko tässä turhia, mistä näkökulmasta, mistä motiivista ja mitä Enqvist mahtaa vielä piilotella. Mäkelä huomautti omassa puheenvuorossaan sekä Enqvistiä että Valtaojaa vaivaavasta tyylistä, siis poikamaisen epäkunnioittavasta vitsailusta vakavista asioista, toiset pitivät tätä hyvänä asiana. Itsekin olen sitä mieltä, että on ihan tervettä että myös uskonnosta ja tieteestä voidaan vitsailla (toki hyvän maun rajat tietyissä tilanteissa muistaen).

Emma Karin ja Kukka Rannan teos Kalavale (Into, 2012) lieni Tietokirjaraadissa eniten kantaaottava teos. Ja sanon ensimmäiseksi, että Emma Karin lukemista olisin kuunnellut pitempäänkin. Ääni oli miellyttävä ja sävykäs, herätti eroon Kymijoen ja siellä merkintöjä kovakantiseen kirjaansa tehneen isoisän Voitto Karin tunnelmat. Kirja sai moitteita Hazardilta ja Mäkelältä, lukukokemus oli ollut väkivaltainen, siinä oli liikaa propagandaa ja se muistutti lastenkirjaa. Nylén ja Kuparinen puolestaan kiittelivät kirjaa ja sen esiinnostamia teemoja. Ryöstökalastuksen lisäksi paneudutaan myös esimerkiksi kalojen eettiseen kohteluun. Tämä Karin ja Rannan teos tulee olemaan sellainen, jonka myös itse luen.

Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa, 2012) herätti lopulta eniten keskustelua ja jopa tuohtumusta, vaikka Valtaoja oli ystävällisesti valinnut lukupätkäksi osia taiteen synnystä käsittelevästä luvusta. Olihan raati täynnä humanisteja ja rajatilapersoonia. Raati päätyi kuitenkin moittimaan sitä, että kirja tuntui tuovan tunteen kaiken merkityksettömuudestä eikä tieto tuntunut lukiessa lisääntyvän. Mäkelä tosin kehui kirjan kypsyvän loppua kohden ja Nylén totesi sen olevan joutuisaa luettavaa vaikka lukukokemus löperöityikin lopussa.

Kaiken käsikirja herätti loppupeleissä keskustelua tieteen popularisoinnista. Raati pohti, onko Kaiken käsikirja liian yleispätevä, liian pelkistetty (se kun ei käsittele politiikkaa tai etiikkaa) ja miksi se jätti olon niin kylmäksi. Valtaoja vastasi mielestäni hienosti, kuinka hänen tavoitteensa on kirjoittaa tiedepitoista kioskiviihdettä ja saada se kansanosa, joka ei tietokirjoihin yleensä tartu rakastumaan maailmaan ja oppimaan ajattelemista. Nostan hattua. Tieteen popularisointi on hieno juttu. Uskallan sanoa tämän, vaikken Käsikirjaa ole vielä lukenutkaan.

Loppupeleissä Enqvistin Uskomaton matka vei yhdellä pisteellä voiton Hämeen-Anttilalta, tätä juhlittiin kolminkertaisella Jes-huudahduksella. Itse joudun kuitenkin toteamaan, että todennäköisemmin luen Valtaojan sekä Karin ja Rannan kirjat kuin nämä edelliset. Joka tapauksessa koko tilaisuus oli oikein mainio ja diskurssia kuunteli oikein mielellään.

Täytyy vielä tähän loppuun kehua Lavaklubia. Tila sopii niin musiikille, paneeleille kuin varmaan melkein mille tahansa muullekin taidemuodolle. Sijainti on ihanteellinen. Ja vielä kaiken lisäksi henkilökunta on mukavaa ja tarjoilujen hinnat kohtuulliset.

Menkää siis kurkkaamaan Runokuun viimeiset tapahtumat ja lukekaa tietokirjoja!

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar 1. Kärleken

Jonas Gardellin Torka aldrig tårar uran handskar -trilogian ensimmäisestä osasta Kärleken (Norstedts, 2012) haluaisi sanoa paljon. Niin hyvä se on. Ja silti tuntuu, että siitä ei osaa sanoa juuri mitään.

Joku on sairas ja makaa eristetyllä osastolla. Toinen istuu vieressä ja lukee runoja.

Att berättä är en sorts plikt.
Ett sätt att hedra och att sörja och att minnas.
Föra minnets kamp mot glömskan.

Nuori mies matkustaa Koppomin kylältä Tukholmaan asumaan tätinsä luokse. Vapaus koittaa vihdoin Rasmukselle, vapaus olla sellainen kuin on. Sellainen, joka ei voi kotona olla. Toisaalla on Benjamin, Jehovan todistaja, nuori hänkin. Vahva uskossaan, iloitsee siitä mitä tekee. Kunnes: Du vet om att du är homosexuell? Eller hur? Vaikka oman seksuaalisuutensa tunnustaisi, avoimesti tai varovasti, ei sen toteuttaminen kuitenkaan ole helppoa.

Tunnelma 1980-luvun Tukholmassa ei ole homomyönteinen. Rakkautta tai edes hetken kosketusta etsivät miehet kokoontuvat tunnettuihin paikkoihin, puistoihin ja porttikongeihin, pisoaareille ja metroasemille. Yksinäiset katseet vaeltavat, nyökkäyksiä vaihdetaan. Noustaan tuntemattomiin autoihin, ajetaan suojaisiin paikkoihin ja asuntoihin, joihin ei enää löydä uudelleen. Kaikki tehdään salaten, osa häveten. Samaan aikaan maailmalta kantautuu uutisia sairastapauksista, jotka tuntuvat koskevan erityisesti homoseksuaaleja. Mutta huoli ei vielä tunnu todelliselta.

Så mycket längtar han. Som en feber i hans kropp. Han är som en tom plastpåse på gatan som vinden tar tag i lite hur som helst, kastar fram och tillbaka och gör med den lite hur den vill.

Osa ruotsista meni ohi ymmärryksen, vain joitain sanoja vaivauduin tarkistamaan. Kieli oli kuitenkin mielestäni melko helppolukuista, tuntemattomia verbejä pystyi päättelemään. Gardellin teksti on hämmentävää. Se osaa yhdistää tietoiskumaisen kerronnan homoliikkeestä ja aids-epidemian alusta hienoon tarinaan, joka riipii.

Jonas Gardellin teos on viisas. Se on myös surullinen, vaikkei vielä itkettänyt. Minulle luvattiin, että seuraavat osat tulevat sen tekemään. Mutta tässä oli vielä toivoa ja onnea, rakkautta, vaikka aidsin varjo huhuilee jouluaaton lumipyryn läpi.

Lukekaa tämä.

