Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)

True Blood -tv-sarjan rantautuessa Suomeen katselin lähes koko ensimmäisen kauden, mutta jätin sen sittemmin sikseen huomatessani oikeastaan pitäväni sarjaa turhan kammottavana ja ahdistavana. Minulle kuitenkin vakuuteltiin, että kirjat ovat ihan mukiinmeneviä joten pitihän tätäkin sitten kokeilla ja lainata ystävältä sarjan ensimmäinen osa Dead Until Dark (2001).

And he sat at one of my tables - the vampire.
I knew immediately what he was. It amazed me when no one else turned around to stare. They couldn't tell! But to me, his skin had a little glow, and I just knew.

Sookie Stackhouse työskentelee tarjoilijana jossain Louisianan perukoilla ja odottelee jotain jännittävää tapahtuvaksi. Jännitystä tarjoaa Bill, paikkakunnalle muuttava vampyyri, johon Sookie tykästyy lähes välittömästi. Kaikki eivät orastavasta romanssista kuitenkaan perusta, etenkään Sookien veli saati hänen työnantajansa Sam. Samaan aikaan seudulla alkaa tapahtua murhia, joiden uhreina ovat fang-bangereina, siis vampyyrien heiloina, tunnettuja naisia. Vähitellen hommasta kehittyy melkoinen soppa ja samalla kun Sookie opettelee vampyyri-parisuhteiden saloja yrittää hän telepatiavoimillaan selvitellä kuka mahtaa olla hurjien murhien takana.

Dead Until Dark tarjoili varsin kevyttä tarinaa luettavaksi ja kirja pyörikin minulla pääsääntöisesti yöpöytäkirjana. Kirja oli tosiaan vähemmän ahdistava kuin sarja, mutta ei se minua pyörryksiin saanut. Vampyyriromanssi ei jaksanut pahemmin innostaa ja seksikohtaukset puuduttivat, vaikka eivät toki olleet niitä kamalimpia lukemiani. Mieluummin olisin selvitellyt sitä murhaa ja vaikka lukenut enemmän vampyyriyhteiskunnasta. En sitten tiedä mikä siinä mätti. Vampyyrit eivät tosin ole lähtökohtaisesti suurimpia suosikkejani ja kun en tuosta Sookiestakaan oikein pitänyt, hän oli mielestäni hieman rasittava.

Loppupeleissä sinnittelin kirjan loppuun asti vain siksi, kun halusin tietää murhaajan ja mielestäni en ollut sitä tv-sarjasta selvittänyt. Viimeisen viideosan tienoilla sitten muistin syyllisen kuitenkin ja kahlasin kirjan loppuun hieman hampaitani kiristellen, koska en enää viitsinyt jättää sitä kesken (enkä muutenkaan kyllä osaa, siis jättää kirjaa kesken, pitäisi varmaan opetella).

Olihan se sitten kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä opus, teksti rullasi ihan kivasti ja lopussa oli kiinnostavia cliffhangereita, mutta miettinen silti vielä hetken ennen kuin tartun sarjan seuraavaan kirjaan. Toki otan mielelläni vastaan vakuutteluja ja rohkaisuja, jos sarjan seuraavat osat ovat lukemisen arvoisia. Muutoin taidan seuraavaksi vampyyrikirjakseni ottaa suosiolla jonkin Jaz Parksin.

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)
Gollancz, 2009; alkup. julkaistu 2001. 326 s.
Kannen suunnittelu: Nick Castle

Lavalta: Pop Slut (KokoTeatteri)

Kuva: Emilia Raunio

KokoTeatterin syksyn toinen näytelmä purjehti harmikseni ohitse, mutta Sara Mellerin esikoisohjaukseen Pop Slutiin sentään ehdin. Ja siihenkin täpärästi. Esitykset olivat yhtäkkiä loppuunmyytyjä tai -varattuja ja hätä alkoi olla kädessä. Minä haluan nähdä tämän. Pommitin teatterin varauspuolta sekä sähköpostilla että puhelimitse ja onnistuin saamaan liput tiistaille.

Pop Slut on yökerho, unelmien estradi. Siellä tullaan nähdyiksi, esiinnytään yleisölle, tanssitaan ja kerrotaan siitä miten omaa naiseutta voi käyttää olematta seksiobjekti. Lavalle astelevat korkeissa koroissaan malli Octavia (Annika Poijärvi), Beyoncé (Heidi Kirves), Madonna (Kreeta Salminen), Rihanna (Rosanna Kemppi) sekä Britney (Iina Kuustonen). Tekoripset räpsyvät, diskopallo pyörii ja takamusta sheikataan oikein urakalla.

Millaisia ovat nämä naispuoliset popikonit, suuria sankareita vai traagisia hahmoja? Oman itsensä valtiaita? Sitä pohditaan Pop Slutissa, mutta puheelle annetaan vain vähän sijaa. Estradin valtaavat mainiot tanssi- ja laulunumerot, joita ei voi kuin katsoa ihaillen. Ja samalla vähän naurattaa ja surettaa, sillä koreografiat on ammennettu musiikkivideoiden maailmasta eivätkä ne ole välttämättä naisille ystävällisiä paikkoja.

Mies kiitteli kovasti visuaalisuutta ja koreografioita. Iskut osuivat kohdalleen, jalat nousivat ja homma oli hallussa, harjoiteltu on selvästi paljon. Hänen mielestään on tosin surullista, että tämä aihe, siis naisen alistettu rooli popkulttuurissa, ei sinänsä ole itsestäänselvyys jo kaikille vaan siitä pitää edelleen herättää keskustelua sen sijaan että päästäisiin jo korjaamaan asiaa. Tästä huolimatta esitys oli silti todella hieno ja siitä pidettiin kovasti.

Kuva: Emilia Raunio

Kaiken glitterin, hauskanpidon ja kantaaottavuuden alta löytyy timanttisia hetkiä. Madonna romahtaa lavalle ja Annika Poijärvi vaihtaa naisellisuutensa hetkeksi miehisyydeksi ja laulaa siitä miten tahtoo nähdä niitä alusvaatteita. Musiikkinumeroihin on tehty myös oivallisia käännöksiä suomeksi, esimerkiksi Destiny's Childin Independent Woman pt. 1 taipuu messeviin mittoihin. Vaikuttavimmaksi hetkeksi minulle nousi kuitenkin Iina Kuustosen Britneyn viimeinen yksinlaulu. Se oli hieno hetki.

Erityishatunnosto annetaan tällä kertaa Heidi Kirveelle, joka selkävammastaan huolimatta esiintyi ja oli vakuuttava Beyoncéna. Itse asiassa valtaistuimella poseeraava tähti loi hyvää kontrastia lavalla kieppuville ja temppuileville kilpasiskoilleen.

Loppupeleissä Pop Slut tarjoili minulle sopivasti pureskeltavaa. Vaikka asia ei varsinaisesti ollut uutta, tuli se sen verran nätissä paketissa että kelpasi katsoa, kokea, nauraa ja sen jälkeen aloittaa pohtiminen että niin hei, mites tää.

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)

Lontoossa sataa niin viktoriaanisessa kuin nykyajassakin.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat kuuluivat ilmestyessään lempilukemistooni ja kun nyt herralta sattui ilmestymään uusi nuortenkirja piti se tietysti hetimiten varata kirjastosta. The Reluctant Assassin (Puffin, 2013), W.A.R.P.-sarjan ensimmäinen kolahti nopeasti varauslaatikkoon ja pääsikin sitten heti lukuun.

Chevie on alaikäinen FBI:n agentti, joka on passitettu Lontooseen pieleen menneen tehtävän jälkeen piilottelemaan. Hommaksi annetaan kumman kellarissa kököttävän kapistuksen vahtiminen. Samaan aikaan viktoriaanisessa Lontoossa Riley-poikaa vihitään salamurhauksen saloihin hänen oppi-isänsä, murhanhimoisen ja taitavan Albert Garrickin toimesta. Murhayritys kuitenkin epäonnistuu, tavallaan, ja Riley päätyy madonreiän kautta nykyaikaan.

Näin siis sankarimme kohtaavat, varsin räjähtävissä merkeissä. Rauhaa ei kuitenkaan tipu, sillä Riley tietää hurjistuneen Garrickin tulevan hänen perässään tavalla tai toisella. Samaan aikaan kun nuoret yrittävät päästä toisistaan selville täytyy juosta karkuun niin demonimaista Garrickia kuin agenttejakin.

