Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti (WSOY, 1969) oli ensimmäinen lukuvalmentajan minulle suosittelemista teoksista, jonka ehdin lukemaan. Suomenjuutalainen kirjailija oli minulle tuntematon, vaikka romaanin nimi joitain kelloja soitti, mutta valmentajan kirjasta kertomat jutut saivat kiinnostuksen syttymään. Katz lähti siis kirjastosta mukaan ja osoittautui pian mainioksi valinnaksi.

- Benno puhalsi innoissaan fanfaarin. Upseerit toisella puolella asemaa luulivat sitä lähtömerkiksi ja alkoivat hätäillen koota plutooniaan. Sekavat komentohuudot kaikuivat laiturilta laiturille, miehet etsivät ja törmäilivät sinne tänne, äidit ja vaimot riippuivat heidän kaulassaan kiinni, ja miesten kiroiluun sekoittui lasten ja naisten itkua ja hevosten hirnuntaa.
- Seis...seis...älkää hätäilkö...en minä tätä tarkoittanut, huusi Benno huomatessaan erehdyksensä ja yritti pysäyttää pari korpraalia mutta nämä sysäsivät hänet syrjään ja samalla alkoi soittokunta soittaa Keisarivalssia, ja Benno joka oli kumartunut suutelemaan nuorinta tytärtään Tanjaa temmattiin pois kornetti kädessään ja nostettiin juuri liikkeelle lähtevän juann viimeisen vaunun askelmille.

Kun isoisä Suomeen hiihti on mielikuvituksellinen juutalaisen suvun tarina, joka kuljettaa lukijaa niin Suomessa kuin Neuvostoliitossa, sotatantereilla ja kaupungissa. Paikasta riippumatta isoisä Benno joka tapauksessa polttaa sikareitaan ja on myös usein tapahtumien keskipisteessä. Kertojana on kuitenkin Bennon pojanpoika, joka jutunomaisesti kertoo isoisästään ja suvustaan, ei välttämättä kronologisesti tai edes totuudenmukaisesti, mutta kertoo kuitenkin.

Paikoin vakavista puitteistaan huolimatta Katzin teoksessa on paljon huumoria ja magiaa. Porojen vetämä reki nousee yllättäen ilmaan ja huolimaton kornettiin puhallus saa sotatantereella aikaan hyökkäyksen vihollista vastaan. Juutalaisten vainot toisen maailmansodan aikana tuntuvat taustalla, vaikka eivät Suomeen aivan täysimittaisina yltäneetkään vaikka yritettiin. Evakkoon lähtemistä pohditaan ja pelätään, samalla syntyy lisää tarinoita.

Kun isoisä Suomeen hiihti ei ole kuitenkaan kertomus vain miehistä, sillä myös suvun naiset ovat esillä toimien tapahtumien taustalla ja keskiössä. Erityisesti Bennon topakka vaimo Wera saa suun hymyyn, aivan kuka tahansa pikkurouva ei varmasti uskaltaisi lähteä hakemaan haavoittunutta miestään rintamalinjojen takaa. Tai vaivautuisi kuljettamaan parhaita astioita evakossa mukanaan.

Katzin sukukronikka oli miellyttävä, omanlaisensa lukukokemus. Isoisän kertomuksiin sekoitetaan sopivasti mukaan magiaa ja erikoisuuksia. Kolmeen osaan jaetun kirjan kertomukset eivät välttämättä muodosta selkeää saati sitten totuudenmukaista kuvaa suvun vaiheista, mutta se ei ole tarkoituskaan. Tavoitteena on hyvä tarina ja se saadaan kerrottua oivallisesti.

Hanna analysoi kirjaa kiinnostavasti ja kertoo lisää kirjailijasta.

Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti
WSOY, 1969. 145 s.
Kansi: Raimo Raatikainen & Ilkka Kärkkäinen

Jane Tesh: A Hard Bargain

Olen vihdoin tajunnut, että saan kuunneltua äänikirjoja ajaessani autoa. Läppärin saa kytkettyä auton kaiuttimiin (jossain vaiheessa ehkä löydän jostain mp3-soittimen laturinkin) ja kirjan ehtii kuunnella melkein laina-ajan puitteissa. Nyt jouduin uusimaan teoksen vain kerran.

Jane Teshin A Hard Bargain valikoitui OverDriven valikoimista kuunneltavaksi satunnaisotannalla: jotain piti saada äkkiä ja tämä oli tarjolla olevista kiintoisin. Vasta noin tunnin kuunneltuani tajusin, että kyseessä on sarjan toinen osa, mutta eipä se paljon vauhtia haitannut. (Hassusti molemmista Teshin kirjasarjoista on OverDrivessa tarjolla vain toiset osat!)

Madeline on muuttanut Celosian pikkukaupunkiin ja on perustanut etsivätoimiston. Tulta alle antaa jo yksi selvitetty paikallinen murha, mutta Madelinen menneisyys kauneuskilpailuvoittajana vie hommalta vakuuttavuutta. Töitä kuitenkin on, siis palauttamattomien kirjojen ja kadonneiden sateenvarjojen etsintää. Toimintaa ei tosin tarvitse sittenkään jäädä odottelemaan, sillä paikkakunnalle saapuva kuvausryhmä herättää tunteita laidasta laitaan ja pian, tietysti, sattuu kuolemantapaus jota Madeline alkaa selvittää.

Ja jotta homma ei menisi pelkäksi dekkarimeiningiksi, setvii Madeline samalla suhdettaan ystäväänsä Jerryyn jonka talossa hän asustaa. Jerryn kanssa voisi olla jotain sutinaa, mutta miehen vanhempien omituinen kuolema vaivaa ja Madeline ei uskalla hypätä suhteeseen ennen kuin arvoitus on selvitetty. Eli loppupeleissä opus on jonkinlainen dekkarin ja chick litin hybridi.

Marguerite Gavin lukee kirjan kivan letkeästi. Murteellisemmista puheenvuoroista tosin saa toisinaan välillä vähän huonosti selvää, samoin kohdista joissa huokaillaan, mutta muuten ei valittamista. Hahmojen puhetyylit erosivat toisistaan riittävästi ja liiallista esittämisen makua ei Gavinilla ollut.

A Hard Bargain ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä kuuntelukokemus, mutta jaksoi joka tapauksessa kiinnostaa reippaan seitsemän tunnin ajan. Juoni on sopivan rönsyilevä ja toisaalta sopivan napakka, asiat saadaan päätökseen ja fiilis on hyvä. Ei hassumpaa siis.

Jane Tesh: A Hard Bargain (Madeline Maclin Series #2)
Blackstone Audio, Inc, 2012. 7h 4min.
Lukija: Marguerite Gavin

Lavalta: Vaimoni on toista maata (Espoonlahden teatteri)

Kuva: Kai Kuusisto

Perjantai-illan ohjelmaksi muodostui reissu Espooseen, kun minulle tarjottiin tilaisuutta päästä katsomaan Espoonlahden teatterin uuden näytelmän, Vaimoni on toista maata, kenraaliharjoitusta. Ranskalainen Gilles Dyrekin kynäilemä farssi on ilmeisesti ollut ensiesityksistään asti varsinainen hitti, mutta minulle nimeä lukuunottamatta täysin uusi tuttavuus. Nokka siis Matinkylän monitoimitalolle ja katsomoon.

