Lavalta: Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa (Espoon Kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Vuonna 2010 Espoon kaupunginteatterin esitystä Esitystalous käytiin katsomassa sankoin joukoin. Olin myös itse tässä joukossa ja pidin esityksestä kovasti. Erityisesti ihailin monipuolista videoiden käyttöä ja monipuolista kohtausvalikoimaa. Kun sitten ilmoitettiin, että lavalle saapuu syksyllä Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa oli valinta selvä, tuonne mennään.

Esitystalous 2 pyörii Espoon brändiryhmän toiminnan ympärillä. Minä-kertoja (Ylermi Rajamaa) palkataan hulvattomalla summalla tuomaan ryhmään boheemiutta ja kirjoittamaan Espoon tarina näytelmäksi. Palkkauksen hoitavat hieman pihallaolevan oloinen kaupunginjohtaja Kari Happonen (Martti Suosalo) sekä hänen tehokas ja ylimaallisen asiallinen sihteerinsä Ilona Koski (Henna Hakkarainen).

Brändiryhmän toiminta tökkii eikä konsensusta mihinkään tunnu löytyvän, Espoon tarinakin pakoilee. Näytelmäkirjailija yrittää saada ryhmän heittäytymään ja onnistuukin aikaansaamaan kavalkadin lauluesityksiä, jotka johdattavat asioita sivuraiteille. Itseäni viehätti ryhmäläisistä eniten Keijo Sevón, Aalto-yliopiston puurakentamisen professori (mainio Raimo Grönberg), joka yrittää tuoda ryhmään konkretiaa päätyen kuitenkin fraktaaleihin. Ria Kataja ja Tommi Korpela ovat dynaaminen taistelupari, joiden välillä leiskuvat niin argumentit kuin viehätyskin, Petri Huhtala puolestaan liputtaa kaikkien Blues-fanien puolesta it-yrittäjänä ja paantumattomana urheilumiehenä.

Näytelmän puolesta on heti sanottava, että se osaa nauraa Espoolle ja ilmeisesti myös espoolaiset itselleen. Tai ainakin oletan yleisön joukossa olleen paljon paikallisia. Itse kuulun poismuuttajiin, mutta löysin kyllä sisältäni pienen ylpeän espoolaisen (niin että anteeksi vain, ei se Matinkylä ole niin rupuinen kuin ymmärtää annettiin). Huumori syntyy vakavuudesta, täysin asialleen omistautuneista poliitikoista, joiden ilmekään ei värähdä kun suu suoltaa käsittämätöntä poliittista jargonia metrikaupalla.

Eniten kiitosta minulta saa hieno lavaratkaisu. Katsomo ympäröi näyttämöä ja näyttelijät sukkuloivat hienosti esittäen tasapuolisesti molemmille puolille ilman että se näyttää hassulta pyörimiseltä. Lava itsessään muuntuu jos jonkinlaiseksi asetelmaksi pyörällisten pöytien ja tuolien avulla, mukana rullailee myös henkilöluettelossa mainittu Robo, 3D-mallinnettu puurakenne joka esittää itseään.

Kuva: Stefan Bremer

Brändiryhmän toimintaa, tai toimimattomuutta, on ilo seurata, mutta välillä olo on hieman hämmentynyt. Lavalla tapahtuu jos jotakin, mutta harva asia johtaa mihinkään. Ehkä se on tarkoituskin. Ehkä on tarkoitus, että katsoja löytää itsestään ja ympäristöstään espoolaisen identiteetin, Espoon tarinan. Lopetus oli kyllä hieno, että kiitos ja kumarrus siitä.

Esitys on varsin pitkä, väliaikoineen noin 3 tuntia 15 minuuttia, joten istumalihaksia tarvitaan. Näytelmä kyllä jaksaa kannatella, mutta se vaatii keskittymistä ja jos takana on liian vähän nukuttuja yötä tuppaa loppuvaiheessa keskittyminen herpaantumaan. Onneksi lavalla tapahtuu koko ajan eikä staattisia hetkiä ole. Näyttelijät hoitavat roolinsa rautaisella ammattitaidolla ja suorituksille ei voi kuin aplodeerata.
Esitystalous 2 ei ehkä viehättänyt yhtä paljon kuin edeltäjänsä, mutta rullasi kuitenkin mainiosti. Lavan käyttö oli monipuolista ja näyttelijät mainioita, yleisön osallistaminen gallup-lapuilla hauska idea.

Kurkkaa myös Teatterikärpäsen puraisuja -blogin teksti, jossa annettiin esitykselle täydet viisi tähteä.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Kotilo vs. etana

Janos Honkosen Kaiken yllä etana (Osuuskumma, 2013) tupsahti eräänä päivänä sähköpostiini. Saatekirje kuulosti kiinnostavalta ja koska olen nyt vihdoin saanut haltuuni lukulaitteen latasin kirjan tyytyväisenä langoille ja lähdin naputtelemaan eteenpäin. Kotimaista spefiä, kyllä kiitos.

Pilvenpiirtäjän huipun ympärille kiertynyt massiivinen etana pimensi auringon taakseen. Taivas sen taustalla oli huimaavan korkea holvi, jota peittivät hopeiset ja kellertävät harsopilvet. Etanan massiiviset silmät kääntyivät hitaasti, kumpikin eri suuntaan. Sen pitkulaiset pupillit muistuttivat mustaa suoraa helminauhaa, joka oli paksuimmillaan keskell ja kapeli ylä- ja alasuuntaan. Toinen silmistä taittoi pilvien välistä pilkottavan auringon säteitä kuin valonheitin, toinen tuijotti kohti maata kuin etsien jotain. 

Arre uupuu virkamiehen työssään. Kopiokone hurisee vieressä ja paperit vilisevät silmissä. Turvaluokitusten määrä on käsittämätön. Kirjan maailma on pirstaleinen ja jopa pelottava. Ihmisiä katoaa, rakennukset vaihtavat paikkaa, näköalat ikkunoista muuttuvat. Paikkoihin, joissa ennen kävi, ei ole enää. Byrokratian rattaat pyörivät omaa tahtiaan ja ihmiset jäävät jalkoihin, jos eivät pysy kyydissä mukana. Poliisia pelätään.

Todellisuuden raja hämärtyy ja väsymys vilkkuu luomien takana. Arren sumuiseen mielenmaisemaan on hieman uupuneena helppo upota, ärsykkeitä on liikaa ja unta saa vain alkoholin avulla. Maailma ympärillä kuitenkin muuttuu ja siihen ei voi olla reagoimatta: uusia kieliä alkaa mystisesti ilmestyä käyttöön, ystävät eivät ymmärrä toisiaan, katoamisten määrä lisääntyy. Jopa lähipiirissä.

Honkosen luoma maailma on kaoottisuudessaan hämmentävän kiinnostava. Lukija heitetään kaiken sekaan sen kummempia selittelemättä, mikä oli itselleni hieman vaikea nieltävä. Koin olevani eksyksissä ja jäin pohtimaan kaikkea sitä uutta ja kummallista, jota minulle ei selitetty. Mitä uwauwat ovat, voisinko saada tästä biologin lausunnon (vaikka kirjailija totesikin häntä kirjamessuilla häiritessäni että kyseessä onkin enemmän psyko- kuin biologia)? Miksi etanat (siis kotilot)? Ja miten tähän on päädytty?

Tarina etenee kuumeisesti, erityisesti lopussa hengitin ja hyperventiloin samaan tahtiin. Maailmanmuutoksen lisäksi suurennuslasin alle joutuvat ihmissuhteet ja elämänhallinta. Onko elämä elämisen arvoista, jos elät vain työllesi, et saa unta ja havaintosi maailmasta ovat sumukerroksen peitossa?