Kirja on suomennettu nimellä Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin osa 1: Rakkaus (Johnny Kniga, 2013). Lue suomennoksesta vaikka Ilselän Minnan teksti, se sai minut varaamaan tämän kirjastosta. Trilogian toinen osa ilmestyi keväällä ruotsiksi, kolmas nyt syksyllä.

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar 1. Kärleken
Norstedts, 2012. 291 s.

Tove Jansson: Kesäkirja

En enää yhtään ihmettele sitä, että monet lukevat Tove Janssonin Kesäkirjan (WSOY, 1972; Sommarboken 1972) jokaisena kesänä. Se oli nimittäin lukumaratonini helmi ja jää aivan varmasti koristamaan omaa kirjahyllyä vastaisuuden varalle. Oli se vaan niin ihana.

Milloin sinä kuolet? lapsi kysyi.
Hän vastasi: Pian. Mutta sinuun se ei kuulu vähääkään.

Kirjan isoäiti on mainio, hieman nuuskamuikkusmainen. Periaatteellinen. Riehakaskin. Ymmärtäväinen. Ollapa sellainen. Että jaksaisi lähteä soutamaan naapurisaarelle, katsoisi myrskyä. Osaisi kääntyä sängyssä ja huokaista. Ja että osaisi mennä omiin oloihinsa kun väsyttää, levätä.

Sophia puolestaan on vilkkaampi, kyseleväinen ja utelias. Kovin nuori myös, keskittymiskyky ei aina aivan riitä ja tylsistyminen on lähellä. Äskeistä tarinaa ei Sophia välttämättä enää muista, vaan haluaa jo mennä katsomaan rotkoa tai nukkua teltassa.

Tove Jansson on upea, viisas kirjailija. Esimerkiksi juuri Kesäkirjasta tuli hyvin levollinen olo, vaikka se on myös surullinen ja puhuu lopusta. Kaikki aikanaan.

Kesäkirja herätti kaipuun saaristoon, meren äärelle. Josko sitä jonain kesänä pääsisi kallioiselle saarelle, jossa voisi kuunnella alleja ja hengittää. Olla vaan. Ottaa kirjoja mukaan, tiskata astiat rannassa, käydä aamulla uimassa ja katsoa myrskyä ikkunasta. Ehkä joskus.

Hän ei saanut nousta ylös liian äkkiä, siksi hän ennätti katsoa hiekasta kohoavaa heinänkortta juuri kun untuva jätti kiinnekohtansa ja kantautui pois kevyessä aamutuulessa. Se katosi pois hänen näkökentästään, ja hänen päästyään jalkeille oli maisema tullut pienemmäksi. Hän sanoi: Minä näin linnun sulan. Allin untuvan.
Minkä allin, kysyi Sophia, sillä hän oli unohtanut linnun joka kuoli rakkauteen.

Karoliina piti kirjasta vaikka meri on pelottava, Jaanalle se ei aivan avautunut ja Jenni puolestaan rakasti sitä.

Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken, 1972)
WSOY, 1972. Uusi painos 2011. 143 s.
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
Kansi: Tove Jansson

J.Pekka Mäkelä: Alas

Nämä eivät harmi kyllä ole kvasieläimiä.

Hankin Finnconista itselleni uusimman J.Pekka Mäkelän romaanin, Alas (Like, 2013). Minulla on ollut sen edeltäjä Alshain (Like, 2006) jo jonkun aikaa hyllyssä, mutta päätin kerrankin koetella rajojani kronologian suhteen ja lukea urheasti ensin tämän uudemman, ovat kuitenkin itsenäisiä teoksia.

Etukäteen tiesin tosin Alshainin maailmasta jo jonkin verran, olinhan samaisessa Finnconissa kuunnellut Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet -paneelissa paikallista asukasta. Tiesin siis, että tällä kaukaisella tähdellä ei elä muita eläimiä kuin sen kansoittanut ihminen ja siellä asuvat eivät mene mielellään meren lähelle. Ja että siellä on avaruushissitorneja.

Painaudun ikkunaa vasten ja yritän katsoa ylöspäin. Näen aamuauringon säteiden valaiseman hissitornin jatkuvan ylöspäin, kauas äärettömyyksiin, korkealle, niin kuin sen pitääkin, paitsi että se ei jatkukaan suorana, niin kuin sen pitäisi, vaan kaartuu, taipuu...
...kaatuu.

Alas on kiinnostava päällekkäinen tarina. Yksi planeetan kolmesta avaruushissitornista romahtaa yllättäen. Tapahtumia seurataan vuoron perään viiden eri kertojan näkökulmasta, jolloin tarina täydentyy jokaisen kertojan puheenvuoron jälkeen. Ääneen pääsevät niin tornissa työskentelevä opas Mafalda, sivulliseksi päätyvä Aami, tornin omistaja Ursana, luennoitsija Osiem sekä salaperäinen Wolfam. Lopullinen syy tornin sortumiseen selviää vasta viime metreillä.

Opus toimii viihteellisenä lukemisena ollen samalla fiksu. Esimerkiksi avaruusmatkailun ja painottoman tilan kokemuksia kuvataan kiinnostavasti ja uskottavan oloisesti ja planeetalla on mitä mainioin historia. Oli myös mukavaa, että kirjassa on paljon sekä nais- että mieshahmoja, itse asiassa viidestä kertojasta kolme oli naisia. Seksiä kirjassa harrastetaan melko paljon, muttei mitenkään vaivaannuttavasti tai päälleliimatusti. Kehtaa siis ottaa myös työmatkalukemiseksi junaan.

Pitää myös mainita kivoista taitollisista jännyyksistä. Esimerkiksi putoamisliikettä saatiin kuvattua hienosti kirjan sivuilla ja vaika yleensä vierastan ISOLLA kirjoitettua sopi se tähän oikein hyvin.

Alas sopinee myös sci-fiä vierastaville, sillä avaruusmatkailu on kuvattu selkokielisesti ja pääosin meininki on hyvin tavallista. Mitä nyt tosin neljänkymmenen tuhannen kilometrin korkeudessa tulee liikuttua painottoman tilan rajoitusten vuoksi ja avaruushissitornista voi katsella yhden kierroksen aikana kolmea auringonlaskua. Mutta noin muuten.

Peukkua siis Mäkelän uutuudelle. Booksyn, joka lukaisi kirjan yhdeltä istumalta, mukaan Alshain kannattaisi lukea melko pian tämän jälkeen, joten siirtelen sitä lähemmäs yöpöydän lukukasaa. Ja varmaan joudun sitten lukemaan tämänkin vielä uudelleen, koska olen ihan varma että joku kiva kytkös tai jännyys jäi vielä huomaamatta.

ps. Lisäys keskiviikkona 21.8. Jos parviälyn ajatus kiinnostaa lukekaa myös Mäkelän Muurahaispuu.
pps. Tajusin, että tämähän itse asiassa sopii myös oikein hyvin Kiinteistö-haasteeseen!

