Lavalta: Hämeenlinna (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin Hämeenlinna kuului myös omiin syksyn kiinnostuksiini eikä vähiten siksi, että kevään kantaesitys oli niin riemukas. Toisekseen Hämeenlinnassa kiinnosti myös sen kirjoittaja, Juha Itkonen, jolta olen tosin lukenut vain yhden kirjan mutta joka tapauksessa. Teatteriseuraksi sain siipan lisäksi houkuteltua myös ihanan Kirjainten virrassa-Hannan siippoineen, joten teatteri-ilta tulisi ainakin alkamaan hyvin.

Joskus 70-luvulla tähtitoimittajan tittelistä nauttinut Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) lähetetään tekemään juttua Hämeenlinnasta ja siellä asuvista aivan tavallisista ihmisistä. Ensisijaiseksi kontaktiksi pääsee Paulan muuttumisleikissä vieraillut Päivi Paukku (Pirjo Lonka), hieman elähtänyt mutta nuorekkuuta haikaileva perheenäiti. Mukaan lupautuvat myös Päivin vanhempi tytär Kati Lehto (Saara Kotkaniemi) miehineen (Eero Ritala), nuorempi tytär Santtu (Lotta Kaihua) heiluu taustalla vastentahtoisemmin ja yrittää suorittaa armeijaa. Kaiken taustalla hiippailee Martti-isä (Hannu Kivioja), jonka ainoana toiveena tuntuu olevan päästä vielä istumaan perheensä kanssa samaan pöytään.

Hämeenlinna oli minulle näytelmä perheestä ja sen suhteiden vaikeudesta, siitä hauraudesta. Kuinka helposti asiat voikaan sotkea ja kuinka vaikea niitä on korjata jälkikäteen. Unohdukset, laiminlyönnit ja paha olo kasaantuvat ja saavat ihmisen voimaan pahoin. Tunteista on hankala puhua, mutta aina ei ole liian myöhäistä. Samalla käsitellään hellästi pieniä kaupunkeja, junaratoja ja sitä, onko Rosso oikea ravintola.

Kuulin väliajalla katsomosta paheksuvaksi tulkitsemani kommentin siitä, että miten ihmeessä Itkonen on kirjoittanut tällaisen näytelmän kun hänhän on itse hämeenlinnalainen. Niinpä niin. Pohdimme tätä glögin ja pullan ääressä ja totesimme, että omaa kotiseutuaan taitaa olla jopa lupa vähän pilkata ja kertoa siitä lämpimästi mutta myös vähän julmasti. Pienen kaupungin karrikoitu elämä Prisman käytävineen ja Rossoineen naurattaa, mutta samalla sieltä ostoskärryjen massasta löytää myös itsensä.

Kuva: Pate Pesonius

Ensimmäinen puoliaika tuuditti minut katsojana turvalliseen tunteeseen. Pohjavireet olivat synkkiä, mutta huumoria oli paljon ja nauratti ääneen. Toisella puoliajalla tunnelma muuttuu tai vähintäänkin tiivistyy. Nauraa uskaltaa enää vain harvoin ja tummuus alkaa hivuttaa itseään pään sisään. Ongelmat kasaantuvat, ihmiset eivät tunnu löytävän toisiaan. Pelottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppujen lopuksi kaikki päättyy, en tiedä päättyykö hyvin, mutta ehkä jollain tavalla lohdullisesti. Päättäkää itse.

Erityismaininnat saavat tällä kertaa ihastuttavan aito ja sopivan kärjistetty Sanna-Kaisa Palo sekä hurmaavan lakonisesti puhuva uskottava nuori aikuinen Lotta Kaihua. Hahmokehityksessä pisimmän korren veti tosin Pirjo Longan hieno mutta rankka Päivi Paukku. Lisäksi ihastelin kovasti kohtausten vaihtumista ja sen saumattomuutta, valon ja pimeyden vaihtelua ja näyttelijöiden suuntavaistoa. Hienoa.

Jos on valmis altistamaan itsensä nauramaan ja ehkä vähän ahdistumaan, on Hämeenlinna varsin oivallinen valinta. Q-teatterista saa myös väliajalla mainiota pullaa ja nyt oli glögiäkin tarjolla, kivaa!