Niistä etanoista muuten. Tiedän, että tämä on varmaan henkilökohtainen piikki lihassani, mutta miksi niitä etanoita ei voi kutsua kotiloiksi, kun selvästi kirjailija tietää (--että tutkijat olivat havainnoineet erehdyksessä eri etanoita - tai kotiloita, joiksi asiantuntijat sitkeästi jaksoivat otuksia nimittää.) että kyseessä ovat kotilot ja kun se kannessakin näkyy. Ehkä se on sanana esteettisempi, etana. Mutta minua se risoi.

Joka tapauksessa Kaiken yllä etana on kaikessa sirpaleisuudessaan kiinnostava luettava. Taustatietoja olisin lukenut mielelläni lisää, nyt koen prosessointini jäävän keskeneräiseksi, mutta luin kirjan kiinnostuksella loppuun asti. Tai sitten luen kirjan uudelleen, kuten tein Fraktaaliruhtinaan kanssa ja tiedon ovet avautuvat minulle rämähtäen.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantamolle.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana
Osuuskumma, 2013. 216 s.
Kansi: Heli Hintikka

Messupäivä II, lapaset käsissä

Tämä lienee sitä messupöhinää.

Pyyhälsin toiseen messupäivään suoraan töistä, meillä oli nimittäin tänään lauantaikoulupäivä. Messuhulinassa vaelsin siis silmät ristissä.

Ajattelin mennä vielä kurkkimaan Vantaan Antikvariaattien kahden euron runsauden sarvea, mutta hiihdettyäni pöytien välissä muutaman minuutin totesin että minulla on jo kirja ja lähdin kohti väljempiä maisemia.

Saavuin täydellisesti Kallion lukion pyörittämälle Kirjakallio-lavalle, sillä ohjelmasta näin että sinnehän kapuaa kohta nuoruudensuosikkini Eoin Colfer, siis se Artemis Fowlien kirjoittaja jos ette tiedä. Kuuntelin siinä ihmismassassa sitten hetken tätä äärimmäisen sympaattista irlantilaista herraa, joka kertoi hauskoja anekdootteja. Pitäisi lukea Fowlit uudestaan ja aloittaa pian juuri kirjastosta noutamani Reluctant Assassin.

Osuuskumman ständillä kävin koputtelemassa esikoiskirjailija Janos Honkosta olkapäälle ja kiittämässä Kaiken yllä etana -teoksesta. Siitä blogissa myöhemmin lisää, mutta sanotaan että opus oli oikein mainio ja vaatinee vielä toisen lukukerran jossain vaiheessa. Tässä välissä verensokeri laski, päätin hakeaa ruokaa ja päädyin ostamaan viisi jättikokoista pullaa. Söin niistä yhden.

Päivän viimeisenä kiekauksena hiihtelin pressitiloihin, jonka auditoriossa Atena-kustannus ystävällisesti järjesti kirjabloggaajille tapaamisen Pasi Ilmari Jääskeläisen kanssa. Näin maagisen realismin ja herran kirjojen ystävänä ei tapahtumaa tietenkään voinut jättää välistä.

Kivasti siellä sitten jutusteltiin kirjan tekoon liittyvistä sattumuksista, kirjabloggaamisesta, blogeista yleensä ja muusta mukavasta kustannustoimittajan johdolla. Tunnelma oli oikein leppoisa, kirjabloggaajia oli paikalla muutamia kymmeniä ja tapahtuma alkoi villisti tarjoilupöydän romahtamisella. Siivoojan reaktio oli ottaa tilanteesta kännykkäkuva.

Kiitoksia Atenalle messulipusta, terkut kaikille teille kanssabloggaajille jotka näin ja nyt minä menen nukkumaan!

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Birgitalle viedään myös tulppaaneja.

Pää kaipasi lepoa, Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle (Minerva, 2013) saapui hätiin. Kirja on hauska, lämminhenkinen ja kaiken lisäksi fiksu. Lähes täydellistä luettavaa.

Teki mieli vastata, että sitä minä itsekin ihmettelen, mutta hymyilin vain. Kun on pienenä opetettu, että vanhempia pitää kunnioittaa, sitä sietää hyvinkin erikoista käytöstä. Jos kuka tahansa ikäiseni kohtelisi minua samanlaisella penseydellä ja ylenkatseella kuin suurin osa vanhuksista, en todellakaan hymyilisi vastaan vaan kertoisin taatusti mitä mieltä olen. Onneksi ihmiset muuttuivat epäystävällisiksi vasta eläkkeellä. Ilmeisesti on vanhusten selviytymisen kannalta elintärkeää, että lapsiin iskostetaan kunnioitus vanhuutta kohtaan, sillä ilman sen ehdollistumista selkärankaan olisi hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi auttaa ainuttakaan vittuilevaa kääkkää.

Äitien soitot voivat joskus koitua kohtalokkaaksi. Miska passitetaan viemään kukkia kaukaisella sukulaiselle hoitokotiin. Satunnaisesta kohtaamisesta nuoren velton opiskelijan ja kiukkuisen vanhuksen välillä syttyy kipinä, joka alkaa vähitellen kehittyä hyötysuhteeksi, tai ystävyydeksi, joksikin. Vähintäänkin se on sitä, että Miska alkaa kuljettaa hoitokotiin mitä erilaisimmin tavoin naamioitua pilveä.

Tarinan taustalla huitelevat kämppis Ville ja Manalan Portto, Torremolinoksesta huonojen yhteyksien päästä soitteleva äiti ("Tuodaan sitten taas englanninlakritsaa, jotka jäävät syömättä."), glamöröösi herra Kurttu sekä muut hoitokodin asukkaat, joista tyylikkäässä pappatakissaan rullaileva Heikki on ehdoton suosikkini. Menoa ja meininkiä siis riittää, tosin kerrottuna saamattoman nuoren miehen suulla.

Tiuraniemi on todella hauska, kuten jo sanoin. Hymyilin, hihitin ja nauroin kirjaa lukiessani. Huumori on vaikea laji, etenkin niin että se naurattaisi lukiessa. Tiuraniemi osaa olla terävä, viljellä Miskan suuhun sopivia populaarikulttuurisia viittauksia ja tasoittaa tietä huvittavuudelle osaamalla olla myös vakava ja viisas. Huumorin alta esitetään ajatuksia vanhustenhoidon tilasta ja asenteista, herätetään ajatuksia.

Jopa flegmaattinen ja oikeastaan aika ärsyttävä Miska onnistui saamaan minulta sympatiaa. Vaikka takamus olisi kaivannut potkuja, en osannut olla pitämättä hänestä edes hiukan. Myös pippurinen suomenruotsalainen Birgitta huvitti ja samalla herätti myötätuntoa, vaikka elämässä tehdyt ratkaisut eivät sellaisia olisikaan että ne allekirjoittaisin. He myös muodostavat mainion parivaljakon.

Kukkia Birgitalle oli tällä hetkellä minulle mitä mainioin lukukokemus. Kieli rullasi, tarina kulki, henkilöt olivat kiinnostavia ja lukeminen tuntui hyvältä. Ja nauratti. Kiitos.

Valitsin sattumoisin saman lainauksen kuin Taika ja Liinan teksti sai minut nostamaan kirjan sijaa lukupinossa.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Minerva, 2013. 256 s.
Kansi: Taittopalvelu Yliveto

Käpälästä lähti, messuilla

Ehdin tänään juoksennella töiden jälkeen Kirjamessuille. Totesin varustautuneeni luokattoman huonosti. Meinasin unohtaa ottaa mukaan juomista (tämä korjaantui kun ratikan lähtöön olikin 10 minuuttia ja kauppa vieressä), takki ei mahtunut narikkaan (joten kannoin sitä hankalasti muovikassissa) ja muutenkin unohdin ottaa mukaan kangaskasseja joita ostoksia olisi ollut mukavampi kantaa. Ja kaiken lisäksi kamera jäi kotiin, joten otin huonoja kuvia kännykällä. Selvisin kuitenkin.

