Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos, 2011) on keikkunut lukulistallani jo jonkin aikaa. Pidin paljon Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjasta ja olin kuullut kehuja myös tästä uudemmasta, onhan siinä kaiken lisäksi hieman biologia-näkökulmaakin. Helsingin Sanomien Lukijoiden sata suosikkia -äänestyksessä Enkelten verta kapusi sijalle 91.

Kuningatar on kuollut.
Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.

Mehiläishoitaja Orvo hoitaa pesiään pieteetillä ja rakkaudella. Elämä Toivonojalla on suhteellisen rauhallista, Eero-poika asuu muualla mutta ilmoittelee itsestään säännöllisin väliajoin. Hiljainen elämä saa kuitenkin uuden käänteen, kun siihen isketään säröjä toisensa jälkeen: mehiläispesät tyhjenevät työläisistä ilman syytä eivätkä eräänä iltana lähistöllä vilkkuneet hätävalot välittäneet iloista viestiä.

Enkelten verta oli helppolukuinen ja pohjattoman kiinnostava joskin pelottava katsaus lähitulevaisuuteen. Mehiläisten pesäkato on todellinen ongelma maailmalla ja Sinisalo on listannut lähteensä asianmukaisesti. Itse en varmasti kykenisi pölyttämään edes oman puutarhamme kukkakasveja, siinä jäisivät omenat saamatta. Ja tuskin evoluutiokaan ehtisi niin nopeasti tuomaan tilalle uutta niin tehokasta pölyttäjälajia. Tai jos toisikin, niin hunajaa tuskin enää mistään tulisi.

Sinisalo tuo Eeron blogien kautta esiin voimakkaasti myös eläinten oikeuksia ja pohtii lihansyöntiä. Näkemykset tuntuvat aluksi radikaaleilta ja jopa ahdistavilta, mutta aktivistikuoren alla tuntuu kiiltelevän asiallinen näkemys siitä, miten tätä planeettaamme ja sen asukeita voisi kohdella. Ajatukset jäävät päähän pyörimään.

Kahden eliöyksilön kaikin tavoin rakkaudelta näyttävä parisidos: laumadynamiikkaa, tai ehkäpä suorastaan jonkinlainen automaattinen feromonitunnistus siitä, että geenit sopivat yhteen ja tuottavat optimoituja jälkeläisiä.
Mutta abstrakti, inhimillinen, humaani, oikea rakkaus? Ehei, nehän ovat herra paratkoon eläimiä!

Tuttuun tapaansa Sinisalo tuo kirjaan vielä oman, hieman yliluonnollisen elementtinsä, joka kaikesta huolimatta tuntuu pohjattoman luonnolliselta. Mehiläisiä koskevaa mytologiaa pohditaan monelta kantilta ja Orvolle alkaa vähitellen selvitä, mitä mystisesti katoaville mehiläisille oikein tapahtuu. Ratkaisu on pölyttäjien kannalta onnistunut, mutta ihmiskunnalle se ei kaunista tulevaisuutta lupaile.

Loppujen lopuksi Enkelten verta oli minulle kirja ihmisyydestä ja jopa rakkaudesta. Siitä, kuinka joskus joutuu tekemään niin vaikeita valintoja että tuntuu kuin sisällesi iskettäisiin tikari. Ja silti tiedät syvällä sisimmässäsi tekeväsi oikein.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011. 275 s.
Kansi: Hannu Mänttäri ja Miika Immonen

Bo Carpelan: Kesän varjot

Olen ajatellut lukevani Bo Carpelania jo jonkin aikaa. Viime vuonna sain joululahjaksi Kesän varjot (Otava, 2005; Berg, 2005) ja kun tässä nyt yritän näitä oman hyllyn opuksia lukea niin mikäs tässä. Olihan opus myös yltänyt Helsingin Sanomien lukijoiden listalle sijalle 19, kun valittiin 2000-luvun parasta kotimaista kirjaa.

"Tule Bergiin, haluan puhua sinun kanssasi, aika rientää."

