Lavalta: Luolasto (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Luolasto oli minulle yksi kevään kiinnostavimmista näytelmistä. Ennakkoon olin ehtinyt saada esimakua teoksesta sen pressitilaisuudessa ja lisäksi kuullut jos jonkinlaisia mielipiteitä ystäviltä ja tutuilta. Luolamaiseen katsomoon astelin loppupeleissä uteliaana ja ehkä valmiiksi hieman varautuneena.

Syvää luolastoa vartioi kopissaan entinen merimies (Martti Suosalo). Luolastossa liikkuvilta täytyy nimittäin tarkastaa kulkuluvat, tai ainakin niiltä jotka häiritsevät ikivanhan luolan rauhaa. Hiljaiseloa tulevat häiritsemään joukko Positivan virkaintoisia insinöörejä (Sari Mällinen, Markku Maalismaa ja Heikki Pitkänen), jotka haluavat luolasta loppusijoituspaikan ydinjätteilleen, mutta enemmän rauhaa tuntuu kuitenkin järkyttävän vanhoja luolamaalauksia tutkimaan tullut arkeologi (Alma Pöysti). Suureen tilaan mahtuu edellisten lisäksi myös hieman höyrähtäneen oloinen opas Kyy Punainen (Petri Manninen) sekä joukko runomitassa puhuvia ja seinillä käveleviä entisiä (Emilia Kokko, Helmi-Leena Nummela ja Katja Salminen).

Lavastus on todellakin luolamainen, hämärä ja kaikuva. Seinillä kiipeillään ja katosta roikutaan. Kolme kaivoshissiä kulkevat ylös ja alas kuljettaen milloin ketäkin. Toisinaan joku juoksee hämärän poikki. Vartijan tarkkailukopissa ainut väripilkku on yksinään sirkuttava keltainen lintu, joka ei tunnu välittävän tapahtumista tuon taivaallista.

Ensimmäisen puoliajan jälkeen olo on hieman hämmentynyt. Esitys tuntuu hajanaiselta ja suoraan sanottuna vähän kummalliselta. Muutamassa kohdassa alatyyliset letkautukset tuntuvat hassuilta ja kovaan ääneen tunnettaan ulos huutavat entiset pelottavilta. Muutama katsoja hakee takkinsa narikasta ja näyttää poistuvan paikalta. Salista poistuva oppilasryhmä ihmettelee suureen ääneen, että mitä ihmettä tuolla tapahtuu ja mikseivät he voi mennä vaan katsomaan jotain komediaa. Tavallaan ymmärrän heitä.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Toinen puoliaika onneksi kirkastaa visiota. Ilmaisu tuntuu tarkentuvan, vaikka samat hahmot heiluvat lavalla yhtä kummallisesti toisinaan jopa irtonaisilta tuntuvissa kohtauksissa. Aivan kuin viestintävälineet eivät toisi pinnalle kaikkea sitä informaatiota, joka kallion sisästä annetaan. Toinen puoliaika myös naurattaa enemmän, erityisesti oppilasryhmä tuntuu nauttivan haastattelupätkiä sisältävän kohtauksen sisällöstä.

Esityksen jälkeen totesin, että olisin ollut katsomiskokemukseen tyytyväinen jo sillä, että olisin saanut nähdä toisen puoliajan lavastuksellisen kauneuden. Lavalle ilmestyvä Kristallijärvi on yksi upeimmista lavalla näkemistäni elementeistä ja herätti suurta ihastusta ja ihmetystä. Onneksi käteen jäi silti muutakin, sillä keskustellessamme miehen kanssa näytelmästä kotimatkalla tuntui moni asia järkevämmältä. Mies oli kehitellyt hienon näkemyksen näytelmän näkökulmallisuudesta, siitä miten keskiössä kulloinkin oleva hahmo tuntuu muuttavan näytelmän rytmin täysin. Emme tiedä, onko tämä ollut Ruohosen visio, mutta ainakin miehelle ja sitten myös minulle se tuntui avaavan näytelmän saaden meidät ymmärtämään sitä paremmin.

Luolasto ei muutenkaan tarjoile valmiita vastauksia, pikemminkin herättää ajatuksia ja kysymyksiä. Eivätkä ne kysymykset suinkaan ole turhanpäiväisiä. Mitä voimme unohtaa, milloin kannattaa ottaa ratkaiseva askel? Mitä voimme menettää, jos teemme väärän päätöksen? Lopussa tunnelma on rauhallinen, unenomainen.

Luolasto ei ole paras näkemäni teatteriesitys, mutta se on esitys jonka haluaisin nähdä uudelleen. Kiitos ja kumarrus Kansallisteatterille, että esitys on otettu ohjelmistoon.