Theodore Roszak: Flicker

 

Eräs ystävämme suositteli Theodore Roszakin Flickeriä (Like, 199) luettavaksi miehelle. Mies luki kirjan ja työnsi sen sitten minulle käskien lukemaan. Kahden henkilön suosituksen saattelemana tartuin liki 800-sivuiseen järkäleeseen ja luettuani sitä parisataa sivua kävin ostamassa teoksen omakseni antikvariaatista.

Flicker on pinnalta tarkasteltuna elokuva-alan vaihtoehtohistoriallinen teos, joka sijoittuu jonnekin 50- ja 80-lukujen maastoon. Toisaalta se on tarina nuoren miehen rakkaudesta elokuvaan ja kertomus siitä, kuinka liian intohimoinen suhtautuminen tiettyyn asiaan voi saattaa sinut aikamoisiin vaikeuksiin. Kaiken tämän lisäksi Flicker on kirja, josta on paha sanoa yhtään mitään paljastamatta juonenkäänteitä jotka löytäisi mieluusti itse.

Tiesimme kuitenkin, että tällä kaikella ei ollut mitään merkitystä, koska usean minuutin puhumisen jälkeen oli selvää, että sellaisena kuin olimme elokuvan nähneet se oli toiminut. Se oli jättänyt meidät kaikki tarkalleen saman, absoluuttisen, puuduttavan kauhun tunteen valtaan. Ei pelon, kauhun, vaan inhon. Meihin oli koskenut se säädyttömyys, joka oli tungettu tarkoituksellisesti sietokyvyn rajoille - ja pidetty sitten siellä vaarallisen tasapainon tilassa lähes liian pitkään, jotta sen pystyisi kestämään, mutta ei aivan. Vähemmän taidokkaasti käsiteltynä filmin raaka morbiditeetti olisi voinut saada meidät pysäyttämään projektorin tai poistumaan teatterista. Mutta kokemus oli niin älykkäästi muotoiltu, että me jäimme, me katselimme. Meitä pidäteltiin paikallamme itsestämme huolimatta.

Päähenkilönä on joka tapauksessa nuori Jonathan Gates, joka sattumalta päätyy eräänä iltana hämyiseen kellaritilaan katsomaan elokuvaa. Classicista, tästä teatterissa toimivasta teatterista, tulee Jonnylle kuin toinen koti. Classic ei ole kuitenkaan se varsinainen alullepaneva tekijä tässä tarinassa, sillä Jonnyn kiinnostus suuntautuu ohjaaja Max Castleen, jonka teoksia ei suuremmin ole filmimaailmassa arvostettu. Jonny löytää filmeistä jotain kiinnostavaa ja niiden tutkiminen alkaa vähitellen viedä nuorta miestä kuin pässiä narussa.

Loppujen lopuksi Max Castlen elokuvista sekä häneen liittyvistä mystisistä Lapsista kasvaa käsittämättömän suuri vyyhti arvoituksellisuutta. Flickeriä kuvaillaan jonkinlaiseksi Ruusun nimen seuraajaksi, mutta yhtäläisyydet kirjojen välillä liittyvät lähinnä kirkollisten henkilöiden osallisuuteen. Hieman hetkellinen temppeliritari-meininki häiritsi, mutta annoin Roszakille anteeksi koska Gates ei ole Robert Langdon eikä käytä kirjassaan pitkiä pätkiä käsittämätöntä munkkilatinaa.

Flicker on tavallaan todella röyhkeä kirja. Se yhdistelee ovelasti tosimaailman tapahtumia ja henkilöitä omaan maailmaansa ja sai ainakin minut hämmentymään siitä, ketkä ja mikä kaikki on oikeasti ollut olemassa tai tapahtunut. Samaan aikaan Roszakin teksti sai olon epämukavaksi ja vaivaantuneeksi, sillä Max Castlen elokuviin on liitetty sellaista seksuaalisuuteen ja väkivaltaan liittyvää kuvastoa joka todennäköisesti saisi poistumaan elokuvateatterista. (On oikeastaa sääli, että kirjasta suunniteltua elokuvaa ei tehty, mutta toisaalta sen kunnollinen toteuttaminen olisi ollut käsittämättömän vaikeaa.)

Sen enempiä paljastamatta on todettava, että Flicker oli erittäin mainio kirja. Alku oli tosin harmillisesti huikeampi kuin loppu, mutta miehen kanssa tulimme siihen tulokseen että emme oikein tiedä millainen sen lopun olisi sitten muka pitänyt olla. Järkälemäisen opuksen luki joka tapauksessa suhteellisen vikkelästi.

Suosittelen opusta lämpimästi elokuvia rakastaville, järkäleiden kantamiseen tottuneille ja suurten kertomusten ystäville.

Tällä tekstillä osallistun myös kirjabloggaajien järjestämään Vanhan kirjan arvostuspäivä -tempaukseen.

Theodore Roszak: Flicker (Flicker, 1991)

Like, 1996. 779 s.
Suomentanut: J. Ahokas
Kansi: Tommi Hänninen