The Reluctant Assassin tarjoaa siis aikamoisen kattauksen kiinnostavia elementtejä. On agentteja, taikureita, aikamatkustusta, salamurhaajia, huijareita ja veijareita. Hahmot osaavat eksoottisia taistelulajeja, ampuvat konekivääreillä ja kiemurtelevat tiukoista paikoista. Menoa ja meininkiä riittää ja näiltä osin opus onkin oikein viihdyttävä.

Kirja oli kuitenkin jollain tavalla liian, no, söpö. Elementit olivat kohdallaan, oli kivaa että päähenkilönä olivat suhteellisen tasaveroiset tyttö ja poika ja vihulainen oli kiinnostava. Ehkä kaikki oli liiankin kohdallaan, ajateltu että tästä kaikesta ne teinit tykkää ja ai että. Ja varmaan tästä olisin itsekin teininä innostunut enemmän, mutta nyt aloin vähän nihkeillä.

Luen kyllä seuraavankin osan jos sen vain sitten ilmestyessään bongaan, sillä Colferilla on joka tapauksessa taito viihdyttää. Ehkäpä luen tässä odotellessa Artemiksia uudelleen.

ps. Unohdin ottaa lainauksen kun oli muka kiire palauttaa.

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)
Puffin, 2013. 321 s.
Kansi: Tyler Nevins

Lavalta: Martin Alvarado & Mikko Helenius (Mathildedal)

Ruukkialue löytyy Ruukinrannantieltä, tämä on uimarannan osoite.

Eilen matkasimme siipan kanssa Mathildedalin Ruukkialueelle Salon liepeille kuulemaan argentiinalaista tangoa Martin Alvaradon esittämänä Mikko Heleniuksen säestäessä. Konsertti järjestettiin Ruukin Kankirautavarastossa, eräänlaisessa kokoustilassa, jonne oli rennosti aseteltu pitkiä pöytiä joissa istuttiin luovassa sekajärjestyksessä.

Konserttiin kuului kaksi settiä, yhteispituus taukoineen oli hieman yli kaksi tuntia. Musiikki oli pääasiassa espanjaksi, mutta muutamia pätkiä kuultiin - kuulijoiden riemastukseksi - myös suomeksi. Laulujen sanoista en ymmärtänyt juuri mitään ja englanninkielisistä selostuksistakin vain vähän, mutta tunnelma oli joka tapauksessa kohdallaan. Tunnelma oli tangon ja muutamien muidenkin musiikkilajien pyörteissä pääosin surullinen tai intohimoinen, oikein sopivaa kyytipoikaa hämärään iltaan.

Alvarado itse oli varsin sympaattinen persoonallisine lauluäänineen ja hauskahkoine välispiikkeineen. Show'n tosin varasti Mikko Helenius lakonisella olemuksellaan ja upealla soitollaan. Enpä ole aiemmin nähnyt kenenkään soittavan yhtä aikaa koskettimia sekä bandoneonia. Oli melkoisen hienon kuuloista, kelpasi ihastella.

Lipun hintaan kuuluivat myös glögi sekä pöytiin tuodut pikkusuolaiset eli oliivit, foccacciat sekä hummus. Kyllä kelpasi nauttia musiikista ja ruoasta! Vapaamuotoinen tilaisuus oli myös siinä mielessä, että halutessaan paikalle sai tuoda omia viinipulloja ja nauttia pikkujoulutunnelmasta.

Samalla reissulla yövyimme Ruukkialueelle kesällä avatussa Ruukin majatalossa. Hotellina erittäin viehättävä, sänky pohjattoman mukava ja lähiruoasta koostuva aamiainen erinomainen. Suosittelen myös sitä lämpimästi.

(Kiitos äidille konserttilipuista ja hotellista!)

Kansankynttilä luki tietokirjoja

Maukka haastoi viime joulukuun kynnyksellä bloggaajia lukemaan erilaisia tietokirjoja otsikon Kansankynttiläin kokoontumisajot alla. Sen lisäksi että tietokirjojen tietoinen lukeminen tuntui mukavalta ajatukselta oli haasteen nimi sen verran mainio, että osallistuminen oli käytännössä välttämätöntä.

Loppupeleissä onnistuin saavuttamaan haasteen korkeimman Hehkulamppu-tason saatuani vihdoin kirjoitettua Bertrandin Väärän käden maailmasta. Tasoon vaadittiin yhdeksän kirjaa ja vähintään neljä eri kategoriaa. Haasteen puitteissa tulin lukeneeksi seuraavat kirjat:

II Psykologia
Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking

IV Yhteiskunta
Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

IX Luonnontieteet
John D. Barrow: Book of Universes
Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen

X Luonto ja ympäristö
Emma Kari ja Kukka Ranta: Kalavale

XVII Historia
Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä
Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa

XIX Elämäkerrat ja muistelmat
Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had
Stephen Fry: The Fry Chronicles

Vaikka suurin osa näistä kirjoita olisi varmaan tullut luettua ilman haastettakin, oli hauska muistuttaa itseään myös siitä että tietokirjojen lukeminen voi olla suunnattoman palkitsevaa ja yhtä viihdyttävää kuin fiktiivisen romaaninkin lukeminen.

Kepeintä osasto lukemistani edustivat varmaankin Moranin Naisena olemisen taito sekä Fryn The Fry Chronicles, vaikka ei tuo Danzankaan kirja kauas jää viihdyttävyydessään. Kovinta tietoa taisi löytyä Barrow'n Book of Universesista, josta voin täysin rehellisesti sanoa että en ymmärtänyt siitä juuri mitään.

Susan Cainin teos on sellainen, jota suosittelisin mieluusti eteenpäin. Kirja on kevyehkö lukea, suomennoskin kuulemma varsin pätevä ja ellei se opeta jotain lukijasta itsestään voi se auttaa ymmärtämään muita. Luonnontieteelliseltä kannalta sen sijaan liputtaisin Bergin oivallisen kirjan ansioita sekä kannustaisin lempeään itsensäravisteluun Karin ja Rannan Kalavaleen kanssa.

Sen sijaan molemmat Historia-kategoriassa lukemani kirjat jäivät minulle hieman etäisiksi, vaikka olivatkin kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Pitänee kaivaa esiin ne tuttavilta keräämäni tietokirjalista, siinä oli myös historiaa, ehkä minä vielä opin.

Kiitoksia Maukalle mainiosta haasteesta!

Lavalta: Hämeenlinna (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin Hämeenlinna kuului myös omiin syksyn kiinnostuksiini eikä vähiten siksi, että kevään kantaesitys oli niin riemukas. Toisekseen Hämeenlinnassa kiinnosti myös sen kirjoittaja, Juha Itkonen, jolta olen tosin lukenut vain yhden kirjan mutta joka tapauksessa. Teatteriseuraksi sain siipan lisäksi houkuteltua myös ihanan Kirjainten virrassa-Hannan siippoineen, joten teatteri-ilta tulisi ainakin alkamaan hyvin.

Joskus 70-luvulla tähtitoimittajan tittelistä nauttinut Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) lähetetään tekemään juttua Hämeenlinnasta ja siellä asuvista aivan tavallisista ihmisistä. Ensisijaiseksi kontaktiksi pääsee Paulan muuttumisleikissä vieraillut Päivi Paukku (Pirjo Lonka), hieman elähtänyt mutta nuorekkuuta haikaileva perheenäiti. Mukaan lupautuvat myös Päivin vanhempi tytär Kati Lehto (Saara Kotkaniemi) miehineen (Eero Ritala), nuorempi tytär Santtu (Lotta Kaihua) heiluu taustalla vastentahtoisemmin ja yrittää suorittaa armeijaa. Kaiken taustalla hiippailee Martti-isä (Hannu Kivioja), jonka ainoana toiveena tuntuu olevan päästä vielä istumaan perheensä kanssa samaan pöytään.

Hämeenlinna oli minulle näytelmä perheestä ja sen suhteiden vaikeudesta, siitä hauraudesta. Kuinka helposti asiat voikaan sotkea ja kuinka vaikea niitä on korjata jälkikäteen. Unohdukset, laiminlyönnit ja paha olo kasaantuvat ja saavat ihmisen voimaan pahoin. Tunteista on hankala puhua, mutta aina ei ole liian myöhäistä. Samalla käsitellään hellästi pieniä kaupunkeja, junaratoja ja sitä, onko Rosso oikea ravintola.

