Lavalta: Sidottu (Metropolia)

Esityksen juliste. Kirsi Ranta & Eveliina Netti.

Tie kulki pitkästä aikaa Metropoliaan katsomaan Hanna Peiposen työharjoittelutyötä Sidottu. Kun aiheena on kengät ja esitystapana tanssi, ei minua tarvinnut paljon houkutella. Sidottu kertoo episodimaisesti ihmisen suhteesta kenkiin ja siitä, mitä kengät meistä kertovat. Siitä, miltä tuntuu kohdata täydelliset kengät.

Lavalla nähdään viisi tanssijaa, Hanna Kuparinen, Pietari Vappula, Roza Ahmad, Sara Kauppila ja Sonia Taiarol. Kaikilla on liike hallussa, tanssi sujuu ja yhdessä lavalla oleminen näyttää olevan hauskaa. Liikettä on yhdessä ja erikseen, leikillistä ja kunnianhimoista. Kengistä puhutaan, niitä laitetaan jalkaan ja kahmitaan käsiin, niillä leikitään ja niitä heitellään. Niissä tanssitaan, hypitään, harrastetaan aerobicia, kävellään.

Esitys siirtyy hupaisasta kisailusta nopeasti aggressiiviseenkiin tanssiin. Välillä tullaan todella lähelle, melkein alkaa jännittää että tulevatko tanssijat syliin. Lattia vinkuu ja tömisee, kun tanssijat hyppivät ja liukuvat. Katutanssityylistä esitystä on ilo katsoa. Eikä aina tarvitse olla jalassa edes tennareita. Myös korkeissa koroissa pystyy vaikka mihin, ainakin jos Roza Ahmadin tanssia katsoo. Tennareissa puolestaan käsittämättömyyksiä tekee Pietari Vappula, ei voi kuin ihailla sitä kuinka ihmeellinen ihmiskeho on.

Hatunnosto valosuunnittelija Teo Lanervalle. Särisevät spottivalot, hyvät kohdistukset ja valon ja varjon tasapaino toimivat erinomaisesti. Etenkin lopun kohdistus kenkärivistöön sai hymyn nousemaan kasvoille, juuri näin tämä pitääkin lopettaa.

Sidottu kertoo hienosti ja hauskasti kengistä ja siitä, miten ne voivat niin tuottaa iloa kuin suruakin. Taitavien tanssijoiden liikettä on ilo katsoa. Esityksestä poistuessaan huomaa pohtivansa kenkiä. Ja miettivänsä milloin sitä tarvitsisi uudet.

Vielä kolme esitystä ensi viikolla, 4.-6.3., suosittelen.

Terveiset Luolaston pressitilaisuudesta!

Luolasto, yksi Kansallisteatterin kevään kantaesityksistä, meni katsomislistalleni välittömästi mainokset nähtyäni. Se kertoo luolastosta, jonne ydinjätteet on loppusijoitettu, vartijasta ja arkeologista, insinööreistä ja entisistä. Kun päivisin on nyt yhtäkkiä enemmän aikaa, lähdin kiinnostuksella kuulemaan lisää esityksen lehdistötilaisuuteen.

Suuri näyttämö näyttää jälleen kerran erilaiselta, ihailen sen muuntuvuutta. Lavalla on mustaa kangasta, kaivoskuiluja ja valvomo, jossa sirkuttaa kanarialintu. Mika Myllyaho toivottaa meidät tervetulleeksi ja käsikirjoittaja-ohjaaja Laura Ruohosen lyhyen puheenvuoron jälkeen saamme nähdä kohtauksen toisen puoliajan alusta.

Alma Pöysti ja Martti Suosalo.

Tunnelma on hämmentävä. Lavan seinillä kävelee ihmisiä, hissikuiluun laskeutuu insinöörejä. Vartijaa näyttelevä Martti Suosalo yrittää suojautua säteilyltä samalla kun arkeologina toimiva Alma Pöysti haikailee retkestä muinaiseen shamaaniluolaan. Lyhyen pätkän aikana saadaan tietää paljon näytelmän luonteesta, se miten se on kertomus nykyajasta ja energiantuotannon ongelmista ollen kuitenkin rakkaustarina.

Ruohonen kertoo kirjoittaneensa näytelmää vuodesta 2008. Hän on halunnut kirjoittaa näytelmän, jossa teknisyys ja muinaisuus yhdistyvät, kertoa tarinan jossa on monta erilaista näkökulmaa. Ruohonen pohtii ihmisen uskoa tekniikkaan ja siitä, kuinka se usko ei aina ole perusteltua. Toisaalta hän kertoi suhteestaan luoliin, siitä miten ne voi kokea myös rauhoittavina paikkoina.

Teosesittelyn jälkeen Luolasto tuntui entistä kiinnostavammalta. Kansallisteatterin lavalle asennetut hissit, seinällä kävely ja kanarialintu viehättivät. Luolasto ensi-illassa 3.3. Näytelmän valmistumisesta voi lukea lisää sen omasta blogista.

Lavalta: Verta kynnen alla (Cirko)

Kuva: Jouni Ihalainen

Tutustumiseni nykysirkuksen ihmeelliseen maailmaan jatkui matkatessani katsomaan Agit-Cirkin Verta kynnen alla -esitystä Cirkoon. Esityksen luvattiin yhdistelevän klovneriaa ja animaatiota, mutta mitään hattarankevyttä viihdettä en kuitenkaan odottanut. K15-merkintä ja lupaus siitä, että esitys on suunnattu nimenomaan aikuisille asetti jännittäviä ennakko-odotuksia.

Saliin saapuessamme homma on jo täydessä käynnissä. Klovnit siirtelevät lavalla arkkuja, virittävät valkokangasta, antavat toisilleen ohjeita. Toinen siirtyy katsomoon tarkistamaan, että kaikki on paikoillaan. Esitys alkaa kuin huomaamatta, ensimmäinen numero on Klovni yleisössä. Tunnelma on hämmentynyt, mutta vapautuu vähitellen.

Inga Björn ja Pekka Laamanen ovat hurmaavia klovneja. Laamasen valkoinen klovni on hillitympi, mutta kurittomuuteen taipuva, kun taas Björnin Augusta-klovni säätää, sählää, laukoo räävittömyyksiä ja on hurmaavan hauska. Molemmat osaavat selvästi asiansa. Liikekieli on hallittua, huumori paikoin osuvaa ja toisinaan hämmentävän suoraviivaista ja härskiä. Parhaimmillaan klovnit olivat omasta mielestäni fyysisemmissä numeroissa.

Esityksen neljä klovnerianumeroa on poimittu Tristam Remyn Clown Scenes -kirjasta ja muokattu omanlaisiksiin. Mimiikkaa hyödyntävä Hissi oli ehkä suosikkini, mutta pidin ehdottomasti myös alun nopeatempoisesta Klovnista yleisössä sekä hurmaavasta Rakkauden julistuksesta. Unissakävelijä, vaikka olikin hienosti nukketeatterina esitetty, sai minut hieman vaivaantuneeksi subuhuorineen sun muineen. Se tosin saattoi olla tarkoituskin.