Näytelmässä kaksi opiskelijatoveria kohtaavat toisensa vuosien jälkeen ja toinen kutsuu tietysti toisen illalliselle. Heti alkumetreiltä leppoisa parisuhdeilta muuttuu varsinaiseksi tapahtumien sillisalaatiksi, kun pienen väärinkäsityksen seuraukset paisuvat massiivisiin mittasuhteisiin. Huumoria saadaan niin kulttuurieroista, nykypäivän tarpeesta auttaa kuin hääjärjestelyistäkin.

Olen itse komedian suhteen hieman nirso, joten Vaimoni on toista maata yllätti erittäin iloisesti. Absurdit tilanteet ja hyvä tilannekomiikka toimivat ja katsomossa sai nauraa kunnolla ääneen. Näytelmän onnistuminen nojaa paljolti näyttelijöiden vuorovaikutukseen ja Espoonlahdessa sietää nojatakin, sillä näyttelijät (Said Dakash, Ulriikka Heikinheimo, Ari Ijäs ja Riikka Piirainen) ovat mainioita. Erityisesti pariskuntien sisäinen dynamiikka on nautittavaa katsottavaa.

Pienillä eleillä, ilmeillä ja replikoinnilla saadaan paljon aikaiseksi. Jos näytelmän alkupuolella nauru oli hillittyä, muuttui se loppupuolella spontaaniksi hohotukseksi. Loistavaa. En muista, milloin esimerkiksi kasvispaistoksen syöminen olisi ollut yhtä hauskaa katseltavaa.

Kiitokset ansaitsee myös mainio lavastus. Kahden katsomon väliin sijoitettu asunnon läpileikkaus toiminee oivallisesti molempiin suuntiin. Arvostan myös sitä, että illallisella oikeasti syödään avokadosalaattia ja paistosta, siinä on oma askartelunsa saada ne jokaiseen esitykseen.

Kuva: Kai Kuusisto

Vaimoni on toista maata toi mieleeni myös toisen ranskalaisen komedian, Yasmina Rezan Carnagen. Molemmissa tapahtumat sijoittuvat yhden illan aikana toisen pariskunnan asuntoon ja viattoman oloinen vierailu muuttuu pian sitä omituisemmaksi mitä pidemmälle ilta etenee. Vaimoni on toista maata onnistuu kuitenkin olemaan selkeämmin komediallinen ilman turhaa synkkyyttä.

Kokonaisuutena arvioiden Vaimoni on toista maata oli ainakin itselleni varsinainen napakymppi. Huumori toimi, näyttelijät mainioita. Jos esitys on kenraalissa näin hyvä, on se varmasti ensi-illassa ja sen jälkeen vielä parempi.

Suositusteni painokkuudesta kertokoon se, että kotiin päästyäni varasin vielä liput toukokuulle itselleni ja miehelle, sillä tämän näytelmän toivon myös hänen näkevän. Nyt siis kannattaa suunnata kipinkapin Espooseen kokemaan hienoa teatteria, lisätietoa teatterin sivuilta ja facebook-tapahtumasta.

Kiitokset Espoonlahden teatterille kutsusta kenraaliharjoituksiin.

Lavalta: Lemmenjuonia (Musiikkiteatteri Musti)

Enpä muista aikaisemmin olleeni katsomassa operettia, mutta näinpä vain keskiviikkoilta tuli vietettyä Balderin salissa katsomassa musiikkiteatteri Mustin Lemmenjuonia -esitystä. Operetti sijoittuu pääasiassa puolalaiselle maatilalle tsaarinvallan aikaan.

Paroni Oginskyn maatilalla käy aikamoinen kuhina. Maatilan kukkaronnyörejä pitää tiukalla tomera Suza ja Oginsky ei millään pääse lähtemään Varsovaan juhlimaan. Toisaalta naapurin kreivi Staschek, jolle Oginsky on velkaa, halajaa Oginskyn tyttären Jadjan kättä. Ja Jadja tietysti on rakastunut karkoitettuun Boleslaviin, jolle Jadjan avioliitto Staschekin kanssa on tietysti kauhistus. Voinette siis arvata, että väärien parien erottamiseksi ja oikeiden yhteensaattamiseksi juonitellaan jos jonkinlaisia koukkuja.

Laulunumeroiden kuljettamana tarina saadaan lopulta finaaliinsa ja aikamoisten käännösten kautta asiat alkavat olla oikealla tolalla. Jännitystä kuitenkin riittää loppumetreille asti, vaikka musiikkikomedian lopun uskalsi arvata onnelliseksi. Yllätyskäänteet olivat myös sopivan hupsuja, jotta niistä jaksoi huvittua eli kaksi puoliaikaa täyttyivät oikein mainiosti.

Lavalla nähtiin, käsittääkseni, sekä musiikkiteatteri-ilmaisukoulu Mustin oppilaita että muita produktioon tavalla tai toisella päätyneitä tyyppejä. Taitavaa porukkaa joka tapauksessa, komediallinen ote on hallussa ja laulu raikaa mukavasti. Tietty liioiteltu esitystyyli myös, luonnollisesti, sopii operettiin kuin nenä päähän.

Balderin sali pieni ja perinteikäs lava sopii operetille mainiosti. Tilanpuutteen vuoksi musiikki toki sitten tulee nauhalta, mutta sitä ei juuri merkille pistänyt. Ainut lavatoimintaan liittyvä huomautus olisi valoista, sillä toisinaan lavan valaistus tuntui hassulta tai omituisesti kohdistetulta. Tämän kuitenkin ymmärrän hyvin, sillä jos saman henkilön on hoidettava sekä ääni että valot, lienee operetissa tärkeämpää hoitaa musiikki ajoissa päälle kuin kohdistaa valo täydellisesti.

Tutustuminen musiikkiteatteri Mustiin oli siis oikein antoisa. Täytyy laittaa porukka muistiin, hyvää musiikkiteatteria ei omasta mielestäni voi tehdä liikaa. Harmillisesti tosin tämän produktion ensi-ilta oli myös sen viimeinen, eli Lemmenjuonia ei ainakaan tällä hetkellä Balderin salissa enää nähdä.

Ja mainittakoon vielä, että liputhan saimme esityksessä olleelta ystävältämme.

Jonas Gardell: Sjukdomen (Torka aldrig tårar utan handskar #2)

Jonas Gardell kirjoittaa sydämeenkäyvästi, muuta en osaa sanoa. Jos trilogian ensimmäinen osa, Kärleken, sai palan kurkkuun, saa Sjukdomen (Norstedts, 2013) silmät vaivihkaa kostumaan raitiovaunussa istuessa. Tarina on fiktiota, mutta, kuten Gardell toteaa, on se silti tosi ja monelle tapahtunut.

Men med stora svarta bokstäver mot gul botten ropar tidningen ut det.
För att ingen skall missa eller inte känna det.
Hatet.
"Präst om homosexuella: DET ÄR BRA ATT DE FÅR AIDS!"