J.Pekka Mäkelä: Alas
Like, 2013. 250 s.

Miksi mennä teatteriin ja syksyn tärpit

Väliajalla voi hyvällä omallatunnolla ottaa lasin kuohuviiniä. Tai pullaa (Ryhmiksessä ja Q:ssa ainakin on hyvät leipomustuotteet).

Olin perjantaina kolmatta kertaa tänä kesänä katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydäntä. Sen lisäksi Hanna listasi omia kirjallisia teatteritärppejään ensi syksylle. Nämä yhdessä saivat minut miettimään, miksi ihmeessä käyn mielelläni teatterissa.

Olen innostunut teatterissa käymisestä tosissani viimeisen kuuden vuoden aikana. Tein laskeskeluja blogimerkintöjen perusteella. Vuonna 2011 kävin teatterissa 14 kertaa ja 2012 16 kertaa. Tämän vuoden saldo on 14 kertaa ja toivon luvun nousevan yli kahdenkymmenen. Aikaisemmin viehätys perustui paljolti omaan näyttelemisinnostukseen, tämä johtikin Korkeasaaren teatteriin liittymiseen vuonna 2009. Nyttemmin, vaikka näyttelemisestä pidänkin, huomaan yhä enemmän nauttivani katsojan osasta. Siitä, että minut lumotaan, saadaan nauramaan ja pelkäämään, uppoutumaan tarinaan. Se on aika siisti tunne.

Minusta on myös mukava pukeutua teatteriin. Tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi pönöttää ja kärsiä epämukavista ja kiristävistä vaatteista koko esityksen ajan. Vaatteet voivat olla mukavat, mutta silti siistit. Omasta mielestäni se on kunnionosoitus teatterin tekijöille, että vaivautuu hieman katsomaan mitä päällensä laittaa. Ulkoilmateatterit toki sitten vielä erikseen, sinne riittävän lämmintä päälle ja tarvittaessa huopa mukaan.

Kannattaa myös jättää hajusteet kotiin ja jos vain mahdollista vetää ne viimeiset sauhut reippaasti ennen esityksen alkua. Yleisössä nimittäin istuu aina hajuherkkiä, joilta teatterinautinto saattaa mennä ihan pilalle. Jos kuulut hajuherkkiin kannattaa muutenkin lukea esitysten tuoteselosteet tarkkaan, usein teatterisavun, -tupakan tai muiden hajusteiden käytöstä varoitetaan etukäteen.

Ja jos nautit: anna esityksestä palautetta. Useiden teattereiden nettisivuilla on palautelomakkeita tai sitten voi lähestyä myös sähköpostilla. Itse ainakin tekijänä arvostaisin positiivista, vilpitöntä palautetta.

Anna siis teatterin viedä mukanaan. Valitse omat suosikkisi ja mene myös mukavuusalueesi ulkopuolelle.

Lopuksi vielä omat teatteritärppini syksylle, näitä tulikin aika paljon. Kiitos Hanna ideasta!

Päivitys 20.10. Linkitän vinkkien perään myös omat tekstini esityksistä kun olen ne ehtinyt käydä katsomassa.

Appelsiinitemppu / Kulttuuritalo Stoa
Tämä on ihan ehdoton valinta! Näin esityksen keväällä Korjaamolla, marraskuussa on kaksi esitystä Stoassa. Appelsiinitemppu oli huimaava, ovela ja kipeän kaunis näyttäessään katsojalle illuusioita ja paljastaen henkilöhahmojen salaisuuksia.

Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri
Esitystalouden ensimmäinen osa oli aivan hulvaton, joten tämä on ehdottomasti nähtävä myös. Lisäksi lavalla on yksi suosikkinäyttelijöistäni eli Martti Suosalo. Liput kannattaa varata ajoissa, edellinen esitys oli pian melko loppuunmyyty tai varattu. -- Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa 30.10.

Charles Dexter Wardin tapaus / Tikkurilan teatteri
Kävin itse katsomassa tämän H.P.Lovecraftin pienoisromaanin perustuvan näytelmän keväällä ja pidin siitä kovasti. Kahden miehen näytelmä on intensiivinen ja sopivasti pelottava. Näytelmästä voi myös nauttia ilman Lovecraft-tietämystä, sillä itselleni kirjailija ei ole juuri nimentuntemusta tutumpi. Esityksiä on vain viisi marras-joulukuussa, joten ole tarkkana.

Hämeenlinna / Q-teatteri
Q-teatteri tekee oman mielikuvani mukaan siistejä ja uskaltavia ratkaisuja, jotka onnistuvat joko täysiä tai sitten eivät. 2/3 edellisistä käynneistäni sanovat, että onnistuvat. Juha Itkosen Hämeenlinna on siis nähtävä. -- Hämeenlinna 21.11.

Jäniksen vuosi / Ryhmäteatteri
Paasilinnan klassikkoteos on lukematta ja nimi tuo mieleen vain Samuli Putron biisin. Oli miten oli, Ryhmikseltä uskallan mennä katsomaan käytännössä mitä vaan. Aina olen yllättynyt, joskus hämmentynyt, ei ole harmittanut. (ja sitten esityksessä on Juha Pulli, jota pääsin kättelemään viime Robbarin väliajalla, kui siistiä!) -- Jäniksen vuosi 12.10.

Kiviä taskussa / HKT
Tiedetään, Kiviä taskussa on pyörinyt jo ties kuinka monta vuotta. Mutta se on vaan niin hyvä, itse olen nähnyt sen kolmesti. Ja nyt haluaisin nähdä vielä neljännen kerran. Liput tuntuvat taas olevan loppuunmyydyt, mutta peruustuspaikkoja kannattaa aina yrittää (ja suoraan HKT:n lipputoimistosta sitten). Paljon rakkautta Suosalolle ja Nuojualle siitä, että ovat jaksaneet tätä niin monta vuotta. -- varasin liput helmikuuksi, hiphei!

Lavaklubi / Kansallisteatteri

Kannattaa ehdottomasti tutustua myös Lavaklubin (yllä) tarjontaan. Vinkeiden keikkojen lisäksi siellä järjestetään paljon teatterin tekijähaastatteluita ja syksyllä alkaa myös Yllätysklubi (ensimmäisen kerran 14.9., itse en pääse, menkää te!). Muista myös Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubi!

Lähes onnellinen mies / Ryhmäteatteri
Keväällä Ryhmis käsitteli naisen asemaa yhteiskunnassa Huorasadun kautta. Nyt on miesten vuoro kertoa, avata ikkuna miesten pahoinvointiin ja ristiriitaiseen asemaan yhteiskunnassa. Ainakin tekijätiimin perusteella vaikuttaa oikein lupaavalta. -- Lähes onnellinen mies 5.10.