Myös yleisöä osallistettiin, mutta melkoisen lempeästi. Yksi vapaaehtoinen sentään raahattiin lavalle asti, mutta hänkin näytti osaansa ihan tyytyväiseltä vaikka tilanne omituinen olikin. Osallistumisesta ahdistuvien ei kuitenkaan kannata vetää liinoja täysin kiinni, sillä mitään noloa ei yleisössä joudu tekemään.

Numeroiden välissä nähtiin myös kolme lyhyttä animaatiota. CHRZUn Laulu Suihkussa, Elli Vuorisen Sukkavartaankatu 8 ja Jan Anderssonin Illustrated City sopivat kaikki esityksen absurdiin tunnelmaan. Eniten pidin Anderssonin animaatiosta ja sen visuaalisuudesta, sympaattisin oli Sukkavartaankatu 8. Toisaalta Laulu Suihkussa kirvoitti yleisössä eniten hämmentynyttä naurua.

Verta kynnen alla oli hämmentävä kokemus. Ehkä se on kuin nimensä: hieman vaivaannuttava, mutta silti pohjattoman kiinnostava. Esityksiä on Cirkossa tämän viikon ajan.

Kiitokset Cirkolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Coriolanus (NT live)

Kuva: Johan Persson

Heräsin kerrankin ajoissa siihen, että Finnkino näyttää teattereissaan esityksiä Lontoon National Theatresta. Kehuttuun Frankensteiniin en saanut lippuja, mutta olin kärppänä linjoilla kun Donmar Warehousessa esitettävästä Shakespearen Coriolanuksesta tuli lisänäytös.

Coriolanus sijoittuu tasavallan Roomaan ja on poliittinen tragedia. Nuori soturi Caius Martius niittää mainetta Corioleksen kaupungin taistelussa ansaiten lisänimen Coriolanus. Kunnianhimoinen äiti kehottaa poikaansa hakemaan konsuliksi ja vastahakoinen poika suostuu. Politiikka ei kuitenkaan ole Coriolanuksen erikoisalaa, sillä korulauseet ja perinteiden noudatus eivät hänelle istu, loistava hän on lähinnä taistelukentillä. Kaiken lisäksi kansa on jo valmiiksi huonolla tuulella ruokapulan vuoksi. Erinäisten vastoinkäymisten jälkeen Corionalus karkoitetaan Roomasta kostonhimoisena. Ja Shakespearen tapaan loppu onkin melkoista onnettomien tapahtumien voittokulkua.

Ainakin tässä versiossa näytelmä esitettiin englanninkielisin tekstityksin. Shakespearen englanti ei tosin ole sitä helpointa ymmärrettävää, mutta näytelmän perusjuonessa pysyi kuitenkin hyvin mukana. Raskaan puoleisesta poljennosta huolimatta näytelmä myös säilyy mielenkiintoisena loppuun saakka.

Lavalla nähdään upeita näyttelijöitä. Nimiroolia esittävä Tom Hiddleston pärjää Corionaluksena vähintään yhtä hyvin kuin Avengersin juonikkaana Lokina. (taisi itse asiassa olla niin, että varsin moni katsomossa istuva oli paikalla nimenomaan Hiddlestonin vuoksi päätellen hänen kuvaansa esityksen jälkeen silittävistä neitokaisista) Meneniuksen roolissa nähdään oivallinen Mark Gatiss (BBC:n Sherlockista tuttu) ja taustalla vahvasti vaikuttavat naiset Birgitte Hjort Sørensen (Virgilia) ja kunnianhimoisuudessaan hurja Deborah Findlay (Volumnia). Kuivakkaa huumoria näytelmään tuovat oivalliset Elliot Levey ja Helen Schlesinger tribuuneina. Roolitus on siis ollut oikein onnistunut.

Kuva: Johan Persson

Pelkistetty lavastus tuo ihmisten tunteet esille hyvin. Coriolanus esitetään yleensä ilmeisesti hulppeammissa lavasteissa, mutta Donmar Warehousen hallimainen ja karu tila toimii mainiosti. Aikaisemmin banaanien kypsyttämiseen käytetystä tilasta on tehty intiimi teatterisali. Liikkuvat tuolit, punainen maali ja tehosteina käytetyt seinälle ilmestyvät sanat toimivat oivallisesti, ei tähän mitään Roomaa taustalle tarvita.

Coriolanus on näytelmänä mahtipontinen ja kiinnostava. Sen poliittiset juonittelut ovat ajankohtaisia tänäkin päivänä, kuten ohjaaja Josie Rourke väliajalla kertoi, ja näytelmä itsessään onnistuu koskettamaan ja yllättämään. Lisäksi täytyy nyt vielä myöntää, että kyllä se Tom Hiddleston on näyttelijälahjojensa lisäksi myös erittäin karismaattinen mies.

Kokonaisuudessaan koko NT live -kokemus oli erittäin positiivinen. Maxim sopii teatterina esityksille oivallisesti ja ainakin parven ensimmäiseltä riviltä katsellessa näytelmän katselu oli mukavaa. Esitys oli monipuolisesti kuvattu ja tekstitys helpotti juonen seuraamista. Myös itse näytelmä oli kiinnostava, oli mainiota nähdä itselle tuntematonta Shakespearea näin hienosti esitettynä.

Aion ehdottomasti mennä katsomaan NT liven esityksiä uudelleenkin. Kevätkaudella on luvassa vielä ainakin Kuningas Learia ja War Horsea. Kannattaa kurkata Finnkinon sivuilta.

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Geoetsivät #1)

Geokoira tuppaa olemaan kätköilyreissujen jälkeen aika väsynyt.

Vihdoin sain herättyä siihenkin, että uusin harrastukseni geokätköily löytyy yllättävän monesta kirjasta. Ensimmäiseksi innostuin kokeilemaan Laura Hulkon Geoetsivät-sarjan ensimmäistä osaa, Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Karisto, 2013). Siitä olin saanut kuulla jo kehuja ja leppoista yhdessä siipan kanssa ääneenluettavaa kirjaa oli jo hetken aikaa kaivattu.

Pian takaa kuului Sallin heleä ääni:
"Onko se keogätkö tällainen pakastepurkki?"
Salli seisoi nuoren tuomen juurella ja piteli kädessään sinikantista muovirasiaa. Kätköhän se oli.
Raparperi 29, Emmi 28 ja Salli 1.
Geoetsivissä oli uusi jäsen.

Raparperi on vilkas ja iloinen nelosluokkalainen, joka harrastaa perheensä ja ystävänsä Emmin kanssa geokätköilyä nimimerkillä Geoetsivät. Kesäloma on saapunut rehtorin huonosta tuulesta huolimatta ja vapaa-aika tarjoaa paljon mahdollisuuksia kätköilyyn. Retket Pirunpesäkivelle aiheuttavat kuitenkin ongelmia Emmin pikkusiskon Sallin puhelimen kadotessa ja kaiken lisäksi metsässä hiippailee epäilyttävä mies. Geoetsiville on siis hommia.