HI-virus on saavuttanut Ruotsin. Salakavala tauti huolestuttaa suurinta riskiryhmäänsä homoseksuaaleja, mutta myös muu yhteiskunta on varpaillaan. Tartunnan saaneet halutaan merkitä ja eristää. Vihapuhe on yleistä ja sairastuminen halutaan salata.

Yhtäällä ovat Benjamin ja Rasmus, vihdoin yhdessä, mutta uutukainen parisuhde on täynnä ongelmia ja kipuilua. Tarina pyörii edelleen nuorten miesten ja heidän perheidensä ympärillä. Mitä tapahtuu, kun Jehovan todistaja yrittää yhdistää molemmat maailmansa? Ja mitä tekee Rasmus, jolle rakastaminen tuottaa vaikeuksia? Toisaalla ovat muut, sairastuneet, pelkäävät, ystäväpiiriin kuuluvat. Suru tulee käsinkosketeltavaksi.

Vaikka henkilöhahmojen tarinat koskettavat, tuntuvat järkyttävimmiltä Gardellin tekstiinsä ujuttamat lainaukset. Käsittääkseni erilaisista haastatteluista ja lausunnoista peräisin olevat aidot tekstinpätkät vihasta, epäilyksistä ja syrjinnästä tuntuvat pahalta. Tuntuu jopa kummalliselta lukea, kun tietää että tällä hetkellä naapurimaassa seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat huomattavasti paremmalla tolalla.

Stående i kalsongerna mitt på golvet i sitt gamla pojkrum, med ansiktet svullet av gråt och brist på sömn och med rösten darrande av rädsla och beslutsamhet.
"Jag år homosexuell. Så. Nu vet ni det."

Kirjan rakenne on sirpaleinen. Aikatasosta toiseen hypitään vapaasti, lapsuudesta nykyaikaan ja takaisin. Samalla eri henkilöhahmot saavat omat puheenvuoronsa, kertovat kantansa. Pääjuonen tapahtumakaaren voi aavistaa heti alussa, mutta silti lopussa pala nousee kurkkuun. Ei näin pitäisi käydä, missään, kellekään.

Jonas Gardellin trilogia on tärkeä. Sen tapahtumahetkistä ei ole edes kovin pitkää aikaa ja ehkä juuri siksi kirjan vääryys tuntuu niin räikeältä. Gardell myös yhdistelee oivallisesti fiktiivistä tarinaa ja oikeaa historiaa, jolloin kirjan palapelimäinen rakenne sekä herättää tunteita että lisää tietoa.

Kolmas osa, Döden, on jo kirjastosta varattuna. Odotan sen lukemista kovasti, mutta tiedän että se tulee olemaan ihan kamalaa. Tämän toisen osan suomennos, Sairaus, on tänä keväänä ilmestynyt Johnny Knigan kautta.

Sanna kehuu muun muassa Gardellin kaunista kieltä ja kirjan suomeksi lukenut Katri nostaa esiin tarinan aitouden .

Jonas Gardell: Sjukdomen (Torka aldrig tårar utan handskar #2)
Norstedts, 2013. 296 s.
Kansi: Pompe Hedengren

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua

Huono puhelinkuva, mutta Tintin Tangon Välimuoto-aamiainen lienee yksi parhaita paikkoja, joihin voisarvi voi päätyä.

Tällä kertaa kohdalle osui kirja, joka oli pakko lainata pelkästään nimen perusteella. Bongasin Pablo Tusset'n Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Sammakko, 2006) Lurun luvuista ja varasin kirjan samoin tein kirjastolle.

Tehtävä suoritettu. Otin kunnon henkoset jointista ja kävin laittamassa spagettiveden kiehumaan. Olin loistavalla tuulella. Sillä hetkellä en tiennyt, mitä Miralles & Mirallesissa oli tekeillä, enkä sitä, millaisen soppaan olin lusikkani kastamassa.

Pablo Miralles on rikkaan perheen nuorempi vesa, joka elelee rennosti vaalien suojatyöpaikkaansa veljen firmassa ja kinuten toisinaan rahaa arvoisilta vanhemmiltaan. Veljen antama tutkimustehtävä muuttaa kuitenkin pian muotoaan, kun veli itse katoaa. Pablo ryhtyy leikkimään jonkinlaista etsivää ja tapahtumat alkavat vähitellen muotoutua entistä monimutkaisemmiksi kuten kunnolliseen jännitystarinaan kuuluukin.

Päähenkilönä Pablo, joka rinnastaa itsensä Viidakkokirjan Balooseen, on melkoisen rasittava. Keskivartalolihava tyyppi on renttumainen ja juopotteleva ja käyttää huumeita ja alkoholia massiivisissa mitoissa. Oikeastaan jossain määrin tässä varmaan jäljitellään dekkariromaanien kovaksikeitettyjä yksityisetsiviä, mainitaanhan opus takakannessa dekkarisatiiriksi, mutta itse olisin pärjännyt vähemmillä jointeilla ja takamuksilla.

Kirjan nimen koukku paljastuu jo muistaakseni ensimmäisessä luvussa, itse mysteerin ratkomisessa kestää pitempään. Ratkontaa tehdään niin kyttäyskeikkojen kuin internettivakoilun keinoin. Pablon toverit ovat varsin mukiinmeneviä sivuhenkilöitä. Ja, no niin, ei minulla oikeastaan ole muuta sanottavaa.

Dekkarisatiirina Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua oli varmaan ihan toimiva, lukukokemuksena sopivan viihdyttävä. Välipalalukemiseksi tämä croissant sopinee oivallisesti.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Lo mejor que le puede pasar a un cruasán, 2001)
Sammakko, 2006. 317 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: ?

Esseitä teatterista ja kirjallisuudesta - Esitys-lehden ja Kritiikin Uutisten teemanumeroista

Luen lehteä pestessäni hampaita ja syödessäni aamupalaa. Luen sitä seisoessani ratikassa ja kun kohtaan joukon juopuneita henkilöitä, jotka haluavat esittää minulle imitaatiota. Luen hitaasti, alleviivaten ja miettien, en välttämättä kaikkea ymmärtäen.

***

Helmikuussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esitys-lehti ja Suomen Arvostelijain liiton Kritiikin Uutiset julkaisivat yhtäaikaisesti essee-teemaiset numerot. Sain kutsun julkistustilaisuuteen, jonne harmikseni en päässyt paikalle, mutta lehdet sain kuitenkin (kiitokset siis julkaisijoille).

Kahlasin ensimmäisenä läpi Todellisuuden tutkimuskeskuksen version ja uppouduin teatteriesseiden maailmaan. Essee on minulle jossain määrin vieras laji, ainakin siten että en juurikaan (vapaa-ajalla) lue niitä. Lukeminen siis oli hidasta ja vaati ajattelua, samoin sulattelua kaipasivat myös lukuisat teatterintutkimuksen termit, jotka eivät arkisanastooni kuulu.

