Haruki Murakami: Norwegian Wood

En tiedä olinko alitajuisesti säästellyt Haruki Murakamin Norwegian Woodia (Vintage, 2010; alkup. 1987) marraskuuta varten. Ehkä näin. Sen kuitenkin tiedän, että eräänä päivänä kävelin tihkusateessa juna-asemalta kotiin ja luin kävellessäni kirjan viimeiset sivut sillä en halunnut jättää niitä myöhemmäksi.

The more the memories of Naoko inside me fade, the more deeply I am able to understand her. I know, too, why she asked me not to forget her. Naoko herself knew, of course. She knew that my memories of her would fade. Which is precisely why se begged me never to forget her, to remember that she had existed. 
The thought fills me with an almost unbearable sorrow. Because Naoko never loved me.

Toru kuulee lentokoneessa Beatlesin Norwegian Wood -kappaleen ja joutuu surun valtaan. Mieleen nousee elävästi kävelyretki puistossa nuoren naisen, Naokon, kanssa, vaikka aikaa on kulunut jo lähes kaksikymmentä vuotta. Muuta keinoa tilanteesta selviytymiseen ei ole kuin kirjoittaa ja niin Toru matkaa omaan menneisyyteensä ja yrittää saada selkoa rakkaudestaan ja menetyksistään. Naokon lisäksi elämän lankoihin kiinnittyy myös muita naisia, kuten persoonallinen Midori ja kitaraa soittava Reiko.

Vaikka Norwegian Woodista puuttuukin se maailman nyrjähtäneisyys, joka lukemissani Kafkassa rannalla ja ihanassa 1Q84:ssä oli, on se silti omalla tavallaan taianomainen. Kaikki tapahtumat ovat pääosin arkisia, elämä jatkaa radallaan, ja silti kaiken yllä leijuu jokin, josta ei aivan saa kiinni, mutta joka saa uskomaan siihen että elämä ei ole niin harmaata kuin se joskus antaa ymmärtää. Murakamilla on myös taito saada minut uskomaan, että paljon asioita tapahtuu, vaikka ulkoisesti aika näyttää lähes pysähtyneen. Tavallaan Norwegian Wood toi mieleeni Richard Linklaterin elokuvan Rakkautta ennen aamua (1995). Myös siinä rakastutaan, kävellään ja puhutaan tuhottoman paljon, mutta loppujen lopuksi varsinaisia tapahtumia on käsittämättömän vähän.

Norwegian Wood on surullinen ja kaunis kirja. Siinä on paljon häikäisevää upeutta ja toisaalta pieneksi kääriytynyttä mutta silti rikkirepivää melankolisuutta. Se on hieno. Ja vaikka Murakami kuinka kuuleman mukaan ahdistuikin siitä, että NW lopulta toi hänet suuren yleisön tietoisuuteen, olen siitä erittäin iloinen.

Kirsi piti kirjan alakuloisesta tunnelmasta, Maria kuvaa sitä haikeankirpeäksi.

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori, 1987)
Vintage, 2010. 389 s.
Kääntänyt: Jay Rubin
Kansi: Markus Klinko & Ruth Rowland