Hulkon teksti on leppoisaa ja sopii hyvin myös ääneenluettavaksi. Tarina itsessään on sopivan jännä, mutta se ei juurikaan sorru liioitteluun. Tapahtumat tuntuvat muutamaa pikkupoikkeusta lukuunottamatta tosilta ja ratkaisut loksahtelevat hauskasti paikoilleen. Toki tämä hurjemman jännityksen puute saattaa tuntua joistakin lukijoista pettymykseltä, mutta itselleni ratkaisu oli mukavan leppoisa. Kirjasta tuli tavallaan vähän ristoräppääjämäinen tunne, siis se että kaikki on kivan värikästä ja vähän jännittävää mutta pysytään kuitenkin maankamaran pinnalla.

Plussaa annan myös mukavan normaalista perhemallisuhtautumista. Tai oikeastaan miehen reaktio siihen oli paras. "Siis hetkinen, on siis isä ja sitten on Pekka ja Pekka ei selvästikään ole isoveli joten.. Haa, siistiä!" Samaa sukupuolta olevat vanhemmat näyttäytyvät kirjassa juuri kuin pitääkin, ihan tavallisina, ja he aiheuttavat sopivasti tervettä uteliaisuutta Raparperin kavereissa.

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus oli sympaattinen ja yksinkertaisesti kiva luettava. Raparperin ja kavereiden edesottamukset olivat hauskoja ja mukavan, no, tavallisia. Tämä voisi tapahtua oikeasti, ainakin melkein. Toinen osa siirtyy meillä varmasti jossain vaiheessa lukupinoon.

Pakko oli myös ottaa ylös kirjassa olevan mysteerikätkön yksityiskohdat. Lukemalla kuusi lasten-/nuortenkirjaa saa selvitettyä oikeat vastaukset kysymyksiin ja koottua koordinaatit kätkölle. Jossain Nokian tienoilla se olisi, haistan tässä kesäretken mahdollisuuden. (ps. geokätköilystä lisää täältä)

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Geoetsivät #1)
Karisto, 2013. 164 s.
Kansi ja kuvitus: Jari Paananen

Jan Fennell: Kuuntelen koiraani

Jan Fennell avaa teoksessa Kuuntelen koiraani (Karisto, 2004) koulutusmenetelmäänsä ja suhdettaan koiriin. Hevoskuiskaaja Monty Robertsin innoittamana alkanut työ koirien koulutuksen parissa vei naisen mennessään. Lopulta menetelmää käytettiin ja siitä kerrottiin niin kotioloissa, tv-sarjassa kuin radiossakin.

Huono puoli asiassa on se, että kyetäksemme viestimään menestyksellisesti koiriemme kanssa meidän pitää opetella niiden kieli. Se vaatii avointa mieltä ja koiran kunnioittamista. Kukaan koiraa itseään vähäisempänä pitävä ei saavuta mitään. Koiraa pitää aina arvostaa sellaisena kuin se on. 

Fennell aloittaa opuksen kertomalla omien koirakokemustensa kautta, miten hän alkoi kehittää menetelmäänsä ja vähitellen hioi sen toimivaksi kokonaisuudeksi. Amichien bondingiksi nimetyllä tekniikalla omistaja vahvistaa johtoasemansa ja saa koiran ymmärtämään paikkansa laumassa niin, että koiralla on hyvä olla.

Menetelmän esittelyn jälkeen Fennell käy läpi aitoja tapausesimerkkejä, joihin amichin bondingia soveltamalla oli löydetty ratkaisu. Kirjassa käsitellään niin luoksetulon ongelmaa, purevaa koiraa, pennun kotiuttamista, hermostuneen koiran käsittelyä ja niin edespäin. Pääsääntöisesti menetelmä on tepsinyt koiriin ja niistä on saatu täten tyytyväisiä laumansa jäseniä.

Amichien bonding itsessään vaikuttaa varsin järkevältä systeemiltä. Se on lempeä koulutusmenetelmä, jossa koiralle näytetään sen paikka ja yritetään saada se tekemään haluttuja asioita itse, ei pakottamalla. Menetelmään kuuluu muun muassa eleruokinta (jossa koiralle yritetään selittää, että johtajat syövät ensin) ja johtajuusaseman korostaminen siten, että koiraa ei huomioida esimerkiksi kotiin tullessa laisinkaan useaan minuuttiin. Kaikki kohdat on perusteltu koiran susiperimän ja laumakäyttäytymisen perusteella fiksusti.

En tiedä onko menetelmä tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana kehittynyt johonkin suuntaan ja mitä uusin tutkimustieto sanoo tällaisesta koulutusmenetelmästä. Kovin huonoa jälkeä sillä tuskin saa aikaan. Minua kuitenkin häiritsi kirjassa se, että itse menetelmä oli mielestäni selitetty jotenkin pintapuolisesti ja tapausesimerkkien toitottaessa onnistumista jo 15 minuutissa tulin lähinnä hämmentyneeksi. Voiko tosiaan olla niin, että vartin käsittelyllä koirasta saadaan taas ns. normaali? Toki oli myös tapauksia, joissa menetelmää sovellettiin monta viikkoa. Olisin näihin esimerkkeihin kuitenkin kaivannut selkeämpiä ohjeita ja suuntaviivoja siitä, miten homma ihan oikeasti toteutettaisiin kotona.

Kuuntelen koiraani saattaakin itse asiassa olla enemmän Fennellin työhistoriikki kuin varsinainen koulutusopas, sillä se seuraa Fennellin uraa suurinpiirtein aikajärjestyksessä ja kuvaa sitä, kuinka menetelmä hioutui nykyiseen muotoonsa. Niin tai näin, kirja on helppolukuinen ja antaa vähintään ajattelemisen aihetta oman koiran koulutukseen.

Jan Fennell: Kuuntelen koiraani (The Dog Listener, 2000)
Karisto, 2004. 187 s.
Suomentanut: Elina Lustig
Kansi: tietoa ei löytynyt

Lavalta: Sibelius-Akatemian Folk Big Bandin levynjulkistuskonsertti (Musiikkitalo)

Meininki oli niin riemukas, että yhtyeestä ei saanut tarkkaa kuvaa.

Jos minulta kysytään musiikkimakuani, en ensimmäisenä tule listanneeksi kansanmusiikkia. Oikeastaan vähän nolosti osaan nimetä vain kaksi kansanmusiikkiyhtyettä, ja toinen niistä on Sibelius-Akatemian Folk Big Band. Olen nähnyt tämän yhtyeen livenä aikaisemmin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olen ollut aivan myyty. Niin olin nytkin.