Mattias palaa viisikymmentäviisi vuotta myöhemmin Bergmarkien vanhaan sukutaloon kirjeen kutsumana. Bergissä vaeltavat vanhat aaveet ja kattopalkit valittavat muistojen alla. Mattias muistaa sotakesän 1944, kohtaa taas menneisyytensä ihmiset, hoitokodissa olevan veljensä ja talon asukkaat. Nurkissa kuiskailevat pimeät muistot ja kaikuvat kimeät huudot. Mieli nostaa esiin kuvia kesistä, polkupyöristä ja pelloista, isän ja äidin kireistä ilmeistä, uutuudenkarheista arkuista junan kyydissä.

Kesän varjot kulki vanhuuden viitta yllään. Aika kuluu soljuen, nykyhetkestä siirryttiin menneisyyteen kuin huomaamatta, muistot heräsivät henkiin vanhojen paikkojen tullessa näkyviin. Menneisyyden lisäksi taustalla väijyy rakkaus, kadotetut ja menetetyt, ehkä vielä tulevat. Paljaat lapaluut, leveät kesäiset hymyt ja pettymykset muodostavat oman verkkonsa, johon Mattias kietoutuu.

Teksti oli minulle vaikeaa, se vaati keskittymistä. Lauseet rönsyilevät, rivien välissä kerrotaan enemmän, kaiken yllä tuntuu lepäävän raskas pölykerros. En tiedä oliko ajoitus huono vaiko kenties tutustumiskohde liian haastava. Luin useita lukuja uudelleen, yritin päästä mukaan. Toisinaan onnistuin, sitten minut taas huitaistiin sivuun.

Pidin eniten Marinan hahmosta, valokuvaajasta joka haluaa tallentaa ihmiset, hetket. Jos hänen kuvistaan järjestettäisiin näyttely, haluaisin nähdä sen, upota Kuviin, sen hetken liikkumattomuuteen jolloin painan suljinta, siihen mikä herää elämään pimiössä tai mikä hylätään elottomana. Se vie kaikki voimat, koko elämän. Minulla ei ole ollut muuta, ei miestä, ei lapsia, vain tämä että kokoaa hiljaisuuden joka usein jää piiloon tapojen ja tottumusten alle.

Suosituksia Carpelanin muista teoksista otetaan vastaan.

Kesän varjot sopisi varmaankin luettavaksi rauhalliseen hetkeen, siihen kun mieli on tyyni eivätkä silmät painu kiinni, hetkeen jolloin voisi keskittyä ja kulkea kerronnan mukana. 

Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg, 2005)

Otava, 2005. 206 s.

Suomentanut: Oili Simonen

Kansi: Timo Numminen

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehrin esikoisteos Veristen varjojen ooppera (WSOY, 2013) kylmäsi, hämmensi ja kiinnosti. Se kuljetti lukijan hiljaiseen Trupovoon ja kylmään Moskovaan, kaupunkiin joka verhoutuu salaperäisyyksiin.

Tunnustettakoon tässä alussa, että tunnen tai vähintäänkin tiedän kirjailijattaren hänen bloginsa kautta. Olemmepa jossain tilaisuudessa tavanneetkin. En kuitenkaan koe tämän vaikuttavan tekstiini kummemmin. Sen verran se tosin vaikutti, että varasin kirjan kirjastosta lukematta siitä yhtäkään arviota saati takakansitekstiä, utelias kun olin.

Minä voisin jäädä. Niin hän sanoi Dmitrille erään esityksen väliajalla. He olivat pukuhuoneessa, Dmitri vaihtamassa roolivaatteita ja siemailemassa Julietten tarjoilemaa teetä. Juliette istui maskeeraajan tuolissa ja piti sylissään ohjaajalle tarkoitettua kukkakimppua. Hän pisti kätensä johonkin terävään. Sormea kirveli.

Vuosi on 1994. Juliette on matkustanut kaukaiselta tuntuvalle Venäjälle ohjaamaan oopperaa. Työ ei ole sitä mitä piti, mutta pettymystä paikkaa Dmitri, Jevgeni Onegin, karismaattinen baritoni. Alkaa salattu suhde, jota Dmitrin narsismia lähentelevä käytös sekoittaa. Juliette räpistelee romanssinsa kyydissä mukana, ei uskalla päästää irti. Kaiken taustalla on ooppera rakkaustarinoineen, kostoineen, verisine vaatteineen ja aarioineen.

