Peter Wattsin Sokeanäköä (Gummerus, 2013) hehkuteltiin kovasti Finnconissa, mutta sain aikaiseksi tarttua kirjaan vasta nyt. Oikeastaan olisin vähän toivonut, että olisin aloittanut kirjan vielä vähän myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono.
Ei se täältä alkanut. Ei häilyistä eikä Rorschachista, ei Big Benistä, Theseuksesta tai vampyyreistä. Useimpien mielestä se varmaan alkoi Tulikärpäsistä, mutta se ei pidä paikkaansa. Se päättyi niihin kaikkiin.
Avaruudesta havaitaan jotain uutta, joka mahdollisesti uhkaa ihmiskuntaa. Vierasta tutkimaan lähetetään komitea, johon kuuluu varsin omalaatuista väkeä. Kertojana toimii Siri Keeton, synteetikko, tallentaja, jolta on toinen aivopuolisko poistettu. Kumppaneina matkustelevat tuunattu biologi, monipersoonallinen kielitieteilijä, omapäinen sotilas sekä vampyyri nimeltä Jukka Sarasti.
Uutta tuntematonta tutkitaan säteilyvaarasta huolimatta. Kokeita tehdään, miehistö lähetetään epävarmoille näytteenottoretkille. Kummallista ei ole pelkästään tämä uusi avaruuden olento, vaan myös kirjan aikainen Maa on omanlaisensa, meidän Maatamme oudompi. Tai kehittyneempi. Kuka tietää.
Sokeanäkö oli ihastuttavan älykäs kirja topologioineen ja muine hienoine termeineen, jotka eivät kuitenkaan tuntunut turhalta hapatukselta. Ongelma tämä oli minulle ainoastaan siksi, että pääni käy tällä hetkellä hidasajolla ja fiksun tekstin lukeminen sai sen sammumaan totaalisesti. Olin kuitenkin sen verran jääräpää, että tahkosin kirjan loppuun ja siksi osia varmaan jäi jonnekin hämärän rajamaille. Joudun esimerkiksi puolivälissä kirjaa tarkistamaan, että niin siis anteeksi mikä tämä Rorschach oli. No, pikkujuttuja.
Ja mainio se silti oli. Pidin avaruudessa heilumisesta, henkiin herätetyistä vampyyreistä ja polttiaiseläimiä muistuttavista häilyistä mielenkiintoisine biologisine toimintoineen. Tuntuu, että aina kun asiaan liitetään biologia, olen kieli pitkällä kuolaamassa. Niin ja olihan tässä myös jännittävää pohdintaa tietoisuudesta (joka sai muistamaan mainion Incognito-kirjan, se kannattaa lukea).
Niin ja Sivukirjaston Liinan teksti sai minut siis tämän loppupeleissä lukemaan.
Gummerus, 2013.
Suomentanut: J.Pekka Mäkelä
Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.