Kuulin väliajalla katsomosta paheksuvaksi tulkitsemani kommentin siitä, että miten ihmeessä Itkonen on kirjoittanut tällaisen näytelmän kun hänhän on itse hämeenlinnalainen. Niinpä niin. Pohdimme tätä glögin ja pullan ääressä ja totesimme, että omaa kotiseutuaan taitaa olla jopa lupa vähän pilkata ja kertoa siitä lämpimästi mutta myös vähän julmasti. Pienen kaupungin karrikoitu elämä Prisman käytävineen ja Rossoineen naurattaa, mutta samalla sieltä ostoskärryjen massasta löytää myös itsensä.

Kuva: Pate Pesonius

Ensimmäinen puoliaika tuuditti minut katsojana turvalliseen tunteeseen. Pohjavireet olivat synkkiä, mutta huumoria oli paljon ja nauratti ääneen. Toisella puoliajalla tunnelma muuttuu tai vähintäänkin tiivistyy. Nauraa uskaltaa enää vain harvoin ja tummuus alkaa hivuttaa itseään pään sisään. Ongelmat kasaantuvat, ihmiset eivät tunnu löytävän toisiaan. Pelottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppujen lopuksi kaikki päättyy, en tiedä päättyykö hyvin, mutta ehkä jollain tavalla lohdullisesti. Päättäkää itse.

Erityismaininnat saavat tällä kertaa ihastuttavan aito ja sopivan kärjistetty Sanna-Kaisa Palo sekä hurmaavan lakonisesti puhuva uskottava nuori aikuinen Lotta Kaihua. Hahmokehityksessä pisimmän korren veti tosin Pirjo Longan hieno mutta rankka Päivi Paukku. Lisäksi ihastelin kovasti kohtausten vaihtumista ja sen saumattomuutta, valon ja pimeyden vaihtelua ja näyttelijöiden suuntavaistoa. Hienoa.

Jos on valmis altistamaan itsensä nauramaan ja ehkä vähän ahdistumaan, on Hämeenlinna varsin oivallinen valinta. Q-teatterista saa myös väliajalla mainiota pullaa ja nyt oli glögiäkin tarjolla, kivaa!

Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa

Pierre-Michel Bertrandin Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa (Atena, 2006) osui silmiin jonkun tutun Goodreads-päivityksistä. Aihe vaikutti sen verran kiinnostavalta, että vaivauduin varaamaan kirjan kirjastosta itselleni. Itse olen oikeakätinen, mutta vasenkätisyys on minusta jostain syystä äärimmäisen viehättävää.

Vasen käsi jäi toisinaan täysin vaille hyväksyntää pelkästään kielen mielivaltaisuuden takia. Ikivanhan perinteen mukaan vasen käsi sai latinassa nimensä (sinistra) ilmaisusta sine dextra (ilman oikeaa kättä). Se oli siis jonkinlainen negaation kautta määritelty kömpelö kumppani, hyödytön lisäke: ---

Väärän käden maailma luotaa vasenkätisten asemaa Euroopassa, erityisesti Ranskassa, eri aikakausina. Takakannen mukaan kyseessä on ensimmäinen yleisesitys vasenkätisten historiasta, joten teos puoltanee siellä paikkaansa tietokirjojen kirjavassa joukossa. Kaiken lisäksi Bertrand myös kirjoittaa varsin hyvin käyttäen paljon esimerkkejä, toisinaan ehkä liiaksikin lainausten venyessä jopa sivun pituisiksi.

Neljään osaan jaettu opus käsittelevät käsien keinotekoista jakoa hyviin ja huonoihin, vasenkätisyyden halveksittavuutta, sen suvaitsemista ja lopulta sen ihailua. Etenkin kaksi ensimmäistä osiota ovat melkoisen hurjaa luettavaa. Jokseenkin huvittavasti tiettyyn maailmanaikaan päätettiin, että oikeaan käteen liitetään kaikki mahdolliset hyveet kun taas vasen käsi edustaa paheellisuutta. Tästä ajatuksesta sitten lähti laajamittainen syrjintä, jonka seurauksena vasenkätiset tuomittiin esimerkiksi hirviömäisiksi, rodullisesti alemmiksi sekä normista poikkeaviksi.

Vasenkätisyys on rinnastettu hirviömäisyyteen vielä nykyisinäkin aikoina ("Vasenkätisiä pelätään niin kuin pelätään epänormaaleja olentoja ja hirviöitä, koska he ovat harvinaisia kaikissa maissa", kirjoitettiin vielä niinkin myöhään kuin 1914!).

Nykyään vasenkätisillä onneksi menee paremmin, ainakin virallisesti. Tilastot osoittavat vasenkätisten määrän kasvaneen, vaikka todellisuudessa kyse lienee lähinnä siitä että nykyään on niin sanotusti ihan ok olla vasenkätinen. Kirja jakaa tässä vaiheessa osan kunniasta kuuluisille scaevoloille, siis syystä tai toisesta oikean käden käytöstä vasempaan siirtyneille, sekä muutoin tunnetuille ja lahjakkaille vasenkätisille kuten Da Vinci. Yritetäänpä vasenkätisyyttä muutenkin yhdistää lahjakkaisiin ihmisiin, perustein tai ilman.

Luin Bertrandin kirjaa useamman kuukauden ajan yleensä muutama sivu kerrallaan. Tämän vuoksi minulle ei jäänyt kirjasta kovinkaan hyvää kokonaiskuvaa. Kirja oli joka tapauksessa melko leppoisaa luettavaa, vaikka tapauskertomukset olivatkin pöyristyttäviä. Tuntuu kummalta, että ei ole montaakaan vuosikymmentä siitä kun lapsia pakotettiin kirjoittamaan oikealla kädellä vaikka vasen olisi hallitsevampi. Varmasti joku tekee sitä edelleen. Hurjaa.

Itse laskeskelin viime vuonna ylioppilaskirjoituksia valvoessani vasenkätisten osuutta kirjoittajien joukossa. Veikkaisin määrän osuvan aika lähelle 10%, siis melko lähelle tilastonormeja. Siistiä.

Tunnustan, että kirjan viitteitä en lukenut. Niitä oli lähemmäs 40 sivua.

Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa (Histoire des gauchers: Des gens à lénvers, 2001)
Atena, 2006. 248 s.
Suomentanut: Sampsa Peltonen ja Pirjo Thorel
Kansi: Jukka Kotisaari

Lavalta: Orkesteri -- The Everlast (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast oli yksi syksyn tärpeistäni. Komedia takahuoneen tapahtumista kutkutti mieltä ja näyttelijäporukkakin oli sen verran asiallisen oloinen että liput hankittiin ja tänään sitten mentiin Kapteeninkadulle. Odotukset olivat korkealla, onnekseni esitys ylitti riman keveästi.

The Everlast on hieman väsähtänyt yhtye, joka yhden hittinsä jälkeen on tehnyt lähinnä hääkeikkoja enemmän tai vähemmän menestyneesti. Näytelmässä ollaan jonkin geneerisen työväentalon takahuoneessa odottamassa keikkaa. Kaikki saapuvat paikalle vähitellen, kuka missäkin mielentilassa. Basisti Halla (Juho Milonoff) puhuu käsittämättömiä, kitaristi Rane (Pekka Valkeejärvi) on zen ja nuori rumpali Timi (Samuli Niittymäki) yrittää edelleen saada rahojaan edellisestä keikasta. Nokkamies Jasella (Janne Reinikainen) on kuitenkin idea, jolla bändi saataisiin uuteen nousukiitoon. Avuksi tarvitaan vain Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara) ja homma on pläkki. Tai ainakin paperilla. Ja on siellä myös Hannu (Jani Rapo), mutta hänestä saatte ottaa ihan itse selvää.

Takahuoneessa tapellaan, itketään, puhutaan yhteishengestä, pohditaan suuria kysymyksiä ja karhutaan takaisin niitä rahoja. Välillä käydään salin puolella soittamassa tai hakemassa Jaffaa. Meno on mainio. Bändiläisten jutut kulkevat laidasta laitaan, mutta koko ajan mennään kohti synergiaa. Ja oli siellä karjalanpaistiakin. Vai oliko? Joka tapauksessa Everlast onnistuu hienosti kertomaan siitä, mikä yhdessä musisoinnissa voi olla hienoa ja mikä siinä toisaalta voi myös mättää.