Veristen varjojen ooppera toi mieleen muutaman vuoden takaisen Black Swan -elokuvan, vaikka taidelaji onkin toinen. Molemmissa todellisuus tuntuu häilyvän eikä voi olla aivan varma siitä, mitä tapahtuu. Molemmat myös onnistuvat luomaan hienosti kauhun tunnetta, jopa jonkinlaista avuttomuutta siitä ettei tiedä mihin juoni vie. Eikä silti osaa kääntää katsettaan pois.

Lopussa Veristen varjojen ooppera jätti minuun levottomuuden ja pienen epävamuuden, en ole aivan varma mitä tapahtui. Joudun varmasti prosessoimaan tätä vielä. Toisinaan tällaiset loput ärsyttävät, nyt en ole aivan varma, luulen, että olen tähän tyytyväinen. Mietin asiaa vielä.

Erityiskiitokset haluan vielä antaa kannelle. Martti Ruokosen vanhanaikainen ja klassinen, teoksen tunnelmaan hienosti sopiva kansi on vain hieno.

Joka tapauksessa Veristen varjojen ooppera herättää tunteita, saa ajattelemaan lasinsiruja ja palapelejä, aiheuttaa pieniä vilunväristyksiä kun ikkuna on raollaan ja syystuuli puhaltaa.

Lisää linkkejä sekä kritiikkeihin että blogiteksteihin löytyy täältä, kirjailijan blogista.

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
WSOY, 2013. 285 s.
Kansi: Martti Ruokonen

Tänään on hyvä päivä

Polaroid-kuvan otti maailman paras kuvaajamme Jussi Hellstén.

Tämä kirjabloggaaja ei ole ollut kovin aktiivinen viime aikoina, mutta nyt kiire alkaa helpottaa. Sanoimme eilen siipan kanssa tahdon ja juhlistimme iloista ja aurinkoista hääpäivää upeiden läheisten kanssa. Tuntuu mainiolta.

Ettei ihan menisi hempeilyksi niin oli minulla kirjallistakin sanottavaa. Sain nimittäin osana huomenlahjaani e-kirjojen lukulaitteen, Nookin. Odotan kiinnostuksella, miten e-kirja-maailma pääsisi nyt minulle vihdoin kunnolla aukenemaan.

Nyt jatkan sitten sairastamista sohvalla, häästressi laukesi vihdoin ja toi muassaan flunssan. Henkinen olo on onneksi mainio. Ihanaa alkavaa viikkoa teille kaikille!

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Wattsin Sokeanäköä (Gummerus, 2013) hehkuteltiin kovasti Finnconissa, mutta sain aikaiseksi tarttua kirjaan vasta nyt. Oikeastaan olisin vähän toivonut, että olisin aloittanut kirjan vielä vähän myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono.

Ei se täältä alkanut. Ei häilyistä eikä Rorschachista, ei Big Benistä, Theseuksesta tai vampyyreistä. Useimpien mielestä se varmaan alkoi Tulikärpäsistä, mutta se ei pidä paikkaansa. Se päättyi niihin kaikkiin.

Avaruudesta havaitaan jotain uutta, joka mahdollisesti uhkaa ihmiskuntaa. Vierasta tutkimaan lähetetään komitea, johon kuuluu varsin omalaatuista väkeä. Kertojana toimii Siri Keeton, synteetikko, tallentaja, jolta on toinen aivopuolisko poistettu. Kumppaneina matkustelevat tuunattu biologi, monipersoonallinen kielitieteilijä, omapäinen sotilas sekä vampyyri nimeltä Jukka Sarasti.

Uutta tuntematonta tutkitaan säteilyvaarasta huolimatta. Kokeita tehdään, miehistö lähetetään epävarmoille näytteenottoretkille. Kummallista ei ole pelkästään tämä uusi avaruuden olento, vaan myös kirjan aikainen Maa on omanlaisensa, meidän Maatamme oudompi. Tai kehittyneempi. Kuka tietää.

Sokeanäkö oli ihastuttavan älykäs kirja topologioineen ja muine hienoine termeineen, jotka eivät kuitenkaan tuntunut turhalta hapatukselta. Ongelma tämä oli minulle ainoastaan siksi, että pääni käy tällä hetkellä hidasajolla ja fiksun tekstin lukeminen sai sen sammumaan totaalisesti. Olin kuitenkin sen verran jääräpää, että tahkosin kirjan loppuun ja siksi osia varmaan jäi jonnekin hämärän rajamaille. Joudun esimerkiksi puolivälissä kirjaa tarkistamaan, että niin siis anteeksi mikä tämä Rorschach oli. No, pikkujuttuja.

