Veimme Joen syntymäpäiväjäätelölle Mariahilfer Strassen puljuun, aivan kuten kirjassakin.
Wienin matkalukemiseksi oli ehdottomasti saatava se viimeinen lukematon Jonathan Carrollin kaupunkiin sijoittuva teos, Voice of Our Shadow (Gollancz, 2002; alunperin julkaistu 1983). Aloittelin kirjaa lentokoneessa ja bongailin siinä esiintyneitä paikallisia kohteita reissun mittaan reittiemme varsilta.
There are cafés where you can sit all morning over one cup of wonderful coffee and read a book without anyone ever disturbing you. Small, smelly movie theaters with wooden seats, where a couple of sad-looking models put on a "live" fashion show for you before the feature goes on. I had a favourite gasthaus where the waiter brought dogs water in a white porcelain bowl with the name of the restaurant on the side.
Joseph on tavallisen oloinen mies, kirjailija, jonka novellin pohjalta päädytään tekemään kuuluisuuteen nouseva näytelmä. Vaikka näytelmällä ei tunnu olevan tekstin kanssa mitään tekemistä, saa nuorukainen sen verran rojalteja että pääsee muuttamaan Wieniin. Kaupungissa Joe tapaa kiehtovan pariskunnan, Paul ja India Taten, elokuvateatterissa. Kolmikon ystävyys syvenee, kunnes vähitellen elämää alkavat varjostaa pelko ja ahdistus. Joen menneisyys ei jätä hänen ajatuksiaan rauhaan ja reaalimaailman rajat alkavat häilyä.
Voice of Our Shadow pohtii paljon hyvyyttä ja pahuutta, ihmisten tekojen seurauksia. Mitä tapahtuu, jos aiheuttaa toisen henkilön kuoleman? Voiko asiasta päästää koskaan irti saati sitten päästääkö asia sinusta? Carroll osaa loistavasti loihtia silmien eteen kammottavia kohtauksia, jotka jäävät hyvällä tavalla kallonpohjaan kummittelemaan.
Näin suoraan sanottuna Voice of Our Shadow ei kuitenkaan noussut Carroll-suosikkieni joukkoon. Tarinaa oli mielenkiintoista lukea paikan päällä Wienissä, mutta viehätys perustuikin lähinnä siihen sillä kaupunkia kuvataan kirjassa kauniisti ja kiehtovasti. Periaatteessa muutkin elementit olivat kunnossa, kauhu kipristeli varpaita ja silti jotain jäi puuttumaan. Homma lässähti jotenkin kasaan ja nostatus ei saanut arvoistansa lopetusta vaan aiheutti lähinnä hämmennystä.
En aio silti hylätä rakasta kirjailijaani, vaan laitan toivoni seuraavaan luettavaan teokseen. Ehkä se taas muistuttaa minua siitä, miksi Carroll on niin mainio tarinankertoja.
(ja ehkä se oli ihan hyväkin, että kirja oli vähän nihkeää luettavaa, olisin muuten ollut aika vaitonaista matkaseuraa)
Gollancz, 2002. Alkup. julkaistu 1983. 208 s.
Kansi: John Ashberyn maalaus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.