Lopulta tekstien alta löytyi myös paljon pohdittavaa ja samaistuttavaa. Luin älykkäistä esityksistä, katsojaruumiista ja valeaseista, esseemäisissä esityksissä näyttelemisestä. Kirjoittajat ovat näyttelijöitä, dosentteja, tutkijoita. Alleviivaan ja ajattelen hienoja lauseita ja kohtia, kuten Veikko Nuutisen esseessä Älykästä esitystä etsimässä:

Yleensä, kun näen jotakin hyvää teatterissa, toivon kyseisen esityksen tavoittavan mahdollisimman laajan yleisön. Mutta entä jos näin kävisi? Täsmälleen sama esitys siirtyisi isolle näyttämölle ja saisi paljon katsojia. Kadottaisiko esitys silloin jotain viattomuudestaan tai "hengestään" vain sen takia, että se olisi suosittu?

Itse asiassa näytelmäkirjailija Nuutisen essee saattoi olla näistä oma henkilökohtainen suosikkini, maalikamerassa näkyy toisaalta myös esitystaiteilija ja -tutkija Pilvi Parkolan essee henkilökohtaisuudesta ja performanssista. Huomaan harmittelevani, että en ole nähnyt hänen esitystään No More Broken Hearts ja samalla jään pohtimaan henkilökohtaisten esitysten luonnetta. Kuten Parkola sanoo: Entä jos tunnelma ei olekaan herkkä, jos tästä tulee jälleen yksi esitys, jossa henkilökohtaisuus on paketoitu liian siististi? Millä keinoin voi jakaa jotain henkilökohtaista? Ilman kiusaantumista? Tai ilman paatosta?

Esitys-lehden esseet saivat kiinnostumaan esitysten tutkimisesta uudella tavalla ja toisaalta myös pohtimaan omaa suhdettani teatteriin ja siitä kirjoittamiseen.

***

Kritiikin Uutisten essee-numero on omalla tavallaan helposti lähestyttävämpi. Painatus on värillinen ja kuvia on joka jutun yhteydessä. Esseitä on myös vähemmän, Esitys-lehden yhdeksän esseen rinnalle nostetaan Kritiikin Uutisten muiden juttujen kera neljä esseetä.

Todettakoon ennen esseitä se, että luin myös ne muut jutut ja niissä oli myös paljon kiintoisaa. Jari Halosen haastattelu Älä usko mihinkään sai olemaan eri mieltä (mielestäni esittävä taide ei ole aivan niin huonoissa kantimissa kuin Halonen esittää) ja Jonimatti Joutsijärven Kokemuslähtöisestä kritiikistä -kolumnia lukiessani nyökyttelin. Myös minä lukisin mielelläni esseistisiä kritiikkejä ja sellaisen lehden, joka niitä julkaisisi, voisin myös tilata.

Niistä esseistä sitten. Ensinnäkin kirjailija Laura Gustafssonin ja kuvataiteilija ja teatterintekijä Terike Haapojan Kieli ja tila -esseetä lukiessani pohdin, että miten tämä Naudan historia -teos meni minulta ihan ohi. Muistan seuranneeni taiteilijoiden blogia kun projekti oli alkuvaiheissaan ja sitten unohdin. Harmillista, sillä toteutus näytti ja kuulosti tekstin perusteella kiinnostavalta. Haapoja myös kuvaa esseetä oivallisesti:

Tieteellinen kirjoittaminen on sidottu perinteeseen, lähteisiin ja muuhun diskurssiin eri tavalla. Essee voi olla laaja, eikä siinä tarvitse olla vahvaa asiantuntemusta kaikilta aloilta, se sallii assosiatiivisen liikkumisen. Tietenkin siellä on myös karikkoja -- essee on vaikea muoto, koska siinä on niin helppo lasketella liirumlaarumia.

Kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi pohtii omassa esseessään kirjallisuutta esitettynä, kerrottuna. Ja siitä, kuinka esseet ovat mielipiteen näyttämöitä. Kirjailija Maria Matinmikko puolestaan kirjoittaa muun muassa siitä, kuinka kirjallisuus voidaan muuntaa ja dramatisoida esitykseksi, tanssiksi, kuinka kirjallisuus ruumillistuu ja äänellistyy. Paperilla olleet sanat muuttuvat molempien esseissä eläviksi.

Eniten huomasin kuitenkin kiinnnostuvani Pietari Kylmälän Unipolkuja palvelutaloissa -esseestä, jossa kerrottiin Neuvostoliitto-projektista ja siitä syntyneestä kiertue-esityksestä sekä Kansallisteatterin lavalle syntyneestä näytelmästä. Palvelutalojen asukkaiden Neuvostoliitto-muistoja kerättiin ja niistä tehtiin esitykset, joita sitten esitettiin. Itse en Neuvostoliitto-näytelmää käynyt katsomassa, mutta nimen muistan ja siksi se ehkä nyt soitti kelloja. Joka tapauksessa Kylmälä kertoo kiinnostavasti siitä, miten kiertue-esityksessä rajat yleisön ja näyttelijöiden välillä hämärtyivät ja muodostui jotain uutta.

***

Molempien esseenumeroiden lukeminen oli minulle omanlaisensa haaste tekstilajin tietyn vierauden vuoksi. Huomasin kuitenkin viehättyväni esseistä, niiden omakohtaisuudesta ja toisaalta niiden heittämistä haasteista.

Esitys-lehden esseenumeron sivut löytyvät täältä, Kritiikin Uutisiin voi tutustua täällä.

Vuosi kuvina (maalis- ja huhtikuu) ja kuulumisia

Huhtikuu menee eteenpäin jo hyvää vauhtia. Palmusunnuntain sää on sateinen ja harmaa, mutta onneksi VPK:n pääsiäismyyjäisistä sai silti tomaatintaimia ja Pölyn kanssa tapasimme kävelyllä virpojia, joten myös meille saatiin koristeltuja oksia. Uusi kirja on myös työn alla, Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti, joten mikäs tässä.

Vuosi kuvina -haasteeseen osallistumiseni muistan yleensä siinä vaiheessa, kun kuukautta on kulunut jo viikko. Ja yleensä muistan sen illalla, jolloin parvekkeelta otetut kuvat olisivat lähinnä mustia, joten muistamisen pitäisi säilyä vielä aamuun ja... tiedätte varmaan. Mutta nyt olen sentään ottanut molemmat kuvat ennen kuun puoliväliä.

6.3.2014

Maaliskuun kuvaan tarttui iltapäiväaurinkoa ja sulava lumi. Seuraavalla viikolla lunta tosin tuli taas lisää, mikä ei toisaalta haitannut Pölyä ja vieraanamme ollutta koiraneitiä vähääkään. Sitä seurannut kurakausi puolestaan hieman pänni allekirjoittanutta, mutta hyvällä tuurilla kurakaudet alkavat vähitellen olla ohitse.

Maaliskuussa viestintätoimisto Cision myös julkaisi sivuillaan kulttuuriblogien top 10 -listan. Yllätyksekseni Kujerruksia löytyi kärkisijalta ja siitä on ehdottomasti kiittäminen teitä lukijoita, joten kiitos vielä kerran! Oli myös mukava huomata, kuinka monta seuraamaani blogia listalta löytyi ja tulipa sitä kautta myös tutustuttua uusiin tuttavuuksiin.