Kunniamaininnan saa tällä kertaa Samuli Niittymäki hurmaavan epävakaana Timinä. Hahmo jaksoi yllättää koko näytelmän ajan ja hurmasi minut täysin. Erityiskiitokset myös järkevästä pituudesta. Tunti ja 40 minuuttia kuluivat kuin siivillä, mutta näytelmä ei tuntunut kuitenkaan liian lyhyeltä saati pitkitetyltä. Hienoa KOM!

Näytelmän jälkeen ei osannut sanoa oikein muuta kuin että olipa hyvä. Kerrankin komedia oli sitä mitä luvattiin eli komediaa ja vielä sellaisella oikeasti naurattavalla tavalla. Mitä pidemmälle näytelmässä mentiin, sitä absurdimmaksi homma tuntui menevän mutta silti tunsin uskovani Everlastiin. Mies nauroi niin paljon, että esityksen loppupuolella hänelle iski pahimmanlainen hikka. Pahoittelemme.

Kannattaa muuten kurkata myös näytelmän hittikappaleen Lentoon lähdit musiikkivideo. On se hieno biisi.

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone)

Annika Lutherin Lärärrummet (Schildts & Söderströms, 2013) pomppasi silmille keväällä julkaistuista katalogeista. Itsekin opettajana toimiva Luther oli halunnut kirjoittaa elämästä opettajainhuoneessa ja koulun käytävillä mielessään suosikkisarjansa Teho-osasto. Ja tottahan se on, myös koulumaailmassa kuhistaan milloin mistäkin.

Det var ju den här sommaren jag skulle förnya mina litteraturlistor och uppdatera författarpresentationerna. Äntligen läsa Sofi Oksanen. Och alla gulnande tidningsurklipp i plastkorgarna i skåpen sen, dem borde jag ha gått igenom redan i våras. Kurs tre fungerar inte som den är nu, det har jag vetat hur länge som helst, men om den någonsin bli bra borde jag göra om den från början och när orkar jag nu med det?

Taka-Töölön Linnankoskenkadulla sijaitsee Diktoniusskolan, yhdistetty yläkoulu ja lukio. Opettajakuntaan kuluvat muun muassa stressaantunut ja yksityiselämäänsä väsähtänyt kieltenopettaja Tove, äitiyttä opetteleva bi/ge-opettaja Jenny, suosittu yhteiskuntaopin opettaja Max, myrkyllinen ja eläkeikäänsä lähestyvä Mirri, insinöörin ammatista matematiikan opettajaksi siirtynyt Freddu ja monia muita. Koulun arkeen kuuluu oppitunteja, kokouksia, työryhmätapaamisia, opintoretkien järjestämisiä ja tietysti juoruja, juonitteluja, rakkautta ja huolta niin oppilaista kuin kollegoistakin.

Lärärrummet kertoo koulun elämästä yhden lukuvuoden ajan. Suljettujen ovien takana yritetään keksiä, miten auttaa yksinäistä oppilasta, kuinka kuljettaa useampi sata oppilasta metsäreissulle ilman vuokrabusseja, kuka laitetaan minkäkin projektin vetovastuuseen ja miten rauhoitellaan hermostuneita vanhempia. Arkielon keskellä opettajien keskinäiset suhteet ovat koetuksella; toisista juorutaan, toiset rakastuvat, toiset lähes kaatuvat töidensa alla.

Luther on luonut aidonoloisen kouluilmapiirin, vaikka on laitettava merkille että hahmoista on tehty hyvin saippuasarjamaisia. Se sopii tyyliin ja karikatyyrien alta on joka tapauksessa tunnistettavissa tuttuja opettajatyyppejä, ainakin itselleni, kaikella rakkaudella. Toisinaan tapahtumat tosin lähtevät hieman käsistä ja sopisivat paremmin television ruudulle, mutta draama toki elää konfliktista ja jos kirjassa olisi pitäydytty vain koulun tavallisimmissa "ongelmissa" olisi opus varmaan ollut hieman tylsä. Tai ei välttämättä olisi, mutta lieneehän tämä raflaavampi näin.

Improvisation, det är naturligtvis den största bristen i skolundervisningen . Lärare är väl i allmänhet rätt konservativa och försiktiga av sig, vanedjur helt enkelt. Men det är förstås ytterst okollegialt att tala illa om sina arbetskamrater. Freddu drar andan för att avrunda sitt lilla tal på något diplomatiskt sätt, men Tomas hinner före.
- Jag tyckte bättre om Boris.

Opettajia kuvataan lempeästi ja mielestäni ihanasti ihmisinä. Työpaikalla paiskitaan töitä, kotona pyritään elämään omaa elämää vaikka työasiat mielessä keikkuvatkin. Myös oppilaista Luther puhuu monin tavoin, kauniistikin. Minusta oli mukavaa, että kaikkia teinejä ei kuvattu kauheina riiviöinä, vaan inhimillisinä siinä missä opettajiakin.

Jos viihteellinen katsaus opettajainhuoneen suljettujen ovien taakse kiinnostaa, suosittelen Lärärrummettia. Lutherin kirja on helppolukuinen, paikoin dramaattinen ja koko matkalta lämminhenkinen.

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone, Teos)
Schildts & Söderströms, 2013. 267 s.
Kansi: Otto Donner

Liikkuvaa kuvaa: Gravity (2013)

Kuva: Warner Bros., Esperanto Filmoj, Heyday Films

Mies ilmoitti keskiviikkona napakasti, että nyt niin moni on kehunut Gravitya että me menemme katsomaan sen perjantaina. Asia selvä, mennään vain.

Jossain tulevaisuudessa ollaan päivittämässä Hubble-satelliittia. Tohtori Stone (Sanda Bullock) korjaa, astronautti Kowalsky (George Clooney) valvoo että kaikki sujuu niin kuin pitäisi. Paitsi ettei suju. Houstonilta tulee varoitus lähestyvästä avaruusromusta, joka on peräisin räjäytetystä satelliitista. Romun osuessa kohdalle peli on helposti menetetty. Ja sieltähän se romu tulee, väistämättömästi, käsittämättömällä nopeudella, eikä avaruudessa ole jarruja.

Tämän kummemmin en sitten juonesta sanokaan, se pitää kokea itse. Avaruudessa joka tapauksessa ollaan ja se on pelottavaa. Ohjaaja on ilokseni ymmärtänyt realismin mahdollisuudet ja ymmärtänyt fysiikan lait: avaruudessa ääni ei kulje. Muutenkin elokuva on suurin piirtein realismin rajoissa kuljeskeleva, tosin joitain vapauksia oli kuulemma otettu tarinankerronnallisista syistä.

Äänimaailmassa olisin itse asiassa tyytynyt vieläkin pelkistetympään. Olisin ehkä jopa poistanut kaiken musiikin, joka ei tule elokuvassa luonnollisesti, siis esimerkiksi radiosta. Luulen, että se ainakin minulle olisi lisännyt illuusion tuntua. Lisäksi huomasin hieman pahastuvani, kun tajusin tietynlaisen musiikin yrittävän johdatella minua tietynlaiseen mielentilaan. Olisin minä sinne päässyt ilmankin.

Tuntuu käsittämättömältä, että avaruuskohtaukset on tehty digitaalisena. Ne ovat upeita. Maapallo on upea. Ja samalla kaikki on hirvittävän pelottavaa, suuri tyhjyys ja tietoisuus siitä, että jos nyt pääsee irti se on menoa. Lisäksi tämä oli hieno 3D, väistelin avaruusromua enkä jaksanut ärsyyntyä kakkuloista. Elokuvan jälkeen silmät tosin olivat väsyneet, saattaa kyllä johtua myös matalasta vireystilasta tai sitten intensiivisestä tuijotuksesta.

Mutta olipahan siis hieno. Bullock ja Clooney eivät kuulu omaan näyttelijäsuosikkikaartiini, mutta kyllä minä tässä heihin uskoin. Hyvät valinnat. Ja uskoisin, että Bullock pärjää tässä kuitenkin paremmin kuin rooliin kaavailtu Angelina Jolie. Menkäähän katsomaan. Ja 3D:nä. Hopihopi. Tiedätte sitten mistä puhutaan.

Lavalta: Neljäs tie (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä pyörivä Neljäs tie tahkoaa nyt viimeisiä näytöksiään, joulukuussa on jäljellä vielä kolme esitystä. Taloustieto ja Suomen historia eivät ole vahvimpia alueitani, mainoksissa luvataan komediaa suomalaisesta demokratiasta. Lähdin kuitenkin katsomaan ja vielä parinkymmenen oppilaan kanssa.

