Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos, 2011) on keikkunut lukulistallani jo jonkin aikaa. Pidin paljon Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjasta ja olin kuullut kehuja myös tästä uudemmasta, onhan siinä kaiken lisäksi hieman biologia-näkökulmaakin. Helsingin Sanomien Lukijoiden sata suosikkia -äänestyksessä Enkelten verta kapusi sijalle 91.
Kuningatar on kuollut.
Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.
Mehiläishoitaja Orvo hoitaa pesiään pieteetillä ja rakkaudella. Elämä Toivonojalla on suhteellisen rauhallista, Eero-poika asuu muualla mutta ilmoittelee itsestään säännöllisin väliajoin. Hiljainen elämä saa kuitenkin uuden käänteen, kun siihen isketään säröjä toisensa jälkeen: mehiläispesät tyhjenevät työläisistä ilman syytä eivätkä eräänä iltana lähistöllä vilkkuneet hätävalot välittäneet iloista viestiä.
Enkelten verta oli helppolukuinen ja pohjattoman kiinnostava joskin pelottava katsaus lähitulevaisuuteen. Mehiläisten pesäkato on todellinen ongelma maailmalla ja Sinisalo on listannut lähteensä asianmukaisesti. Itse en varmasti kykenisi pölyttämään edes oman puutarhamme kukkakasveja, siinä jäisivät omenat saamatta. Ja tuskin evoluutiokaan ehtisi niin nopeasti tuomaan tilalle uutta niin tehokasta pölyttäjälajia. Tai jos toisikin, niin hunajaa tuskin enää mistään tulisi.
Sinisalo tuo Eeron blogien kautta esiin voimakkaasti myös eläinten oikeuksia ja pohtii lihansyöntiä. Näkemykset tuntuvat aluksi radikaaleilta ja jopa ahdistavilta, mutta aktivistikuoren alla tuntuu kiiltelevän asiallinen näkemys siitä, miten tätä planeettaamme ja sen asukeita voisi kohdella. Ajatukset jäävät päähän pyörimään.
Kahden eliöyksilön kaikin tavoin rakkaudelta näyttävä parisidos: laumadynamiikkaa, tai ehkäpä suorastaan jonkinlainen automaattinen feromonitunnistus siitä, että geenit sopivat yhteen ja tuottavat optimoituja jälkeläisiä.
Mutta abstrakti, inhimillinen, humaani, oikea rakkaus? Ehei, nehän ovat herra paratkoon eläimiä!
Tuttuun tapaansa Sinisalo tuo kirjaan vielä oman, hieman yliluonnollisen elementtinsä, joka kaikesta huolimatta tuntuu pohjattoman luonnolliselta. Mehiläisiä koskevaa mytologiaa pohditaan monelta kantilta ja Orvolle alkaa vähitellen selvitä, mitä mystisesti katoaville mehiläisille oikein tapahtuu. Ratkaisu on pölyttäjien kannalta onnistunut, mutta ihmiskunnalle se ei kaunista tulevaisuutta lupaile.
Loppujen lopuksi Enkelten verta oli minulle kirja ihmisyydestä ja jopa rakkaudesta. Siitä, kuinka joskus joutuu tekemään niin vaikeita valintoja että tuntuu kuin sisällesi iskettäisiin tikari. Ja silti tiedät syvällä sisimmässäsi tekeväsi oikein.
Teos, 2011. 275 s.
Kansi: Hannu Mänttäri ja Miika Immonen
Enkelten verta oli minusta niin upea kirja, että Sinisalon aiemmat tuntuivat sen rinnalla harjoitustöiltä. Vaikka olen kyllä niistäkin pitänyt. Joskus jokin vain kolahtaa.
VastaaPoistaMinä olen lukenut Sinisalolta vain tuon toisen, mutta pidin tätä teosta yhtä kaikki älyttömän hienona ja kauniina. Kiitos, Maija!
PoistaSilmäilin tätä kirjaa kirjastossa, mutta jätin lainaamatta. Olen lukenut Sinisalon muita kirjoja ja olen pitänyt.
VastaaPoistaMehiläisten joukkokuolema on kammottava ajatus, koska se tarkoittaa myös ihmisten joukkokuolemaa. Elinaikaa jäljellä neljä vuotta! Hui! leffateatterissa pyöri jokin aikaa sitten dokkari mehiläiskuolemista Amerikoissa ja Aasissa. Mielenkiintoinen aihe, mutta en mennyt katsomaan, koska se ahdisti minua liikaa.
Siinä tapauksessa suosittelen tätäkin, Tuija, jos muista olet pitänyt!
PoistaJa ihan totta tuo kammottavuus, minua dokkari kiinnostaisi kovasti näin biologin näkökulmasta mutta hirvittää toki myös.
Tämä on kieltämättä mainio kirja ja mainiosta aiheesta. Mehiläisten joukkokadot eivät naurata yhtään... :-/
VastaaPoistaHauska kirja tämä ei kyllä Booksy ollut, vaikka tiettyä kuivaa huumoria mukana välillä olikin. Mainio, mainio opus.
Poista