Orkesteri - The Everlast / KOM-teatteri
Kun asuu samassa taloudessa musiikkimiehen kanssa herättää KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast mielenkiintoni. Näytelmä kertoo hääkeikoilla tienaavasta bändistä, jonka riveissä nahistellaan ja juonitellaan. Kuulostaa lupaavalta. -- Orkesteri 19.11.

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri
Ranskalaisen Sébastien Thiéryn komedia kertoo siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kun rahaa alkaa ilmestyä yhtäkkiä tyhjästä. Mitä rahalla pitäisi tehdä, saako sitä käyttää, onko kyseessä rikos? Asetelma vaikuttaa herkulliselta. Näin mainoksen rautatieaseman tunnelissa, kiinnostuin. -- Ovista ja ikkunoista 5.12.

Pop Slut / Kokoteatteri
Mainospuhe lupaa uudenlaista musiikkiteatteria, spektaakkeleita ja sukupuoli-identiteetin käsittelyä. Kokossa tuppaa näkemään kaikkea jännää myös, toivottavasti ehdin katsomaan tätä. -- Pop Slut 26.11.

Pysy hengissä vielä tämä päivä / Kansallisteatteri
Kansiksen Omapohjan ohjelmistoa kannattaa seurata, siellä pyörii tuon tuostakin vaikka mitä kiinnostavaa. Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoo mielenterveyspalvelujen alasajon seurauksista. Aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen ja vaikka esitys on todennäköisesti absurdista huumorista huolimatta rankka on tämä nähtävä. -- Pysy hengissä vielä tämä päivä 19.10.

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri
Tämä on ehdottomasti nähtävä! Rocky Horror Show on upealla tavalla vinksahtanut musikaali ja tilaisuutta nähdä se livenä ei voi ohittaa. Esityksessä on myös katsojien mahdollista osallistua esityksen kulkuun, alkuperäisen esitysasun mukaisesti. Mutta ei hätää, osallistuminen on vapaaehtoista. -- The Rocky Horror Show 7.12.

Ja on niitä muitakin. Tutki nettisivuja, selaile lehtiä ja älä jätä viime tinkaan, parhaisiin liput viedään käsistä ennen kuin huomaatkaan.

Audrey Niffenegger: Raven Girl

Audrey Niffeneggerin Raven Girl (Jonathan Cape, 2013) tarttui silmään muistaakseni jostain GoodReadsin syövereistä ja ilokseni huomasin opusta löytyvän myös kaupunginkirjastosta. En vaivautunut ottamaan kirjasta sen kummemmin selvää, joten saadessani varaushyllystä käsiini satukirjan olin yllättynyt mutta edelleen kiinnostunut.

Raven Girlissä Postimies tapaa kierroksellaan korpinpoikasen, jonka luulee olevan vahingoittunut. Mies vie linnun kotiinsa, hoivaa sitä ja lopulta nämä kaksi rakastuvat toisiinsa. Lopulta parille syntyy myös lapsi, munasta kuoriutunut tyttö, joka ei kuitenkaan osaa puhua ihmisten kielellä vaan raakkuu korpin lailla ja kaipaa itselleen siipiä. Yksinäinen tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja päätyy lopulta kuulemaan yliopistolla luentoa siitä, miten ihmeellisillä tavoilla ihmiskehoa voi muokata. Voisiko hänkin saada siivet ja oppia lopulta lentämään?

"I fell all wrong," the Raven Girl said. "I don't understand." She went outside and looked at the sky and fet quite desolate. The Postman saw her and picked her up. She held out her arms, and he raised her above his head. "Up, up!" she said, but he didn't understand.

Satu noudattaa varsin tavallisia kaavoja. On normien ulkopuolella olevaa rakkautta, yksinäinen tyttö täynnä kaipausta, muodonmuutoksen mahdollisuus. Tarina ei ole mikään hilpeä iltasatu, vaan noudattelee paljolti perinteisten satujen (Grimm ja kumppanit) piirteitä ollen jopa hyvin julma ja pelottava. Myös kuolema tuodaan esille suoraviivaisesti. Loppupuolella tarina tuntui hyppivän hieman eteenpäin ja eräänkin hahmon kohtalo ja motiivit jäivät hieman hämäriksi.

Kirjaston luokituksessa teos löytyy aikuisten puolelta, mutta asiasanoista löytyy lastenkirjallisuus. Mielestäni aikuisten puolelle sijoittaminen on tämän sadun kohdalla oikein, vaikka kirja voisi toki käydä myös nuorille. Lisäksi osa kirjan kuvista on omasta mielestäni hieman kammottavia (ja olisivat ainakin itselleni varmasti jääneet pienempänä kummittelemaan). Tarinaa ei olekaan kirjoitettu lapset mielessä, vaan se on tehty Lontoon Royal Balletin erään koreografian taustatarinaksi. Sen tanssin haluaisin nähdä.

Tummasävyisyydestään huolimatta Raven Girl oli kiinnostava satu, joka tuntui sekoittavan vanhaa satuperinnettä nykyaikaisiin menetelmiin (vaikka ehkä niitä voisi ajatella myös frankensteinmaisina). Suosittelen tätä synkkien satujen ystäville välipalalukemiseksi.

Audrey Niffenegger: Raven Girl
Jonathan Cape, 2013. 80 s.
Kuvitus: Audrey Niffenegger
Kannen suunnittelu: Sara Corbett

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava, 2013) on noussut esiin blogeissa ilmestymisensä jälkeen. Kehut ja Leonard Cohen saivat myös minut varaamaan kirjan kirjastosta, kiinnostumaan että mistä tässä oikein on kyse.

Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toisen lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.

Leonard Cohenin näköisen miehen tytär Frida ei tiedä kuinka olisi. Vierellä on Emil, Teatterikorkeassa opiskelut, kaikki on ihan hyvin. Fridan mieltä askaruttavat Raimo-isän ja hänen isänsä Pojun historia. Matkojen varsilta on kerääntynyt lentolippuja, tulitikkuaskeja ja niitä, joiden luota on lähdetty, vain vähän niitä joiden luokse on jääty. Lopulta tarina muuttuu jonkinlaiseksi Hernkilin suvun kertomukseksi, todistajanlausunnoiksi joissa äänen saavat niin lähteneet kuin ne jääneet.

Ääneen pääsevät miehet ja naiset, aikuiset ja lapset. Lähtijät matkustavat lentokoneilla ja junilla, joskus tosin vain mielensä varassa. Jäävät vetävät henkeä, tekevät omat ratkaisunsa, pysyvät paikallaan. Kukaan ei jää säröttömäksi, vaikka yrittää esittää toisin.