Tosin unohdin tietysti ostaa liput tähän konserttiin ja ne ehtivät loppua lippukaupasta. Onneksi mies oli hereillä, kun tiistaina niitä vapautui muutama, ja kärppänä nappasi meille omat. Niinpä marssimme keskiviikkoiltana Musiikkitaloon (jossa vierailin ensimmäistä kertaa) ja sen loppuunmyytyyn Sonore-saliin.

Siba Folk Big Band veti, odotusteni mukaisesti, aivan huikean konsertin. Jo aloitus, kaunis ja kuvaelmallinen Metsän sävel sai karvat nousemaan pystyyn. Kuinka voikaan olla näin taitavia muusikoita ja esiintyjiä. Konsertin aikana kuultiin kokoelma levyn kappaleita ja tunnelmat vaihtelivat haikeista riemukkaisiin. Noin neljäkymmentä muusikkoa ja laulajaa pistivät parastaan ja yleisö eli tunnelmassa mukana. Laulun Suomesta spiikkaus sai aikaan ihastuneen huokauksen yleisön joukossa ja juhlava Promootiokantaatti sai hiljentymään.

Etenkin konsertin loppupuolella innostuttiin. Esiintyjät kuoriutuvat virallisista esiintymisasuistaan ja tilalle tulee glitteriä, saippuakuplia, hassuja hattuja ja laseja. Esimerkiksi Paimendiskon aikana tunnelma on katossa ja ainut puuttuva elementti oli tanssilattia. Onneksi esiintyjillä oli selvästi lavalla hyvä meininki, siitä sai virtaa itsellekin.

Erityismaininnat hilpeälle kitaraporukalle, asenteellisille harmonin soittajille ja upealle triangelisoitannalle. Ja kuka olisikaan arvannut, että kanteleet ja nokkahuilut voivat olla todellisia bilesoittimia? Oikeastaan koko yhtyeelle voisi antaa vielä erikseen aplodit, sillä esiintyminen selvästi oli kivaa ja tunnelma välittyi myös katsomoon mitä mainioimmin.

Huikea keikka päätettiin Musiikkitalon aulaan. Tunnelma oli riemukas. Ja riemukkaita, tai vähintään hämmentyneitä, olivat myös paikalle eksyneet turistit jotka pääsivät todistamaan konsertin viimeisiä sointuja.

Loistava konsertti, mahtava yhtye. Suosittelen lämpimästi.

Graeme Simsion: Vaimotesti

Vietin tässä muutaman päivän Graeme Simsionin Vaimotestin (Otava, 2013) parissa. Sen lukukumppaniksi kelpaisivat pop cornit ja sohvalla röhnöttäminen on erittäin suositeltavaa. Australialainen esikoisromaani nimittäin hyödyntää romanttisten komedioiden kuvastoa ja toimii hyvin kevyenä viihdyttäjänä.

Kyselylomake! Ratkaisu oli päivänselvä. Tarkoitusta varten laadittu, tieteellisesti pätevä väline, joka nykyhetken parhaiden käytäntöjen avulla suodattaisi pois ajanhaaskaajat, epäjärjestelmälliset, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittavat, kristallipalloihin tuijottajat, horoskoopinlukijat, muotihullut, uskonnolliset fanaatikot, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatikot. Jäljelle jäisi ideaalitapauksessa täydellinen kumppani, tai realistisemmin ajateltuna järkevän mittainen lista esikarsinnan läpäisseitä kandidaatteja.

Don Simmons on loistava genetiikan tutkija ja töissä arvostetussa yliopistossa, mutta hänen sosiaaliset taitonsa jättävät toivomisen varaa. Donilla onkin käsissään vaimo-ongelma: sopiva kumppani pitäisi löytää, mutta aikaisempien treffikatastrofiem jälkeen hän kaipaa tarkempaa menetelmää. Niinpä hän kehittelee täysin varman vaimotestin, joka toivottavasti suodattaisi joukosta sen täydellisen naisen. Homma ei tietenkään ole niin yksinkertainen, sillä kuvaan astuu Rosie, tietysti täysin epäsopiva kumppani, joka toiminnallaan alkaa hämmentää myös Donin rutinoitunutta elämää.

Opuksesta harmillisesti näkee, kuinka Vaimotesti on muuttunut näytelmäkäsikirjoituksesta romaaniksi, josta kaavaillaan elokuvaa. Elokuvana tämä olisi varmaan varsin pätevä tai jopa hyvä romanttinen komedia roolituksesta riippuen. Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka tapahtumat toteutettaisiin ruudulla, mutta kirjalta olisin kaivannut jotain enemmän. Vähemmän ennalta-arvattavuutta ehkä.

Kirjassa ei kuitenkaan varsinaisesti ole mitään vikaa, vaan tehtävänsä se täyttää mainiosti. Se on kevyt, tapahtumarikas, paikoin hauska ja pääosin toiminnoissaan looginen (jos termiä voi romanttisen komedian kanssa käyttää). Minulle Vaimotesti oli siis varsin viihdyttävä lukukokemus. Ei se tajuntaa räjäyttänyt, mutta olipahan sopivan leppoisaa tähän häslingin keskelle. Jos elokuvaan saadaan kunnon näyttelijät, niin sen voisin kyllä katsoa.

Norkku viihtyi kirjaa kuunnellessaan, Minna nihkeili mutta suosittelee sitä silti kivana ja Arjan mielestä tämä oli hassunhöpsö.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)
Otava, 2013. 333 s.
Suomentanut: Inka Parpola
Kansi: Lee Motley

Hugh Howey: Siilo

Hugh Howeyn Siilo (Like, 2013) alkoi pomppia silmille joskus viime syksynä sekä blogeista että erilaisista mainoksista. Päätin siis ryhtyä mainonnan uhriksi ja hankin opuksen jostain Elisa Kirjan -tarjouskampanjasta Nookiin luettavaksi.

Jahns tunsi väristyksen selässään jo pelkästä ajatuksesta. Elämästä ulkomaailmassa. Lapsuudessa iskostetuista opeista ei päässyt irti. Ehkä Jumala kuulisi hänen ajatuksensa ja kantelisi hänestä. Hän kuvitteli itsensä puhdistuspukuun, ja tuo mielikuva oli turhan tuttu. Hän näki sielunsa silmin päällään olevan joustavan ruumisarkun, johon hän oli tuominnut niin monia.

Maapallon pinta on muuttunut asumiskelvottomaksi. Ilmakehässä on hapen sijaan myrkyllisiä kaasuja ja tuulet tuovat mukanaan vain hiekkaa. Pieneksi käynyt ihmiskunta asuu maan pinnan alle upotetussa monikerroksisessa siilossa ja pyrkii tulemaan toimeen miten parhaiten taitaa. Ulkomaailmaa tuijotetaan kameroiden kautta ja linssit puhdistetaan vain, kun joku tekee niin pahan rikoksen että saa puhdistustuomion ja joutuu ulos siilosta. Tai, poikkeuksellisesti, haluaa itse ulos.