10.4.2014

Huhtikuu on lähinnä mennyt työtehtävien parissa ja lukemiselle ei ole jäänyt aikaa juurikaan. Työn lisäksi aikaa on syönyt teatteriharrastus ja pääsiäisviikonloppuna teatterimme Korkeasaaren teatteri esiintyykin Korkeasaaren Pentuja ja poikasia -pääsiäistapahtumassa Villihevosia-esityksellä. Tervetuloa katsomaan!

Huhtikuussa Kujerruksia pyörähti myös televisiossa Ylen kulttuuriohjelma Stradassa, jossa pohdittiin kulttuuribloggaamista. Jaksossa nähtiin myös Kulttuurin sekakäyttäjä -blogin Pauli Jokinen ja Herrasmiehen päiväkirjan Janne Koskinen. Jakso on vielä nähtävissä Areenasta, kulttuuribloggaajat esillä ohjelman loppukolmanneksella.

Että sellaiset kuukaudet. Toukokuuksi toivoisin lisää lukuaikaa.

Mitä teidän kevääseenne kuuluu? Mitä luette? Mitä olette menossa katsomaan?

Lavalta: Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Saimme läpikäydä aikamoisen ruljanssin, ennen kuin pääsimme katsomaan Ryhmäteatterin viimeistä Pengerkadun esitystä, Sormet hunajapurkissa. Ensin ostimme liput päivälle, jolloin olimmekin menossa toisaalle katsomaan esitystä. Ja sitten päivälle, jolloin siippa oli luvannut mennä juontamaan Samettiklubia. Hattu kouraan ja takaisin tiskille, vein kukkia. Onneksi Ryhmiksen lipunmyynnissä oltiin ymmärtäväisiä ja lopulta saimme liput päivälle jona jopa pääsisimme paikalle. Tosin sitten sain myös muutaman vapaalipun samaiseen esitykseen. Totesin, että vaihtoruljanssiin en lähde, joten kutsuimme mukaan vielä muutaman ystävän ja lähdimme porukalla teatteriin.

Kari Heiskasen ohjaama Sormet hunajapurkissa heittäytyy näyttelijöidensä varaan. Eeva (Sanna-Kaisa Palo) ja Kauko (Juha Kukkonen) kohtaavat vuosien jälkeen sattumalta. Kauko kutsuu Eevan luokseen. Vanha rakkaus syttyy, jollain tavalla ainakin, ja pariskunnan elämät kietoutuvat yhteen. Kiilaa ihmisten väliin tulee kuitenkin hakkaamaan kuolema, kuviteltu ja todellinen. Ihmissuhteet, kuoleman pelko ja elämäkerran kirjoitus muotoutuvat näytelmäksi, jossa nauretaan, itketään ja koetaan.

Näytelmä siirtyy komediallisesta traagiseen ja takaisin moneen kertaan. Toisinaan katsomo räjähtää nauruun, toisella hetkellä tekisi mieli itkeä. Tasapaino on kunnossa. Vaikka tunteet ovat suuria ja jopa melodramaattisia, ne tuntuvat myös tosilta. Ihmiset romahtavat, nousevat ylös, romahtavat uudelleen.

Kuva: Johannes Wilenius

Näyttämön asunto pysyy samana, vain ihmiset sen sisällä muuttuvat. Väliajaton näytös sisältää paljon puhetta, vain vähän toimintaa. Se sopii hyvin. Näyttelijät kantavat näytelmää mukanaan vaivattomasti.

Sanna-Kaisa Palo on käsittämättömän karismaattinen toimittajahahmossaan. Nainen polttaa sikareita ja juo alkoholia, muttei kuitenkaan ole räävitön. Juha Kukkosen rennompi Kauko, romahtanut näyttelijä, toimii hyvänä vastavoimana tälle. Kohtausten välillä näyttämön siistii ja tarpeistaa mainio ja hiljainen Jones (Ville Mäkelä), joka esityksen jälkeen saa yhtä raikuvat aplodit kuin vastanäyttelijänsä.

Sormet hunajapurkissa on hieno hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle. Itse olen nähnyt kyseisellä näyttämöllä muistakseni vain neljä näytelmää, mutta sanon pienestä otoksesta huolimatta että tämä on niistä paras. Tarina kantaa, näyttelijät kantavat, lopulta sanotaan kauniit hyvästit. Kiitos Pengerkatu.

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game

Kun Aleksi Delikouraksen Nörtti: New Game (Otava, 2012) julkaistiin, muistan vilkaisseeni sitä kirjakaupassa. Mikäköhän ihme kirja tämä on? Myöhemmin kirjasta alkoi kuulua kehuja kohderyhmän suunnalta ja sitten vielä kirjablogeistakin. Opus sattui satunnaisella kirjastoreissulla käteen ja päätin hypätä rohkeasti kyytiin.

9. elokuuta

Heräsin iltapäivällä, 
Pelasin koko päivän.
En mennyt nukkumaan.
Hege91 on pelle.

Nörtti koostuu yläkouluikäisen pojan päiväkirjamerkinnöistä. Nimimerkillä DragonSlayer666 pelaa päivät pitkät tietokoneella, juo Pepsiä ja haaveilee punatukkaisesta tytöstä. Koulunkäynti mättää, kaverit ovat idiootteja ja fruittarit ärsyttäviä. Teinieloa päästään seuraamaan noin puolen vuoden verran ja siinä ajassa ehtiikin sitten tapahtua kaikenlaista jännittävää.

Tunnen itseni nyt vähän tädiksi tätä kirjoittaessani, samoin kohderyhmään kuulumattomaksi, mutta täytyy silti myöntää että kyllä minä tästä pidin. Kirja oli nopealukuinen, viihdyttävä, hauskakin. Käsittääkseni se myös jossain määrin pohjaa tositapahtumiin, tai ainakin Delikouraksen kuvaamiin Nörtti-dokumentteihin jotka löytyvät YouTubesta. Oli miten oli, tapahtumarikasta elämää tämä DragonSlayer666 ainakin elää.

Itselleni Nörtti näyttäytyi jonkinlaisena tämän ajan Bertin päiväkirjojen Bertinä. Molemmissa kaverit ovat melkoisen idiootin oloisia, tytöt kiinnostavat ja päiväkirjaa pidetään. DragonSlayer666 ei tosin riimittele nolosti. Ja omasta Bertien lukemisestanikin on jo vuosia. Mutta kuitenkin.

En yhtään ihmettele, että Delikouraksen kirja on saanut niin paljon suosiota. Kirja on helposti lähestyttävä, helppolukuinen ja sopivan toiminnantäyteinen pitäen silti jalat pääosin maassa.

Morre ei löytänyt tästä mitään moitittavaa, hdcanis viihtyi molempien osien parissa.

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game
Otava, 2012. 206 s.
Kansi: Aleksi Delikouras

Theodore Roszak: Flicker

 

Eräs ystävämme suositteli Theodore Roszakin Flickeriä (Like, 199) luettavaksi miehelle. Mies luki kirjan ja työnsi sen sitten minulle käskien lukemaan. Kahden henkilön suosituksen saattelemana tartuin liki 800-sivuiseen järkäleeseen ja luettuani sitä parisataa sivua kävin ostamassa teoksen omakseni antikvariaatista.

