Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale

Itse savustettua Itämeren kalaa biologian kenttäkurssilla.

Emma Karin ja Kukkan Rannan kirjoittama Kalavale (Into, 2012) alkoi kiinnostaa, kun kuulin kirjasta Runokuun Tietokirjaraadissa. Kirja kertoo kalakantojen romahduksesta, riistokalastuksesta ja merien huonosta tilasta niin omassa Itämeressämme kuin Länsi-Afrikan rannikolla.

Vielä paremmin kuin Kymijoen kosket, vaari tuntee siihen rakennetut padot ja osaa nimetä jokaisen jätevetensä jokeen päästäneen tehtaan. Hän muistaa, minkä vuoden keväänä joen vesi samentui ja kuinka eräänä kesäisenä aamuna ruskean veden pinnan peitti paksu lipeävaahto. Hän tietää, miten vesivoimalan turbiini ruhjoo lohen, joka yrittää uida padon toiselle puolelle. Vaari osaa kuvailla elävästi, miten joen pohjalla mädäntyvästä hiokkeesta vapautuva rikkivety tappaa kaiken elävän. Hän on nähnyt kuituliejun pilaamat kutupaikat ja saastuneen veden tuhoamat mätimunat. Kymijoella kalastanut tietää, miltä kuoleva joki haisee.

Teos alkaa henkilökohtaisella otteella. Karin isoisä elätti itsensä kalastamalla, kunnes lohta ei enää ollut. Kuteminen Kymijoessa ei enää onnistunut ja jos kalaa halusi, oli lähdettävä kauas merelle. Kustannukset ja tulot eivät kohdanneet. Vähitellen liikutaan yksityisestä yleiseen, puhutaan kalastuskiintiöistä, poliittisista päätöksistä, turskasodista ja väärennetyistä kalastustodistuksista. Laitonta kalastusta tapahtuu jatkuvasti ja kuoleva sivusaalis jää mereen kellumaan upotakseen lopulta pohjaan aiheuttaen rehevöitymistä.

Eurooppa kurkottaa myös kohti Länsi-Afrikan rannikkoa, jossa kalaa vielä on toisin kuin omilla merillä. Tai oli ainakin aiemmin, sillä suuret kalastuskiintiöt tuntuvat verottavan paikallisia kalakantoja turhan rankasti. Samalla suuret troolarit vievät elinkeinon paikallisilta kalastajilta aiheuttaen laitonta siirtolaisuutta uusien elinkeinojen pariin.

Kalavale tuo mieleen Ryhmäteatterin Eduskunta-esitykset. Tietoa on kerätty paljon ja eri lähteistä, nimiä tiputellaan niin hyvässä kuin pahassa ja informaatio tuodaan esille suorin sanankääntein. Teksti ja kuvat ovat tarkoituksellisen provosoivia: lähes koko sivun kuvissa näytetään kuolevia kaloja ja köyhyydestä kärsiviä länsiafrikkalaisia. Merten hyvinvoinnin ja ihmisten elinkeinojen menetyksen lisäksi puututaan myös kalojen kohteluun: tutkimusten mukaan myös kalat tuntevat kipua, mutta kaloihin samaistuminen on ihmiselle vaikeaa. Surkuttelun makua ei kuitenkaan itselleni jäänyt.

Tietokirjaraadissa kirjaa muistaakseni moitittiin sekä huolimattomasta oikoluvusta että ympäristöjärjestöjen julkaisujen käyttämistä lähteenä. Itse löysin kirjasta muutaman kirjoitusvirheen, en tiedä olisinko huomannut ellei maininta olisi kummitellut päässäni. Lähteistä puolestaan muistaakseni yksi oli Greenpeacen julkaisema, muutama WWF:n ja nämäkin julkaisut vaikuttivat asiallisilta kuten koko lähdeluettelo muutenkin. Toki kirjassa on ns. propagandan makua kuten jo mainitsin, mutta tällaisessa kirjatyypissä se kuulunee asiaan. Tarkoituksena on kuitenkin lisätä tietoisuutta ja herättää ajatuksia, sellaisen tekeminen on hankalaa jos teksti on tasapaksua ja tieteellistä.

Opus tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta kaloista, merien tilasta ja siitä, miten itse voisi asiaan vaikuttaa. Kaikkea ei toki tarvitse purematta niellä. Itse pidin kirjasta kovasti tarkoitushakuisuudesta huolimatta ja helppolukuinen teksti teki siitä miellyttävän lukea, vaikka aihe vakava onkin.

Kirjan facebook-sivu pyörii edelleen ja jakaa aiheeseen liittyviä uutisia jatkuvalla syötöllä. Jos asia kiinnostaa, kannattaa sivulla pistäytyä.

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale (tyhjenevä meri ja ihmiset sen rannalla)
Into, 2012. 112 s.
Kansi: Shutterstock photos