Minulle tarina jäi hieman hajanaiseksi, kerronta siirtyi Fridasta Raimoon ja Pojuun ja välillä Emiliin. Aikatasot vaihtuvat. En ehtinyt aivan uppoutua kenenkään ajatusmaailmaan, kaikki jäivät hieman vieraiksi. Tai ehkä se oli tarkoituskin, että henkilöt pitävät turvavälinsä, eivät edes halua jäädä minun luokseni.

Jos en olisi lukenut Westön Leijoja Helsingin yllä tämän vuoden puolella, olisin varmaan pitänyt tästä enemmän. Nyt kuitenkin Bexarit kummittelivat Fridan, Raimon ja Pojun takaa, huhuilevat omia juttujaan Munkkivuoresta. Harno viittaakin Westöön hienosti, Fridan ja ehkä hänen itsensäkin arvostamana kirjailijana. Se ei ole huono asia, lähtökohtaisesti, viitata toiseen. Nyt nämä vain sattuivat niin lähekkäin.

Ne jotka jäävät on taiten ja kauniisti kirjoitettu esikoinen rikkinäisistä ihmisistä, lähdöistä ja paluulennoista, rakkaudesta ja valinnoista. Vaikka se piti minuun etäisyyttä, ei se ole varmasti lainkaan huono valinta vuoden esikoisten joukosta.

Krista antoi teokselle erityisplussaa Cohenista, Liisa kiittää lähtemisen monipuolista käsittelyä.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013. 369 s.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Hämmentävä kirja x 2

Lukumaratonin aikana luin kaksi minut hieman hämmentyneeksi jättänyttä kirjaa. Halusin kirjoittaa niistä vielä jotain tyhjentävämpää, lopulta päädyin laittamaan ne tähän samaan tekstiin.

Ensimmäinen niistä oli Carlos María Dominguezin Paperitalo (Basam Books, 2006; La casa de papel, 2002). Kirjan idea on huikea. Se alkaa siitä, kun Bluma Lennon jää auton alle lukiessaan Emily Dickinsonin Runoja. Eikä Lennon jää ainoaksi kirjallisuuden uhriksi.

Kukaan ei halua hukata kirjaa. Mieluummin kadotamme sormuksen, kellon tai sateenvarjon kuin teoksen, jota emme enää lue mutta joka sointuvassa nimessään kenties vaalii vanhaa ja hukattua tunnetta.

Teoksen minäkertoja saa postissa Blumalle osoitetun, sementinmurusilla kuorrutetun Joseph Conradin Varjolinjan. Kirja johdattaa kertojan lopulta Etelä-Amerikkaan selvittämään lähettäjän henkilöllisyyttä ja historiaa. Paperitalo kertoo kauniisti ja jopa raadollisesti kirjoista, niihin liittyvistä tunteista ja jopa siitä kuinka ne voivat muuttua taakaksi. Miten kaikissa kirjoissa on muistoja.

Luulen lukevani tämän pienen kirjan joskus uudelleen, maratonpäivänä en saanut siitä oikein otetta. Paperitalo ansaitsisi varmaankin rauhallisemman lukuhetken. Tyhjentävämpää tekstiä Paperitalosta voi etsiä vaikka Kirjasfääristä.

***

Jos Paperitalo oli hämmentävä iltapäivällä luettuna, oli ilta-aikaan avattu Antti Karumon Männyt (WSOY, 2006) vielä kummallisempi. Kirja on päätynyt minulle joskus Viikin kirjaston ilmaiskorista ja olut mukana jo kahdessa muutossa, lukemattomana. Lukumaraton oli hyvä sysäys lukea tämä pieni kirja vihdoin ja viimein.

Jukka on matkustanut suvun kesäpaikalle, palannut alkuruutuun. Tunnelma on jännittynyt. Metsässä olevat kantarellit pitäisi jättää isän veljelle, Leifille. Aidan leikkaus on ajankohtainen. Tärkeistä asioista ei puhuta. Kaikki puuhaavat omiaan, pienistä sivulauseista voi tehdä päätelmiä.

Kunnes jokin kääntää hänen silmänsä. 
Jokin ääni.
Hän kuuntelee kuuliko oikein, työntyy käsiensä varaan istualleen, nousee ylös ja katsoo verhojen raosta metsän poikki huvilan autotallille. 
Autotallin luona seisoo kameli.

Paitsi että sitten on ne kamelit ja palmut. Ne ilmestyvät Karumon tekstin lomaan äkkiarvaamatta, autotallin kulmalle tai hotellin kellariparkkiin. Enkä aivan ymmärtänyt, tai en oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan. Että miten ne kamelit nyt tähän oikeasti liittyivät, tai miksi.

Vaikka tarina itsessään oli ihan vinkeästi kirjoitettu. Se alkaa kahdesti, samalla tavalla muttei kuitenkaan. Kupruiset tapetit ja kanterellit, rapisten kääntyvät lehden sivut, vanhempien hiljaisuus. Ja kun pintakerroksen raaputtaa pois, löytyy kaksi tahoillaan onnetonta miestä, jotka eivät saa sitä sanotuksi.

Vinkeydestään huolimatta Männyt ei sytyttänyt. Se oli kummallinen sellaisella tavalla, että olo jäi vähän vaivautuneeksi. Harmitti. Karumo kirjoittaa mielenkiintoista tekstiä, josta en saanut otetta. Vien kirjan meidän kirjastomme ilmaishyllyyn, ehkä joku muu saa siitä paremman otteen.

Carlos María Domingues : Paperitalo (La casa de papel, 2002)
Basam Books, 2006. 134 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis

Antti Karumo : Männyt
WSOY, 2006. 160 s.
Kansi: Kirsi Kujansuu
Kannen kuva: Eva Persson

Cory Doctorow: Little Brother

Who is watching back?

Kiinnostuin Cory Doctorow'n Little Brotherista (Harper/Voyager, 2008) kun Sivukirjaston Liina nosti sen esiin HelMetin Tämä kirja muutti elämäni -kampanjassa. Opuksen olisi saanut lainaksi kirjastostakin, mutta se ainut kappale oli tietysti lainassa. Onneksi Liina suostui lainaamaan oman kappaleensa luettavaksi ja tässä sitä nyt ollaan.

The man who came in was wearing a military uniform. A U.S. military uniform. He saluted the people in the truck and they saluted him back and that's when I knew that I wasn't a prisoner of some terrorists -- I was a prisoner of the United States of America.

San Franciscon kaupunki järkyttyy, kun terroristihyökkäys kohdistuu paikalliseen metrojärjestelmään. 17-vuotias Marcus Yallow sattuu olemaan ystävineen väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu terrorismiepäilyn kohteeksi. Loppupeleissä Marcus pääsee takaisin vapauteen, mutta huomaa tämän vapauden kyseenalaiseksi. Ihmisten liikkeitä valvotaan, kameroita ilmestyy koulun luokkahuoneisiin ja poikkeavasta käytöksestä joutuu samantien kuulusteluihin.

