Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (Tammi, 1970) on ollut lukulistalla suurinpiirtein siitä lähtien, kun tapasin siipan. Mies on kehunut kirjaa kovasti ja joululoman jälkeen sain vihdoin aikaiseksi napata kirjan hyllystä mukaan. Alkutaival oli hieman kivinen, sillä yritin lukea tätä samaan aikaan Gogolin Kuolleiden sielujen ja Tolstoin Anna Kareninan kanssa. Siitä ei tullut mitään, joten aloitin kirjan alusta ja pääsin vihdoin kyytiin.

Tämä on epäonnistunut, ja sen oli pakko olla, koska se on kirjoitettu suolapatsaalla. Se alkaa näin:
Kuukaapas:
Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen.
Se loppuu näin: 
Pyy-tii-huiit?

Tosiaan, Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Tai itse asiassa ei. Vaan tarina alkaa siitä, kun Kurt Vonnegut päättää kirjoittaa kirjan Dresdenin pommituksesta, sodasta, lasten ristiretkestä. Tarinan luvataan olevan ainakin osittain totta, vähintään ne kohdat jotka kertovat sodasta. Vonnegut oli itse Dresdenissä, kun sitä pommitettiin, ja on kertomansa tarinan ohella onnistunut ujuttamaan myös itsensä rivien väliin.

Mutta Billy Pilgrimistä sitten. Billy-parka oli myös armeijan mukana sodassa, mutta ei suinkaan sotilaana vaan pastorin apulaisena. Erinäisten vastoinkäymisten kautta Billy päätyy Dresdenin vankileirille, selviytyy pommituksesta, palaa Amerikkaan, elää elämäänsä. Mutta tämä ei ole tärkeää, vaan tärkeää on se että Billy on toisinaan ajassa irrallaan, matkustaa elämänsä hetkestä toiseen ja kokee ne uudelleen ja uudelleen.

Sillä aika ei ole lineaarista, vaan kaikki tapahtuu koko ajan. Historia, tämä hetki, tulevaisuus. Sen Billy on oppinut ollessaan avaruusolentojen kaappaamana heidän eläintarhassaan Trafalmadoressa. Ilmeisesti trafalmadorelaiset olivat kuitenkin varsin ystävällisiä, palauttivathan he kuitenkin Billyn takaisin maan pinnalle.

Teurastamo 5 on varsin hämmentävä opus. Se on sirpaleinen, sillä lukija saa matkustaa Billyn kanssa hetkestä toiseen. Toisaalta se on myös hurja ja synkkä, raadollinenkin kertomus sodasta ja ihmisistä siellä, kuolevista, välinpitämättömistä ja kostonhimoisista. Ja toisaalta se myös tarjoilee kiinnostavan näkökulman aikakäsitykseen ja sen kummallisuuteen. Olen huomannut palaavani tralfamadorelaisten ajatuksiin useasti viime päivinä.

Että olihan se hieman hämmentävä. Sodan kauheus ja tulimeri, toisaalta avaruusmatkailu ja ajassa irrallaan oleminen, ajoittainen onnellisuuskin. En voi sanoa lopultakaan päässeeni pinnan alle tässä kirjassa, mutta olihan se hyvänen aika hyvä. Vielä parempi näin jälkikäteen ajateltuna. Niin se käy.

Pojo Ihminen sodassa-haasteeseen (Maailmansodat), sotamiehen titteli saavutettu.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, eli Lasten Ristiretki (Slaughterhouse-Five, Or The Children's Crusade, 1969)
Tammi, 1970. 189 s.
Suomentanut: Juhani Jaskari
Kirjaparka on kansipaperiton, kannen tekijästä ei tietoa.

Liikkuvaa kuvaa: Frozen & Wolf of Wall Street

Vietettiin tuossa männäviikonloppuna sekalaista leffapäivää. Erinäisten sattumusten seurauksena päädyimme katsomaan kahta elokuvaa, ensin Disneyn uusinta eli Frozenia ja sitten tovereiden kera Scorcesen viimeisintä Wolf of Wall Streetiä.

 Disney.

Frozen epäilytti ennakkomainonnan perusteella kovasti. Julisteissa näkyi vain yksinäinen lumiukko jäälautalla ja ei siis kiinnostanut hirveästi. Elokuvan ensi-illan jälkeen alkoi liikkua huhuja, että nyt on tullut kuulkaa hieno juttu Disneyltä ja kun kaiken lisäksi Idina Menzel laulaa toista pääroolia niin pitihän se rämpiä katsomaan.

Ja hieno kuulkaa olikin. Itse elokuvasta ei parane sanoa kauheasti mitään, koska se pilaisi koko homman. Tarina perustuu hyvin hyvin löyhästi Andersenin Lumikuningatar-satuun ja hyödyntää visuaalisella ilmeessään Norjan vuonomaisemia ja arkkitehtuuria. Tykkään.

Niin siis siinä tarinassa on siis prinsessoja ja jäätä ja tosi söpö poro ja peikkoja ja kivaa siinä oli se, että se ensin tarjoili iloisesti kaikenlaisia kliseitä ja sitten ne - noin vain - heitettiin romukoppaan. Nerokasta! Kaiken lisäksi pidin kovasti siitä, että tämä oli ehdottomasti musikaali. Porukka puhkesi laulamaan ihan puskista ja kappaleet olivat lisäksi varsin hienoja. Kiitokset Disneylle ja toivotaan lisää samankaltaista settiä.

Mainittakoon vielä, että trailereiden jälkeen katsomossa tapahtui suloisia. Ruudun pimentyessä hetkeksi ennen elokuvaa pieni tyttö kysyi hädissään äidiltään "Äiti mitä telkkarille tapahtui?"

Red Granite.

Tässä välissä kaapattiin kaverit mukaan, käytiin syömässä ja paineltiin sitten katsomaan seuraavaa rainaa eli sitä Wolf of Wall Streetiä. Elokuva perustuu Jordan Belfortin, Wall Streetillä uransa luoneen pörssimeklarin, elämäkertaan. Jäätyään työttömäksi Black Mondayn (vuoden 1987 pörssiromahdus) seurauksena Belfort alkaa tienata elantoaan myymällä pörssiin rekisteröitymättömien yhtiöiden osakkeita ja on sen verran vakuuttava kaveri, että perustaa ennen pitkää oman firman joka jahtaa varakkaampia asiakkaita ja kasvaa koko ajan kasvamistaan. Toiminta ei tietenkään ole aina aivan laillista, huumeita kuluu roppakaupalla ja työpaikan perjantaibileet muuttuvat rappiollisiksi juhliksi käytännössä sekunneissa.

Käytännössä elokuva käsittelee Belfortin elämää rahan, keinottelun ja naisten parissa 80-luvulta jonnekin nykypäivän tienoilla. Elokuvan kieli on varsin siistimätöntä, samoin kuvamateriaali. Ja tämäkin oli kuulemma leikattu versio. Että terve. Mutta ei siinä sinänsä mitään, mainioita näyttelijöitä ja Leonardo DiCaprio on lääketripeissään varsin vakuuttava. Mies paranee selvästi vanhetessaan, Titanic-Leo ei meitsiä juuri lämmitä mutta nykyään kaverihan on oikein pätevä.