Ja mainio se silti oli. Pidin avaruudessa heilumisesta, henkiin herätetyistä vampyyreistä ja polttiaiseläimiä muistuttavista häilyistä mielenkiintoisine biologisine toimintoineen. Tuntuu, että aina kun asiaan liitetään biologia, olen kieli pitkällä kuolaamassa. Niin ja olihan tässä myös jännittävää pohdintaa tietoisuudesta (joka sai muistamaan mainion Incognito-kirjan, se kannattaa lukea).

Niin ja Sivukirjaston Liinan teksti sai minut siis tämän loppupeleissä lukemaan.

Peter Watts: Sokeanäkö (Blindsight, 2006)
Gummerus, 2013.
Suomentanut: J.Pekka Mäkelä
Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuoren Näkijän tytär (Tammi, 2012) pyöri viime vuonna ja tänä keväänäkin suhteellisen paljon blogeissa. Historialliset romaanit eivät ole ominta aluettani, luen ne yleensä enemmän fantasialla höystettynä, mutta päätin kuitenkin rohkeasti lähteä matkalle 1200-luvun Hämeeseen.

Korkealla Eiran pään yllä suhahti, ja hän säpsähti. Hän tarkensi katsettaan ja terästi kuuloaan. Vain veden solinaa ja sumun hämärtämiä muodottomia hahmoja siellä täällä. Uusi suhahdus, ja läheisen kuusen havut alkoivat heilua ylös alas. Eira siristeli silmiään ja kurotti ylöspäin. Kuusenoksalla istui märkiä sulkiaan sukiva kuukkeli. Sielunlintu.

Eira syntyy epäsuotuisiin olosuhteisiin, äpäränä Teinperin linnaan vaikka sitä ei virallisesti myönnetäkään. Tyttö herättää epäluuloisuutta punaisine hiuksineen, vielä enemmän kun hänen huomataan omaavan shamaanien vanhoja, jo melkein unohtuneita kykyjä. Eira näkee näkyjä, kuuntelee kuukkeleita, sielunlintuja, ja tuntee käsissään parantavan voiman. Ajatuksiin mahtuvat myös nuori kasvinveli Rikhard sekä uniin ilmestyvä kissansilmäinen poika. Eiran tarinaa seurataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen.

Kasvutarinaan kietoutuvat konfliktit kirkon ja vanhan uskonnon välillä, nouseva sotatila ja levottomuus hämmentävät soppaa niin kansalaisten kuin valtaapitävien keskuudessa. Tekstin sekaan on ripoteltu paljon ilmeisesti täysin pätevää historiatietoa ja aikakauden sanastoa. Itseäni kiinnostivat kirkollisten konfliktien sijaan enemmän tiedot yrteillä lääkitsemisestä ja tilanhoidosta.

Ja siltikään en aivan lämmennyt. Toisinaan kirjan lukeminen tuntui umpihangessa tarpomiselta. Tämä ei kuitenkaan ole Vuoren tai kirjan vika. Eiran tarina on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Historian siivet havisevat ja hahmoja on joka lähtöön. En voi edes väittää pettyneeni, sillä kirja kyllä toimittaa kaiken takakannessa lupaamansa: romantiikkaa ja petosta, taistelua ja taikaa! Jouduin vain taas kerran toteamaan, että historialliset romaanit eivät edelleenkään ole täysin minun juttuni.

Aion silti vielä kokeilla Vuoren Siipirikkoa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ja kannattaa lukea vaikkapa Suketuksen teksti tästä Näkijän tyttärestä myös!

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Tammi, 2012. 569 s.
Kansi: Markko Taina

Kirjabloggaajat lukutaidon puolesta

Huomenna 8.9. vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää. Tällä hetkellä maailmassa on 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista. Se on paljon. Siksi kirjabloggaajat tempaisevat seuraavalla viikolla, eli 6.9.-13.9. lukutaidon puolesta Kirjainten virrassa-Hannan johdolla Suomen pakolaisavun kanssa.