Marcus päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja käydä vastaiskuun DHS:ää (Department of Homeland Security) vastaan. Yhden nuoren kapina leviää pian ja homma alkaa toimia. Vai toimiiko sittenkään? Onko valtiovalta liian vahva kaadettavaksi? Kuinka voi kapinoida joutumatta vankilaan? Ja kuka tässä hommassa oikeasti on se terroristi?

Little Brother on suunnattu nuorille aikuisille, mutta toimii aivan yhtä hyvin myös aikuislukijalle. Doctorow käyttää modernia teknologiaa ovelasti hyväkseen ja vaivautuu jopa selittämään asiat Marcuksen suulla niin, että jopa tällainen teknologiauuno tajuaa hommasta jotakin. Ehdottoman siistiä.

"I'm going to get them," I whispered, staring at my soda. "I'm going to get them."
Jolu shook his head. "You can't, you know. You can't fight back against that."

Ja vaikka tarina on jollain tavalla todella yhdysvaltalainen ja valottaa osittain myös maan historiaa on siinä samalla jotain universaalia. Litlle Brother on kertomus kaipuusta vapauteen, kaipuusta elämään ilman turhaa pelkoa jota lietsotaan turvallisuusmääräyksillä ja militaristisella otteella. Se on ehdottoman hieno kirja, jota oli hankala olla lukematta.

Arvostustani opusta kohtaan nostivat sen lopusta löytyvät loppusanat turvallisuusasiantuntija Bruce Schneirilta ja Xbox-hakkeri/insinööri Andrew "bunnie" Huangilta. Molemmat kehottavat lukijoita kyseenalaistamaan turvallisuussysteemejä ja tutustumaan hakkerointiin, opettelemaan miten teknologiaa tai systeemejä voi huijata. Laittomuuksiin he eivät kehota, mutta oman turvallisuudentunteen lisäämiseen kyllä. Hakkeri-sanalla tuppaa olemaan negatiivinen jälkikaiku, itse tulen pitämään sitä tämän jälkeen lähinnä siistinä juttuna.

Opus on saanut myös jatko-osan Homeland. Mietin nyt vakavasti uskallanko lukea sitä, sillä tarina oli tällaisenaan melkoisen täydellinen. Saa nähdä. Ehkä joskus monen vuoden päästä. Mutta Orwelliin 1984:n aion vihdoin lukea, se on varma.

Cory Doctorow: Little Brother
Harper Voyager, 2008. 374 s.
Kannen kuva: Giles Moberly/PYMCA

John Stephens: Smaragdiatlas (Kirja aikojen alusta #1)

En ollut kuullutkaan John Stephensin Smaragdiatlaksesta (Tammi, 2011; The Emerald Atlas, The Books of Beginning I, 2011) ennen kuin keskustelin tänän kesänä erään mainion 10-vuotiaan tytön kanssa. Hän oli juuri lukemassa kirjaa kolmatta kertaa eikä olisi halunnut laskea kirjaa käsistään. Päätin siis näillä suosituksin varata kirjan kirjastosta.

Sisar Agatha huokaisi: "Jaahas, nyt se sitten tosiaan on alkanut..." ja astui käytävään.
Vanha mies meni hänen perässään ovesta ulos ja pysähtyi katsomaan nukkuvia lapsia. Hän nosti kättään kuin siunaukseen, kuiskasi: "Tapaamisiin", ja käveli pois.
Lapset jatkoivat uniaan tietämättä mitään uudesta maailmasta, johon he heräisivät.

Sisarukset Kate, Michael ja Emma ovat kiertäneet lähes koko ikänsä orpokodista toiseen. Vanhemmat katosivat kymmenen vuotta aikaisemmin ja vaikka lapset uskovat heidän olevan yhä hengissä, on toivoa toisinaan vaikea yllä. Onni kuitenkin kääntyy, kun lapset lähetetään jälleen kerran uuteen orpokotiin mystisen tohtori Pymin luokse.

Cambridge Fallsin kylä on sisarusten mielestä kummallinen. Kylässä ei ole lainkaan lapsia ja vanha ränsistynyt talo on täynnä kummallisia huoneita. Kellarista löytyy vanha pölyinen kirja, joka yhtäkkiä siirtää lapset kylän synkkään menneisyyteen. Voivatko Kate, Michael ja Emma auttaa kyläläisiä ja miksi Kate tuntee outoa yhteyttä kirjaan?

Kate piteli kuvaa tyhjän sivun yläpuolella mutta empi. Hän tunsi taas saman pimeyden, joka luikersi kirjasta uhaten hukittaa hänet. 
"Mikä hätänä?" Emma kysyi.
Kate veti henkeä, keskitti ajatuksensa Michaeliin ja laski kuvan kirjan sivulle.

En ole verrannut käännöstä alkuperäiseen, mutta väitän silti että Kaisa Katteluksen käännös on oikein mainio. Kieli soljui mukavasti ja hahmoilla oli omanlaisensa äänet eivätkä repliikitkään olleet kökköjä. Muutenkin Smaragdiatlas oli oikein viihdyttävä lukukokemus. Tapahtumia oli riittävästi, sisarukset varsin kivoja ja juonikaan ei ollut pöllömpi.

Takakannessa kirjan viitataan seuraavan mm. J.K.Rowlingin ja J.R.R.Tolkienin viitoittamaa tietä. Rowling-viittauksen allekirjoitan, sillä myös tässä lapset ovat jollain tavalla merkittyjä, ihan Tylypahkafiiliksiin ei kuitenkaan ihan vielä päästy. Tolkien-viittaus voisi liittyä kääpiöihin (jotka olivat kivoja) tai ehkäpä rääkyjiin, joissa on jotain etäisesti nazgulmaista. Joka tapauksessa kirjassa on siis paljon tuttuja fantasiaelementtejä, mutta sopivasti omanlaisinaan tai sitten vain taitavasti mash-upattuina.

Vaikka Smaragdiatlas ei ollut minulle mitenkään tajunnanräjäyttävä kokemus, oli se leppoisa ja kiinnostava nuorten fantasiaseikkailu. Luen varmasti sarjan muutkin osat, toinen osa Tulikronikka onkin jo ilmestynyt. Kannatti uskoa suositusta.

John Stephens: Smaragdiatlas - Kirja aikojen alusta 1 (The Emerald Atlas - The Books of Beginning 1) 
Tammi, 2011. (Bon-pokkari, 2012) 417 s.
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kannen kuvitus: Jeff Nentrup

Katja Kallio: Elokuvamuisti + elokuvafiilistelyä

Elokuvissa pitää olla popcorneja, mutta ne pitää osata syödä hiljaa.

Luin Katja Kallion Elokuvamuisti (Otava, 2007) oli muhinut hyllyssäni jo jonkin aikaa napattuani sen aikanaan herätehankintana kirpputorilta. Nyt luin sen yhtenä lukumaratonkirjana, ja maratonlukemiseen se sopi oivallisesti: Kallio kirjoittaa fiksusti, mutta kevyesti ja elokuvista puhuttaessa yhteistä kokemuspintaa löytyy helposti.

Joskus uskoo kaiken mitä valkokankaalla sanotaan. Satoja vuosia sitten kuolleen hollantilaissäveltäjän Van Den Budenmeyerin levyä saattaa etsiä ympäri Eurooppaa, koska musiikki soi Kolme väriä -trilogiassa niin kauniina. Soundtrackia etsii Pariisista saakka muttei löydä. Sen löytää sitten Helsingin Digeliukselta ja kuulee, että musiikin on säveltänyt pari vuotta aikaisemmin puolalainen Zbigniew Preisner, Kieslowskin kaveri.

Minulla ei ole aiemmin ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta Kallioon lukuunottamatta Sooloilua-kirjaa ja -elokuvaa. Nyt päätin pitäväni Kalliosta hänen mainittuaan sekä Sound of Musicin että Leijonakuninkaan positiivisessa sävyssä. Eikä pidä unohtaa tuota yllä mainittua Preisnerin musiikkia, se on upeaa.

Woody Allenista minulla sen sijaan on harmittavan vähän sanottavaa ja hänestä ja elokuvistaan Kallio kirjoittaa paljon. Muistin kirjaa lukiessani, etten edelleenkään tiedä miten Manhattan loppuu koska nukahdimme ystäväni kanssa kesken (se ei tosin ollut elokuvan vika, vaan saunan ja perjantain). Annie Hall on myös katsomatta, vaikka se on omassa dvd-hyllyssä.

Itse asiassa peruutan äskeisen sanomani. Kylläpäs voin sanoa Woody Allenista paljon, koska muistin juuri että Midnight in Paris on hänen elokuvansa ja se on ihana. Siis ihana. Voi hyvänen aika, miksei meillä ole sitä hyllyssä?

Ja sitten kerran yksi elokuva muuttaa kaiken. Alkutekstien aikana haukkoo henkeä ja puolessa välissä ajattelee, että ei voi olla totta, onko tällaista oikeasti olemassa? Maailma tuntuu ihmeelliseltä, itsekin on ihmeellinen, ja elämän intellektuaaliset, emotionaaliset, esteettiset ja eroottiset mahdollisuudet rajattomat. Oma maailmankuva allekirjoitetaan antautumalla kokonaan tälle elokuvalle, minkä jälkeen kaikkia muita elokuvia halveksitaan.

Äskeinen katkelma oli myös yksi suosikeitani tässä Kallion kirjassa. Tosin tämän jälkeen sanotaan, että on luonnotonta menettää elokuvaneitsyys amerikkalaiselle elokuvalle. Aloin miettiä, että kai Moulin Rouge!n saa luokitella australialaiseksi? Kyllä sen varmaan saa. Joo. Hyvä.

Huomaan, etten oikeastaan ole kirjoittanut Kallion kirjasta mitään vaan höpissyt vain elokuvista. Mutta sitä se aiheuttaa, tarvetta kertoa elokuvista, katsoa niitä, fiilistellä. Se on siis oikein mainio pieni kirja, joka kannattaa lukea ja varata sen jälkeen leffaliput tai käpertyä omalle kotisohvalle.

Kirjainten virrassa-Hanna haluaisi kirjoittaa samanlaisia elokuvajuttuja kuin Kallio. Jutun lopusta löytyy lisää linkkejä muiden teksteihin.

Katja Kallio: Elokuvamuisti
Otava, 2007. 159 s.
Kannen kuva: Katja Lösönen

***

Kirjan innoittamana listaan tähän vielä kymmenen minulle jostain syystä tärkeää elokuvaa. Ne eivät välttämättä ole kymmenen suosikkielokuvaani (vaikka myös suosikeita listalta löytyy), mutta jokin niissä on osunut ja uponnut.

Leijonakuningas (1994)
Tämä Disneyn klassikkopiirretty on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Yrittäessäni 2000-luvulla näyttää filmiä serkulleni ei siitä saanut mitään selvää, nauha oli sen verran kulunut kelaamisesta ja katsomisesta. Elokuvassa on hieno tarina, uljaat musiikit ja se on rakkaudella piirretty. Oma suosikkini elokuvasta on jostain syystä Scar ja viime vuonna sain itselleni vihdoin oman Scarin kotiin.

Kolme väriä: Sininen (1993)
Tässä on se Preisnerin musiikki, Van Den Budenmeyer. Muistan katsoneeni tätä yläasteikäisenä myöhään illalla itsekseni ja vaikutuin. Koko olohuone oli sininen television kajosta ja kaikki oli vain niin hienoa. Juliette Binoche, auto-onnettomuus ja se musiikki. Olin myyty. Elokuvan juliste on kulkenut mukanani pitempään, sillä joskus pienenä (lue: alakouluikäisenä) olin ostanut Tiimarista kortin, jossa tämä juliste on. Kohtalo?

Moulin Rouge! (2001)
Musikaalifaniuteni alkoi toden teolla, kun äiti erehtyi viemään minut katsomaan Les Misérablesia 12-vuotislahjaksi Helsingin kaupunginteatteriin. Se myös oli osasyy siihen, että rakastuin Ranskaan. Moulin Rouge! räjäytti potin jollain tavalla totaalisesti. Elokuva on värikäs, liioitteleva, kaunis, romanttinen, ranskalainen, ihana. Pahimpaan faniaikaan katsoin tämän monta kertaa viikossa, joskus jopa ennen kouluun lähtöä kuulokkeet päässä. (toim. huom. elokuvan nimi tosiaan kirjoitetaan huutomerkillä, ilman huutomerkkiä se on Henri de Toulouse-Lautrecista kertova elokuva vuodelta 1952, joka muuten sekin on oikein mainio)

Million Dollar Baby (2004)
Clint Eastwoodin ohjaama Million Dollar Baby sai minut kiinnostumaan nyrkkeilystä urheilulajina. Sen lisäksi se sai minut kyynelehtimään, tuntemaan ja kannustamaan. Vielä enemmän pidin elokuvasta luettuani novellikokoelman (Rope Burns, suom. Miljoonan taalan tyttö), johon se perustuu. Lisäksi tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa lukioaikaisen poikaystäväni kanssa ja jonka syytä se osittain on, että nautin nykyään elokuvien katsomisesta niin paljon.