Luettuani kirjasta ensimmäisen luvun, olin täysin koukuttunut Howeyn luomaan klaustrofobiseen maailmaan. Valitettavasti kuumeinen sivujen kääntely hidastui loppua kohden vähemmän innostuneeksi. Tarina kyllä jaksoi kantaa, mutta todennäköisesti minulle lukuformaatiksi olisi sopinut paremmin se alkuperäinen. Tämä romaanina julkaistu Siilohan koostuu viidestä pienoisromaanista ja niihin jaoteltuna en olisi ehkä alkanut väsyä siilojen ahtauteen.

Siilon tarinaa kuljetetaan useamman kertojan kautta. Ääneen pääsevät muun muassa luotettava mutta surullinen seriffi Holston, neuvokas koneenkäyttäjä Juliette sekä jo vanhuuttaan elävä ja rakastettu pormestari Jahns. Omia suosikeitani olivat Holston ja Jahns, molemmat omalla tavallaan periksiantamattomia. Kirjan loppuosaa hallitsee päämäärätietoinen Juliette, jonka edesottamuksista oli kiinnostava lukea mutta johon en kiintynyt aivan yhtä paljon.

Täytyy joka tapauksessa nostaa hattua Howeylle. Siilo on monikerroksisuudessaan hurjan monimutkainen ja hienosti suunniteltu. Suljettu elinympäristö on viritetty toimimaan niin, että tiivis ihmisyhteisö saa tuotettua siellä kaiken tarpeellisen. Lisääntymisen yrittäminen on sallittu vain arpajaisten voittajille, jotta populaatio ei kasvaisi liian suureksi. Lisäksi kaikkea toimintaa kontrolloidaan niin lainvalvonnan kuin IT-osastonkin toimesta.

Huomasin myös kiintyväni kirjan henkilöhahmoihin ja toivovani heille hyvää. Useamman kerran Howey vetäisi maton jalkojeni alta ja kolautin pääni siilon metallisiin portaisiin. Pirullista, mutta toimivaa. Kaikki tämä siitä huolimatta, että lopussa pää alkoikin olla aika maitohapoilla rappusten kiipeämisestä.

Olen kuitenkin sen verran utelias, että varmaan jossain vaiheessa tulee nuo loputkin osat luettua.

Booksy kuvaa tätä lajissaan päteväksi tekeleeksi, Pihi nainen jäi odottamaan innolla seuraavaa suomennosta ja Niina T. suosittelee opusta erittäin lämpimästi.

Hugh Howey: Siilo (Wool, 2011-2012)
Like, 2013. 573 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: tietoa ei löytynyt

Lavalta: Kiviä taskussa (HKT)

Kuva: Tapio Vanhatalo/HKT

Kujerruksissa esitellään nyt toista kertaa sama näytelmä. Kävin viime viikon keskiviikkona neljättä kertaa katsomassa loistavaa Kiviä taskussa -näytelmää Studio Pasilassa ja totesin, että esitys ansaitsee toisenkin jutun.

Marie Jonesin näytelmä sijoittuu pieneen irlantilaiskylään, jonne tuo vilskettä ja vipinää Hollywoodista saapunut kuvausryhmä ylipirteine assistentteineen ja kuuluisine näyttelijättärineen. Päähenkilöt Jake Quinn, paikallinen, ja muualta tullut Charlie Conlon tapaavat ja ystävystyvät kuvauspaikalla. Sekä kulisseissa että kylän elämässä kuohuu ja se aiheuttaa sekä koomisia että traagisia tilanteita.

Martti Suosalo ja Mika Nuojua esittävät kaksin kaikki näytelmän 15 roolia ja ovat tehneet sitä jo viimeiset 12 vuotta. Esityksen ikääntymisen huomaa lähinnä mainosjulisteista, jotka ovat edelleen samat kuin vuonna 2002. Molemmat näyttelijät vetävät esityksen läpi edelleen huikealla ammattitaidolla. Ja eniten nauratti edelleen Seanin kotiaine Lehmä sekä Suosalon mainio kyläkoulun opettaja. Mainittava on myös huikea river dance -kohtaus, jota katsoessaan ei voi kuin ihailla ja taputtaa mukana. Hatunnoston ansaitsevat myös näyttelijöiden repliikkeihin lisätyt osat, joiden suurin tarkoitus tuntuu olevan toisen täydellinen roolista tiputtaminen.

Itse huomasin nyt neljättä kertaa katsomossa istuvana nauttivani eniten yleisön reaktioiden seurauksesta, sillä itse esitys oli jo sen verran tuttu että keskittymistä kykeni hieman nollaamaan. On myös hämmentävä ajatella, että nytkin katsomo oli pullollaan ihmisiä jotka eivät olleet nähneet esitystä vielä kertaakaan. Todettava joka tapauksessa on, että esitys jaksaa edelleen saada yli kolmesataapäisen yleisön ulvomaan naurusta että hiljenemään surullisten kohtausten äärelle.

(Tosin tässä nyt jälleen kerran rakkaat kanssakatsojat muistuttaisin, että vaikka lavalla sanottaisiin kuinka hieno repliikki niin sitä ei tarvitse uudestaan sipistä sille vieruskaverille. Etenkin kun lavalla ollaan siirretty jo hiljaisempaan kohtaukseen. Esityksen jälkeen sitten. Kiitos.)

Jos et ole vielä nähnyt Kiviä taskussa, ole hereillä kun syksyn liput tulevat myyntiin (jos tulevat, ei mitään hajua kuinka pitkään tätä vielä menee). Kevään esitykset ovat nimittäin jo loppuunmyytyjä ja niihin saa lippuja ainoastaan sinnikkäällä soittamisella HKT:n lipunmyyntiin ja suunnattomalla tuurilla, jos silläkään.

Liikkuvaa kuvaa: The Lego Movie (2014)

Warner Bros etc.

Ystävänpäivän leffatarjonta ei näyttänyt kovin hempeältä, joten valitsimme vähiten ahdistavan ensi-illan ja painuimme katsomaan The Lego Movieta (2014). Suomenkielistä nimeä Lego elokuva en osaa käyttää, koska välilyönteineen se kuulostaa jotenkin surulliselta.

Odotukseni olivat elokuvan osalta aika nollissa, traileri nyt oli sentään näyttänyt ihan hauskalta. Näiltä pohjilta olikin sitten mahtavaa uppoutua kunnianhimoisesti ja rakkaudella tehtyyn animaatioon.

Tarina alkaa siitä, kun täysin järjestelmään sopeutunut tavallinen keltanaamainen Emmet löytää rakennustyömaalta pièce de résistancen. Tämä vapauden palanen on ainoa asia, jolla voidaan estää pahaa Lord Businessta toteuttamasta suunnitelmiaan. Luvassa on siis eeppistä seikkailua, joka yhdistelee sujuvasti matrixmaisuutta, huumoria, supersankareita ja tietysti siinä on paljon, paljon legoja. Juonikuviota ei sen kummemmin kannata availla, koska yllätyksiä riittää ja niistä nauttiminen on suuri osa elokuvan viehätystä.