Wolf oli ehdottomasti katsomisen arvoinen, edes lähes kolmituntinen kesto ei puuduttanut. Treffileffaksi en kyllä tätä suosittele, voi olla kahvilla vähän vaivaannuttavaa jutella että mitäs mieltä sä olet tosta kokaiinista tai tilataankos teillekin usein töihin maksullisia naisia. Tai ei ainakaan ensitreffeille.

Agota Kristof: Iso vihko

Agota Kristofin Iso vihko (Tammi, 1988) nousi esiin työpaikan taukokeskustelussa. Kirjaa kehuttiin hurjasti ja kerrottiin, että sen luettuaan voisi mahdollisesti jakaa elämänsä kahteen osaan: ennen ja jälkeen Ison vihkon. Odotukset olivat siis melkoisen korkealla ja niinpä varasin opuksen.

Iso vihko on tarina pienistä pojista, sodasta ja sen kauheudesta. Äiti vie kaksospoikansa isoäidin luokse pieneen kylään, sillä suuressa kaupungissa riehuu sota. Isoäiti on saita ja ilkeämielinen, mutta ottaa pojat hoiviinsa. Tämä kaikki on kuitenkin vain sivujuonne. Pääasiallinen huomio kiinnitetään poikien tapaan kestää sotaa. He opettelevat kestämään kipua ja nälkää ja kirjoittavat kokemuksistaan isoon vihkoon, jonne saa kirjoittaa vain asioita jotka ovat totta.

Pitelemme käsiämme liekin yllä. Viiltelemme veitsellä reisiämme, käsivarsiamme ja rintaamme ja valelemme haavojamme alkoholilla. Sanomme joka kerta:
- Tämä ei satu.
Jonkin ajan kuluttua me emme todellakaan enää tunne mitään. Joku toinen tuntee kipua, joku toinen polttaa itsensä, saa haavoja, kärsii.
Me emme enää itke.

Kuvailu tuo kauheudet esille pienieleisesti mutta tarkasti. Tarina pyörii kaksosten harjoitusten ympärillä, mutta paljon puhutaan myös isoäidistä, ulkomaisesta upseerista sekä ristihuulesta, köyhästä tytöstä. Kellään ei tunnu menevän hyvin, vain kapakoissa on joskus hauskaa. Poikien kehitys viattoman oloisista kaupunkilaispojista paatuneiksi nuoriksi on tietyllä tavalla myös hyvin vastenmielistä luettavaa, kun mitään ei piilotella edes kielikuvien taakse.

Täytyy kuitenkin harmikseni sanoa, että Iso vihko ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin toivoin. Vaikutus olisi todennäköisesti ollut eri, jos en olisi lukenut ennen tätä Kerteszin Kohtalottomuutta ja miksei myös Boynen Poikaa raidallisessa pyjamassa. Karu ja samalla viaton suhtautuminen sotaan oli jo tullut koettua näiden kirjojen kautta. Toisaalta on myönnettävä, että kirjan loppu oli huikea ja nosti opuksen arvoa kovasti. (Tuntuu itse asiassa vähän kurjalta, että en pitänyt kirjasta enempää mutta jotenkin tällainen kamaluus enemmän työntää pois luotaan kuin vaikuttaa minua.)

Kirja on ilmeisesti saanut myös jatko-osia, joita ei ole kylläkään suomennettu. Itse taidan jättää tarinan mieluummin kuitenkin tähän, sillä hienoa loppua ei kannattane pilata jatko-osilla.

Ensimmäinen suoritus Ihminen sodassa -haasteeseen (Sodan liepeillä).

Agota Kristof: Iso vihko (Le grand cahier, 1986)
Tammi, 1988. 173 s.
Suomentanut: Anna Nordman
Kannen tekijän nimi leikkautunut pois.

Blogistanian parhaat kirjat 2013 - omat ääneni

On tammikuu ja taas tullut aika kirjabloggaajien äänestää viime vuoden parhaita kirjoja. Kategorioita on neljä, Blogistanian Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto, ja niistä ja äänestyksestä voi lukea tarkemmin vaikkapa Kuopuksen emäntäblogista Les! Lue!

Jokaisessa kategoriassa voi siis äänestää kolmea kirjaa, joille annetaan pisteitä kolmesta yhteen. Kirjan on oltava julkaistu vuonna 2013 ja lisäksi siitä täytyy löytyä bloggaus äänestäjän omasta blogista. Kaikki äänet julkaistaan tänään maanantaina 27.1. klo 10 ja viralliset tulokset kunkin kilpailun emäntäblogissa huomenna 28.1. niin ikään klo 10.

***

Omat ääneni ovat tänä vuonna seuraavat:

Blogistanian Finlandia

Pohtiessani ääniäni Finlandiaan mietiskelin viime vuodelta mieleenjääneitä ja niinpä päädyin äänestämään näin. Emäntäblogina toimii Sallan lukupäiväkirja.

Petteri Hannila: Kaukamoinen (3p)
Vaikka kirjan tekstissä onkin pieniä epätasaisuuksia, on tarina sellainen joka on jäänyt mieleeni.

J. Pekka Mäkelä: Alas (2p)
Päädyn taas äänestämään näemmä fantasia-sci-fi-painotteisesti, mutta olkoon niin. Alas tarjoilee mielenkiintoisia kertojaratkaisuja, hyvää jännityksen rakennusta ja kiinnostavia visioita.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (1p)
Karuun ja omalaatuiseen saaristoon sijoittuva romaani oli hieno lukukokemus vuoden viimeisille päiville.

Blogistanian Globalia

Tuntuu, että luin viime vuonna todella vähän uutta käännettyä kirjallisuutta. Murakamin uusinta olisin äänestänyt, mutta koska luin sen jo aikoja sitten ja silloinkin englanniksi, jätän toivoni muiden äänestäjien varaan ja äänestän itse toisin. Emäntäblogina toimii Kirjasfääri.

Peter Watts: Sokeanäkö (3p)
Sokeanäkö on hämmentävä, runsas ja monipuolinen, älykäs romaani. Hieno lukukokemus.

Blogistanian Kuopus

Tällä listalle olikin tänä vuonna kaikista eniten tunkua. Monesta hyvästä oli vaikea valita, tämän päivän mututuntumalla mennään seuraavasti. Emäntäblogina toimii Les! Lue!

Jussi Siirilä: Barrikadikesä (3p)
Siirilän raikas kuvaus nuorten tyttöjen kesästä, yt-neuvotteluista ja tosi-tv:stä oli sen verran riemukas, että pääsee tällä kertaa ensimmäiselle äänestyspaikalle.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (2p)
Kellopelikuningas jatkoi Gigi ja Henry -sarjaa sen verran kunniakkaasti, että se ansaitsee paikkansa tällä listalla ilman sen kummempia selittelyjä.

