Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (Otava, 1970/2006) keikkui pitkän aikaa hammaspesukirjana, mutta sitten totesin että tästä romaanista ei pääse tällä tyylillä puusta pitkään. Niinpä se muutti laukkukirjaksi ja yöpöytäkirjaksi ja ties miksi ja lopulta sain kahlattua tämän läpi.
Vielä kauan minun on salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä omituisten henkilöitteni kanssa, katsella valtavana vyöryvää elämää, katsella sitä maailmalle näkyvän naurun ja sille näkymättömien kyynelten läpi!
Perusidea tarinassa on oikein mainio. Karismaattinen, vaikkakaan ei ulkonäöltään se kaikkein viehättävin, Pavel Ivanovitš Tšitšikov saapuu N:n kaupunkiin. Siellä hän käytöksellään hurmaa kaikki, solmii tuttavuuksia ja lähtee sitten ajelemaan ympäri maaseutua ostelemaan tilanomistajilta kuolleita sieluja. Kauppaa siis käydään talonpojista, jotka ovat kuolla kupsahtaneet, mutta joita ei ole vielä kirkonkirjoissa yli vedetty. Osa kaupoista sujuu oikein mainiosti ja osa sitten vähän huonommin. Tšitšikovin saapuessa takaisin kaupunkiin huhumyllyt alkavat kuitenkin jauhaa omiaan ja homma muuttuu varsin mutkikkaaksi.
Ihan kiinnostavan kuuloista, vai mitä? Ja olihan se. Mutta sen lisäksi Gogolilla on sellainen jännittävä tapa kertoa, että hän lähtee melkoisen usein sivuraiteille ja siellä saatetaankin viihtyä sitten aika pitkään. Sen takia tämä ei todellakaan sopinut luettavaksi lyhyissä pätkissä, sillä ne pienet juonenmuruset, joita sinne väliin oli ripoteltu, hävisivät niiden kaikkien sampien ja palvelusväen ja pölyisten huoneiden kuvaukseen. Muutenkin tarinan loppupuoli oli hieman valju verrattuna kiinnostavaan aloitukseen.
Kirjan toinen ongelma on se, että ilmeisesti Gogol oli alunperin tarkoittanut Kuolleiden sielujen olevan ensimmäinen osa trilogiassa. Siinä ei itsessään ole mitään vikaa, mutta niitä muita osia ei koskaan julkaistu sillä vaikka toinen osa jossain välissä oli kirjoitettunakin meni Gogol polttamaan sen. Tarina jää siis auttamatta kesken.
Oikeastihan kirja ei kuitenkaan kerro sielukaupoista, vaan Gogolin tavoite oli kritisoida venäläistä mielenlaatua ja luonnetta ja tässä sen sijaan on onnistuttu oikein hyvin. Samoin kuin sivuhuomautuksina esiintyvät analyysit ja kommentit henkilöhahmoista olivat paikoin hymyä nostattavia. Näiden edellisten seikkojen vuoksi tämän luki ihan mielellänsä.
Loppusanoina sanottakoon, että ei muuten kannata lukea kahta venäläistä romaania samaan aikaan. Tahkoan tässä edelleen hitaasti ja varmasti Anna Kareninaa (josta kyllä pidän) ja voi hyvänen aika kun menivät konseptit sekaisin vaikka opukset aivan erilaisia ovatkin.
Otava, 2000 (alunperin 1970). 344 s.
Suomentanut: Juhani Konkka
Kansi: Joel Melasniemi
Minua niin harmittaa (vaikka minkäs sille mahtaa), että aloitin kirjan ja luin ja jonkun verran jopa pidin, mutta elämä (ja vähän pitkästyminenkin) veivät huomioni kirjasta. Nyt en enää jaksaisi millään aloittaa kirjaa uudestaan ja poistin sen aikaa sitten keskeneräisten listaltani Goodreadsista.
VastaaPoistaMoni muu maistuu, tässä tosiaan jotain raskassoutuista ja liikaa sivujuonteita.
Kirjan alku oli minusta parempi kuin sen loppu, Hanna, tai ainakin omasta mielestäni se jää niin kovin kesken. Harmillista. Minulla on myös muutama kirja, joiden kanssa arvon että pitäisikö vain antaa olla, kun keskeneräisyyttä on kestänyt jo jopa vuoden.. :)
PoistaMinulla oli sellainen ongelma, että olin jostakin kirjallisuushistoriallisesta opuksest saanut mielikuvan hassunhauskasta huumoriveikosta... No, olihan tällä hetkensä, mutta tosiaan muutama sivupolku liikaa.
VastaaPoistaHampaidenpesukirja, nerokasta!
Totta, Amma, tämä jotenkin oli tavallaan hauska muttei sitten kuitenkaan. Hampaidenpesukirja on kyllä hyvä juttu, sanon, mutta kirjaston kirjoja ei kannata käyttää jos sattuu vaikka nauramaan ja siinä on sitten tahnat ympäriinsä.
Poista