Flicker on pinnalta tarkasteltuna elokuva-alan vaihtoehtohistoriallinen teos, joka sijoittuu jonnekin 50- ja 80-lukujen maastoon. Toisaalta se on tarina nuoren miehen rakkaudesta elokuvaan ja kertomus siitä, kuinka liian intohimoinen suhtautuminen tiettyyn asiaan voi saattaa sinut aikamoisiin vaikeuksiin. Kaiken tämän lisäksi Flicker on kirja, josta on paha sanoa yhtään mitään paljastamatta juonenkäänteitä jotka löytäisi mieluusti itse.

Tiesimme kuitenkin, että tällä kaikella ei ollut mitään merkitystä, koska usean minuutin puhumisen jälkeen oli selvää, että sellaisena kuin olimme elokuvan nähneet se oli toiminut. Se oli jättänyt meidät kaikki tarkalleen saman, absoluuttisen, puuduttavan kauhun tunteen valtaan. Ei pelon, kauhun, vaan inhon. Meihin oli koskenut se säädyttömyys, joka oli tungettu tarkoituksellisesti sietokyvyn rajoille - ja pidetty sitten siellä vaarallisen tasapainon tilassa lähes liian pitkään, jotta sen pystyisi kestämään, mutta ei aivan. Vähemmän taidokkaasti käsiteltynä filmin raaka morbiditeetti olisi voinut saada meidät pysäyttämään projektorin tai poistumaan teatterista. Mutta kokemus oli niin älykkäästi muotoiltu, että me jäimme, me katselimme. Meitä pidäteltiin paikallamme itsestämme huolimatta.

Päähenkilönä on joka tapauksessa nuori Jonathan Gates, joka sattumalta päätyy eräänä iltana hämyiseen kellaritilaan katsomaan elokuvaa. Classicista, tästä teatterissa toimivasta teatterista, tulee Jonnylle kuin toinen koti. Classic ei ole kuitenkaan se varsinainen alullepaneva tekijä tässä tarinassa, sillä Jonnyn kiinnostus suuntautuu ohjaaja Max Castleen, jonka teoksia ei suuremmin ole filmimaailmassa arvostettu. Jonny löytää filmeistä jotain kiinnostavaa ja niiden tutkiminen alkaa vähitellen viedä nuorta miestä kuin pässiä narussa.

Loppujen lopuksi Max Castlen elokuvista sekä häneen liittyvistä mystisistä Lapsista kasvaa käsittämättömän suuri vyyhti arvoituksellisuutta. Flickeriä kuvaillaan jonkinlaiseksi Ruusun nimen seuraajaksi, mutta yhtäläisyydet kirjojen välillä liittyvät lähinnä kirkollisten henkilöiden osallisuuteen. Hieman hetkellinen temppeliritari-meininki häiritsi, mutta annoin Roszakille anteeksi koska Gates ei ole Robert Langdon eikä käytä kirjassaan pitkiä pätkiä käsittämätöntä munkkilatinaa.

Flicker on tavallaan todella röyhkeä kirja. Se yhdistelee ovelasti tosimaailman tapahtumia ja henkilöitä omaan maailmaansa ja sai ainakin minut hämmentymään siitä, ketkä ja mikä kaikki on oikeasti ollut olemassa tai tapahtunut. Samaan aikaan Roszakin teksti sai olon epämukavaksi ja vaivaantuneeksi, sillä Max Castlen elokuviin on liitetty sellaista seksuaalisuuteen ja väkivaltaan liittyvää kuvastoa joka todennäköisesti saisi poistumaan elokuvateatterista. (On oikeastaa sääli, että kirjasta suunniteltua elokuvaa ei tehty, mutta toisaalta sen kunnollinen toteuttaminen olisi ollut käsittämättömän vaikeaa.)

Sen enempiä paljastamatta on todettava, että Flicker oli erittäin mainio kirja. Alku oli tosin harmillisesti huikeampi kuin loppu, mutta miehen kanssa tulimme siihen tulokseen että emme oikein tiedä millainen sen lopun olisi sitten muka pitänyt olla. Järkälemäisen opuksen luki joka tapauksessa suhteellisen vikkelästi.

Suosittelen opusta lämpimästi elokuvia rakastaville, järkäleiden kantamiseen tottuneille ja suurten kertomusten ystäville.

Tällä tekstillä osallistun myös kirjabloggaajien järjestämään Vanhan kirjan arvostuspäivä -tempaukseen.

Theodore Roszak: Flicker (Flicker, 1991)

Like, 1996. 779 s.
Suomentanut: J. Ahokas
Kansi: Tommi Hänninen

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (Lumikki Andersson #2)

Salla Simukan Lumikki-trilogia alkoi sen verran päräyttävästi, että kakkososa Valkea kuin lumi (Tammi, 2013) lähti kirjastosta mukaan siihen törmätessäni. Vauhdikkaita tyttösankareita ei mielestäni voi olla koskaan liikaa, ja ainakin ensimmäisessä osassa pidin kovasti Lumikin päättäväisyydestä.

Talvinen Tampere on vaihtunut kesäloman koittaessa kesäiseen Prahaan. Leppoisa lomamatka muuttuu tietysti pian astetta jännittävämmäksi, kun Lumikki tapaa Zelenkan, nuoren naisen joka kertoo olevansa hänen siskonsa. Menneisyys tuntuu olevan täynnä salaisuuksia ja tutustuessaan Zelenkaan Lumikki sotkeutuu myös omituisen Valkean Perheen toimintaan.

Kun tyttö avasi suunsa, Lumikki mietti jo valmiiksi, miten torjuisi lähestymisen lyhyesti, kohteliaasti ja sopivan kylmästi. Kylmyys tehosi aina.
Kun tyttö pääsi virkkeenä loppuun, kylmä oli hiipinyt helteestä välittämättä Lumikin selkärankaa pitkin niskaan saakka ja saanut ihokarvat nousemaan pystyyn.
- Jag tror att jag är din syster.

Prahan seikkailujen ohella Simukka raottaa lisää salaisuuksien verhoa, jota ensimmäisessä kirjassa vain hipelöitiin. Lumikin rakkaustarina saa selvyyttä ja samalla sorkitaan myös perheen menneisyyttä. Rakkauden kohde oli itse asiassa mielestäni yksi parhaita juttuja tässä kirjassa, sillä teema on ajankohtainen ja pidän sen läsnäoloa nuortenkirjassa hyvänä asiana.

Harmikseni kirja ei kuitenkaan kolahtanut yhtä kovaa kuin ensimmäinen osa. Kirjan teemat olivat kyllä kiinnostavia, samoin mysteeri johon Lumikki auttamattomasti sotkeutuu. Jännittävien takaa-ajakohtausten kuvasto tuntui liian toimintaelokuvamaiselta tuttujen kohtausmallien kautta. Vähemmälläkin ryminällä olisi ehkä selvinnyt tai sitten olisin kaivannut jotain uutta ja yllättävää.