Näin ensinnäkin homma lähti melkoisen lapasesta. Minun ei ollut tarkoitus ostaa juuri mitään, miehelle piti yhtä kirjaa etsiä divariosastolta. No, toisin kävi. Mukaan tarttui tuo yläkuvassa näkynyt kirjapino ja rahaa paloi mutta kerrankos sitä ja minulla on muutenkin kohta synttärit. Ja kaikkiin hankintoihin olen tyytyväinen.

Ensimmäisenä, tosi fiksusti, nappasin mukaani Craig Thompsonin Habibin (Like, 2012) jota myytiin Otavan pisteellä vaivaiseen kympin hintaan. Järkäleen roudaaminen alkoi hieman tuntua, etenkin kun tungin sen takin samaan kassiin, mutta uskon sen kannattaneen.

Kahden maissa eksyin Mika Waltari -lavalle kuuntelemaan Hannu Rajaniemeä, jonka molemmista kirjoista olen pitänyt kovasti (olen tällä hetkellä viehättynyt näemmä kirjoihin, joista tajuan vain vähän). Mike Pohjola kyseli mukavia ja lavalla juteltiin muun muassa kirjojen suhteesta mestarivaras Arsene Lupiniin ja tarinoista tarinoiden sisällä. Molempien opusten hankinta on ollut listalla jo pitkään, joten pingoin haastattelun jälkeen Gummeruksen pisteelle ja ostin molemmat, kerrankos sitä. Kävin myös vähän fanityttöilemässä, sain omistuksen Fraktaaliruhtinaaseen. Että kiitoksia vain herra kirjailijalle!

Poukkoilin vielä ympäriinsä pitkin messuhallia, kaivelin antikvariaattipuolta (en oikein etsinyt mitään, joten mitään ei juuri löytynytkään) ja lopulta päädyin Ylen lavan eteen kuuntelemaan Hannan ja Katjan haastattelua kirjablogeista ja Rivien välissä -kirjasta. Fiksuja puhuivat, nuo kollegat, ja haastattelusta jäi kiva fiilis.

Viimeisenä ponnistuksena kävin hankkimassa Osuuskummalta (jotka muuten hengailevat Robustoksen pisteellä!) tuoreehkon Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologian. Juuri sain luettua sen edellisen, mainio oli, ja nälkä kasvoi syödessä. 

Ovella vielä ennen lähtöä piipahdin uudelleen Otavan pisteelle, sorruin pienen harkinnan jälkeen hankkimaan haaveilemani Lasse J. Laineen Suomen luonto - tunnistusoppaan (Otava, 2013) ja bongasin viime hetkellä nuorten hyllystä Siri Kolun Pelko ihmisessä -nuortenkirjan (Otava, 2013) josta kiinnostuin Finnconissa. 

Että huhhuh ja kiitoksia. Lauantaina palaan vielä messuhalliin, mutta en kyllä osta mitään. Tai ehkä divariosastolta. Ei, en osta. No, katsotaan. Mukavia messupäiviä kaikille!

Jonathan Carroll: Voice of Our Shadow

Veimme Joen syntymäpäiväjäätelölle Mariahilfer Strassen puljuun, aivan kuten kirjassakin.

Wienin matkalukemiseksi oli ehdottomasti saatava se viimeinen lukematon Jonathan Carrollin kaupunkiin sijoittuva teos, Voice of Our Shadow (Gollancz, 2002; alunperin julkaistu 1983). Aloittelin kirjaa lentokoneessa ja bongailin siinä esiintyneitä paikallisia kohteita reissun mittaan reittiemme varsilta.

There are cafés where you can sit all morning over one cup of wonderful coffee and read a book without anyone ever disturbing you. Small, smelly movie theaters with wooden seats, where a couple of sad-looking models put on a "live" fashion show for you before the feature goes on. I had a favourite gasthaus where the waiter brought dogs water in a white porcelain bowl with the name of the restaurant on the side.

Joseph on tavallisen oloinen mies, kirjailija, jonka novellin pohjalta päädytään tekemään kuuluisuuteen nouseva näytelmä. Vaikka näytelmällä ei tunnu olevan tekstin kanssa mitään tekemistä, saa nuorukainen sen verran rojalteja että pääsee muuttamaan Wieniin. Kaupungissa Joe tapaa kiehtovan pariskunnan, Paul ja India Taten, elokuvateatterissa. Kolmikon ystävyys syvenee, kunnes vähitellen elämää alkavat varjostaa pelko ja ahdistus. Joen menneisyys ei jätä hänen ajatuksiaan rauhaan ja reaalimaailman rajat alkavat häilyä.

Voice of Our Shadow pohtii paljon hyvyyttä ja pahuutta, ihmisten tekojen seurauksia. Mitä tapahtuu, jos aiheuttaa toisen henkilön kuoleman? Voiko asiasta päästää koskaan irti saati sitten päästääkö asia sinusta? Carroll osaa loistavasti loihtia silmien eteen kammottavia kohtauksia, jotka jäävät hyvällä tavalla kallonpohjaan kummittelemaan.

Näin suoraan sanottuna Voice of Our Shadow ei kuitenkaan noussut Carroll-suosikkieni joukkoon. Tarinaa oli mielenkiintoista lukea paikan päällä Wienissä, mutta viehätys perustuikin lähinnä siihen sillä kaupunkia kuvataan kirjassa kauniisti ja kiehtovasti. Periaatteessa muutkin elementit olivat kunnossa, kauhu kipristeli varpaita ja silti jotain jäi puuttumaan. Homma lässähti jotenkin kasaan ja nostatus ei saanut arvoistansa lopetusta vaan aiheutti lähinnä hämmennystä.

En aio silti hylätä rakasta kirjailijaani, vaan laitan toivoni seuraavaan luettavaan teokseen. Ehkä se taas muistuttaa minua siitä, miksi Carroll on niin mainio tarinankertoja.

(ja ehkä se oli ihan hyväkin, että kirja oli vähän nihkeää luettavaa, olisin muuten ollut aika vaitonaista matkaseuraa)

Jonathan Carroll : Voice of Our Shadow
Gollancz, 2002. Alkup. julkaistu 1983. 208 s.
Kansi: John Ashberyn maalaus

Lavalta: Nainen ja karhu (KokoTeatteri)

Kuva: Octavian Bâlea

Seinustalla vilkkuvat hypnoottiset jouluvalot, sekainen vaatekasa vetää katseen puoleensa. Mielenmaisema on rikkinäinen. Keski-ikäinen nainen purkaa elämäänsä, suruaan ja iloaan katsojille. Puhuu kusiselle karhulle joka ei kuitenkaan vastaa. Nainen, joka tahtoo elää.

Salla Kozma esittää naista hypnoottisesti. Hän huutaa ja puhuu hiljaa, hymyilee ja on uhkaava. Väkivaltainenkin, jopa ahdistava. Esitys tulee lähelle, tila on pieni ja tuntuu muuttuvan koko ajan pienemmäksi. Teksti on Kristian Smedsin, samoin osa ohjauksesta. Toisena ohjaajana on toiminut Marjo-Riikka Mäkelä.

Mies sanoi, että harvoin on tuntenut itsensä teatterissa yhtä uhatuksi. Näyttämöllä oleva nainen tuntuu epästabiililta ja uskottavalta, sellaiselta että ei ole aivan varma mitä seuraavaksi voi tapahtua. Näyttämön ovikin on väärällä puolella huonetta, pois ei uskalla lähteä.

Ei sillä, että esityksestä haluaisi lähteä pois. Vaikka olo on välillä vaivaantunut ja toisinaan hieman pelokas ei silti halua poistua. Haluaa tietää mitä tapahtuu, mitä seuraavaksi, kuka joutuu syntipukiksi, kenet armahdetaan.