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli (1p)
Pienoiseksi pettymykseksi jääneen sarjan toisen osan jälkeen Ruben ja ratikkaralli ihastutti kovasti vauhdikkuudellaan ja sydämellisyydellään.

***

Blogistanian Tieto -palkinnon äänestykseen en tänä vuonna taivu, sillä taisin lukea vain yhden uuden suomenkielisen tietokirjan. Ensi vuosi on onneksi uusi vuosi ja silloin toivottavasti mukana äänestämässä myös niissä ympyröissä.

Nyt vain jännityksellä odottamaan kisan tuloksia ja uusia lukuvinkkejä!

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli

Pöly ja talviralli.

Netta Walldénin Ruben-kirjat ovat ilahduttaneet meillä jo aiemmin ja kolmasta osaa odotettiin kovasti. Onneksi Sinisen linnan kirjastossa luettiin kirja piakkoin sen ilmestymisen jälkeen ja täten tieto kirjan ilmestymisestä kantautui minullekin, itse kun olen niin kovin huono kirjakatalogeja seuraamaan. Niin lähti siis Ruben ja ratikkaralli (WSOY, 2013) varaukseen kirjastosta. (Sanottakoon tosin, että tämän tekstin julkaisu antoi odottaa itseään ties kuinka kauan.)

Virginia seisoi yhä asemissaan, joten Valdemar hiipi puhelimen luo, valitsi raitiovaunuyhtiön numeron, kävi lyhyen puhelinkeskustelun ja palasi posket punoittaen nojatuoliinsa. Huomenna, hän ajatteli, ja pelkkä ajatus huomisesta sai hänen sydämensä heittämään sarjan innostuneita voltteja, kolmella kierteellä ja kaikkiin ilmansuuntiin kerien.

Saarnilaakson sateista arkea häiritsee kova kolkutus, sillä kaupunkiin ollaan rakentamassa raitiovaunukiskoja. Pinterän perheen naapurissa vaikeroi myös rouva Mallamudin talo, joka on ratkeamaisillaan liitoksistaan sillä talo on aivan täynnä rouva Mallamudin kirjoja eikä luovalle kaudelle tunnu näkyvän loppua. Ruben on jo laatinut laskelmat talon räjähdykselle ja yrittää laatia suunnitelmaa tapahtuman estämiseksi.

Muutoksen tuulet puhaltavat myös Valdeman Pinterän nojatuolin syvyyksiin. Sanomalehtiään rakastava mies kaipaa elämäänsä jotain uutta ja saapuva raitiovaunu saattaa olla juuri sitä mitä tarvitaan. Perheensä ja erityisesti vaimonsa huoleksi Valdemar katoaakin eräänä aamuna ja niinpä Rubenilla on käsissään myös toinen ratkaisuaan vaativa arvoitus.

Ruben ja ratikkaralli oli jälleen kerran ilahduttava ääneenluettava. Sanat soljuivat mukavasti suussa ja luvut olivat sopivan pituisia luettavaksi automatkoilla. Walldénin kieli on kekseliästä ja rikasta, mutta ei kikkaile liikoja. Myös hahmojen nimet ovat hauskoja ja oivaltavia.

Totta puhuen minua hieman jännitti Ratikkarallin aloittaminen, sillä Harman kartano oli ollut kutakuinkin loistavan Mallamudin tapauksen jälkeen pienoinen pettymus. Ilokseni Saarnilaakson uusi seikkailu kuitenkin lunasti odotuksensa vauhdikkailla tapahtumilla, hauskalla menolla ja viisaalla sanomallaan. Mahtavaa!

Ennen kaikkea Ruben ja ratikkaralli on tarina unelmista, niiden täyttämisestä ja välillä siitä kuinka pelottavaa on antaa niiden toteutua. Unelma voi olla pieni tai suuri, mutta se että uskaltaa ottaa sen viimeisen askelen voi olla hyvinkin vaikeaa. Onneksi sen askelen ottaminen voi olla hyvinkin palkitsevaa ja johtaa sellaisiin lopputuloksiin joita ei edes osannut aavistaa.

- Tämä talo räjähtää kahden vuorokauden kuluttua.
Naps?
- Teidän tulee lopettaa välittömästi kirjoittaminen.
Naps-naps-naps-naps. Naps-naps. Naps-naps-naps-naps-naps-naps-naps-naps...
- Kiitos ja näkemiin.
Naps-naps ja poks.

Ruben ja ratikkaralli sopii erinomaisesti sateisia syyspäiviä piristämään, mutta myös tähän talven keskelle.

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli
WSOY, 2013. 160 s.
Kansi ja kuvitus: Laura Valojärvi

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos, 2013) sai olla lukuvuoteni 2013 viimeinen kirja. Lainasin kirjan bestseller-lainana juuri ennen joulunpyhiä ja sain sen luettua uuden vuoden aattona muutamia tunteja ennen vuoden vaihtumista. Sanottakoon heti kättelyssä, että Parkkisen teos viehätti minua heti alusta alkaen ja ihastus säilyi loppuun asti.

On kesäkuu ja harmaiden rantavajojen välissä ui piisami jättäen jälkeensä kuin rasvalla piirretyn vanan.

Vuonna 1947 Fettknoppenin saarella tapahtuu nuoren naisen murha. Syyllisestä tunnutaan olevan yksimielisiä ja Sebastian pidätetään. Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen matkustaa takaisin lapsuudenkotiinsa, tuuliselle maksaruohon peittämälle saarelle, aikeenaan selvittää kuka rikoksen todella teki. Sillä ei ole enää mitään väliä, että moni on jo kuollut. Karenin mukaan päätyy lähtemään nuori Azar, joka matkustaa toisten menneisyyteen ja pohtii samalla omaa tulevaisuuttaan.

Pidin Karenista heti kirjan alussa. Vanha nainen on itsepäinen ja jopa ilkeä, ehdottomasti, mutta hänessä, luukahvaisessa revolverissa ja päättäväisyydessä on jotain, joka minua viehättää. Myös Azar onnistui tulemaan tutuksi, herättämään kiinnostusta, aiheuttamaan lisää ajatuksia juurista. Henkilöhahmot ovat muutenkin kohdallaan Parkkisen kirjassa, kiinnostavia ja monipuolisia, he osaavat yllättää vielä kirjan loppupuolellakin.

Opuksen mielenmaisema, tuulenpieksämät kalliot ja varautuneet ihmiset, on kiinnostava. Siinä on jollain tavalla samaa kuin Lundbergin Jäässä, samaa saaristolaista itsepäisyyttä ja omalaatuista lämpöä. Itse viihdyin Fetknoppenin sulkeutuneessa yhteisössä, niin synkeänä sota-aikana kuin nykyajassakin jolloin huoneet tuoksuvat kosteilta ja verhot ovat kellastuneet.