Ensimmäisellä puoliajalla juonen käänteissä pysyy suurinpiirtein mukana. On Mannerheimia, Paasikiveä, YYA-sopimusta ja suurien ikäluokkien syntyminen. Venäjän karhu saunoo Kekkosen kanssa. Moninaisten vaiheiden ja tuokiokuvien kautta päästään EU:hun asti. Toisella puoliajalla homma tuntuu lähtevän aivan erilaisiin sfääreihin. Aikatasolla hypitään 90- ja 00-lukujen välillä ja puhutaan rahakriisistä, EMUsta, katastrofeista ja siitä että metsään mennään. Demokratiasta ei tunnu olevan tietokaan, päätökset tehdään mystisten papereiden avulla ja kokoussaleissa kiristellään hampaita.

Keskustelunpätkät on pääosin otettu suoraan haastatteluista, puheista, pöytäkirjoista tai vastaavista joten teksti on varsin kapulakielistä ja paikoitellen tällaiselle talousmaallikolle lähes käsittämätöntä. Fiktiivisistä hetkistä vastasivat muun muassa Mikki Hiiri, Konsensuskeiju ja Emu (joka rääkymisellään oli kyllä oma suosikkini). Lavalla nähdään siis sekä eduskunnan istuntoja että absurdeja hetkiä keijujen ja taikapölyn parissa. 

Screenilla näkyvät tekstitykset kuljettavat näytelmää, joka etenee pääasiassa musiikkinumeiroiden ja kokousten avulla. Asiaa on paljon ja toisinaan on hankala seurata lavalla tapahtuvaa hälinää ja lukea samalla tekstejä, mutta ilmankaan en olisi halunnut olla. Vähintäänkin tekstitysten avulla sai seurattua sitä kuka puhuu ja missä vuodessa mennään.

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Dokumentaarinen tyyli muistuttaa Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmiä (vaikka olenkin nähnyt vain sen toisen). Taustalta löytyykin samoja henkilöitä, sillä sekä Susanna Kuparinen että Jari Hanska ovat myös Neljännessä tiessä taustatoimittajina. Vaikka pituus on molemmissa ollut suurinpiirtein sama, on Kansallisteatterin versio mielestäni ongelmallisempi. Asiaa ja poliittista jargonia syydetään katsomoon kovalla vauhdilla ja heikompi tipahtaa helposti kelkasta. Ryhmiksessä tavallista pulliaista kannateltiin hieman paremmin, tosin myönnettäköön että kyllä siellä Eduskunta II:ssakin sai pinnistellä että pysyi kyydissä.

Sen tosin sanon, että kyllä Kansiksessa osataan luoda tunnelmaa ja efektejä. Koko katsomo tuntui toisinaan jyrisevän pommituksissa ja valoilla saadaan ihmeitä aikaan. Lisäksi lavaa käytetään tehokkaasti hyödyksi ja siellä muun muassa ajellaan autoilla sekä tanssitaan Ketchup Songia. Mainittakoon tässä vielä, että videota on myös käytetty hienosti hyväksi. Mahtavaa.

Neljäs tie ei ole helppo näytelmä. Vaikka se pyrkii viihteellisyyteen, on sisältö sen verran raskas että kolmen tunnin keskittyminen ottaa koville. Loppuvaiheessa jargon tuntuu kulkevan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja valojen sammuessa olo on kuin puulla päähän lyöty. Näyttelijöille nostan joka tapauksessa hattua, sillä moninaisten roolien ja koreografioiden hallitsemisessa saa todella tehdä töitä. Lisäksi tällaisena Itsevaltiaat-lapsena oli myös hauska palata tuttujen poliitikkokarikatyyrien pariin.

Niin ja pääsenköhän minä koskaan eläkkeelle. En varmaan. Pelottavia nämä talousasiat.

Lavalta: Vuosisadan rakkaustarinat (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Vuosisadan rakkaustarinat - Isoäidin, äidin ja Märtan aika kertoo Märta Tikkasesta ja hänen naissukulaisistaan moniäänisesti ja vahvasti. Näytelmän alussa Märta muuttaa lavalla näkyvään korkeaseinäiseen asuntoon miehensä kuoleman jälkeen ja alkaa kirjoittaa. Kirjoittaa isoäidistään, äidistään, itsestään ja miessuhteista. Miehistä. Perheistä ja siitä, miten intohimot ajavat pariskuntia yhteen ja erilleen.

Lavalla on vain Märta (mainio Cécile Orblin), kirjoituskone ja menneisyyden haamut. Lähes koko ensimmäinen puoliaika käytetään isoäidistä, Emmasta, ja hänen miehestään Unosta kertomiseen. Siitä, kuinka nuori tyttö meni naimisiin valovoimaisen miehen kanssa, sai monta lasta eikä kuitenkaan ehkä sitä mitä halusi. Vai saiko sittenkin?

Toisella puoliajalla kerrotaan Margitista, kansakouluopettajasta ja äidistä, joka haaveili kirjoituspöydästä ja matkustamisesta. Mutta isä ei sano mitään. Samalla myös Märta matkustaa omaan nuoruuteensa, muistelee hulluja sattumuksia ja mielenpaloa, sitä kuinka etsinnässä oli se oma susi. Susi, joka lopulta löytyi Henrik Tikkasesta. Henrikistä, jonka kanssa koettiin hyvää ja pahaa, ulvottiin ja käperryttiin vierekkäin.

Kaikkien kolmen naisen intohimojen tiellä tuntuu seisovan mies, tai ainakin miehen takia siitä ei haluta tai osata ottaa kiinni. Kaikesta huolimatta niin Emma, Margit kuin Märtakin ovat vahvoja heikkoutensa kanssa, kulkevat eteenpäin, rakastavat ja kärsivät. Miehet jäävät auttamatta näytelmässä taustalle kaikesta karismastaan huolimatta.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Roolityö lavalla on vahvaa, historia herää eloon. Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa ja Petri Tamminen saavat kantaa karismaattisten miesten viittaa, Pirjo Luoma-aho ja Terhi Panula ovat vaikuttavia naisia Emmana ja Margitina. Jussi Lehtonen on Gunnarin ja Pikkuveljen rooleissa enemmän taustalla, mutta loistaa silti valokeilassa muiden kanssa. Kaija Pakarinen on taustalla vahvana peruskalliona Sofiana ja Neitinä, TeaKissa opiskeleva Linda Wiklund puolestaan on ilahduttava nuori Margit ja Pikkusisko. Tapahtumia säestää Altti Uhleniuksen musiikki kitaralla ja pianolla. On aina hienoa, kun lavalla on luontevaa livemusiikkia.

Lava muuntuu heijastuksilla valkoseinäisestä asunnosta tapetoiduksi ja välillä seiniä koristavat sanat, toisinaan Henrikin piirrokset. Se on hienoa. Mitä sen sijaan jäin pohtimaan olivat välkähtelevät loistevalot. En tiedä kuuluiko niiden räpsähdellä juuri niin kuin ne eilen tekivät, mutta minua hieman harmitti kääntää huomioni itse lavalta valoihin. Vaikka on se myönnettävä, että tunnelmaa muutettiin valoilla hienosti näin yleisesti ottaen, en vain haluaisi katsella lamppuja.

Yhtäkään kirjaa en ole kummaltakaan Tikkaselta lukenut, aikomus on kyllä. Ei se näytelmän seuraamista tosin haitannut, ehkä alussa täytyi keskittyä hieman enemmän että pääsi kartalle henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Ja varmasti lukemalla olisi päässyt paremmin tarttumaan näytelmään, tunnistanut kirjojen katkelmia, osannut yhdistää langanpäät keskenään.

Vuosisadan rakkaustarinat on täysi näytelmä. Kolme tuntia ei tunnu ylimitoitetulta, näytelmää katselee ja kokee mielellään. Ja nyt pitää lukea sitä Tikkasta.

Esityksiä näillä näkymin maaliskuun lopulle asti.

Lavalta: Sirkus Strada (Tikkurilan lukio)

Julisteen maalannut Armi Terhemaa.

Palasin tänään juurilleni ja matkailin omaan vanhaan lukiooni katsomaan Sirkus Strada -musikaalia. Tikkurilan lukiolla alkaa olla pitkät perinteet omien musikaalien valmistuksessa ja tekemiseen osallistuu koko koulu, niin opiskelijat kuin opettajat. 