The Lego Movie paahtaa eteenpäin kuin viimeistä päivää ja on aivan yhtä energinen kuin tunnusbiisinsä Everything is awesome. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita siis riittää. Elokuvan jälkeen olo oli vähän jyrän alle jäänyt, mutta hyvällä tavalla. Biisi looppaa päässä kuin viimeistä päivää ja on pakko sanoa siipalle vielä n:nnen kerran, että olipa hyvä elokuva.

Animaatio on tehty viimeisen päälle ja kaikki on rakennettu legopalikoista. Oli kyseessä sitten vesi tai tuli, siihen on palikka. Elokuva osaa myös nauraa itselleen, kritisoida yhteiskuntaa ja sen kummallisuuksia orwellmaisesti sekä jopa piikitellä hieman jopa itse lego-firman tiettyjä periaatteita.

Kokonaisuutena The Lego Movie oli oikeastaan, no, loistava. Se on hauska, värikäs, ovela ja tyylillä tehty. Hahmot ovat mainioita, palikoiden historia on otettu huomioon ja juoni on kerroksellisuudessaan erittäin hieno. Lisäksi ainakin englanninkieliseen versioon on valittu mainioita ääninäyttelijöitä hurmaavasta Morgan Freemanista sähäkkään Elizabeth Banksiin.

Menkää ihmeessä katsomaan. Sopii lapsille ja aikuisille, sopivasti toimintaa, vähän jännitystä (muttei pelottavuuksiin asti), viittauksia kulttuurikentällä suuntaan jos toiseen, toimivaa huumoria ja hyvä tarina.

Onkohan meillä muuten legoja jossain?

Vuosi kuvina: helmikuu ja iloista ystävänpäivää

Unohdin kivan vuosi kuvina -haasteen kuun alkupuolen kiireissä, joten kauniit lumipenkat jäivät tällä kertaa kuvaamatta. Sen sijaan pihaa kaunistavat sulavat lumikasat, edelleen syreeniin nojaamaan jäänyt harava ja jännästi siirtyneet tuolit. Ehkä tässä kuitenkin vielä saadaan sitä lunta lisää, toivoisin ainakin.

Ystävänpäivän kunniaksi aloitin Graeme Simsionin Vaimotestin lukemisen ja haaveilen, että ehtisin ja saisin aikaiseksi kirjoittaa sekä Howeyn Siilosta että Siri Kolun Pelko ihmisessä -kirjasta. Illemmalla menemme katsomaan romanttisesti Lego elokuvaa.

Minä ja Pöly toivotamme teille kaikille lukijoille

Lavalta: Samettiklubin helmikuu (Loose)

 Luca Gargano.

Maanmainio Samettiklubi järjestettiin eilen 157:n kerran. Itse raahauduin paikalle sekä katsomaan ystävien esiintymistä sekä harjoittelemaan pitkästä aikaa järjestelmäkameran käyttöä. Samettiklubille mennessään ei myös koskaan tiedä, mitä kaikkea illan aikana voikaan kokea.

Lyhyesti kerrottuna Samettiklubi on open stage laulaja-lauluntekijöille ja klubia on järjestetty vuodesta 2001. Ilmoittautuminen on aina ennen tapahtuman alkamista ja tavoitteena on, että kaikki halukkaat ehtisivät esittää ainakin pari biisiä. Jos aikaa jää, vedetään lisää. Nyttemmin klubille on myös varattu alkuun aikaa kolmelle tai neljälle pitemmälle setille, joihin artistit ovat ilmoittautuneet etukäteen. Ilmoittautuminen alkaa 18.30, soitto alkaa klo 19.00 ja iltaa isännöi Luca Gargano.

Efu & Tuomas & Tuomas. Efua voi kuulla nykyään myös Artelomeus-yhtyeen laulajana. 

Mainio J. Kajan oli vaihtanut esityskielen englannista suomeen.

Ihastuin Café De Abejasiin heti kuultuani heitä We Love Helsingin Soivassa korttelissa kesällä 2012. Sittemmin hurmaava duo on julkaissut esikoislevyn Mascot Moth ja seuraava olisi kuulemma tulossa loppuvuodesta. Sitä ennen yhtyettä voi kuulla Lavaklubilla 6.3. ja nähdä 21.5. Savoyssa Kammerkabarett-shown. Sinne meillä on jo liput. Lisäksi tänään julkaistiin musiikkivideo eilen Sametissakin kuullulle kauniille ja haikealle The Captain & The Widow -kappaleelle.

Edellä mainitun neljän artistin ohella klubilla esiintyi eilen viisitoista muutakin esiintyjää. Muun muassa Johanna oli tehnyt uusia kantrihenkisiä kappaleita ja potin räjäyttivät ensimmäistä kertaa soittamassa ollut loistava Sticky Handles -duo. Käykää ihmeessä kuuntelemassa heitä täällä.

Johanna.

Sticky Handles.

Seuraavat Samettiklubit järjestetään Loosessa 11.3. ja 8.4. Tule ja tuo kaveritkin! Meininkiä kannattaa seurata Facebook-sivujen kautta.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (Satumaa #1)

Catherynne M. Valenten Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (Gummerus, 2013) majaili yöpöydälläni hyvän tovin. Nappasin sen mukaani kaivatessani leppoisaa luettavaa ja vauhdikas satu vei minut saman tien mennessään.

"Sinä tunnut olevan melkoisen pahansisuinen ja äkkipikainen lapsi", sanoi Vihreä Tuuli. "Haluaisitko karata kanssani, ratsastaa Tuulenvireiden leopardilla ja matkustaa suurelle merelle, joka ympäröi Satumaata? Pelkäänpä, etten itse pääse sisälle, koska ankarilta puhureilta on pääsy kielletty, mutta sinut veisin mielelläni Turmionmeren äärelle."
"Voi kyllä!" henkäisi Syyskuu,m joak paheksui suuresti vaaleanpunakeltaisia teekuppeja ja pieniä, ystävällisiä koiria.

Syyskuu on Omahassa asustava 12-vuotias tyttö, joka ei tosiaan kauaa mieti lähteäkö Vihreän Tuulen kyydissä kohti Satumaata. Lumottuja lapsia odottavat Satumaassa aivan omanlaisensa seikkailut riippuen toki siitä, mitä lapsi päättää tehdä. Ja koska Syyskuu on äkkipikainen lapsi ja jokseenkin sydämetön voi hänen uskoa joutuvan mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin.

Matkansa aikana Syyskuu kohtaa monia perinteisiä satuhahmoja kuten keijuja ja tonttuja, mutta onhan siellä myös suunnattoman hurmaava louhikäärme A-L (joka on isänsä puolesta kirjasto), pelottavia hevoskaisia, hiisinkäisiä, miellyttämishaluinen tupakkatakki ja vaikka mitä muuta. Satumaa on tosiaan omalaatuinen paikka, jonne voi joutua mitä moninaisimmin keinoin, oli se sitten tuulen mukana tai vaatekaapin läpi.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla on hengästyttävästä nimestään huolimatta helposti lähestyttävä ja äärimmäisen ilahduttava teos. Sen runsaus on ylitsevuotavaa, mutta juuri sopivasti, ja satumaisuus upeaa. Syyskuun matkan voinee lukea vain jännittävänä seikkailuina, mutta tarinan alta paljastuu monia kerroksia ja suuria teemoja, jotka saivat ainakin tämän lukijan pään täällä surraamaan iloisesti. Tarinan liepeillä käsitellään ikävää, ystävyyttä, kuolemaa ja oikeiden valintojen tekemisen vaikeutta. Toisaalta teemat ja osittain varsin hurjaksi äityvät tapahtumat rajoittanevat tämän sadun lukemista pienemmille lapsille, mutta luulen että jo kolmasluokkalaisille ja siitä ylöspäin tämä voisi olla sopivaa luettavaa (luotan tässä Katjan oivalliseen ikäarvioon).

Kiitosta annan tarinan lisäksi myös suomentaja Sarianna Silvoselle, joka on varmasti joutunut kirjaviisaan louhikäärmeen kanssa asettelemaan sanojaan tarkkaan. Mainiota! Hatunnostonsa ansaitsee myös Ana Juanin kuvitus, joka tuo oman lisänsä opuksen lumoon.

Viimeisiä lukuja piti ahmia liukuportaissa ja kävellessä, vaikka oli jo kiire. Tarina piti otteessaan loppuun asti ja säilytti satumaisuutensa loistavasti. Syyskuu on mainio sankari, jonka seurassa viihdyin erinomaisesti. Lyhyesti todettuna tämä opus tulee varmasti olemaan tämän lukuvuoden helmiä.

Liina kehui kovasti tämän alkukielistä versiota ja voin ilomielin suositella myös tätä suomennosta. Lisäksi Raija kuvaa tätä ikäriippumattomaksi teokseksi ja on ehtinyt arvostella myös sarjan toisen osan.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own making, 2011)
Gummerus, 2013. 339 s.
Suomentaja: Sarianna Silvonen
Kansi ja kuvitus: Ana Juan

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Timo K. Mukan esikoisteos Maa on syntinen laulu (Gummerus, 1964) onnistui ikään kuin vahingossa hurmaamaan minut. 19-vuotiaan nuoren miehen kynästä syntyneessä tarinassa onnettomat tapahtumat seuraavat toisiaan eivätkä toivonkipinät jaksa loistaa kovin kauaa. Siitä huolimatta karu kuvaus pienen kylän elämästä ja Lapin luonnosta piti lempeästi otteessaan.

Lappalaisen silmät olivat mustat - pyöreät mustat napit, jotka virkeinä liikkuivat ihmisestä toiseen, yli kuusennäreitten muodostaman seinän ikkunaan. Hän hymyili silmiään väläyttäen Martalle, kun tyttö kulki ohi ikkunan kuparipannu kädessään.

Nuori Martta elää perheensä kanssa pienessä kylässä Siskonrannassa. Marttaa riiataan useampaankin taloon, mutta ihastuksen kohteena on saamelainen poromies. Parin välille syttyy rakkaus, jota ei kylässä välttämättä niin lämpimin tuntein katsota.

Elämä kylässä on rumaa. Kyläilyreissuilla juorutaan, tansseissa puukotetaan ja sekä seksuaalisuus että uskonnollisuus ovat vahvasti läsnä. Seurojen aikana vaivutaan hurmokseen ja kamariin viedään niin alaikäiset pojat eikä saarnamieskään jätä tilaisuutta impien kanssa käyttämättä. Ainoastaan luontoa kuvataan kauniisti.

Tuntuu jotenkin hämmentävältä myöntää pitäneensä tästä kirjasta. Lähtökohtaisesti Maa on syntinen laulu sisältää paljon sellaisia elementtejä, joista en välttämättä kirjallisuudessa kovasti pidä eli rujoa naturalismia ja onnettomia ihmisiä. Mutta niin vain kävi, että jotain lumoavaa tässä opuksessa oli, sillä luin sen muutamassa päivässä suurella kiinnostuksella ja onnistuin välttymään ahdistukselta, joka minuun yleensä tällaista tekstiä lukiessa iskee.

Kerro joutsenen laulu mihin on vietävä nainen
jonka sieluun on tullut himo
kuin suurena mustana kukkana
laulaja laulaa

Kirjassa esiintyvä lapin murre tuntui ensin hieman haastavalta, mutta onneksi jo tuntemalla edes yhden seudulta kotoisin olevan on oppinut sanan jos toisenkin. Kieleen totuttuani lukeminen sujui sutjakkaan ja vieraatkin termit avasivat vihdoin merkityksensä. Kläpit ja pörröt suhisivat vain ohi mennessään. Täytyy myös mainita, että Markus Pyörälän kansi sopii kirjaan mitä parhaiten.

Maa on syntinen laulu on ruma ja karu kirja, mutta samalla siinä on jotain poikkeuksellisen puoleensavetävää. Pienen ja sisäänpäinlämpiävän kylän elämään sopeutuu ja samalla siitä hämmennyksekseen lumoutuu.

Piille teos antoi paljon pohdiskelemisen aihetta, Anna J.:lle teos tarjoili synkän ja ikävän maailmankuvan.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Gummerus, 1964. Luettavana uusintapainos vuodelta 2013. 229 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Lavalta: Finnphonia Emigrantica - Kymmenen kuvaa Suomesta kymmenellä kielellä (Stoa)

Esityksen juliste (Octavian Bâlea)

Varoitan heti alkuun, hyvä lukija, että tämä teksti tulee sisältämään varauksetonta hehkutusta. European theatre collectiven ja Stoan yhteistuotanto Finnphonia Emigrantica - Kymmenen kuvaa Suomesta kymmenellä kielellä oli vaikuttava, kaunis ja rauhoittava esitys, josta poistui hymy kasvoillaan.

Stoan salissa tunnelma on taianomainen. Lavalla nähdään viisi taiteilijaa, joiden äidinkieli ei ole suomi. He esittävät musiikin säestyksellä suomalaisuudesta kertovia runoja omilla kielillään, laulaen ja lausuen. Esityksessä kuullaan niin unkaria, ugandaa, venäjää kuin tanskaakin. Paikoin runot muuntuvat äänimaisemiksi, joita kuunnellessa tekee mieli laittaa vain silmät kiinni ja nauttia sanoista.

Vaikka kieltä ei tuntisi, välittyy tunne sanojen takaa. Esitys on tekstitetty suomeksi, mutta täysin välttämättömänä en tekstin seuraamista pitäisi. Paikoin melodramaattiset runot suomalaisuudesta taipuvat eri kielille helpon oloisesti. Omiksi suosikeiksini nousevat eri kielin soiva Olli Sirkiän runo Nopeasti vaihtuva maisema humoristisuudellaan, Tabermanin Äidit-runon ranskaksi taipunut esitys sekä hypnoottinen Jukka Vienon Saunassa, joka esitettiin suomeksi.