Parkkisen tarinasta en oikein osaa sanoa mitään, en ehkä haluakaan. Mieluummin jätän sen koettavaksi, niin että se saa yllättää. Minä yksinkertaisesti pidin tästä kirjasta kovin kovin paljon, sen konstailemattomuudesta ja tarinan monipuolisuudesta, moniäänisyydestä, surusta ja ilon hetkistä.

Kirjan suljin huokaisten, luettuani viimeiset kappaleet useampaan kertaan. En ole vieläkään aivan varma kaikesta, paitsi siitä että pidin kirjasta ja sen merensinisistä sävyistä, vaativuudesta ja samanaikaisesta kotoisuudesta. Galtbystä länteen on hieno tarina perheistä, salaisuuksista, rakkaudesta ja aikuistumisesta.

Erityiskiitokset tahdon vielä antaa Jussi Karjalaisen upealle kannelle, joka sopii kirjaan täydellisesti.

Sara piti kirjaa yhtenä vuoden parhaista, Minnan mukaan tämä olisi täsmälahjasuositus monelle.

***

Kirjan lukemisen lisäksi osallistuin myös Lukukeskuksen järjestämään lukupiiritapahtumaan. Lukupiiri ei ollut aivan tavanomainen, sillä Lukukeskus on aloittamassa palvelua josta kirjailijan voisi kutsua kotiinsa keskustelemaan kirjoistaan. Me kokoonnuimme erään kirjabloggaajan luona ja paikalla olivat lisäksemme Lukukeskuksen edustaja sekä Leena Parkkinen.

Parkkinen oli suunnattoman ystävällinen ja mukavan oloinen. Itseäni tilaisuus vähän jännitti, mutta keskustelu sujui mukavasti ja Parkkinen tuntui kertovan mielellään siitä miten hän kirjoittaa ja avaavan hieman teostensa taustoja. Jutustelimme Parkkisen kanssa noin tunnin ajan ja kaikki saivat esittää kysymyksiä.

Omasta mielestäni Lukukeskuksen idea on hauska ja toivonkin sen saavan ilmaa siipiensä alle. Kiitokset Leena Parkkiselle ja Lukukeskukselle!

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos, 2013. 339 s.
Ulkoasu: Jussi Karjalainen

Kevään tärpit - kulttuuria kiitos!

Kipin kapin lippuja hankkimaan!

Viime syksynä tein itselleni tärppilistan syksyn teatterijutuista. Listan tekeminen selvästi auttoi, sillä onnistuin pinkomaan sen kokonaan läpi ja nyt lienee paikallaan kahlata läpi myös kevään tarjonta. Tällä kertaa tosin ajattelin laajentaa valikoimaani myös teatterista muihinkin esittävän taiteen muotoihin, hui! Seuraavassa siis Kujerruksien kevään 2014 tärppilista!

Sikäli mikäli ehdin näitä katsomaan niin katsomisen jälkeen linkkiä ilmestyy vinkin perään. Ja sanottakoon tähän alkuun vielä se, että on aika ihanaa olla ilmoittautuneena teatterien tiedotuslistoille kun kevätkauden lehdet tulevat postissa kotiin.

Cirko

Laitan Cirkon tähän nyt ihan vain yleisesti ottaen koska siellä on vaikka mitä kiinnostavaa! Keväällä on paljon erilaisia esityksiä ja toukokuussa järjestetään Cirko-festivaali. Cirko-festivaalin tiimoilta ostimme jo meille liput kanadalaisen The 7 Fingers -ryhmän Traces-esitykseen.

Isänmaallinen messu - Halleluja perkele! / KOM-teatteri

Esityksen nimen nähtyäni mietin vähän että oisko tää nyt tärppi vai ei, mutta kuvauksen luettuani totesin että joo. Suomalaiset eturivin kirjoittajat puhuvat suunsa puhtaaksi ja pohtivat kansakunnan tilaa, lavalla KOM-ensemble. Luvassa on kuulemma laulua, pelastautumissuunnitelmaa ja saarnaa. Esitys vedetty ohjelmistosta liian tiukan aikataulun vuoksi.

Jekyll ja Hyde / Turun kaupunginteatteri

Harmitti, kun en syksyllä ehtinyt katsomaan mutta tämähän menee vielä keväälläkin! Klassikkotarina Jekyll ja Hyde on puettu Turun kaupunginteatterissa musikaalimuotoon, pääroolissa häärii Riku Nieminen. Kavereilta tuli vielä kaiken lisäksi sen verran hyvät suositukset, että nähtävä on. - nähty 5.4.2014

Järki ja tunteet / HKT

HKT tuo lavalle keväällä Austen-klassikon. Klassikoiden lavalle tuomisessa on omasta mielestäni aina haasteensa, mutta parhaimmillaan se voi onnistua erittäin hyvin. Päätän tällä kertaa laskea toivoni pääosakaksikon, Sara Mellerin ja Kreeta Salmisen varaan.

Kaspar Hauser / Q-teatteri

Q-teatterin kevään uutuus lupaa kertoa Y-sukupolven tarinan. Itselleni alkaa olla Q-teatterin suhteen sellainen fiilis, että en hirveästi tutustu mitä siellä näytetään vaan menen vaan. Ensinnäkin siellä on hyviä näyttelijöitä ja toisaalta sieltä ei tule ainakaan lähdettyä ihanhyväkolmekauttaviis-meiningillä. Lisäksi kuulin satunnaisen kohtaamisen aikana Eero Ritalalta että tästä on tulossa aika hyvä. - nähty 19.3.

Kaunotar ja Hirviö / Kansallisbaletti

Innostuin taas kun tajusin että kappas, sen lisäksi että räpellän sunnuntaisin balettitunneilla sitä voi ihan oikeasti myös mennä katsomaan. Kansallisbaletti tarjoilee keväälle klassikkosadun lumottuine prinsseineen ja rakkaustarinoineen.

Kokoteatterin improklubit

Koko-teatteri tarjoilee kevätkaudella improklubeja kaksin kappalein. Joka kuukauden toisena maanantaina Koko Jazz Clubin lavalla nähdään Totuus vs. tarina eli sinne ja takaisin jossa julkkisvieraan kertomasta tarinasta näyttelijät improvisoivat jotain uutta. Joka kuun viimeisenä maanantaina puolestaan päästään kokemaan Riskiryhmän improklubi teatterisalissa. Näihin haluaisin päästä edes kerran.

Luolasto / Kansallisteatteri

Syyksi melkein riittäisi, että näytelmässä esiintyy eräs suosikeistani eli Martti Suosalo. Tämän lisäksi näytelmän idea kuulostaa kiinnostavalta. Tutkimusryhmä seikkailee maan uumenissa etsien kristallijärven rannalta löytyviä maalauksia ja kohtaa luolastossa jotain kummallista. - nähty 1.4.