Poistun esityksestä hämmentyneenä. En voi sanoa varsinaisesti nauttineeni, olo on kuin puulla päähän lyöty, mutta en voi väittää myöskään olevani yllättynyt. Jotain tällaista, tai jotain sinne päin, odotinkin. Lopputulema on vaikuttunut ja sekava. En suosittele herkkänahkaisille, mutta ehkä heille jotka haluavat kokea jotain.

Nainen ja karhu on European Theatre Collectiven, KokoTeatterin, Smeds Ensemblen ja Los Angeles Cjekhov Studio Internationalin yhteisproduktio.

Kiitokset kutsusta European Theatre Collectivelle.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaan esikoisteos Nainen katolla (Kaiku Books, 2013) herätti luonnollisesti kiinnostusta niin mediassa kuin laulajattaren faneissakin. Itse pidän Vilkkumaan kappaleista, mutta romaaniin suhtauduin lähtökohtaisesti hieman epäillen: mahtaako sanoitustaito yltää myös kokopitkän kirjan kirjoittamiseen? Readberry tarjosi sitten lukuoikeutta kirjaan ja totesin, että kokeillaanpa nyt sitten että miltä maittaa.

Natiivit sanoo "seinäjokinen" eikä "seinäjokelainen", mitä vittua? Musta on ihan perseestä että jotkut vaan päättää että "me sanotaan seinäjokinen", ja sitten siihen ei ole muka kellään mitään sanomista. Tai että joku ryhmä voi päättää että "me sanotaan viintä", kun pitäis sanoa "viiniä", ja sit ne vaan häpeämättömästi sanoo niin vaikka se on väärin.  

Pop-tähden uraa aikanaan yrittänyt Silja pyörittää samanaikaisesti kotia, hoitaa lapsia ja vastailee Lasten Säätiön puhelimeen kun mies huitelee noususuhdanteessa olevan firmansa kokkareissa. Parikymppinen Linda reissaa ympäri Suomea stand-up-poppoon kanssa ja kirjoittelee gonzo-tyylisiä juttuja hieman hajanaisen oloiseen Parsa-lehteen. Molemmat päätyvät kirjoittamisen kurssille, jota vetää elämäänsä kyllästyneen oloinen, totuutta etsivä Ville. Taustalla häärii vielä juorutoimittaja Leila Hakkarainen.

Nainen katolla pureutuu hahmojensa suulla moniin yhteiskunnan ongelmiin ja kummallisiin kohtiin. Kovaan ääneen pohditaan esimerkiksi parisuhteita, facebookin käyttöä, juorulehtien maailmaa, henkistymisen ihannointia ja keskustelupalstoja. Samalla kirjoitetaan fiktiota, juodaan kuohuviiniä, huudetaan rivouksia ja käydään vieraissa.

Readberryn kommenteissa pohdittiin useampaan otteeseen, että Nainen katolla tuntuu sukupolviromaanilta. Se on ihan mahdollista, mutta itse taidan olla nimenomaan sitä väärää sukupolvea. Omaa ikääni lähinnä oli kirjan stand-up-koomikko ja journalistinakin esiintyvä Linda, joka ei alun nimitaivutus- ja facebook-pohdintojen jälkeen onnistunut herättämään minussa paljoakaan samaistumisen tunnetta.

Myöhemmin uusi marenkitaikina paistuu uunissa, lapset halailevat toisiaan ja ovat suloisempia kuin mikään koskaan maailmassa. Pitäisi olla täydellisistä täydellisintä, kaikkien unelmien täyttymys olla kotona näiden kanssa, Silja ajattelee. Mutta joku tyhjyys, harmaus, ahdistus täyttää silti suuren osan päivää.

Vilkkumaan teksti rullasi eteenpäin aikamoisella raivokkuudella. Tekstiä oli nopea lukea ja pienissä paloissa nautittuna jatkuva tykitys ei ehtinyt puuduttaa. Loppupeleissä tarina ei kuitenkaan jaksanut kantaa minua ihastukseen asti, vaan lukukokemus jäi ihan ok:n tasolle. Uskon Vilkkumaan kirjan kuitenkin löytävän lukijakuntansa, sillä itse tekstissä ja tarinassa ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa.

Suosittelen lukemaan myös lukiessaan nauraneen Kristan tekstin, niin saatte kirjasta myös toisenlaisen mielipiteen.

***

Pienenä sanasena vielä Readberrystä se, että ohjelma toimii kivasti ja jaksoin nakutella koko kirjan läpi läppärin ruudulta. Yksi "sivu" mahtui näytölle mukavasti ja luettava tuntui etenevän sopivan rivakasti. Jos jossain vaiheessa Readberryyn saisi vielä jonkin asetuksen, että kirjoja ja juttuja voisi lukea myös Nookilla niin sitten olisin superonnellinen.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla
Kaiku Books, 2013. 334 s.
Kansi: Joel Melasniemi

Lavalta: Pysy hengissä vielä tämä päivä (Kansallisteatteri)

Kuva: Jouko Siro/Kansallisteatteri

Pysy hengissä vielä tämä päivä oli yksi niistä tämän syksyn esityksistä, jotka ehdottomasti halusin nähdä. Kansallisteatterin ja IRTI-ryhmän yhteistyössä toteuttama projekti käsittelee mielenterveyspalveluiden tilaa Suomessa, sitä miten rahoituksen vähentämisestä kärsivät niin potilaat kuin henkilökuntakin. Sitä, että tämänhetkisten tilastojen mukaan noin 40% suomalaisista on jonkinlainen mielenterveysongelma. Onko sinulla jo diagnoosi? kysyy jo näytelmän mainoskin.

Kun tällaista esitystä katsoo oltuaan ensin viisi päivää matkalla ja tultuaan samana päivänä koneella takaisin Suomeen, on takki melkoisen tyhjä. Olen silti tyytyväinen, että menin katsomaan. Pysy hengissä vielä tämä päivä puhuu tärkeästä asiasta monipuolisesti ja asiallisesti käyttäen absurdia huumoria tehokeinonaan. Esitys ravistelee, puhuttelee ja saa toivomaan, että joku jolla on asian suhteen vääntövoimaa näkisi tämän.

Modesty (Jessica Grabowsky) on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja pyrkii yliopistoon. Yhtäkkiä henki ei enää kulje, hissin jumittuessa paniikkikohtaus iskee, elokuvateatteriinkaan ei voi mennä. Sairaalasta sanotaan, että ihan hyvältähän sä näytät, koita vähän nukkua, ota tuosta unilääkkeitä. Mitä tapahtuu, jos sairaus ei lähdekään pois? Miksi kukaan ei voi kertoa, minä päivänä kaikki tuntuisi paremmalta?

On myös äiti, joka on huolesta suunniltaan ja pelkää. Lääkäreitä, jotka eivät saa unta ja joutuvat lähettämään kotiin sen joka tänään voi parhaiten. Sairaanhoitajia, joilla ei ole jaksamista tai vastauksia kysymyksiin. Muita potilaita, jotka valitsevat mieluummin pillerit kuin siteen. Innovaattoreita, jotka haluavat ennaltaehkäistä sairautta. Perheitä, joissa voidaan huonosti. Sanoja, joita ei osata ja uskalleta lausua.

Kuva: Jouko Siro/Kansallisteatteri

Vaikka koko näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä nousi itselleni eniten esiin Harri Nousiainen lukuisine roolineen. Astmaattisesta nuorukaisesta siirrytään hienosti lasittuneella katseella tuijottavaan lääkäriin ja hämmentyneeseen potilaaseen. Seppo Pääkkönen puolestaan esittää vakuuttavasti niin väsynyttä lääkäriä kuin hämmentynyttä aviomiestäkin. Harriet Abrahamsson on uskottava äiti ja käsittämätön sairaanhoitaja. Kirsti Kuosmanen tekee hienon työn sairaanhoitaja Eevana, joka kaipaa oikeita ratkaisuja.