Alkuperäisenä tarkoituksena oli pyrkiä lukemaan kuluvan viikon aikana mahdollisimman paljon ja lahjoittaa euro jokaisesta luetusta kirjasta. Koska ensi viikko on minulle kuitenkin todella kiireinen en olisi ehtinyt lukea käytännössä mitään ja idea olisi mennyt pipariksi. Niinpä päätin lahjoittaa summan, joka vastaisi tänä vuonna lukemieni lasten- ja nuortenkirjojen määrää.

Yhteenlasketuksi kirjamääräksi tuli 15 ja koska kympit ovat kivoja, päätin pyöristää summan suoraan 20 euroon. Laitettuani oman panokseni Jelpi-sivustolle oli kirjabloggaajien tavoitteesta kerätty jo 116 %. Huikeaa!

Suomen pakolaisapu järjestää lukutaitokoulutusta Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa pakolaisille ja paluumuuttajille. Yhden euron lahjoituksella saadaan jo hankittua yksi aapinen.

Tehdään lukutaidosta todellinen ihmisoikeus. Avataan mahdollisuus kaikille lukea, matkustaa toisiin maailmoihin, avartaa näkemyksiään ja saada tietoa. Annetaan kaikille mahdollisuus vaikuttaa omaan osaamiseensa. Annetaan lahjaksi lukutaitoa.

Meidän bloggaajien kampanja on käynnissä siis ensi perjantaihin asti. Sinäkin voit osallistua kampanjaan Jelpi-sivuston kautta.

Ihanaa viikonloppua!

Ostin kirjan ja vietän Kissainpäiviä

Tänään vietettiin useissa kirjablogeissa Osta kirja -päivää. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan aivan täysihintainen vapaavalintainen opus. Tavoitteena on tietysti tukea kirja-alaa sekä muistuttaa siitä, että kyllä täällä niitä ihan tavallisiakin itse ostettuja kirjoja luetaan. Haasteen taustat sekä linkit kaikkiin tempaukseen osallistuneisiin kirjablogeihin löytyvät Marissan Café pour les idiot -blogista, käykäähän myös siis siellä vierailulla!

Itse päädyin työpäivän jälkeen pinkomaan kohti Kurvia ja siellä osoitteeseen Hämeentie 48 eli Kurvin kirjaan. Poukkoilin hyllyjen välissä suuna päänä, sillä minulla oli kiire kotiin. Opettajankokous venyi ja koiraparka odotteli varmaan jo jalat ristissä kotona.

Lopulta maltoin hengähtää ja näin punaista, siis Sara Sellersin Vanessa & Virginian (Into, 2013). Kurkkasin takakantta, luin että Virginia Woolf jotainjotainjotain ja kaappasin kirjan kainaloon. Vaikutti hyvältä. Vaikka olen lukenutkin Woolfilta vain kaksi teosta, on hänessä jotain mikä kiinnostaa ja fiktiivinen teos kuulosti mitä mainioimmalta luettavalta. Hintalappua ei kirjassa ollut, mutta totesin että sama se, maksaa mitä maksaa.

Samalla sorruin yhteen aleostokseen, nimittäin Sano muikku! Suomen viehättävin kalakirja -opukseen (Into, 2012). Minun piti hankkia se jo viime vuonna, mutta unohdin. Nyt tavoitteeni on opetella kalalajit tämän avulla, sillä onhan se vähän noloa kun biologian opettaja ei oikein osaa.

Päädyin siis varsin innokkaisiin ostoksiin. Näin sivuhuomautuksena muuten palvelu Kurvin kirjassa oli oikein ystävällistä ja muutenkin liike on supersymppis.

Maailman suloisin pieni koira pääsi muuten kuviin jo siitäkin syystä, että oli odottanut turmion teillä ollutta omistajaansa eikä ollut edes pissannut lattialle. Siitä hyvästä sai hetkeksi painaa naskalihampaat kalakirjan kylkeen.

***

Täysin kirjoihin liittymättä mainittakoon vielä Kissainpäivistä. Perjantaina Korkeasaaressa tapahtuu taas, on Kissojen Yön aika. Kissojen Yö järjestetään perjantaina 6.9. ja 13.9. ja Korkeasaaren teatteri on taas mukana Kissainpäivät-esityksellä. Luvassa on aikamoinen show, esitysajat 19.15, 20.15 ja 21.45. Meitsi on lavalla 6.9. esityksissä, tulkaa moikkaamaan ja suojelemaan kissapetoja! Mau!

Kuva: minä ja Elli Maanpää