Nätti tyttö, vähän pehmee / Ryhmäteatteri

Nätti tyttö, vähän pehmee lupailee kuplivaa kerrontaa, pohdintaa olemassaolosta sekä Suomineidon vahvuudesta. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta myönnän tässä että nyt menen ensisijaisesti siksi että tykkään Ryhmiksen meiningistä ja en halua jättää näitä väliin. Sieltä saa aina jotain ajateltavaa, vähintään. - nähty 6.2.2014

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri

Oivallinen ranskalaiskomedia pyörii vielä kevätkaudella Pienellä näyttämöllä. Olin ilahtunut, koska kerrankin komediana mainostettu esitys nauratti ihan aidosti. Kristo Salminen ja Katariina Kaitue esittävät hienosti lopulta hermoromahduksen partaalle joutuvaa pariskuntaa, jonka kotiin alkaa yhtäkkiä ilmestyä kasoittain rahaa. Oma juttuni esityksestä täällä.

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Jostain syystä tämä keväinen tärppilistani on kauhean näyttelijävetoinen, mutta entäs sitten. Ryhmäteatterin kevään toisessa ensi-illassa on pääosassa Sanna-Kaisa Palo, josta pidän aivan hirvittävästi. Ihmissuhteiden törmäyttäminen myös kiinnostaa mukavalta tai vähintäänkin kiinnostavalta.

Tohtori Zivago / HKT

Meinasin viime syksynä, että en nyt mene katsomaan tätä HKT:n (silloin) uutta musikaalia koska se ei lähtökohtaisesti oikein sytyttänyt. Tämän jälkeen olen monelta taholta kuullut, että kannattaisi ehkä sittenkin. Edes Antti Timosen vuoksi, joka on kuulemma tässä tosi hyvä pahis.

Mainiota kulttuurikevättä kaikille!

ps. Palaan myös aiheeseen Avoin kirje teatterikävijöille. Innostutaan ja fiilistellään, mutta höpötetään vasta esityksen jälkeen!

Lavalta: Lumikuningatar (Kansallisooppera)

Kuva: Sakari Viika

Äiti oli taikonut jostain liput tammikuiseen Lumikuningattaren esitykseen. Olen käynyt baletissa viimeksi joskus vuosikausia sitten katsomassa Pähkinänsärkijää, mutta nyt balettiharrastuksen myötä on kiinnostukseni tähän taidemuotoon kasvanut. Siispä mekko päälle ja Oopperalle!

Kansallisoopperan Lumikuningatar perustuu H.C.Andersenin samannimiseen satuun, mutta on muokattu suomalaiseen asuun. Esityksen on dramatisoinut baletin koreografi Kenneth Greve Pirjo Toikan kanssa. Lyhykäisyydessään kerrottakoon, että ystävykset Kerttu ja Kai asuvat Helsingissä ja Lumikuningattaren peili on matkannut sinne isoäidin (kertojana toimiva Minna Haapkylä) mukana Lapin markkinoilta. Kun Lumikuningatar yrittää saada peilinsä takaisin apureidensa avulla, rikkoutuu peili ja sen siru lentää Kain silmään. Kai kaapataan korjaamaan peiliä ja Kerttu lähtee pitkälle matkalle etsimään rakasta ystäväänsä. Matkallaan hän kohtaa paljon erilaisia ihmisiä ja jännittäviä olentoja ja oppii uutta maailmasta.

Ensimmäinen puoliaika vei minut heti mukanaan ja katselin vain onnessani taitavia tanssijoita ja upeaa lavastusta. Esityksen Helsinki on kaunis ja tunnelmallinen, lapsitanssijat sympaattisia. Kain saatua sirpaleen silmäänsä tanssijat vaihtuvat aikuisiksi, Kain roolia tanssi Johan Pakkanen ja Kertun suloinen Linda Haakana. Toisella puoliajalla pidin kovasti Kertun matkojen aikana esitetyistä maakohtaisista tansseista. Oma suosikkini oli ilahduttava japanilainen tanssi, mutta myös persialainen tanssi väriloistossaan ja iloisuudessaan viehätti silmää. Lopun jännittävät kohtaukset olivat myös melkoista visuaalista ilotulitusta, nautin kovasti erityisesti Lapin velhon (hurmaava Tuukka Piitulainen) mainion joukkion liikehdinnästä.

Itse Lumikuningatar oli äärimmäisen vaikuttava kylmyydessään ja taitavuudessaan. Mai Komorin jäätävä katse ja jotenkin Black Swan -elokuvasta muistuttava maskeeraus toivat hahmoon ovelaa pahuuden tuntua. Sirot Lumihiutaleet olivat viehättävä "armeija" tälle viileälle kuningattarelle, noidat kiljahduksineen veivät ajatukset synkemmille poluille. Tosin myönnettäköön, että hieman hihittelin sisäisesti ensimmäisellä puoliskolla kuningattaren glitteröidylle segwaylle. Se ei ihan mielestäni sopinut esitykseen.

 Kuva: Sakari Viika

Aivan lopussa katsoja yllätetään vielä kerran ja esitys loppuu yllättävän hämyisiin tunnelmiin. Minä tosin tiesin, mikä se lopun yllätys on, mutta hieman se hämmensi. Äidin kanssa spekuloimme asiaa kotimatkalla ja löysimme lopulta onneksi tyydyttävän selityksen joten loppu saa hyväksymis-merkinnän.

Baletin musiikin on säveltänyt Tuomas Kantelinen. Musiikki soi jylhästi ja esitykseen sopivasti. Etenkin Lumikuningattaren kohtauksiin oli saatu upeaa jännitystä niin, että itse ainakin kökötin eturivin penkissäni kuin liimattuna. Myös lavastukseen ja puvustukseen on panostettu, erityiskiitokset Lumikuningattaren ja lumihiutaleiden puvuille sekä Manta-patsaalle.

Miinusta annan kyllä siitä, että Kertun auttamiseen tarkoitettuja taikasauvoja annettiin väliajan jälkeen vain lapsille. Kyllä tällainen päälle kaksikymppinen lapsikin olisi mielellään avustanut Kerttua ja Lapin seitaa. Huokaus.

Lumikuningatar oli ehdottomasti näkemisen arvoinen balettiesitys. Esityksen ulkonäkö niin lavastuksen kuin puvustuksen suhteen oli huikea, tanssijat upeita ja tunnelma taianomainen. Ensimmäisen puoliajan aikana ihan liikutuin siitä, että on se ihmiskeho hieno systeemi ja kuinka jotkut osaavat sitä käyttää niin hienosti. Lisää balettia, kiitos!

Jussi Siirilä: Barrikadikesä

Kuva meidän barrikadikesältämme 2012.

Jussi Siirilän Barrikadikesä (Gummerus, 2013) oli hilpeä ja kevyt luettava syyskuisen hääviikon säädön keskellä. Nuortenkirjat tuppaavat tällä hetkellä olevan minun omaa rentoutumislukemistani ja Barrikadikesä sopi tähän kategoriaan kuin nenä päähän. Kaiken lisäksi sain suosituksen lukea kirjan eräältä tutultani, joten homma oli siinä.