Sirkus Strada kertoo kiertävän sirkuksen tarinaa. Elämä kulkee matkalaukuissa mukana ja joukkio kulkee maasta toiseen esittäen, laulaen ja ollen perhe vaikka kaikki ovatkin eri puolilta maailmaa. Matkassa ovat mukana niin voimamiehet, jonglöörit, leijona kesyttäjineen, trapetsitaiteilijat sekä tirehtööri. Tarinan keskiössä ovat kuitenkin tirehtööri nuori poika, Saska, joka yrittää löytää itsestään taikurinlahjoja kaivaten jotain, sekä Mykkä klovni, paperiton siirtolainen joka kantaa harteillaan raskasta epätietoisuuden taakkaa.

Opiskelijat ovat todella paneutuneet rooleihinsa ja lavalla nähdään hienoja suorituksia niin näyttelemisessä kuin laulussakin. Repliikkien rytmitys oli ehkä vielä hieman hakusessa, mutta vuorosanat tulivat napakasti ja näytelmä rullasi kappaleiden avustuksella eteenpäin.  Lavalla nähdään myös perinteisiä sirkusnumeroita voimailusta ja jonglöörauksesta akrobatiaan ja taikaan, illuusioihin.

Sirkusteltta on luotu lavalle riippuvin kankain ja tunnelmaa lisää entisestään teemaan sopiva musiikki. Kaiken musiikin tuottaa lavan reunalla istuva orkesteri. Kappaleet ovat koulun musiikinopettajien ja opiskelijoiden yhteistä käsialaa ja myös orkesterista löytyy edustajia niin opettajista kuin opiskelijoistakin.

Parasta on kuitenkin se, että yhteisen tekemisen meininki näkyy ja lavalla ollaan ylpeitä siitä mitä on saatu aikaan. Loppujen lopuksi Sirkus Stradasta jää hyvä mieli ja päässä soi Maailman sylissä -kappaleen kertosäe. Lämpimät kiitokset tilulaisille mukavasta illasta!

Ja menkäähän tekin katsomaan, esityksiä vain tämän viikon. 

J.S.Meresmaa ja Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Höyryä herra Wattin malliin.

Steampunk! Koneita ja korsetteja -antologia (Osuuskumma, 2012) esittelee yhdeksän monipuolista kotimaista steampunk-novellia. Höyrypunkki oli minulle aikaisemmin tuttua vain Magdalena Hain mainioista Gigi ja Henry -kirjoista, joten lisäretken tekeminen kiinnosti kovasti.

Kuoriainen kyykistyi sihisten kadun varteen. Nousin kyydistä ja maksoin kuskille, joka kosketti lakkinsa lippaa, komensi apupoikaa lappaamaan tulipesään lisää hiiltä ja nosti koneen taas jaloilleen. Raskaiden jalkojen liitokset rutisivat, kun kone nousi ja katosi toisten kadulla kulkevien kuoriaisten sekaan. Pudistin päätäni. Toisin kuin teknisemmin suuntautunut veljeni, en osannut syleillä avomielin viime vuosina tehtyjä insinööritaidon edistysaskeleita, vaan suhtauduin niihin varauksella. Hyönteisiä imitoivien koneiden lähes-elämä kammotti minua. (Magdalena Hai: Vaskimorsian)

Novellit sijoittuvat moninaisiin ympäristöihin. Suurin osa tapahtumista sijoittuu jonnekin Eurooppaan, hiilipölyisiin kaupunkeihin, joissa matkansa voi hoitaa höyrykuoriaisilla ja tehdä vierailuja Hyödyllisten esineiden museoon. Toisaalla taas ollaan jossain Pohjanmaalla, kerätään viljaa pellolta Hevostuhatjalkaisella tai paetaan lumisessa vuoristossa pikinahkoja.

Huomasin novelleja lukiessani, että nälkä kasvaa syödessä. Useampaan tarinaan jäin kaipaamaan jatkoa ja ehkä hyvä näin. Jutut eivät tuntuneet jäävän kesken, mutta hahmoihin kiintyi niin paljon että heistä olisi ilomielin lukenut enemmän. Erityisesti jään ajattelemaan J.S.Meresmaan neuvokasta ja mainiota Augustinea sekä Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää -novellin Marikkia ja Trillia. Koin jännitystä Magdalena Hain Vaskimorsiamen parissa ja ilmakorvett Jeanny Been kyydissä Shimo Shuntilan Kruunun vihollisessa.

Suomalaiseen maisemaan sijoittuneet novellit tuntuivat aluksi oudoilta, etenkin Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen. Myöhemmin huomasin kuitenkin ajattelevani sen miljöötä paljon ja päässäni muodostuneet kuvat novellin kojeesta olivat hurjia. Olisivatpa tehneet vaikka tästä elokuvan Härmän sijaan, se olisi hienoa se.

Nätyri antoi rautahirviön vain viedä. Masiinan koivet tallasivat peninkulmia, selkäruoto rutisi tiukoissa käännöksissä. Lokomobiili jyrisi ja möyrysi, vilja lakosi. Karheat rautasormet kahmivat korret kyltymättömän suun nieluun ja yhä edemmäs koneen mahoihin. (Heikki Nevala: Hevostuhatjalkainen)

Hieman epätasainen kokoelma tosin on, mutta siihen vaikuttanee myös se että novellit ovat niin erilaisia ja erilaisiin ympäristöihin sijoittuvia. Itse viehätyin eniten vanhaan Eurooppaan sijoittuvista tarinoista silintereineen ja protokollineen. Pääsääntöisesti kuitenkin nautin lukemastani kovasti ja nostan hattua kirjailijoille, jotka ovat luoneet näin mahtavia tarinoita ja maailmoja.

Koneita ja korsetteja toiminee varsin mainiona ensikosketuksena steampunkin monipuoliseen maailmaan. Seuraavaksi pitänee lukea se toinen julkaistu, Höyryä ja helvetinkoneita (Osuuskumma, 2013) jonka nappasin kirjamessuilta mukaani. Hammasrattaat, hiilipölyiset kaupungit ja kuparinhohto tuntuvat joka lukukerralla entistä houkuttelevammilta.

Lisää arvosteluja opuksesta löytyy Osuuskumman sivuilta.

Kiitokset sille kirjabloggaajalle, joka lähetti tämän minulle viime vuonna salajoululahjana!

J.S.Meresmaa ja Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja
Osuuskumma, 2013. 314 s.
Kannnen kuva: J.S.Meresmaa

Frank B. Gilbreth & Ernestine Gilbreth Carey: Tusinoittain halvemmalla

Törmäsin Gilbreth & Gilbreth Careyn teokseen Tusinoittain halvemmalla (WSOY, 1950; Cheaper by the Dozen, 1948), kun etsin sitä ystävälleni netin antikvariaateista. Ystävä kehui kirjaa sen verran paljon, että kun kappaleita osui tielle useampi päätin hankkia sen myös itselleni. Kirjan oleskeltua hyllyssä useita vuosia sai se lopulta kunnian olla kesäisen lukumaratonini aloittava kirja.

Aina kun ihmisjoukko keräytyi johonkin kadunristeykseen, mihin liikenne pakotti meidän pysähtymään, tuli ennemmin tai myöhemmin väistämätön kysymys!
"Kuinka teillä on varaa ruokkia noin monta tenavaa?"
Isä mietti hetkisen. Sitten hän kääntyi taaksepäin niin, että joukon uloimmatkin kuulisivat, ja sanoi, ikään kuin olisi sen juuri sinä hetkenä keksinyt:
"No, nehän tulevat tietysti halvemmaksi tusinoittain!"

Gilbrethin kaksitoistalapsisessa perheessä hiljainen päivä ei ole vaihtoehto. Perheenpäänä hääräävä isä on ammatiltaan työntutkija ja valjastanut koko perheen tutkimuskohteikseen. Äiti on samassa ammatissa ja kirjoittaa tutkimustulokset ylös. Lasten kotityöt kuvataan ja pyritään poistamaan turhat liikkeet, jopa lääkärin nielurisaoperaatiot syynätään millintarkkaan ja annetaan ehdotuksia kuinka työtehoa voisi parantaa.

Tusinoittain halvemmalla piti minut otteessaan huumorillaan ja lämminhenkisyydellään. Kommellukset seurasivat toisiaan ja saivat pohtimaan, kuinka suuri osa näistä tapahtumista on totta tai väritettyä totuutta. Niin tai näin, kaksitoistalapsisessa perheessä vauhtia on varmasti riittänyt ja nostan hattua perheen vanhemmille, jotka kirjan perusteella vaikuttavat kuitenkin vilpittömästi pitäneen lapsistaan ja huolehtineen heistä.

