Jonas Gardell: Sjukdomen (Torka aldrig tårar utan handskar #2)

Jonas Gardell kirjoittaa sydämeenkäyvästi, muuta en osaa sanoa. Jos trilogian ensimmäinen osa, Kärleken, sai palan kurkkuun, saa Sjukdomen (Norstedts, 2013) silmät vaivihkaa kostumaan raitiovaunussa istuessa. Tarina on fiktiota, mutta, kuten Gardell toteaa, on se silti tosi ja monelle tapahtunut.

Men med stora svarta bokstäver mot gul botten ropar tidningen ut det.
För att ingen skall missa eller inte känna det.
Hatet.
"Präst om homosexuella: DET ÄR BRA ATT DE FÅR AIDS!"

HI-virus on saavuttanut Ruotsin. Salakavala tauti huolestuttaa suurinta riskiryhmäänsä homoseksuaaleja, mutta myös muu yhteiskunta on varpaillaan. Tartunnan saaneet halutaan merkitä ja eristää. Vihapuhe on yleistä ja sairastuminen halutaan salata.

Yhtäällä ovat Benjamin ja Rasmus, vihdoin yhdessä, mutta uutukainen parisuhde on täynnä ongelmia ja kipuilua. Tarina pyörii edelleen nuorten miesten ja heidän perheidensä ympärillä. Mitä tapahtuu, kun Jehovan todistaja yrittää yhdistää molemmat maailmansa? Ja mitä tekee Rasmus, jolle rakastaminen tuottaa vaikeuksia? Toisaalla ovat muut, sairastuneet, pelkäävät, ystäväpiiriin kuuluvat. Suru tulee käsinkosketeltavaksi.

Vaikka henkilöhahmojen tarinat koskettavat, tuntuvat järkyttävimmiltä Gardellin tekstiinsä ujuttamat lainaukset. Käsittääkseni erilaisista haastatteluista ja lausunnoista peräisin olevat aidot tekstinpätkät vihasta, epäilyksistä ja syrjinnästä tuntuvat pahalta. Tuntuu jopa kummalliselta lukea, kun tietää että tällä hetkellä naapurimaassa seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat huomattavasti paremmalla tolalla.

Stående i kalsongerna mitt på golvet i sitt gamla pojkrum, med ansiktet svullet av gråt och brist på sömn och med rösten darrande av rädsla och beslutsamhet.
"Jag år homosexuell. Så. Nu vet ni det."

Kirjan rakenne on sirpaleinen. Aikatasosta toiseen hypitään vapaasti, lapsuudesta nykyaikaan ja takaisin. Samalla eri henkilöhahmot saavat omat puheenvuoronsa, kertovat kantansa. Pääjuonen tapahtumakaaren voi aavistaa heti alussa, mutta silti lopussa pala nousee kurkkuun. Ei näin pitäisi käydä, missään, kellekään.

Jonas Gardellin trilogia on tärkeä. Sen tapahtumahetkistä ei ole edes kovin pitkää aikaa ja ehkä juuri siksi kirjan vääryys tuntuu niin räikeältä. Gardell myös yhdistelee oivallisesti fiktiivistä tarinaa ja oikeaa historiaa, jolloin kirjan palapelimäinen rakenne sekä herättää tunteita että lisää tietoa.

Kolmas osa, Döden, on jo kirjastosta varattuna. Odotan sen lukemista kovasti, mutta tiedän että se tulee olemaan ihan kamalaa. Tämän toisen osan suomennos, Sairaus, on tänä keväänä ilmestynyt Johnny Knigan kautta.

Sanna kehuu muun muassa Gardellin kaunista kieltä ja kirjan suomeksi lukenut Katri nostaa esiin tarinan aitouden .

Jonas Gardell: Sjukdomen (Torka aldrig tårar utan handskar #2)
Norstedts, 2013. 296 s.
Kansi: Pompe Hedengren