Tsädäm, ihmiset. Tsä-däm!
Jotenkin olin tämän aavistanut mutta en ollut antanut itselleni lupaa uskoa siihen. Se oli niin älytöntä. Hirvittävän, puistattavan, hiuksiaraastavan älytöntä. 
Isä ja äiti aikoivat hakea Raaka remontti-ohjelmaan.

13-vuotias Maya painiskelee ongelmien kanssa. Kotitalo pitäisi remontoida, mutta isä sai potkut ja äidin taiteilijuus ei tuo paljoa tuloja tuo. Vanhemmat keksivät ratkaisun, josta Maya ei innostu: he ilmoittautuvat television uuteen remonttisarjaan. Maya neuvottelee itsensä hässäkän tieltä Lappiin pikkuserkkunsa Nooran luo, mutta perillä odottavat uudet ongelmat. On nimittäin hankalaa nuorta miestä ja kaiken lisäksi vielä sellutehtaan lakkautusuhka. Toimintaa siis riittää ja kaiken lisäksi vielä mummo heiluu barrikadeilla ja unohtaa ostaa jääkappiin ruokaa.

Barrikadikesä, sen lisäksi että se on oikein viihdyttävä opus, kommentoi hauskasti tosi-tv:n sisäisiä hupaisuuksia ja pohdiskelee samalla vakavampia irtisanomisten ja työttömyyden parissa. Pääpiirteiltään kirja on joka tapauksessa humoristinen ja ilahduttava sekä helposti luettavissa. Lisäksi Siirilä saa Mayan kritisoimaan hauskasti suosittuja vampyyrikirjoja, joka itseäni lähinnä hihitytti mutta saattaa saada (nuoremmat) vannoutuneet fanit varpaisilleen.

Nostan hattua Siirilälle myös teini-ikäisen tytön maailmaan pääsemisestä. Tunteet heiluvat laidasta laitaan, asiat ovat täynnä draamaa ja isot jutut kerrotaan pelaamalla pullonpyöritystä. Hyvin kuvataan myös ystävyyden problematiikkaa. Maya joutuu useammankin kerran pohtimaan toveruuden vahvuutta säilyttäessään salaisuuksia ja pohtiessaan niiden seurauksia.

Harmittaa, että sain kirjoitettua tämän jutun loppuun vasta niin kauan kirjan lukemisen jälkeen, sillä muistikuvat ovat jo ehtineet haalistua. Kirja on kuitenkin jäänyt positiivisesti mieleen ja muistan nauttineeni sen lukemisesta kovasti. Siirilän teksti oli mukavaa lukea, Mayan seikkailut sopivan tavallisia mutta kuitenkin riittävän draamalla höystettyjä ollakseen kiinnostavia ja kirja itsessään hyväntuulinen ja hyvää tarkoittava. Suosittelen siis lämpimästi.

Kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena, tosin ei varsinaisesti blogiin vaan erääseen toiseen projektiin, joka toivottavasti käynnistyy kevään aikana.

Jussi Siirilä: Barrikadikesä
Gummerus, 2013. 301 s.
Kansi: Emmi Kyytsönen

George Orwell: Vuonna 1984

Pikkukoira valvoo sinua.

Kaikkihan sen tietää, tämän kirjan, siis George Orwellin Vuonna 1984 (WSOY, 2008). En ollut, syystä tai toisesta, lukenut sitä vielä mutta kun satuin unohtamaan laukkukirjani (sattumoisin Teurastamo 5) eräänä päivänä kotiin oli täysin välttämätöntä käydä työpaikan kirjastosta lainaamassa jotain. Ihastuttava kirjastolaisemme auttoi minua kaivamaan hyllyjen kätköstä Orwellin ja niinpä viimeistelin opuksen jouluaaton aikana.

Huoneisto oli seitsemännessä kerroksessa, ja kolmekymmentäyhdeksänvuotias Winston, jolla oli oikean nilkkansa yläpuolella säärihaava, kulki verkkaista tahtia ja lepäsi monta kertaa matkalla. Joka porrastasanteella häntä tuijottivat hissikuilun vastakkaisesta seinästä julisteen jättiläiskasvot. Se oli kuva, jonka katse tuntui seuraavan kulkijan liikkeitä. ISOVELI VALVOO SINUA luki alla.

Winston Smith työskentelee totuusministeriössä Lontoossa, Oseanian pääkaupungissa. Hänen tehtävänään on korjata historiaa niin, että se vastaisi puolueen tavoitteita. Aamuisin hän herää teleruudussa näkyvään venyttelytuokioon. Oseania on vuorotellen sodassa Itä-Aasiaa ja Euraasiaa vastaan. Omien ajatusten esittäminen on tuomittavaa. Kaikesta huolimatta Winston on varma siitä, että salainen Veljeskunta, vastarintaliike, on olemassa. Tai sitten hän on vain hullu. Mutta joka tapauksessa Winston toivoo, yrittää salata ajatuksensa puolueelta, tekee työnsä ja vielä kaiken kukkuraksi rakastuu, vaikka sitäkin pidetään kerrassaan pöyristyttävänä. Puoluetta vastaan on kuitenkin kapinoitava, edes omassa mielessä.

Orwellin luoma tulevaisuudenkuva on synkkä ja harmaa. Ihmiset on valjastettu poliittisen koneiston osiksi. Talous pidetään kurissa tuottamalla mahdollisimman paljon sotaan liittyviä tarvikkeita, kulutustavaroista on jatkuva pula. Vain puolueen sisäpiirin jäsenillä on erikoisoikeuksia. Prolejen, puolueeseen kuulumattomien, elämäntapaa paheksutaan. Kaikkia valvotaan. Kapinoivat viedään rakkausministeriöön tai sitten he vain katoavat. Yhteiskunta ei ole kaunis paikka elää.

1984 pujottelee politiikan syövereissä, nostaa eteeni mätiä päätöksiä ja kiemuraisia päättäjiä. Se näyttää yhden ihmisen vastarinnan mahdotonta vastustajaa vastaan. Tekee mieli heiluttaa lippua Smithin puolesta, vaikka tuntuukin siltä että minua tarkkaillaan. Pienet rauhanhetket suojassa teleruuduilta tuntuvat myös minusta autuaallisilta.

Tuntuu siis kurittomalta sanoa, että olin jotenkin hämmentynyt kirjan lopussa. Mies kielsi tosin minua kirjoittamasta että miksi ja se on ehkä ihan hyväkin, enemmän olisin ollut itse kiukkuinen siitä jos olisin osannut odottaa mitä tapahtuu. Että siinä mielessä kyllä aika hyvin, että en ole onnistunut saamaan selville tästä kirjasta vuosien saatossa oikeastaan mitään muuta kuin että Isoveli valvoo.

Ja vaikka tuossa nyt jupisinkin, niin onhan tämä oivallinen kirja kertakaikkiaan. En olisi uskonut jaksavani lukea montaa sivua poliittista propagandaa, mutta niinpä jaksoin. Orwell on mainio kirjoittaja, jolla on taito hyppysissään. Klassikon maine myönnettäköön ilolla tälle opukselle.