Pysy hengissä vielä tämä päivä herättänee jokaisessa katsojassa jonkinlaisen tunnetilan. Moni on varmasti itse kuullut lääkärin sanovan että liikunta on hei sitten tosi tärkeetä ja onhan se nyt terveellisempääkin käyttää portaita tai nähnyt läheisen, perheenjäsenen tai ystävän, kamppailevan samojen ongelmien kanssa. Näytelmä on hieno puheenvuoro mielenterveyspalvelujen tärkeydestä, tai ehkä kuitenkin siitä kuinka tärkeää on kuunnella.

Lähtökohtaisesti liput on myyty esityskaudelta loppuun, mutta peruutuksia kannattaa ehdottomasti kysellä Kansallisteatterilta.

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale

Itse savustettua Itämeren kalaa biologian kenttäkurssilla.

Emma Karin ja Kukkan Rannan kirjoittama Kalavale (Into, 2012) alkoi kiinnostaa, kun kuulin kirjasta Runokuun Tietokirjaraadissa. Kirja kertoo kalakantojen romahduksesta, riistokalastuksesta ja merien huonosta tilasta niin omassa Itämeressämme kuin Länsi-Afrikan rannikolla.

Vielä paremmin kuin Kymijoen kosket, vaari tuntee siihen rakennetut padot ja osaa nimetä jokaisen jätevetensä jokeen päästäneen tehtaan. Hän muistaa, minkä vuoden keväänä joen vesi samentui ja kuinka eräänä kesäisenä aamuna ruskean veden pinnan peitti paksu lipeävaahto. Hän tietää, miten vesivoimalan turbiini ruhjoo lohen, joka yrittää uida padon toiselle puolelle. Vaari osaa kuvailla elävästi, miten joen pohjalla mädäntyvästä hiokkeesta vapautuva rikkivety tappaa kaiken elävän. Hän on nähnyt kuituliejun pilaamat kutupaikat ja saastuneen veden tuhoamat mätimunat. Kymijoella kalastanut tietää, miltä kuoleva joki haisee.

Teos alkaa henkilökohtaisella otteella. Karin isoisä elätti itsensä kalastamalla, kunnes lohta ei enää ollut. Kuteminen Kymijoessa ei enää onnistunut ja jos kalaa halusi, oli lähdettävä kauas merelle. Kustannukset ja tulot eivät kohdanneet. Vähitellen liikutaan yksityisestä yleiseen, puhutaan kalastuskiintiöistä, poliittisista päätöksistä, turskasodista ja väärennetyistä kalastustodistuksista. Laitonta kalastusta tapahtuu jatkuvasti ja kuoleva sivusaalis jää mereen kellumaan upotakseen lopulta pohjaan aiheuttaen rehevöitymistä.

Eurooppa kurkottaa myös kohti Länsi-Afrikan rannikkoa, jossa kalaa vielä on toisin kuin omilla merillä. Tai oli ainakin aiemmin, sillä suuret kalastuskiintiöt tuntuvat verottavan paikallisia kalakantoja turhan rankasti. Samalla suuret troolarit vievät elinkeinon paikallisilta kalastajilta aiheuttaen laitonta siirtolaisuutta uusien elinkeinojen pariin.

Kalavale tuo mieleen Ryhmäteatterin Eduskunta-esitykset. Tietoa on kerätty paljon ja eri lähteistä, nimiä tiputellaan niin hyvässä kuin pahassa ja informaatio tuodaan esille suorin sanankääntein. Teksti ja kuvat ovat tarkoituksellisen provosoivia: lähes koko sivun kuvissa näytetään kuolevia kaloja ja köyhyydestä kärsiviä länsiafrikkalaisia. Merten hyvinvoinnin ja ihmisten elinkeinojen menetyksen lisäksi puututaan myös kalojen kohteluun: tutkimusten mukaan myös kalat tuntevat kipua, mutta kaloihin samaistuminen on ihmiselle vaikeaa. Surkuttelun makua ei kuitenkaan itselleni jäänyt.

Tietokirjaraadissa kirjaa muistaakseni moitittiin sekä huolimattomasta oikoluvusta että ympäristöjärjestöjen julkaisujen käyttämistä lähteenä. Itse löysin kirjasta muutaman kirjoitusvirheen, en tiedä olisinko huomannut ellei maininta olisi kummitellut päässäni. Lähteistä puolestaan muistaakseni yksi oli Greenpeacen julkaisema, muutama WWF:n ja nämäkin julkaisut vaikuttivat asiallisilta kuten koko lähdeluettelo muutenkin. Toki kirjassa on ns. propagandan makua kuten jo mainitsin, mutta tällaisessa kirjatyypissä se kuulunee asiaan. Tarkoituksena on kuitenkin lisätä tietoisuutta ja herättää ajatuksia, sellaisen tekeminen on hankalaa jos teksti on tasapaksua ja tieteellistä.

Opus tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta kaloista, merien tilasta ja siitä, miten itse voisi asiaan vaikuttaa. Kaikkea ei toki tarvitse purematta niellä. Itse pidin kirjasta kovasti tarkoitushakuisuudesta huolimatta ja helppolukuinen teksti teki siitä miellyttävän lukea, vaikka aihe vakava onkin.

Kirjan facebook-sivu pyörii edelleen ja jakaa aiheeseen liittyviä uutisia jatkuvalla syötöllä. Jos asia kiinnostaa, kannattaa sivulla pistäytyä.

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale (tyhjenevä meri ja ihmiset sen rannalla)
Into, 2012. 112 s.
Kansi: Shutterstock photos

Lavalta: Jäniksen vuosi (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Arto Paasilinnan romaaniin perustuva ja Esa Leskisen ohjaama Jäniksen vuosi oli Ryhmäteatterin syksyn toinen ensi-ilta. Helsinginkadun näyttämöllä esitettävästä näytelmästä luvataan, että se on inhimillinen komedia. Itse istuin katsomoon odottaen huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä.

Aivan liikaa töitä paiskiva Vatanen (Robin Svartström) passitetaan turhanoloiselle kurssille jonnekin päin Suomea. Lääkehuuruisella ajomatkallaan hän törmää Jänikseen (Anna-Riikka Rajanen, joka sopii rooliin kuin nakutettu), jonka loukkaantumista Vatanen ei voi jättää huomiotta. Jänis lähtee datanomin matkaan ja lopulta kaksikon välille alkaa sukeutua ystävyys ja jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, miten nisäkkäät voisivat elää sovussa keskenään.

Taisto Oksanen, Juha Pulli ja Minna Suuronen tekevät huikean työn vaihtaessaan Vatasen ja Jäniksen tarinan taustalla lennossa roolista toiseen. Mieleen jäivät erityisesti eri karaokebaarien kantapeikot sekä Pullin käsittämättömän pelottava konsultti. Mies äänesti ärsyttäväksi hahmoksi oivallista Korppia (myös Pulli). Tarina liikkuu ensimmäisen puoliajan vauhdikkaasti eteenpäin, toisella puoliskolla keskitytään enemmän miettimiseen.

Näytelmässä käytetään paljon live-videota ja hyödynnetään sen mahdollisuuksia hienosti. Lavan takahuone muuttuu silmänräpäyksessä hotellihuoneesta vankilaksi tai olohuoneen sohvaksi. Onnistunut toteutus vaatii skarppausta. Mies kehui kovasti toteutuksen kunnianhimoisuutta ja näyttelijöiden ja kuvaajan huikeaa yhteispeliä. Nostan hattua (tai korvia) kamerankäyttäjälle, Viivi Kuusimäelle.

