Hämmentävä kirja x 2

Lukumaratonin aikana luin kaksi minut hieman hämmentyneeksi jättänyttä kirjaa. Halusin kirjoittaa niistä vielä jotain tyhjentävämpää, lopulta päädyin laittamaan ne tähän samaan tekstiin.

Ensimmäinen niistä oli Carlos María Dominguezin Paperitalo (Basam Books, 2006; La casa de papel, 2002). Kirjan idea on huikea. Se alkaa siitä, kun Bluma Lennon jää auton alle lukiessaan Emily Dickinsonin Runoja. Eikä Lennon jää ainoaksi kirjallisuuden uhriksi.

Kukaan ei halua hukata kirjaa. Mieluummin kadotamme sormuksen, kellon tai sateenvarjon kuin teoksen, jota emme enää lue mutta joka sointuvassa nimessään kenties vaalii vanhaa ja hukattua tunnetta.

Teoksen minäkertoja saa postissa Blumalle osoitetun, sementinmurusilla kuorrutetun Joseph Conradin Varjolinjan. Kirja johdattaa kertojan lopulta Etelä-Amerikkaan selvittämään lähettäjän henkilöllisyyttä ja historiaa. Paperitalo kertoo kauniisti ja jopa raadollisesti kirjoista, niihin liittyvistä tunteista ja jopa siitä kuinka ne voivat muuttua taakaksi. Miten kaikissa kirjoissa on muistoja.

Luulen lukevani tämän pienen kirjan joskus uudelleen, maratonpäivänä en saanut siitä oikein otetta. Paperitalo ansaitsisi varmaankin rauhallisemman lukuhetken. Tyhjentävämpää tekstiä Paperitalosta voi etsiä vaikka Kirjasfääristä.

***

Jos Paperitalo oli hämmentävä iltapäivällä luettuna, oli ilta-aikaan avattu Antti Karumon Männyt (WSOY, 2006) vielä kummallisempi. Kirja on päätynyt minulle joskus Viikin kirjaston ilmaiskorista ja olut mukana jo kahdessa muutossa, lukemattomana. Lukumaraton oli hyvä sysäys lukea tämä pieni kirja vihdoin ja viimein.

Jukka on matkustanut suvun kesäpaikalle, palannut alkuruutuun. Tunnelma on jännittynyt. Metsässä olevat kantarellit pitäisi jättää isän veljelle, Leifille. Aidan leikkaus on ajankohtainen. Tärkeistä asioista ei puhuta. Kaikki puuhaavat omiaan, pienistä sivulauseista voi tehdä päätelmiä.

Kunnes jokin kääntää hänen silmänsä. 
Jokin ääni.
Hän kuuntelee kuuliko oikein, työntyy käsiensä varaan istualleen, nousee ylös ja katsoo verhojen raosta metsän poikki huvilan autotallille. 
Autotallin luona seisoo kameli.

Paitsi että sitten on ne kamelit ja palmut. Ne ilmestyvät Karumon tekstin lomaan äkkiarvaamatta, autotallin kulmalle tai hotellin kellariparkkiin. Enkä aivan ymmärtänyt, tai en oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan. Että miten ne kamelit nyt tähän oikeasti liittyivät, tai miksi.

Vaikka tarina itsessään oli ihan vinkeästi kirjoitettu. Se alkaa kahdesti, samalla tavalla muttei kuitenkaan. Kupruiset tapetit ja kanterellit, rapisten kääntyvät lehden sivut, vanhempien hiljaisuus. Ja kun pintakerroksen raaputtaa pois, löytyy kaksi tahoillaan onnetonta miestä, jotka eivät saa sitä sanotuksi.

Vinkeydestään huolimatta Männyt ei sytyttänyt. Se oli kummallinen sellaisella tavalla, että olo jäi vähän vaivautuneeksi. Harmitti. Karumo kirjoittaa mielenkiintoista tekstiä, josta en saanut otetta. Vien kirjan meidän kirjastomme ilmaishyllyyn, ehkä joku muu saa siitä paremman otteen.

Carlos María Domingues : Paperitalo (La casa de papel, 2002)
Basam Books, 2006. 134 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis

Antti Karumo : Männyt
WSOY, 2006. 160 s.
Kansi: Kirsi Kujansuu
Kannen kuva: Eva Persson