George Orwell: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four, 1949)
WSOY, 2008. 330 s.
Suomentanut: Raija Mattila
Kansi: Liisa Holm ja Heikki Kalliomaa

Anders de la Motte: Peli

Bongasin Anders de la Motten Pelin (Otava, 2013) kesällä Nenä kirjassa-blogista ja kirja jäi mieleen. Hakiessani kirjoja jouluksi kirjastosta lojui tämä opus kutsuvasti hyllyssä joten nappasin sen mukaani. Valinta osoittautui loppupeleissä oikein mainioksi, sillä kirja oli sopivan kevyt ja riittävän koukuttava vuoden ensimmäisten päivien luettavaksi.

Näyttö välähti taas, ja hänen sormensa tökkäsi melkein automaattisesti No-kuvaketta ennen kuin hän huomasi, että nyt viesti oli erilainen.

Wanna play a game, Henrik Petterson?

Yes

No

HP jäykistyi istuimellaan. What the f...?

Henrik, tuttavallisemmin HP, löytää krapulaisena päivänä lähijunasta uututtaan kiiltävän teräksisen puhelimen. Puhelin ei kuitenkaan suostu tavallisiin toimintoihin vaan tivaa HP:ltä jatkuvasti samaa kysymystä: Wanna play a game? Lopulta nuori sankarimme antaa kysymykselle periksi ja klikkaa YES luullen vain osallistuvansa kaverinsa järjestämään pilaan. Puhelin kuitenkin alkaa antaa HP:lle erilaisia tehtäviä, joiden suorittamisesta saa niin mainetta kuin myös rahaa. Täydellinen homma selkärangattomalle laiskurille.

Samaan aikaan nuori naispoliisi Rebecca paiskii töitä henkivartijana. Työ on raskasta, etenkin kun ala on miesvaltainen, mutta Rebecca alkaa saada jalansijaa urallaan. Kirkasta nousujohdannetta tosin varjostavat menneisyyden synkät tapahtumat ja kummallisesti hänen lokeroonsa ilmestyvät ilkeät viestit.

Jotta jännitys säilyisi, ei juonesta kannattane sen enempää kertoilla. Joka tapauksessa kyseessä on jännittävä soppa, joka muuttuu luku luvulta mutkikkaammaksi. Kahden kertojan taktiikkaa on käytetty hienosti hyväksi ja sillä onnistuttiin jopa jekuttamaan muutamia kertoja, joka on mielestäni ärsyttävää mutta hyvällä tavalla.

Hatunnosto myös suomentaja Maija Kauhaselle, sillä HP:n hahmon kääntäminen ei varmastikaan ole ollut mitenkään unelmahomma (tai mistäs minä tiedän). HP nimittäin viljelee puheessaan joukoittain englanninkielisiä fraaseja kuten hommahan oli ihan no-brainer tai hän oli secret agent, man on a mission. Vaikka tämä kauheus sai minut säännöllisesti tuhisemaan tuohtuneena, oli hahmo silti, ärsyttää myöntääkin, puhetapaansa myöten varsin onnistunut.

Anders de la Motte on cop turned writer, imitoidakseni HP:n käsittämättömän ärsyttävää puhetapaa. de la Motte on poliisin työnsä ohella toiminut myös turvallisuuspäällikkönä IT-yrityksessä, joten tietotaitoa löytyy ja niinpä uskomattomat tekniset jututkin on saatu kuulostamaan vetäviltä (ilman yhtä mittavaa teknistä jargonia kuin esimerkiksi Stieg Larssonin kirjoissa). Jännitys myös pysyy hyvin yllä läpi koko kirjan ja juoni onnistuu jopa hyvin

Peli oli oikein pätevä jännäri, joka toimisi varmasti myös elokuvana (tosin soisin sen olevan ruotsalaistuotantoa) ja jonka saattaisin jopa katsoa. Kirja on koukuttava, helppolukuinen ja kiinnostava, vaikka ei millekään supersuosikkilistalle kipuaisikaan.

Näemmä opus on myös saanut jo kaksi jatko-osaakin, nekin voisi lukea jossain välissä. Ja jos ette muuten ole nähneet loistavaa elokuvaa Epäillyt (The Usual Suspects), johon Pelissä useasti viitataan, niin suosittelen myös sitä. Nerokas, nerokas elokuva, jota ei sitten saa ikinä koskaan spoilata kellekään joka ei ole sitä nähnyt.

Anders de la Motte: Peli ([geim], 2010)
Otava, 2013. 400 s.
Suomentanut: Maija Kauhanen
Kansi: Niklas Lindblad

Vuosi kuvina -haaste ja uuden vuoden lukuajatuksia

Joskus lokakuussa Sara haastoi minut ottamaan osaa Vuosi kuvina -haasteeseen. Aloin ottaa kuvia jo marraskuussa, mutta en silloin heti päässyt kartalle ideasta ja unohdin kuvat koneen kansioihin. Nyt minulla on joka tapauksessa varastossa jo kolme kuvaa ja aloitankin haasteen niillä. Tarkoituksena on siis kuvata samaa maisemaa kuukausittain ja kerätä kuvat lopulta kokoelmaksi. Koska ajattelin tehdä osallistumisen itselleni helpoksi, päätin kuvata kotipihaamme makuuhuoneen parvekkeelta.

Marraskuu oli vielä kovin syksyinen.

Joulukuussa lunta oli sen pienen hetken.

En aivan ehtinyt tallentaa tammikuun aamupäivän aurinkoa. 

Vuosi on alkanut leppoisasti. Työt jatkuvat vasta tiistaina ja odotan sitä sekä innolla että lievällä jännityksellä että osaakos tässä enää mitään. Toisekseen aloitin uudestaan opiskelut, luen nyt Turun avoimessa yliopistossa maantietoa ja ensimmäinen kurssi tuntuu haastavalta, mutta mukavalla tavalla. Myös laulutunnit jatkuvat ensi viikolla.

Lukurintamalla olen edennyt hitaasti. Olen lukenut yhden kirjan kokonaan ja lisäksi minulla on neljä keskeneräistä kirjaa. Tarkoitus olisi lukea ne pois alta, samoin kirjastosta lainassa olevat ja keskittyä oman hyllyn aarteisiin. Lisäksi haaveissani on edistyä tänä vuonna 101 spefin helmeä -listalla sekä osallistua Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Ilahduttavaa alkavaa vuotta!

Liikkuvaa kuvaa: Joululoman elokuvat

Paramount Pictures

Mean Girls (2004)
Kaivettiin NetFlixistä esiin höpöä ja Mean Girls kömpi vastaan. Se oli sopivan lyhyt joten päätimme katsoa sen. Ja olihan se ihan viihdyttävä, mutta ihan pöhkö. Jos elokuvan teemana on kertoa, että ei kannata olla ilkeä, niin ei ole kauhean hyvä että leffa itsessään on oikeastaan aika ilkeä. Ja että siinä vihjailtiin asioita, joista ei sitten puhuttu mitään. Mutta ihan jees kolmekauttaviisi höpöksi.