Hatunnosto kuuluu tällä kertaa kaikille esiintyjille. Romulus Chiciucille ja Olga Shiskinalle, jotka lausunnan ohella huolehtivat musiikista, Mad Icelle ja hänen loistavalle lavakarismalleen sekä upeita äänimaisemia loihtineille Ágnes Kaszásille ja Sara Souliélle. Sekä tietysti David Kozmalle, esityksen ohjaajalle, joka on tuonut tämän kokoelman nähtäville.

Finnphonia Emigrantica on hypnoottisen kaunis ja rauhoittava esitys. Se ansaitsee tulla nähdyksi.

Esityksiä on vielä huomenna 9.2. klo 17 sekä maaliskuussa 18.3. ja 19.3. Menkää ihmeessä.

Lämmin kiitos European Theatre Collectivelle lipuista esitykseen.

Lavalta: Nätti tyttö, vähän pehmee (Ryhmäteatteri)

Kuva: Anna Salmisalo/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin kevään toinen kantaesitys on Kati Kaartisen käsikirjoittama ja Johanna Freundlichin ohjaama Nätti tyttö, vähän pehmee. Helsinginkadun näyttämöllä pyörivä näytelmä kertoo kolmen sukupolven naisista, elämästä ja vähän miehistäkin, vaikka he tässä ovatkin sivuosassa, tosin tärkeässä sellaisessa.

On tytär, äiti ja isoäiti (Emilia Sinisalo, Minna Suuronen ja Kaija Pakarinen). Kaksikymppinen tytär cossaa ja asuu äitinsä kanssa, äiti käy terapiassa ja isoäiti kaipaa perinteitä eikä halua tulla kutsutuksi mummoksi. Sukupolvet törmäävät toistensa kanssa pohtiessaan elämää, sotaa ja riitaantuvat kakun leipomisesta. Miehen roolit esittävä Robin Svartström toimii niin terapeuttina, enona kuin isänäkin.

Näytelmä lähtee käyntiin, en pääse aivan heti mukaan. Jonkinlaisena kommentaattorina toimivan ja moneksi muuntuvan miehen rooli tuntuu kummalta. Hän ikään kuin selostaa naisten päänsisäistä maailmaa, kuvailee huokauksia ja tunnetiloja. Homma alkaa kuitenkin rullata ennen puoliaikaa ja naisten keskinäiset suhteet ja luonne-erot tuntuvat yhä kiinnostavammilta.

Vaikka näytelmä osaa olla hienon humoristinen ja paikoin pistävän tarkka, on se pohjavireeltään hieman surullinen. Kaikki naiset tuntuvat olevan hieman eksyneitä, etsivät paikkaansa eivätkä osaa myöntää heikkouksiaan muille kuin kiukuttelemalla. Kaikilla sukupolvilla on oma kriisinsä ja toisinaan suru kulkee äidiltä tyttärelle. Asiaa lähestytään kuin varkain, valmista vastausta tarjoilematta, mutta loppujen lopuksi olo jää kaikesta huolimatta toiveikkaaksi.

Kuva: Anna Salmisalo/Ryhmäteatteri

Lavastus on hieno ja monipuolinen. Seinustan lokeroihin on mahdutettu koko naisen elämä synnytyssalin sängystä hauta-arkkuun asti ja jo se itsessään on katsomisen arvoinen. Janne Siltavuori on tehnyt suunnittelun kanssa hyvää työtä. Sen sijaan lavalla oleva miehen tila, metallipallo, jäi tarkoitukseltaan hieman hämäräksi, mutta sitä käytettiin mukavasti moneen.

Hienoimman kohtauksen tittelin saa vanhimman naisen nuoruusaikojen muistelu, jossa välähdyksenomaisesti käydään läpi aikakausia musiikin avulla. Svartsrömin ja Pakarisen koreografia on ilahduttavaa katsottavaa. Kunniamaininnan saa myös Suuronen mopokypärineen ja Sinisalo huikeine asunvaihdoksineen.

Ryhmäteatterin näytelmäksi Nätti tyttö, vähän pehmee on jollain tavalla lempeä. Se ei huuda, paitsi ihan vähän vain, tulee lähelle vaivihkaa ja jää pohdituttamaan. Sellainen vähän pehmee se taitaa olla, se näytelmäkin.

Bonusmaininta, jälleen kerran: Ryhmis kauppaa väliajalla ehdottomasti Helsingin teattereiden parasta pullaa eli korvapuustit ovat siellä pakkohankinta.

Ohimenneet synttärit, tulevaisuutta ja kirjahyllyn kertomaa -haaste

Olohuoneen hyllytystä ja lukemista odottavia kirjoja.

Huomasin tuossa männäviikolla, että blogin kolmas vuosi hurahti ohi niin että vilisi. Minusta on aika huikeaa, että Kujerruksia on ollut pystyssä jo niin pitkään ja porhaltaa edelleen iloisesti eteenpäin. Lukemisen määrä on vaihdellut paljon blogin olemassaoloaikana, mutta ainakaan vielä tämä itse blogin pitäminen ei ole tökkinyt vaikka postausväli vaihteleekin.

Keväälle olen suunnitellut muutamaa juttua kirjojen ympärille. Tässä seuraavien kuukausien aikana olisi tarkoitus tehdä kirjahyllyjen suursiivous ja uudelleenjärjestys ja siitä voisi jotain rustailla blogiinkin. Ajatuksena oli myös esitellä vanhoja lukupäiväkirjojani, niitä jotka aloitin vuonna 2002 ja joissa luetaan tonneittain heppa- ja etsiväkirjoja.

Mistä teitä kiinnostaisi lukea?

Lisäksi Kirjainten virrassa -Hanna haastoi minut aikaisemminkin kiertäneeseen Kirjahyllyn kertomaa -haasteeseen, jossa kysymyksiin vastataan hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Juhlittakoon tällä siis blogin kolmivuotista taivalta.

1. Oletko mies vai nainen? Vanessa & Virginia

2. Kuvaile itseäsi. Siilin eleganssi

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Kaikki mitä rakastin

4. Kuinka voit? Lentoharjoituksia

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Keittiön hehku

6. Mihin haluaisit matkustaa? Galapagos

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Kultainen kompassi

8. Mikä on lempivärisi? Vihreät niityt

 9. Millainen sää on nyt? Lumipäiväkirja

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Kalaharin aamunkoitto

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Teatterirakkautta

12. Millainen on parisuhteesi? Kaunein on se jota rakastaa

13. Mitä pelkäät? Siipirikko

14. Päivän mietelause. Rivien välissä

 15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Torstai on toivoa täynnä

16. Miten haluaisit kuolla? Linnuntietä

En ole ihan varma missä kaikkialla haaste on kiertänyt, mutta haastan tähän Kristan.