Kuva: Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Mainittakoon myös näytelmän lauluosuudet kiitoksin, erityisesti Anna-Riikka Rajasen osalta. Erityisesti kahteen kertaan kuultava Tuomittuna kulkemaan on kaunis ja karvojen pystyynnousua aiheuttava kappale.

Luulin vielä näytelmää katsomaan mennessäni lukeneeni Paasilinnan alkuperäisteoksen, mutta näytelmän kuluessa tuli toisiin aatoksiin. Ilmeisesti olen ainoastaan lukenut kirjasta, mutten itse kirjaa. Täytynee laittaa lukujonoon. Mies kommentoi näytelmän olevan varsin löyhä adaptaatio, vaikka perusteemat samoja olivatkin.

Loppujen lopuksi näytelmä herätti ajatuksia elämäntavoista ja nykyajan maailman kaoottisuudesta. Yritysmaailma vaatii työntekijöiltään jatkuvasti lisää paukkuja ja mielenterveyshoidon resurssit ovat riittämättömät. Ryhmiksen tapaan yhteiskuntakritiikkiä riitti, joskus ehkä hieman päälleliimatustikin, mutta kokonaisuudessaan paketti pysyi hyvin kasassa.

Mies myös totesi Esa Leskisen tajunneen jotain perustavanlaatuista siitä, miten teatterilla voi tehdä asioita, jotka elokuvan keinoin ovat mahdottomia. Kuten vaikka sen, että lavalla voi paistaa lettuja ja esityksen jälkeen allekirjoittanut nykii siippaansa hihasta kysyen, että voitaisko tehdä lettuja huomenna. Tehtiin, oli hyvää.

Kokonaisuudessaan Jäniksen vuosi oli oikein mainio, vaikka pidinkin ensimmäisestä puoliajasta ehkä hitusen enemmän. Erityisplussat tällä kertaa katsomoon mennessä tarjoilluista porkkanoista sekä porkkanakakusta (oli hyvää).

Tämän kuvan otin ihan itse huonolla kännykkäkameralla.

Kupista: Brooklyn Café

Pitkästä aikaa kahvia! Minun piti oikeastaan aloittaa syyslomani käymällä aivan toisessa kahvilassa, mutta koska suunnistustaitoni päättivät jäädä lomalle samaan aikaan kävelin oikean kadun ohi autuaasti ja huomasin yllättäen olevani Viiskulmassa. Kahvihampaan kolotukseen toi onneksi ratkaisun Brooklyn Café, jonka olemassaolosta en edes etukäteen tiennyt. (osoite oli siis Fredrikinkatu 19)

Piskuisessa kahvilassa ei paljon asiakaspaikkoja ole, mutta tunnelma on kohdallaan Pöydissä luetaan ja tehdään töitä, pieni poika on syömässä äitinsä kanssa. Tiskin takana seisoo iloisesti hymyilevä mies, joka kyselee englanniksi mitä haluaisin tilata. Palvelukieli selittyy sillä, että kahvila on brooklyniläisten sisarusten perustama. Aika siistiä.

Joka tapauksessa hämmennyin hieman pitkästä listasta, mutta sain kuitenkin tilattua peppermint mochan, hinta 4,40. Tarjolla olisi ollut myös erilaisia bageleita ja leivoksia, mutta koska aikataulu ei sallinut istumista päädyin tällä kertaa pelkkään kahviin. Joskus on kyllä mentävä kokeilemaan myös näitä syötäviä herkkuja, samalta kadulta löytyi myös Brklyn Bakery jossa myydään muun muassa cupcakeja.

Ja oli muuten hyvä kahvi. Piparminttu maistui sopivasti mutta ei mennyt ällömakean puolelle ja kahvi potki kivasti virtaa aivoihin. Kelpasi aloittaa lomameininki ja mennä laulutunnille tämän kupposen jälkeen.

Bonuspisteet kivasta palvelusta ja söpöstä vessasta.

Lavalta: Kuka mitä häh? (Sibeliustalo)

 Kuva: Ilkka Siitari

Lahden Sibeliustalossa pyörii tällä hetkellä paikallisesta Sleepy Sleepers -yhtyeestä kertova tosielämään perustuva musikaali Kuka mitä häh? Oma sleeppari-tuntemukseni on hyvin lähellä nollaa, mutta hyvä meininki ja mainion kuuloinen esiintyjäkaarti houkuttelivat kuitenkin ajamaan sateisena tiistai-iltana Lahteen. Lipussa luvattiin näytelmän olevan romanttinen komedia, mennään sillä.

Musikaalin kertojana toimii bändin dj-roudari-yleismies Pulu (Markku Häkkinen), joka tervehtii katsojia esityksen alussa helvetin tulen loimuista. Siitä siirrytäänkin sulavasti kertomaan yhtyeen historiasta 70-80-lukujen vaihteessa. Lahtelaisten kaverusten bändi herättää pahennusta muun muassa heittelemällä ulostetta ja laulamalla hävyttömyyksiä maassa, jossa Karjala on kirosana.

Häkkisen lisäksi rooleissa nähdään Ilari Hämäläinen Sakkena, Roope Salminen Matona ja Mira Luoti Saarana. Ensemblessa hyörivät mukana Mikko Jokinen, Jutta Järvinen, Veera Lehtinen, Antti Peltola, Mikko Peltoniemi, Tero Porali, Markku Porkka, Sini Saajakari, Lasse Turunen sekä Hilppa Lampi, joka on myös tehnyt musikaalin koreografiat. Näyttelijäkaartilla on selvästi homma hallussa, sillä laulut kuulostavat hyvältä ja koreografiat ovat eloisuudessaan mainioita.

Näkoala lavalle meillä oli mainio, istuimme nimittäin aivan ensimmäisessä rivissä. Musiikki ei soinut liian kovaa vaikka korvatulpat jäivät kotiin ja eturivistä pääsee myös oivallisesti toteamaan, että myös näyttelijättärien alusvaatteet on valikoitu ajankuvaan sopiviksi. Ainut ongelma äänen kanssa oli se, että yhteislauluissa sanat puuroutuivat. Toisaalta kappaleiden sanat eivät ole ehkä niitä informatiivisempia joten haitta ei ollut suuren suuri. Musiikista huolehti Costello Hautamäen luotsaama bändi, joka koostui pääosin ex-Sliippareista. Meininki oli myös soittajilla mahtava ja musiikkia kuunteli ilokseen.

Kuva: Ilkka Siitari

Kuka mitä häh? oli toinen näkemäni Jalle Niemelän ohjaama produktio. Tammikuussa 2012 olin katsomassa Rockville-musikaalia Helsingissä, jossa sattumoisin oli Markku Häkkinen pääosassa. Vaikuttaakin siltä, että aina kun tapaamme hän on elähtänyt rokkari. Fiilis molemmissa musikaaleissa oli jossain määrin sama: lavalla näkyi tekemisen meininki ja näyttelijöillä tuntui olevan kivaa.

Noin kaksi ja puolituntinen esitys oli energinen ja hauska draaman sävyjä unohtamatta. Sibeliustalo tarjoaa musikaalille hienot puitteet (vaikka onkin kuulemma hankala miksata) ja esittelee samalla palan kotimaista musiikkihistoriaa. Esityksen jälkeen tiedän ainakin jotain Sleepy Sleeperseistä ja tajusinpa tietäväni jopa muutaman biiseistä. Kannattaa siis reissailla Sibeliustaloon katsomaan mainiota musikaaliproduktiota!

ps. Iso plussa käsiohjelmasta olleesta P-ristikosta, se oli mainiota ajanvietettä väliajalla!

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Ishiguron Pitkän päivän ilta (Tammi, 1990) tarttui aikanaan mukaan jollain lukuisista kierrätyskeskusretkistämme. Ishiguron Ole luonani aina oli mitä hurmaavin juhannusheila muutama vuosi sitten ja Pitkän päivän illasta olin kuullut paljon hyvää. Toivoin kirjan tuovan hektiseen arkeen hetken hengähdystauon ja rauhan tunnun.