Toisaalta on todettava, että siihen minuun joka ahmi muun muassa Anthory Horowitzin käsittämättömän övereitä Alex Rider -kirjoja, olisi tämä kirja varmasti kolahtanut. Nyt tunsin itseni hippasen turhan vanhaksi tälle. Kirja oli kuitenkin sen verran nopealukuinen, että en viitsinyt sitä keskenkään jättää.

Simukka onnistui joka tapauksessa virittämään sellaiset täkyt, että luen varmasti myös kolmannen osan kunhan se sattuu vastaan. Menevien ja toimintaa tihkuvien nuorten romaanien ystäville suosittelen tätä lämpimästi.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (Lumikki Anderson #2)
Tammi, 2013. 237 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lavalta: Jekyll ja Hyde (Turun kaupunginteatteri)

Kuva: Robert Seger

Saimme vihdoin ja viimein aikaiseksi lähteä Turkuun katsomaan Jekyll ja Hyde -musikaalia. Musikaali oli mennyt minulta viime keväänä täysin ohi, joten onneksemme esityskausi jatkui vielä toiselle vuodelle. Tästä voinette varmaan jo päätellä, että musikaali toimi meikäläiselle mainiosti.

Jekyll ja Hyde perustuu Robert Louis Stevensonin samannimiseen romaanin, jossa liikutaan 1800-luvun Lontoon synkillä kaduilla. Oikeamielinen tohtori Jekyll (Riku Nieminen) on kehittämässä rohtoa, jolla voitaisiin poistaa paha ihmisestä ja jättää jäljelle vain hyvä. Kun lääkkeen testaamiselle ei saada mielisairaalan johtokunnalta lupaa, päätyy Jekyll kokeilemaan sitä itsellään. Kuten tarinan tuntevat tietävät, ei homma mene suunnitelmien mukaan ja Jekyll onnistuu epähuomiossa vapauttamaan sisällään asuvan pahan, herra Edwatd Hyden. Paholaismainen Hyde alkaa riehua kaupungissa mielensä mukaan, eikä kaupunki ole enää turvallinen paikka asua.

Tohtorin taustalla vaikuttaa kokonainen joukko henkilöhahmoja. Tärkeimmät naishahmot, Jekyllin kihlattu Emma (Jennie Storbacka) ja Punaisen rotan tanssijatar Lucy (Anna Victoria Eriksson) tuovat musikaaliin naisnäkökulmaa. Vahvatahtoisia naisia tosin nähdään lavalla loppupeleissä melko vähän ja silloinkin, ehkä hieman harmillisesti, lähinnä balladien yhteydessä. Molemmat joka tapauksessa suoriutuivat rooleistaan oivallisesti. Jekyllin rinnalla nähdään myös hänen ystävänsä John Utterson, jota esittävä Severi Saarinen oli minulle erityinen ilahtumisen kohde. Rocky Horror Show'ssa harmittelin Saariselle lätkäistyä roolia, nyt sain ilokseni todeta että mies todella on oivallinen musikaalinäyttelijä.

Riku Nieminen yllätti kaksoisroolissaan positiivisesti. Toki tiesin jo ennalta, että Nieminen on alallaan taitava, mutta vahva ääni ja mieletön lavakarisma ja -liikkuminen saivat nostamaan silinteriä arvostavasti vielä korkeammalle. Erityisesti lopun duetto oli mieletöntä katsottavaa.

Kuva: Robert Seger

Erityiskiitokset lätkäisen tällä kertaa kuitenkin lavastukselle ja valoille. Teemu Loikkaan konkreettisesti vinksahtanut lavastus on upea ja muuntuu käsittämättömän moneen. Tunnelmaa puolestaan luovat Janne Teivaisen suunnittelemat valot. En voi kuin ihailla, ihailla, ihailla.

Täytyy myös sanoa, että esityksen lavatoteutus oli kokonaisuudessaan nerokas. Ihastusta aiheutti esimerkiksi se, että ensembleen oli otettu taitavia laulajia ja esiintyjiä niin lukuisissa määrin. Esimerkiksi toisen puoliajan avannut Murha, murha -kappale koreografioineen oli mainiota katsottavaa. Lisäksi huomaan innostuvani, kun lavalle tuodaan näyttäviä elementtejä, tässä tapauksessa lavalla palaa ja komeasti.

Ainut varsinainen nipotuksen aihe koko esityksestä oikeastaan oli se, että tietynkorkuiset äänet eivät sinne parven takimmaiseen riviin aivan kuuluneet. Samoin joissain kohdissa orkesterin volyymi oli sen verran kovalla, että laulu ei aina aivan kantanut meille asti. Tokihan tässä voisi myös mainita muutamia juonellisia asioitakin, mutta niitä kommentoisin mielelläni vasta luettuani kirjan. Musikaaleille olen muutenkin alttiimpi antamaan anteeksi juonellisia epäloogisuuksia.

Jekyll ja Hyde ansaitsee minulta mitä lämpimimmät suositukset. Mies kuvaili sitä jonkinlaiseksi Sweeney Toddin ja Moulin Rouge!:n tai Les Miserablesin risteymäksi, mikä ei luonnehdintana ole lainkaan pöllömpi. Jos siis onnistut vielä lippuja saamaan, on Turku mainio musikaalikohde.

ps. Sieltä parven takariviltä muuten oikeasti näkee! Etenkin kun teatterilta saa lainata koroketyynyjä, viimeisellä rivillä ei edes voi olla kenenkään tiellä.

Liikkuvaa kuvaa: Kirjavaras (2013)

Fox 2000.

Luin Markus Zusakin Kirjavarkaan muistaakseni melko pian sen suomentamisen jälkeen. Kirjasta muistin lähinnä sen, että se oli kiinnostava ja sen luki mielellään, mutta muuten suuri osa juonesta oli painunut unholaan. Lukukokemus oli joka tapauksessa ollut sen verran positiivinen, että painelin mielelläni lehdistönäytökseen katsomaan elokuvaa.

Kirjavaras sijoittuu pieneen saksalaiskylään 1930-luvun lopulla. Natsit kiristävät koko ajan otettaan kansasta, juutalaisia vainotaan ja kirjoja poltetaan. Samaan aikaan nuori Liesel (Sophie Nélisse) matkustaa veljensä kanssa kohti kylää, jossa uusi adoptioperhe odottaa. Veli kuitenkin kuolee matkalla ja muistoksi tytölle jää vain hautajaisissa pihistetty kirja.

Kasvattiperheen luona alku on hankalaa, mutta vähitellen elämä alkaa kirkastua. Adoptioisä (mainio Geoffrey Rush) alkaa opettaa tyttöä lukemaan ja sadut ja tarinat saavat pysyvän jalansijan Lieselin elämässä. Myös muita valopilkkuja löytyy, sillä Liesel saa myös ystäviä. Onni ei voi tästä huolimatta tietenkään kestää yleisen ilmapiirin vuoksi ja pian tielle alkaa nousta myös vastoinkäymisiä.

Kirjan ilmestyessä sitä kehuttiin kovasti siitä, että ylityöllistetty kuolema toimii kertojana. Ratkaisu on säilytetty myös elokuvaan ja se on todettava, että roolin lukeva Roger Allem on oivallinen valinta viikatemieheksi. Elokuvan roolitus on muutenkin varsin onnistunut, erityisesti pidin Rushin ja Emily Watsonin muodostamasta omaperäisestä mutta lämminhenkisestä avioparista.

Mutta sitten tulee tämä mutta. Kuten tuosta lyhyestä juonikuvauksesta arvata saattaa, on elokuva tehty virittämään katsojan kyynelkanavat auki. Tässä ei varsinaisesti ole mitään väärää, mutta itse huomasin selvästi ne kohdat joissa minun olisi selvästi pitänyt itkeä. Protestina siis pidätin. Ympärilläni katsomossa kyllä nyyhkittiin ihan auliisti.

Lisäksi minulla on pieni henkilökohtainen ongelma elokuvien kielen kanssa. Tässä elokuva sijoittuu selkeästi Saksaan ja hahmot puhuvatkin sitten saksalaisella korostuksella. Se on varsin ok. Se puolestaan on mielestäni hieman hassua, että siihen puheeseen pitää sitten vielä sotkea sekaan saksankielisiä sanoja. Hyvät käsikirjoittajat: valitkaa, pliis!

Lopuksi pitää kuitenkin vielä kehua elokuvaa. Kirjavaras on komeasti kuvattu ja todella kaunis elokuva. Sen juoni on, kaikesta huolimatta, varsin mainio ja hieman enemmän pureskeltavaa sisältäväksi viikonloppuelokuvaksi se ei ole lainkaan hassumpi. Jos pidit kirjasta, on täysin mahdollista että pidät myös elokuvasta. Ja toisaalta elokuvan voi aivan hyvin myös mennä katsomaan lukematta kirjaa.

Kirjavaras elokuvateattereissa 4.4.

Pihka ja myrskyn levy arvottu!

Virallisen valvojan kättely.

Iltamyöhäisellä suoritimme vielä Pihka ja myrskyn mainion Liikaa jotain melkein -levyn arvonnan. Pöly toimi virallisena valvojana ja mies veti arvontalootana toimineesta kameralaukusta nimen Terhi Haapala. Otathan Terhi mahdollisimman pian yhteyttä pigeonnaire@gmail.com, niin saadaan levy perille.

Onnea voittajalle ja kiitokset osallistujille!

Yhtyeeseen voi edelleen tutustua heidän omassa blogissaan.

Lavalta: Luolasto (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Luolasto oli minulle yksi kevään kiinnostavimmista näytelmistä. Ennakkoon olin ehtinyt saada esimakua teoksesta sen pressitilaisuudessa ja lisäksi kuullut jos jonkinlaisia mielipiteitä ystäviltä ja tutuilta. Luolamaiseen katsomoon astelin loppupeleissä uteliaana ja ehkä valmiiksi hieman varautuneena.

Syvää luolastoa vartioi kopissaan entinen merimies (Martti Suosalo). Luolastossa liikkuvilta täytyy nimittäin tarkastaa kulkuluvat, tai ainakin niiltä jotka häiritsevät ikivanhan luolan rauhaa. Hiljaiseloa tulevat häiritsemään joukko Positivan virkaintoisia insinöörejä (Sari Mällinen, Markku Maalismaa ja Heikki Pitkänen), jotka haluavat luolasta loppusijoituspaikan ydinjätteilleen, mutta enemmän rauhaa tuntuu kuitenkin järkyttävän vanhoja luolamaalauksia tutkimaan tullut arkeologi (Alma Pöysti). Suureen tilaan mahtuu edellisten lisäksi myös hieman höyrähtäneen oloinen opas Kyy Punainen (Petri Manninen) sekä joukko runomitassa puhuvia ja seinillä käveleviä entisiä (Emilia Kokko, Helmi-Leena Nummela ja Katja Salminen).

Lavastus on todellakin luolamainen, hämärä ja kaikuva. Seinillä kiipeillään ja katosta roikutaan. Kolme kaivoshissiä kulkevat ylös ja alas kuljettaen milloin ketäkin. Toisinaan joku juoksee hämärän poikki. Vartijan tarkkailukopissa ainut väripilkku on yksinään sirkuttava keltainen lintu, joka ei tunnu välittävän tapahtumista tuon taivaallista.

Ensimmäisen puoliajan jälkeen olo on hieman hämmentynyt. Esitys tuntuu hajanaiselta ja suoraan sanottuna vähän kummalliselta. Muutamassa kohdassa alatyyliset letkautukset tuntuvat hassuilta ja kovaan ääneen tunnettaan ulos huutavat entiset pelottavilta. Muutama katsoja hakee takkinsa narikasta ja näyttää poistuvan paikalta. Salista poistuva oppilasryhmä ihmettelee suureen ääneen, että mitä ihmettä tuolla tapahtuu ja mikseivät he voi mennä vaan katsomaan jotain komediaa. Tavallaan ymmärrän heitä.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Toinen puoliaika onneksi kirkastaa visiota. Ilmaisu tuntuu tarkentuvan, vaikka samat hahmot heiluvat lavalla yhtä kummallisesti toisinaan jopa irtonaisilta tuntuvissa kohtauksissa. Aivan kuin viestintävälineet eivät toisi pinnalle kaikkea sitä informaatiota, joka kallion sisästä annetaan. Toinen puoliaika myös naurattaa enemmän, erityisesti oppilasryhmä tuntuu nauttivan haastattelupätkiä sisältävän kohtauksen sisällöstä.

Esityksen jälkeen totesin, että olisin ollut katsomiskokemukseen tyytyväinen jo sillä, että olisin saanut nähdä toisen puoliajan lavastuksellisen kauneuden. Lavalle ilmestyvä Kristallijärvi on yksi upeimmista lavalla näkemistäni elementeistä ja herätti suurta ihastusta ja ihmetystä. Onneksi käteen jäi silti muutakin, sillä keskustellessamme miehen kanssa näytelmästä kotimatkalla tuntui moni asia järkevämmältä. Mies oli kehitellyt hienon näkemyksen näytelmän näkökulmallisuudesta, siitä miten keskiössä kulloinkin oleva hahmo tuntuu muuttavan näytelmän rytmin täysin. Emme tiedä, onko tämä ollut Ruohosen visio, mutta ainakin miehelle ja sitten myös minulle se tuntui avaavan näytelmän saaden meidät ymmärtämään sitä paremmin.

Luolasto ei muutenkaan tarjoile valmiita vastauksia, pikemminkin herättää ajatuksia ja kysymyksiä. Eivätkä ne kysymykset suinkaan ole turhanpäiväisiä. Mitä voimme unohtaa, milloin kannattaa ottaa ratkaiseva askel? Mitä voimme menettää, jos teemme väärän päätöksen? Lopussa tunnelma on rauhallinen, unenomainen.

Luolasto ei ole paras näkemäni teatteriesitys, mutta se on esitys jonka haluaisin nähdä uudelleen. Kiitos ja kumarrus Kansallisteatterille, että esitys on otettu ohjelmistoon.