Kuva: Johannes Wilenius
Saimme läpikäydä aikamoisen ruljanssin, ennen kuin pääsimme katsomaan Ryhmäteatterin viimeistä Pengerkadun esitystä, Sormet hunajapurkissa. Ensin ostimme liput päivälle, jolloin olimmekin menossa toisaalle katsomaan esitystä. Ja sitten päivälle, jolloin siippa oli luvannut mennä juontamaan Samettiklubia. Hattu kouraan ja takaisin tiskille, vein kukkia. Onneksi Ryhmiksen lipunmyynnissä oltiin ymmärtäväisiä ja lopulta saimme liput päivälle jona jopa pääsisimme paikalle. Tosin sitten sain myös muutaman vapaalipun samaiseen esitykseen. Totesin, että vaihtoruljanssiin en lähde, joten kutsuimme mukaan vielä muutaman ystävän ja lähdimme porukalla teatteriin.
Kari Heiskasen ohjaama Sormet hunajapurkissa heittäytyy näyttelijöidensä varaan. Eeva (Sanna-Kaisa Palo) ja Kauko (Juha Kukkonen) kohtaavat vuosien jälkeen sattumalta. Kauko kutsuu Eevan luokseen. Vanha rakkaus syttyy, jollain tavalla ainakin, ja pariskunnan elämät kietoutuvat yhteen. Kiilaa ihmisten väliin tulee kuitenkin hakkaamaan kuolema, kuviteltu ja todellinen. Ihmissuhteet, kuoleman pelko ja elämäkerran kirjoitus muotoutuvat näytelmäksi, jossa nauretaan, itketään ja koetaan.
Näytelmä siirtyy komediallisesta traagiseen ja takaisin moneen kertaan. Toisinaan katsomo räjähtää nauruun, toisella hetkellä tekisi mieli itkeä. Tasapaino on kunnossa. Vaikka tunteet ovat suuria ja jopa melodramaattisia, ne tuntuvat myös tosilta. Ihmiset romahtavat, nousevat ylös, romahtavat uudelleen.
Kuva: Johannes Wilenius
Näyttämön asunto pysyy samana, vain ihmiset sen sisällä muuttuvat. Väliajaton näytös sisältää paljon puhetta, vain vähän toimintaa. Se sopii hyvin. Näyttelijät kantavat näytelmää mukanaan vaivattomasti.
Sanna-Kaisa Palo on käsittämättömän karismaattinen toimittajahahmossaan. Nainen polttaa sikareita ja juo alkoholia, muttei kuitenkaan ole räävitön. Juha Kukkosen rennompi Kauko, romahtanut näyttelijä, toimii hyvänä vastavoimana tälle. Kohtausten välillä näyttämön siistii ja tarpeistaa mainio ja hiljainen Jones (Ville Mäkelä), joka esityksen jälkeen saa yhtä raikuvat aplodit kuin vastanäyttelijänsä.
Sormet hunajapurkissa on hieno hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle. Itse olen nähnyt kyseisellä näyttämöllä muistakseni vain neljä näytelmää, mutta sanon pienestä otoksesta huolimatta että tämä on niistä paras. Tarina kantaa, näyttelijät kantavat, lopulta sanotaan kauniit hyvästit. Kiitos Pengerkatu.
Voi Linnea! Mä olin niin varma, että Hunajapurkki ei kiinnosta mua yhtään. Ja ehdin jo harmitella, että Pengerkadun viimeisekseni jäi Lähes onnellinen mies, josta en tykännyt yhtikäsyhtään. Mutta pitäisikö tämä Hunajapurkki nyt sitten kuitenkin... Olisikohan se hyvä minustakin.. Ehtiiköhän vielä.. Alanpa tutkailla tarkemmin :)
VastaaPoistaMainoksen perusteella tämä ei vaikuttanut yhtä kiinnostavalta kuin se nyt todellisuudessa oli. Jos Sanna-Kaisa Palosta tykkää, niin en usko että tästä näytelmästä voisi olla tykkäämättä, sillä Palo _on_hyvä_. Pengerkatu on kyllä tosi symppis, toivottavasti tilalle tehdään jotain fiksua vastaisuudessa eikä se pääse rapistumaan.
PoistaMä olin katsomassa tuossa helmikuun lopussa ja tykkäsin kovasti, aika intensiivinen ote oli ja Sanna-Kaisa Palo etenkin oli huimassa vedossa. Alkupuoli meni mulla jotenkin vähän ohi, koska menin teatteriin suoraan yhdestä haastattelusta, jossa haastateltava sai mun pasmat hiukan sekaisin ja ajatukset seikkaili jossain ihan muualla ekan vartin. Sit esitys vei mennessään. Kyllä kandee mennä katsomaan, ei taida olla enää montaakaan esitystä.
VastaaPoistaIntensiviinen, nimenomaan Talle! Itekin menin vähän pää pyörällä, mutta äkkiä pääsi esityksen mukaan. Tänään taitaa olla ihan vihoviimeinen veto.
PoistaHitsi, luettuani arvostelusi menin kiinnostuneena katsomaan Ryhmäteatterin sivuille onko siellä vielä esityksiä jäljellä mutta ei, loppuunmyyty. Pitääkö aina jättää kaikki viimetippaan? :D
VastaaPoistaVoi harmi, Culturelle! Itseltäni tämä meinasi myös mennä ihan ohi. Tuntuu, että pitäisi vaan heti ostaa kaikkeen lippu ja sitten vaan mennä, syteen tai saveen. :)
Poista