Agota Kristofin Iso vihko (Tammi, 1988) nousi esiin työpaikan taukokeskustelussa. Kirjaa kehuttiin hurjasti ja kerrottiin, että sen luettuaan voisi mahdollisesti jakaa elämänsä kahteen osaan: ennen ja jälkeen Ison vihkon. Odotukset olivat siis melkoisen korkealla ja niinpä varasin opuksen.
Iso vihko on tarina pienistä pojista, sodasta ja sen kauheudesta. Äiti vie kaksospoikansa isoäidin luokse pieneen kylään, sillä suuressa kaupungissa riehuu sota. Isoäiti on saita ja ilkeämielinen, mutta ottaa pojat hoiviinsa. Tämä kaikki on kuitenkin vain sivujuonne. Pääasiallinen huomio kiinnitetään poikien tapaan kestää sotaa. He opettelevat kestämään kipua ja nälkää ja kirjoittavat kokemuksistaan isoon vihkoon, jonne saa kirjoittaa vain asioita jotka ovat totta.
Pitelemme käsiämme liekin yllä. Viiltelemme veitsellä reisiämme, käsivarsiamme ja rintaamme ja valelemme haavojamme alkoholilla. Sanomme joka kerta:
- Tämä ei satu.
Jonkin ajan kuluttua me emme todellakaan enää tunne mitään. Joku toinen tuntee kipua, joku toinen polttaa itsensä, saa haavoja, kärsii.
Me emme enää itke.
Kuvailu tuo kauheudet esille pienieleisesti mutta tarkasti. Tarina pyörii kaksosten harjoitusten ympärillä, mutta paljon puhutaan myös isoäidistä, ulkomaisesta upseerista sekä ristihuulesta, köyhästä tytöstä. Kellään ei tunnu menevän hyvin, vain kapakoissa on joskus hauskaa. Poikien kehitys viattoman oloisista kaupunkilaispojista paatuneiksi nuoriksi on tietyllä tavalla myös hyvin vastenmielistä luettavaa, kun mitään ei piilotella edes kielikuvien taakse.
Täytyy kuitenkin harmikseni sanoa, että Iso vihko ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin toivoin. Vaikutus olisi todennäköisesti ollut eri, jos en olisi lukenut ennen tätä Kerteszin Kohtalottomuutta ja miksei myös Boynen Poikaa raidallisessa pyjamassa. Karu ja samalla viaton suhtautuminen sotaan oli jo tullut koettua näiden kirjojen kautta. Toisaalta on myönnettävä, että kirjan loppu oli huikea ja nosti opuksen arvoa kovasti. (Tuntuu itse asiassa vähän kurjalta, että en pitänyt kirjasta enempää mutta jotenkin tällainen kamaluus enemmän työntää pois luotaan kuin vaikuttaa minua.)
Kirja on ilmeisesti saanut myös jatko-osia, joita ei ole kylläkään suomennettu. Itse taidan jättää tarinan mieluummin kuitenkin tähän, sillä hienoa loppua ei kannattane pilata jatko-osilla.
Ensimmäinen suoritus Ihminen sodassa -haasteeseen (Sodan liepeillä).
Tammi, 1988. 173 s.
Suomentanut: Anna Nordman
Kannen tekijän nimi leikkautunut pois.
Agota Kristofin Iso vihko on todellakin yksi vaikuttavimmista lukukokemuksistani ikinä. Kävi vielä niin, että pian sen luettuani näin siitä tehdyn loistavan harrastajateatteriesityksen ja samoihin aikoihin aloin odottaa kaksosia. Kirja tuli iholle. Kaksospoikien maailmankuva oli julma ja heijasteli sodan julmuuksia, ja kirjan loppu oli hurja. Vieläkin muistan sen. Kirjaa voi suositella kaikille - pysäyttävä tarina.
VastaaPoistaMahtavaa kuulla, Elina! Loppu oli tässä kyllä ihan huikea, tai oli se muutenkin. On varmasti ollut mielenkiintoinen myös teatterissa!
PoistaTätä en ole lukenut, mutta jaan tunteesi siitä, että kamaluuksien kuvaus on luotaantyöntävää vaikka se olisi tehty Nobelin arvoisesti. Se saa minut tuntemaan itseni hemmotelluksi ja heikoksi hyvinvointivaltion kasvatiksi pumpulissa, ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty edes lukemaan jostakin, joka monille on arkipäivää. Unkarilainen kirjallisuus kiinnostaa minua, mutta kiroilen usein sitä, että useimmat merkittävät ja sen vuoksi suomennetut teokset käsittelevät rankkoja asioita enkä pysty niitä painajaisten vuoksi lukemaan.
VastaaPoistaPst, Ágota on muuten naisen nimi, vastaa englannin Agathaa, ja kirjailija siten nainen. :-)