Dancer in the Dark (2000)
Tämä Lars von Trierin ohjaama elokuva on minun räkäitkuelokuvani, jonka katsoin yläasteikäisenä pienestä televisiosta kirjastosta lainatulta vhs-kasetilta. Olen onnellinen, että ensimmäistä kertaa nähdessäni sen olin yksin, sillä vollotin noin kaksi kolmasosaa elokuvasta aivan kauheaa räkäitkua. Itku alkoi uudestaan, kun yritin selittää juonta äidilleni. Elokuva on aivan kamala, mutta samalla se on suunnattoman hieno ja kaunis.

Sound of Music (1965)
Alakouluikäisenä ihastuin Julie Andrewsiin. Kärjistettynä muut kirjoittivat ystäväkirjoihin lempinäyttelijäkseen Leo DiCaprion, minä Andrewsin. Sound of Musicin laulut, tunnelma, se kaikki kolahti. Suurimpia elokuvasurujani ruudun ulkopuolella on se, kun luin Chistopher Plummerin inhonneen kapteeni von Trappin roolia. Siinä meni nuoruudenihastus vähän pilalle.

Elämä on ihanaa (1997)
Jack Nicholsonin ja Helen Huntin tähdittämä elokuva saa aina hymyn huulille. Siinä on draamaa, huumoria, surua, lempeyttä, vaivaannuttavuutta. Ymmärrystä. Ja suunnattoman suloinen koira. Yksinkertaisesti mukava elokuva.

Tunnit (2002)
Kävin katsomassa Michael Cunninghamin kirjaan perustuvan elokuvan aikoinaan Tikkurilan ihanan Bio Grand -teatterin matineanäytöksissä (joita muuten järjestetään edelleen). Olin myyty. Elokuva oli vain niin kaunis, niin hieno, eikä sitä lainkaan huomannut että Kidmanilla on tekonenä. Kotimatka elokuvan jälkeen meni sumussa. Voihan.

Dirty Dancing (1987)
Rakastan vanhoja tanssielokuvia, Dirty Dancing on helposti yksi parhaista. Patrick Swayze, se nosto, Time of My Life. Elokuva saa minut aina ajattelemaan, että joskus minä vielä harrastan tanssia, tai osaan tanssia ihan oikeasti. Tässä vaiheessa olen päässyt balettiin asti, ja kyllä minä vielä niille paritanssitunneillekin ehdin.

Micmacs (2009)
Ensimmäinen elokuva, jonka kävimme siipan kanssa katsomassa elokuvateatterissa. Tämä Jean-Pierre Jeunetin elokuva ei yltänyt ihanan Amélien saamaan suosioon, mutta on joka tapauksessa mainio. Huumori on mustaa ja yllättävää, hahmot kummallisia, rakkaus vilpitöntä. Tämän voisi katsoa taas uudelleen.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (Gigi ja Henry #2)

Magdalena Hain Kellopelikuningas (Karisto, 2013) tarjoilee jatkoa minua kovasti ihastuttaneelle Kerjäläisprinsessalle (Karisto, 2012). Vauhdikas Gigin ja Henryn seikkailu sijoittuu Vihreälle saarelle, jossa luokkajako on edelleen voimissaan ja kuhistaan kovasti uusista keksinnöistä. Seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia niille, jotka eivät ole ensimmäistä osaa lukeneet, muuten pyrin olemaan paljastamatta mitään olennaista tästä opuksesta.

On kulunut puoli vuotta Kerjäläisprinsessan tapahtumista. Gigin perhe on muuttanut Alhaistosta Rahastoon ja elää vihdoin ainakin lähes kuninkaallisen perheen arvon mukaisesti. Vanhemmat siskot ovat asiasta kovasti innoissaan, Gigi ei niinkään sillä korottunut asema vaatii muun muassa röyhelöisten hameiden käyttämistä. Asemanmuutos ei kuitenkaan muuta ystävyyttä Henryn kanssa. Gigin seikkailujen lisäksi Vihreällä saarella kuhistaan hänen isänsä ja Barnabaksen uudesta projektista, ilma-alus Titanista. Modernien tuulien puhaltelu ei kuitenkaan ole kaikkien saarelaisten mieleen ja pian arki muuttuu jälleen seikkailuksi.

Mitä minun äitini, tai kukaan muu läheisistäni, ei suostunut ymmärtämään, oli se, että oli loppujen lopuksi aivan sama, millainen mekko minulla oli päälläni ja kuinka taidokkaasti hiukseni oli käherretty. Ihmiset näkivät minussa aina vain sen, minkä Luopio oli Unikkolinnassa vienyt.

Gigi on ehdottomasti uusi idolini ellei ollut sitä jo Kerjäläisprinsessan jälkeen. Tämä nuori tyttö on neuvokas, sympaattinen ja aito, ei liian täydellinen, omaperäinen. Ilahduin kovasti myös juonen lomaan sisällytetystä Umbrovian historian avaamisesta sekä muiden hahmojen syventämisestä. Sarjan ensimmäistä osaa tituleerasin tv-sarjan pilotiksi, tässä toisessa osassa päästiin selvästi pitemmälle. Ja kuten hyvään sarjaan kuuluu, tuotiin soppaan mukaan myös uusia tuttavuuksia.

Hai kirjoittaa niin mainiota tekstiä, että Kellopelikuningasta oli vaikea laskea käsistään. Tapahtumat ovat jännittäviä, jopa hieman pelottavia, ja ykkösosan lukeneena tietää että kauheitakin asioita voi tapahtua. Pistoolit paukkuvat ja takaa-ajajia paetaan pitkin Alhaiston kujia. Tyyli on myös varsin rempseä, pahoja tyyppejä voidaan suutuksissa haukkua paskiaisiksi. Jotenkin kielenkäytöstä tuli mieleen Ronja, ryövärintytär joka on yksi suosikeistani Lindgreniltä. Olen myös edelleen viehättynyt Hain ihmissusista ylimääräisine konsonantteineen ja temperamentteineen (RRROSSKAA!). Mussovits on mahtava tyyppi.

Kirjan lopussa on liitteitä, joissa kerrotaan esimerkiksi Vihreän saaren uskonnoista sekä ilmalaivoista. Tekstilaji on näissä pätkissä enemmän vanhemmalle lukijalle suunnattu, sanoisin, mutta miksei asiasta kiinnostunut nuorikin voisi niitä lukaista. Mielestäni on joka tapauksessa mukavaa, että kirjan asioita on ihan oikeasti taustoitettu ja että se työ näkyy.

Tästä tuli nyt aikamoista hehkutusta, mutta ei voi mitään. Nautin kirjan lukemisesta kovasti ja odotan innolla sarjan seuraavaa osaa (ja ihmissusia). Suosittelen, piste.

Taikakirjainten Raija kehuu tätä edeltäjäänsä kypsemmäksi, Risingshadow-sivustolla Niina kehuu kirjan kieltä.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (Gigi ja Henry #2)
Karisto, 2013. 330 s.
Kansi: Sára Köteleki