Niin ollen minulla ei tunnu olevan mitään syytä olla lähtemättä automatkalle West Countryyn. Minun täytyy luonnollisesti kirjoittaa neiti Kentonille ilmoittaakseni tulostani, ja minun on vielä niin ikään paneuduttava asukysymykseen. Samoin minun on ratkaistava seikat, jotka koskevat järjestelyjä poissaoloni aikana. Mutta kokonaisuutena ottaen en näe mitään varteenotettavaa syytä olla lähtemättä matkalle.

On vuosi 1956. Darlingtonin Hallin hovimestari Stevens lähestyy vähitellen eläikäänsä ja alkaa tahtomattaan syyllistyä pikkuvirheisiin työssään. Kun kartanon isäntä herra Faraday lähtee pitkälle matkalle ja ehdottaa Stevensin ottavan lomaa, päättää vanha hovimestari pitkällisen pohdinnan päätteeksi suostua ehdotukseen ja aloittaa matkan halki maaseudun tapaamaan Darlingtonin entistä taloudenhoitajaa, neiti Kentonia.

Samalla kun Stevens tutkailee maaseudun ihmeitä rouva Symonsin The Wonders of England -opuksen johdattamana päätyy hän muistelemaan aikaa entisen isäntänsä, lordi Darlingtonin, palveluksessa. Monikymmenpäisen palvelushenkilökunnan johdossa olivat Stevens ja neiti Kenton ja he huolehtivat, että kansainvälisten vieraiden yöpymiset sujuivat moitteetta ja tyylikkäästi. Darlington Hallin saleissa käydään neuvotteluja niin sotaa ennen kuin sen jälkeen Stevensin seistessä aina lähistöllä valmiina täyttämään isäntänsä kaikki toiveet.

Pidättyväinen kertojamme pohtii myös paljon, mitä tarkoitetaan sillä että joku on suuri hovimestari ja mitä on arvokkuus. Vaatimattomasti hovimestarimme suostuu myöntämään, että hän jopa saattaisi täyttää hyvän hovimestarin kriteerit, sillä takana on monta kymmentä moitteetonta palvelusvuotta. Kaikki käskyt on toteutettu ja henkilökunnan toimia valvottu, asiattomia mielipiteitä ei ole lausuttu, vaikka ulkokuoren alla onkin kieppunut jos jonkinlaisia tunteita.

Itse kiinnyin lukumatkani kovasti Stevensiin. Jäykän ja virallisen oloisen ulkokuoren alta löytyi vähitellen paljon tunteva persoona, vaikka sitä ei ulkopuolelle näytetäkään. Loppujen lopuksi matka halki Englannin maaseudun on lempeän rauhallinen ja haikean surullinen, kaunis ja lohdullinen. Vanhan hovimestarin muisteloista olisi helposti saanut tympeää luettavaa, mutta Stevensin tarina jaksaa kuljettaa lukijan perille asti.

Suketus kuuli kirjan taustalla melankolista musiikkia, Zephyr lämpeni vasta toisella lukukerralla.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989)
Tammi, 1990. Pokkarissa 283 s.
Suomentanut: Helene Bützow
Kannen kuva James Ivoryn elokuvasta Pitkän päivän ilta.

Lavalta: (Lähes) onnellinen mies (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin (Lähes) onnellinen mies sai kiinnostukseni heräämään jo keväällä, kun ensimmäiset mainossähköpostit siitä tupsahtivat laatikkoon. Näytelmä perustuu Jouni Hynysen kirjaan Rakkaudella, Hynynen ja sitä on esitetty aikaisemmin teatteri Jurkassa vuonna 2010 samoin näyttelijöin. Nyt Pengerkadulla nähtävä esitys on päivitetty versio aikaisemmasta.

Kolme miestä (Paavo Kerosuo, Aarni Kivinen ja Reino Nordin) päätyvät pohtimaan miehisyyden olemusta elokuvanteon avulla. Yhteiskunta tuntuu potkivan miessukupuolta päähän ja ainoaksi mahdollisuudeksi vaikuttaa jäävän syrjäytyminen ja ahdistus. Elokuvaprojekti rönsyilee kaurismäkeläisestä ilmaisusta russellcrowemaiseen machoiluun ja siinä sivussa ruoditaan jokaisen elämän kipukohtia. Ja lopulta, ehkä, löydetään se miehisyyden ydin, mitä tarkoittaa olla lähes onnellinen mies. Uskalletaan taputtaa toista olalle ja todeta että paskaaks tässä.

Näytelmä onnistuu lempeästi nauramaan sekä miehille että naisille ja osoittaa samalla taitavasti asioita, jotka tässä yhteiskunnassa tai parisuhteissa ovat helposti pielessä. Näyttelijät taitavat työnsä, yhteistyö ja ajoitukset toimivat mainiosti. Vaikka elokuvaprojektille ei rahoitusta tipu ja naiset eivät sitä tue, jatkavat kolme muskettisoturia valitsemallaan tiellä.

Kuva: Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Mies ystävällisesti lisäsi katsomisnautintoa toteamalla väliajalla, että välillä on hauska laittaa silmät kiinni ja kuunnella Kerosuota ajatellen samalla Leijonakuninkaan Simbaa. Tämän vuoksi istuinkin sitten toisen puoliajan alun hihitellen penkissäni silmät kiinni. Vaikka sai siellä muutenkin hihitellä ja nauraa, niin naisille kuin miehille.

Kiitettäköön tässä myös lavastusta, valoja ja ääniä. Pienillä jutuilla lava saatiin muutettua niin vankilaksi kuin bensa-asemaksi, aplodit miesten ratkaisukeskeisyydelle. Erityiskiitoksen saa alussa lavalla ollut Sosuli-muki.

(Lähes) onnellinen mies oli lämminhenkinen, hauska ja hienosti asiansa kiteyttävä näytelmä miehistä, yhteiskunnan epäkohdista, naisista ja ystävyydestä. Kiitos.

Lisädetaljeja esityksestä täällä.

Kesän muistoja ja lukijoiden suosikkeja

Terminen kesä lienee jo mennyttä aikaa, lehdet vaihtoivat väriään ja aamulla maassa on kuuraa. Ei se mitään, pidän syksystä. Mutta muistelen silti vielä kesää Liisalta saamani haasteen muodossa. Tarkoituksena siis: Haastetun tulee listata kesän 10 plussaa ja 10 miinusta. Avaa vastauksia myös omin ajatuksin ja kuvin. Jaa haaste eteenpäin kolmelle blogille ja ilmoita haastamisesta ko. bloggaajalle. 

Pöly

Heinäkuussa meille muutti maailman suloisin bedlingtonpoika. Karvainen nuori mies solahti osaksi arkipäivää varsin nopeasti ja valloitti molempien sydämet. Nyt nuorukaisella tosin on jonkinlainen esimurrosikä: hampaita näytellään ja komennuksille viitataan kintaalla. Mutta tykätään me silti toisistamme. 

Loma

Äiti ja Pöly metsäkävelyllä.

Pitkästä aikaa minulla oli kesällä lomaa. Tai oli siitä viime vuonnakin, ja sitä edellisenä, mutta kerrankin kaikkea ei oltu ohjelmoitu valmiiksi. Koiranpentu piti kotona, se teki hyvää. Sain lukea kirjoja, löhötä sohvalla ja hengittää. Teki hyvää.

Harjukaupungin kierros

Samalla kun haimme Pölyn Jyväskylästä teimme myös pienen Harjukaupungin salakäytävät -kierroksen. Pääsin istumaan Neron portaille, kävelemään Kirkkopuistossa ja pyörimään pojanpää-karusellissa. Joskus toivon pääseväni vielä Harjun torniin syömään ja muutenkin tutustumaan Jyväskylään lähemmin.