Eräs syy siihen, että hänellä oli niin paljon lapsia -- meitä oli kaksitoista -- oli varma vakaumus, että ryhtyivätpä hän ja äiti yhdessä mihin tahansa, se menestyi aina. 

Humoristisesta otteesta (ja siitä, että kirja tuo minulle mieleen Steve Martinin tähdittämän samannimisen komedian, jolla ei kuitenkaan ole teoksen kanssa mitään tekemistä) huolimatta Tusinoittain halvemmalla ei ole mikään "naurupommi" vaan loppumetreillä tarina onnistui myös koskettamaan ja liikuttamaan. Myös moneen suuntaan taipuvan ja hieman itsekeskeisen isän hahmoon saadaan syvyyttä äidin jäädessä taustalle vakaaksi kallioksi, johon koko perhe luottaa.

Hieno ja kiinnostava kirja. Lukekaa, nauttikaa. Sopii myös välipalalukemiseksi keveytensä ja helppolukuisuutensa ja toisaalta myös lämminhenkisyytensä vuoksi.

Frank B. Gilbreth & Ernestine Gilbreth Carey: Tusinoittain halvemmalla (Cheaper by the Dozen, 1948)
WSOY, 1950. 305 s.
Suomentanut: Helvi Vasara
Kannen kuva ja kuvitus: Doris Bengtström

Kupista: Sacher Eck' (Wien)

Kupista muuttuu kansainväliseksi! Tulossa on hieman maistiaisia Wienistä ja Bratislavasta, jatkossa toivottavasti muualtakin. Ensimmäisenä kansainvälisenä vieraana on Wienin Sacher Eck'. Tyylikäs kahvila löytyy Kärntnerstrassen ja Philharmonikerstrassen kulmasta, lähin metroasema on Karlsplatz.

Alunperinhän tarkoitus siis oli mennä nauttimaan aitoa sacherkakkua maineikkaaseen Café Sacheriin (Philharmonikerstrasse 4), mutta onnistuimme erehtymään ovesta ja marssimaan sisään Eckiin. Kahvila on kuitenkin Hotel Sacherin omistuksessa, joten käsittääkseni tarjoiltu kakku oli sitä aivan samaa tavaraa.

Sisäänastuessa tunnelma on kiireinen. Turistit jonottavat kakkua ja lounasta, istumapaikkaa saa vartoa hetken. Lopulta pääsemme tiskipaikoille kököttämään ja tilaamme nopeasti kakut (n. 6 euroa pala), Verlangterit ja vettä. Toiminta on tehokasta. Kakkupaloja leikataan jatkuvasti lisää tarjolle ja kermavaahto tulee masiinasta, joka muistuttaa erehdyttävästi kotoisia hampurilaispaikoissa nähtäviä ketsuppiannostelijoita.

Ei siinä mitään, esillepano oli joka tapauksessa hienostunut ja kermavaahtokin maistui ihan hyvältä (tosin en aivan ymmärrä sitä wieniläistä intoa laittaa kermavaahtoa joka paikkaan). Kakku puolestaan maistui, no, sacherkakulta. Varsin hyvää, mutta toisaalta juuri mitä sen odottikin olevan. Mies sanoi että sacher taitaa olla vähän sama juttu kuin BigMac: maistuu joka paikassa suurinpiirtein samalta. Saattaapi olla.

Kahvi puolestaan oli sitä samaa kahvintapaista, jota sai joka puolella kaupunkia. Verlangter on siis vedellä pidennetty espresso, jossa maitovaahtoa. Ihan hyväähän se oli, mutta kunnon kahvia Wienin reissulla taisi saada vain Slovakiassa.

Sacher Eck' ei siis ollut reissun kakkukohokohtia, mutta kyllä ne sacherit silti kannatti syömässä käydä.

Stephen Fry: The Fry Chronicles

Jos ajattelen sympaattista brittiä, ajattelen Stephen Fryta. Osa tästä mielikuvasta johtuu varmasti esimerkiksi hänen roolistaan Jeevesinä sekä siitä, että hän lukee Hitchhiker's Guide to the Galaxyn mitä mainioimmin. Joka tapauksessa toivoin tuossa joku vuosi sitten hänen elämäkertaansa joululahjaksi ja niinhän se veli sitten kolautti konttiin The Fry Chroniclesin (Michael Joseph, 2010).

'You remember Hugh Laurie?'
'Er...remind me.'
She flung an impatient cushion at my head. 'You know perfectly well who I mean. He was in Nightcap.'
'Oh, the tall chap with the flushed cheeks and the big blue eyes?'

The Fry Chronicles käsittelee Fryn elämää hänen Cambridge-vuosistaan kohti mainetta sekä A Bit of Fry and Laurien ensiesityksiä. Vauhdikkaan nuoruuden elänyt nuorukainen pääsee opiskelemaan Cambridgeen ja viettää vuotensa siellä lähinnä osallistuen erilaisiin esityksiin kuin opiskellen. Opiskeluaikanaan Fry myös tutustuu muun muassa Emma Thompsoniin sekä lopulta tietysti myös Hugh Laurieen. Samalla kerrotaan paljon brittiläisen komedian kehityksestä, Monty Pythonista, oivallisesta Rowan Atkinsonista ja komedian taipaleesta tv-ruuduille.

Fry kirjoittaa aidosti, hauskasti, traagisesti osaten draaman kaaren. Tapahtumia kuvataan, niitä analysoidaan ja pohditaan. Nostetaan omat viat esille ja vatvotaan niitä, mutta ei liiaksi. Olo ei tunnu siltä kuin tirkistelisi vaan kuin istuisi pehmeässä nojatuolissa pubissa ja kuuntelisi elämäntarinaa. The Fry Chronicles on huvittava, sydämeenkäypä ja myös surullinen. Vaikka tarina onkin pääpiirteiltään jonkinlainen ryysyistä rikkauteen -kertomus, on pohjavireenä silti yksinäisyyttä ja epävarmuutta, masennusta ja hämmennystä. Näitäkin käsitellään hienosti. Ja vaikka Fry opuksessaan toteaa että kyllä, ostin muuten monta autoa ja talon ja näin niin silti en osaa tuntea kateutta tai muuta, kunhan kuuntelen. Ja jotenkin ymmärrän, tai kuvittelen ymmärtäväni, tätä kuuluisaa mutta varsin introvertin oloista miestä.

From that day on I have only agreed to review a book, film or television programme if one proviso is understood and accepted by the editor: the review will be favourable or, if the product is so dreadful that even I cannot find a good word to say about it, there will be no article.

Joinain hetkinä tuntui, että tämä kirja olisi pitänyt kuunnella äänikirjana tai lukea e-kirjaversio, johon on upotettu videopätkiä. Toisaalta Fryn ääni on niin tuttu, että kirjan kuuli lähtökohtaisestikin hänen äänellään luettuna ja olen edelleen hirvittävän huono kuuntelemaan äänikirjoja, joten tämä lieni silti minulle paras ratkaisu. Mutta varmasti on loistava myös äänikirjana, aivan varmasti.

Pidin muuten tästä elämäkerrasta huomattavan paljon enemmän kuin sketsimäisestä Mrs Fry's Diarysta. Vaikka siinä olikin välipalakirjana puolensa, huomasin arvostavani todenmukaisempaa kerrontaa enemmän. Toki tässäkin on huumoria, luonnollisesti, mutta ei niin läpinäkyvästi ja ehkä jopa päälleliimatusti. Aidoista tilanteista syntyvä huumori on yleensä loppupeleissä hauskempaa.

Hieman minua jäi harmittamaan, että en ollut sisäistänyt tämän olevan omaelämäkertojen toinen osio ensimmäisen ollessa Moab is My Washpot, suomennettuna Koppava kloppi. Onneksi mies oli fiksu ja hankki sen minulle syntymäpäivälahjaksi, nyt voin lukea senkin.

Suosittelen siis lämpimästi The Fry Chroniclesia ja oikeastaan tähän samaan syssyyn myös sitä ainutta (aidosti) fiktiivistä Fryn kirjaa jonka olen lukenut, Making Historya.

Stephen Fry: The Fry Chronicles
Penguin Books, 2011. 425 s. (ensin julkaistu Michael Joseph, 2010)
Kannen kuva: David Eustace

Liikkuvaa kuvaa: Thor: The Dark World (3D)

Kuva: Marvel Studios

Kävimme sunnuntaipäivän ratoksi katsomassa uusimman Marvel-rymistelyn Thor: The Dark Worldin eli tuttavallisemmin Thor kakkosen. Muutama vuosi sitten tulleesta ykkösosasta en muista juuri muuta kuin sen, että näyttihän se kolmedeenä ihan komealta mutta elokuva itsessään oli korkeintaan mukiinmenevä. Koska tässä nyt kuitenkin odotellaan seuraavaa Avengers-leffaa piti tämäkin tietysti käydä kurkkaamassa.

Thor on matkaillut takaisin kotiinsa Asgardiin ja on joukkojensa kanssa palauttanut rauhan kaikkiin yhdeksään maailmaan. Ilkikurinen velipuoli Loki istuu vankilassa ja rakastettu Jane Foster tutkii maan pinnalla kummallisia muutoksia fysiikan laeissa ja kaipalee viikinkijumalaansa. Leppoisaa tilannetta ei kuitenkaan kestä kauan. Kuolleiksi luullut mustat haltiat aikovat tuoda pimeyden takaisin universumiin ajan ollessa sopiva, nyt nimittäin lähestyy se hetki jolloin kaikki yhdeksän maailmaa konvergisoituvat ja tuhovoima saadaan suureksi. Avuksi tarvitaan kuitenkin mystinen Aether ja ette varmaan arvaa kuka sen sitten löytää.

Sellaisista alkuasetelmista siis lähdetään. Ja kokonaisuudessaan elokuva olikin oikein mainio viihdepläjäys, ainakin parempi kuin viimeksi katseltu Iron Man 3. Suurimpana ongelmana tässä rainassa oli se, että päähenkilöiksi tarkoitetut Thor, Jane ja Odin olivat harvinaisen pitkästyttäviä eikä hahmoissa tapahtunut oikeastaan minkäänlaista kehitystä. Show'n varastaa helposti Loki, jonka hahmo on mitä mainioin ja yllättävin ja Tom Hiddleston esittää sitä mainiosti. Ja jopa Janen assarilla Darcylla on suurempi hahmokehitys kuin noilla kolmella ensinmainitulla.

Ei tästä Thor kakkosesta siis miksikään oivaukatsonhetikaksikertaa elämykseksi ollut, mutta toimi sunnuntaiviihteenä hyvin ja vei taas tarinaa eteenpäin. Huumoria riitti sopivasti (se on aina mukavaa kun osataan nauraa elokuvan sisäisille naurettavuuksille) ja loppuun jätettiin hyvät koukut seuraavia leffoja varten. Ja kannattaa katsoa ne lopputekstit, sieltä tulee kaksi piilopätkää.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke and Key I:Welcome to Lovecraft

Kuva: Gabriel Rodriguez & Jay Fotos (Welcome to Lovecraft)

Ystävä suositteli luettavaksi Joe Hillin käsikirjoittamaa Locke and Key -sarjakuvaa. Suhtauduin hommaan hieman epäillen, opus kuulemma olisi pelottava, mutta varasin kuitenkin sarjan ensimmäisen osan Welcome to Lovecraft (IDW Publishing, 2008) kirjastosta.

Tylerin, Kinseyn ja Boden isä murhataan kammottavalla tavalla heidän kesämökillään ja niinpä he muuttavat äitinsä kanssa setänsä luo Lovecraftissa sijaitsevaan Keyhouseen. Lapsia vaivaavat muisto isästä sekä tieto siitä että toinen tappajista istuu nuorisovankilassa. Kaiken lisäksi Keyhouse itsessään on omituinen, etenkin sen pihalla sijaitseva kaivorakennus jonka asukilla ei tunnu olevan puhtaat jauhot pussissaan. Kun isän murhannut nuorukainen vielä onnistuu pakenemaan vankilasta erikoisissa olosuhteissa tiivistyy jännitys entisestään.

Ensimmäiseksi on sanottava, että Joe Hillin tarinankerrontataidot ovat erittäin mainiot. Jännitys pysyy yllä ja tiivistyy vielä silloinkin, kun uskoo kaiken olleen jo nähty. Gabriel Rodriguezin selkeä ja julma piirrosjälki sopii synkkään tarinaan erinomaisesti. Kuvat eivät ole sellaisia, joita haluaisi ripustaa seinälleen, mutta taitavia ne ovat.

Toiseksi totean, että tarina oli minulle aivan liian pelottava. En ole suuri kauhun ystävä, mutta siedän sitä pienissä annoksissa. Locke and Key oli kuitenkin niin kammottava, että luin sitä silmät suurina pystymättä laskemaan albumia käsistäni ja silti tavallaan halusin lopettaa. Sarjakuva on väkivaltainen, vaikka kuvat pysyvätkin siedettävällä tasolla, mutta pahinta on mielen sisään hiipivä kauhun ja paljaan pelon tunne.

Ensimmäinen osa jättää kutkuttavasti lankoja roikkumaan, mutta mietin kahdesti tartunko kakkososaan. Miehelle lupasin hankkia sen kirjastosta, hän toimikoon esilukijanani.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke and Key 1: Welcome to Lovecraft
IDW Publishing, 2008. 152 s.

Lavalta: Pinta & Will Have Sex For Love (Cirko)

Sirkus. Sanasta tulee mieleen titididididititidiidii, hiekka, meteli ja klovnit, teltta. Uusi sirkus sen sijaan on jotain aivan muuta. Uuden sirkuksen keskus Cirkossa järjestettiin torstaina 31.10. kaksoisesitysilta, jossa pääsi näkemään ja kokemaan sekä Salla Hakanpään Pinnan että Zero Gravity Companyn Will Have Sex For Loven.

Kuva: Tom Hakala

Ilta alkoi Solmu-salissa, ensimmäisenä Pinta. Katosta roikkuu paksu köysi, lattialla on valkoisia ympyröitä. Lavalle saapuu nainen, Hakanpää, ja alkaa temppuilla köyden kanssa ensin kuin leikitellen, lopulta alkuvoimaisesti. Esityksen toisessa osassa lavalle ilmestyy taianomaisesti vettä, jonka heijastuksia sekä muodostuvia varjoja käytetään upeasti hyväksi visuaalisen ilmeen luomisessa. Lisäksi käytetään videota ja strobovaloa. 

Pinta on leikillinen, vakava, voimakas ja kaunis. Hakanpään hallittu voima näkyy. Vesi lentää kaarissa ja lopulta sataa. Tunnelma on vahva. Esityksen jälkeen lavalle astelee aplodien saattelemana onnellisen näköinen nainen. Syystäkin, Pinta oli suunnattoman kaunis pelkistetyssä komeudessaan.

Kuva: Janne Pietiläinen

Maneesi-salissa nähty illan toinen puolikas, Will Have Sex For Love, toi lavalle myös tutumpia sirkuselementtejä kuten trapetsin ja hevosia ollen silti jotain aivan muuta. Netta Lepistö ja Maarit Utriainen leikittelevät, keimailevat, tappelevat, kisailevat ja näyttävät miten upealta kehonhallinta ja yhteispeli voivat näyttää. Lavalla nähdään rakennustelineitä, muovia, yllätyksellisiä laatikoita ja kolikoilla toimiva hevonen, jonka selässä voidaan esittää jos jonkinlaisia akrobaattisia temppuja.

Will Have Sex For Love oli selvästi humoristisempi kuin Pinta, mutta ei silti mikään hattarankevyt esitys. Ihailin molemmissa esityksissä sitä, että kaikki tapahtuu kuin jossain toisessa todellisuudessa. Täällä, mutta ei silti aivan kuitenkaan, sillä jotain omaa taikaansa nykysirkuksessa tuntui olevan. Jotain synkkää, hieman pelottavaa ja silti äärimmäisen viehättävää ja kutsuvaa.

Tiesin kyllä Cirkon olemassaolosta ennen siellä käyntiä, mutta en jotenkin ollut silti sisäistänyt sen olemassaoloa. Nyt sisäistin ja aion laittaa myös sen tarkkailuun, sillä tällaista näkisi mielellään useamminkin. Taitoa, rakkautta tekemiseen, visuaalista herkkua.

Kaksoisesitysiltoja on vielä tänä viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina.

Lämmin kiitos Cirkolle kutsusta esitykseen.