Dreamworks

She's the Man (2006)
NetFlix ehdotti tätä Mean Girlsin jälkeen ja koska ei nukuttanut aloimme katsoa sitten tätä. Tämä höpöhöpöleffa nosti aikanaan Channing Tatumin yleisön tietoisuuteen ja täytyy myöntää, että olihan se Tatum sitten loppupeleissä ihan symppis. Leffa itsessään oli ennalta-arvattava (tosin olin kyllä nähnyt sen aiemmin), mutta ilahduttava. Huumoria oli revitty roppakaupalla siitä, mitä vaikeuksia aiheuttaa vaihtaa roolia tytöstä poikaan ja takaisin. Mutta kuka ihme on Paul?

Silver Pictures

Road House (1989)
Pitihän sitä jouluun nyt hetki Patrick Swayzea mahduttaa. Swayze on kuuluisa portsari Dalton, joka päätyy syrjäiseen kaupunkiin siistimään kapakan eloa. Homma ei sitten tietenkään suju ihan niin helposti ja näin pois päin. Elokuva oli ihan kamala, mutta ansainnee paikkansa listalla "100 most enjoyably bad movies". Kauheinta olivat kamelinvärinen slipoveri, mystiset pahat katseet ja vaikka mikä. Mutta Sam Elliott oli aika kiva.

Carolco Pictures

Chaplin (1992)
Svenska Teaternin Chaplinin näkemisen jälkeen päätettiin katsoa tämä elämäkertaelokuva jouluna - ja ne olivat ihan samanlaiset! Tai no eivät aivan, mutta melkoisen, toisaalta olihan niissä käytetty samaa kirjaa lähteenä. Robert Downey Jr. oli kyllä loistava Chaplin. Mutta ei tämä elokuva mikään elämäämullistava kokemus ollut. Pitäisi kyllä katsoa se Nykyaika ja Diktaattori jossain välissä.

Dionysos Films

21 tapaa pilata avioliitto (2012)
Vessapaperipaketin mukana tuli joku Lotus+Makuuni-koodi, jolla sai vuokrata leffan ilmaiseksi netistä. Koodi meni tietysti uuden vuoden aattona vanhaksi, joten päivällä ryhdistäydyttiin ja loggailtiin sisään. Tämä tuli vastaan ja oltiin että ookoo, katotaan vaan. Ihan viihdyttävähän tämä sitten oli, nauratti ja Pamela Tola ei näyttänyt yhtään Pamela Tolalta. Kiva että kotimainen komedia oli komedia. Olihan siinä ihan kauheita juttuja mutta tänään nauratti.

Unifilm

Tavarataivas (2013)
Olin lukenut tästä kiinnostavasta dokkarista jo aiemmin, joten kun se nyt oli Areenassa katsottavana niin mehän uuden vuoden päivänä katsottiin. Pointtina siis se, että päälle kaksikymppinen mies vie kaikki tavaransa varastoon ja saa hakea sieltä vuoden jokaisena päivänä vain yhden. Kokeilu on kiinnostava ja sen herättämät ajatukset elämästä ja sen laadusta ajattelemisen arvoisia. Jollain tavalla dokumentti on myös kasvutarina, sillä sen tekoaikaan liittyi myös monia "sankarin" elämän käännekohtia. Varsin mainio dokkari.

Jurow-Shepherd

Breakfast at Tiffany's (1961)
Ystävän kanssa olimme sopineet aikoja sitten katsovamme yhdessä tämän elokuvan ja nyt kun kummallekin sattui yhteinen lomapäivä niin mehän katsottiin. Olen nähnyt Tiffanyn joitakin vuosia sitten, mutten muistanut siitä oikein mitään. Positiivisena yllätyksenä elokuva oli parempi kuin muistin, Audrey Hepburn ihana ja kaikessa kaoottisuudessaan elokuva oli mukava katsoa (etenkin hyvässä seurassa).

Haruki Murakami: Norwegian Wood

En tiedä olinko alitajuisesti säästellyt Haruki Murakamin Norwegian Woodia (Vintage, 2010; alkup. 1987) marraskuuta varten. Ehkä näin. Sen kuitenkin tiedän, että eräänä päivänä kävelin tihkusateessa juna-asemalta kotiin ja luin kävellessäni kirjan viimeiset sivut sillä en halunnut jättää niitä myöhemmäksi.

The more the memories of Naoko inside me fade, the more deeply I am able to understand her. I know, too, why she asked me not to forget her. Naoko herself knew, of course. She knew that my memories of her would fade. Which is precisely why se begged me never to forget her, to remember that she had existed. 
The thought fills me with an almost unbearable sorrow. Because Naoko never loved me.

Toru kuulee lentokoneessa Beatlesin Norwegian Wood -kappaleen ja joutuu surun valtaan. Mieleen nousee elävästi kävelyretki puistossa nuoren naisen, Naokon, kanssa, vaikka aikaa on kulunut jo lähes kaksikymmentä vuotta. Muuta keinoa tilanteesta selviytymiseen ei ole kuin kirjoittaa ja niin Toru matkaa omaan menneisyyteensä ja yrittää saada selkoa rakkaudestaan ja menetyksistään. Naokon lisäksi elämän lankoihin kiinnittyy myös muita naisia, kuten persoonallinen Midori ja kitaraa soittava Reiko.

Vaikka Norwegian Woodista puuttuukin se maailman nyrjähtäneisyys, joka lukemissani Kafkassa rannalla ja ihanassa 1Q84:ssä oli, on se silti omalla tavallaan taianomainen. Kaikki tapahtumat ovat pääosin arkisia, elämä jatkaa radallaan, ja silti kaiken yllä leijuu jokin, josta ei aivan saa kiinni, mutta joka saa uskomaan siihen että elämä ei ole niin harmaata kuin se joskus antaa ymmärtää. Murakamilla on myös taito saada minut uskomaan, että paljon asioita tapahtuu, vaikka ulkoisesti aika näyttää lähes pysähtyneen. Tavallaan Norwegian Wood toi mieleeni Richard Linklaterin elokuvan Rakkautta ennen aamua (1995). Myös siinä rakastutaan, kävellään ja puhutaan tuhottoman paljon, mutta loppujen lopuksi varsinaisia tapahtumia on käsittämättömän vähän.

Norwegian Wood on surullinen ja kaunis kirja. Siinä on paljon häikäisevää upeutta ja toisaalta pieneksi kääriytynyttä mutta silti rikkirepivää melankolisuutta. Se on hieno. Ja vaikka Murakami kuinka kuuleman mukaan ahdistuikin siitä, että NW lopulta toi hänet suuren yleisön tietoisuuteen, olen siitä erittäin iloinen.

Kirsi piti kirjan alakuloisesta tunnelmasta, Maria kuvaa sitä haikeankirpeäksi.

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori, 1987)
Vintage, 2010. 389 s.
Kääntänyt: Jay Rubin
Kansi: Markus Klinko & Ruth Rowland