Kummipoika

Kesälomalla ehdin tehdä minireissun tervehtimään ihanaa kaksivuotiasta kummipoikaani Kassua. Opin muun muassa koinkan olevan sama asia kuin kauhakuormuri, ajelin pitkään (paikallaan olevalla) ruohonleikkurilla, luin autokirjaa ja päristelin pikkuautoilla pitkin sohvaa. Mainio tyyppi, tuo pikkumies.

Lukumaraton ja ihanat kirjat

Pidin kesällä ensimmäisen lukumaratonini. Vaikka päivä toikin muassaan pienoisen kirjaähkyn, oli myös riemullista vain lukea koko päivä. Ehkäpä toistan saman ensi kesänä. Lisäksi sain vihdoin luettua Janssonin ihanan ja viisaan Kesäkirjan.

Aamiaiset

Tuomas tekee parhaita viikonloppuaamuaisia. Meillä syötiin kesällä muun muassa köyhiä ritareita jäätelöllä, pannukakkuja, amerikkalaisia pannukakkuja, tuoreita marjoja puutarhasta ja juotiin ihanaa sunnuntaikahvia. Viikonloppuaamiaiset voidaan syödä pihalla tai sohvalla tai vaikka lattialla ja niiden aikana voi lukea kirjaa tai katsoa leffaa tai ihan vain möllöttää.

Puutarha

Aloin vähitellen tutustua puutarhanhoidon saloihin. Kesäkurpitsat kasvoivat mainiosti, tomaatteja tuli huikeat kolme (tai tuli niitä enemmän, mutta minä unohdin ne ja ne menivät pilalle), myös koristekurpitsoita siunaantui kolmin kappalein. Äidin istuttamat perennat onneksi hoitivat paljolti itse itsensä. Muistin jopa koota muistiinpanoja kukkien nimistä, ehkä muistan ne ensi kesänä jo paremmin. Pian laitetaan piha talviteloilla, eli pääsen taas kiipeilemään ränneissä.

Kesäteatteri

Sattui sillä tavalla hassusti, että päädyimme katsomaan Ryhmiksen kesäteatteriesityksen Robin Hoodin sydän kolmesti. Joka kerralla reissu Suomenlinnaan oli oikein mukava ja oli hauska seurata esityksen kehittymistä läpi kesäkauden. Hyvä Ryhmis, ensi kesänä uudestaan! (ja viikonloppuna Lähes onnellinen mies!)

Kissainpäivät

Puolet rooliasusta päällä, huomatkaa trendikäs takamus.

Pääsin pitkästä aikaa tekemään teatteria ihanan Korkeasaaren teatterin kanssa. Porukka oli mainio, fiilis hauska, näytelmä kiva. Lisäksi sain lisätakamuksen. Oli mukavaa pomppia yleisön edessä pimenevässä illassa, harjoitella bollywood-liikkeitä, ommella silakoita silakkapiirakkaan ja viettää aikaa teatteriperheen kanssa.

Häät

 Ystävä A otti tämän kuvan.

Syyskuun puoliväli oli säänsä puolesta kuin kesää, silloin vietimme täydelliset häämme. Ne olivat meidän näköisemme, paikalla tärkeitä ihmisiä, hyvää ruokaa ja musiikkia. Siitä on hyvä jatkaa tätä yhteiseloa.


Miinuksiin yritin keksiä jotakin, mutta mieleen tuli asioita kuten ajoittainen kiire ja kasvimaata terrorisoivat etanat. Olkoot. Hyvä tämä kesä oli, vain pieniä miinuksia, en viitsi kirjoittaa niistä laisinkaan. Ensi kesän tavoitteena olkoot Hanko, meri, riippumatto ja pitkäjänteisempi puutarhan hoito.

***

Tämän jälkeen otan iloisena vastaan saapuneen syksyn. Pidän aamusumuista, kirpeistä aamuista, puiden punaisesta. Kurasta en ehkä niinkään, mutta sitä vastaan voi taistella keltaisissa Hai-saappaissa. Engarde!

***

Jotta tämä teksti olisi tuhottoman pitkä mainittakoon vielä mainiosta kirjabloggaajien tempauksesta, joka näinä päivinä julkistettiin. Kesän lopulla Hesari julkaisi listan lukijoiden 100 suosikkikirjasta, siis niistä 2000-luvulla julkaistuista kotimaisista. Me, siis osa meistä kirjabloggaajista, luimme koko listan yhdessä läpi, muutaman kirjan jokainen. Lista on tuossa alla (nauttikaa!), tarkempaa selostusta voi lukea täältä Hannan blogista. Adieu!

1. Sofi Oksanen: Puhdistus
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) 
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa  
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 
8. Katja Kettu: Kätilö                     
9. Antti Hyry: Uuni                       
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi                   
11. Pirkko Saisio: Punainen erokirja                                       
12. Arne Nevanlinna: Marie                            
13. Riikka Pulkkinen: Totta 
14. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän 
15. Hannu Raittila: Canal Grande
16. Jari Tervo: Myyrä 
17. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani 
18. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri 
19. Bo Carpelan: Kesän varjot 
20. Markus Nummi: Karkkipäivä 
21. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö 
22. Mikko Rimmisen: Nenäpäivä 
23. Helena Sinervo: Runoilijan talossa
24. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja 
25. Hannu Väisänen: Vanikan palat
26. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
27. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen 
28. Jari Tervo: Layla 
29. Olli Jalonen: Poikakirja          
30. Katri Lipson: Kosmonautti 
31. Riikka Pulkkinen: Raja 
32. Miika Nousiainen: Metsäjätti
33. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 
34. Hannu Väisänen: Toiset kengät 
35. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin 
36. Antti Tuuri: Ikitie 
37. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha 
38. Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani                         
39. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta 
40. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat   
41. Rakel Liehu: Helene                                                          
42. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä 
43. Jari Tervo: Troikka 
44. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet     
45. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa         
46. Juha Itkonen: Kohti 
47. Kristina Carlson: William N. päiväkirja 
48. Heidi Köngäs: Dora, Dora      
49. Antti Tuuri: Kylmien kyytimies                   
50. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
51. Miika Nousiainen: Maaninkavaara  
52. Eve Hietamies: Yösyöttö
53. Joel Haahtela: Katoamispiste 
54. Jari Tervo: Ohrana 
55. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta 
56. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät 
57. Arto Salminen: Kalavale 
58. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
59. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
60. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
61. Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa 
62. Sirpa Kähkönen: Hietakehto                     
63. Erik Wahlström: Jumala 
64. Riikka Pulkkinen: Vieras 
65. Turkka Hautala: Salo 
66. Arto Salminen: Ei-kuori 
67. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras 
68. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta 
69. Johanna Sinisalo: Linnunaivot 
70. Joel Haahtela: Elena                         
71. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu 
72. Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria 
73. Miina Supinen: Liha tottelee kuria 
74. Reko Lundán: Ilman suuria suruja 
75. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun 
76. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi 
77. Petri Tamminen: Enon opetukset 
78. Anja Snellman: Parvekejumalat 
79. Juha Seppälä: Paholaisen haarukka 
80. Laura Save: Paljain jaloin 
81. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike 
82. Jari Järvelä: Veden paino 
83. Leena Lander: Käsky           
84. Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt 
85. Ranya ElRamly: Auringon asema 
86. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi 
87. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone 
88. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis 
89. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin 
90. Arto Salminen: Paskateoria 
91. Johanna Sinisalo: Enkelten verta                
92. Laura Gustafsson: Huorasatu
93. Riku Korhonen: Lääkäriromaani 
94. Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
95. Juha Seppälä: Mr. Smith 
96. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi 
97. Satu Taskinen: Täydellinen paisti         
98. Tuomas Kyrö: Liitto 
99. Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos 
100. Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita