Lavalta: Vadelmavenepakolainen (KOM-teatteri)

Mikko Virtanen kaipaa Ruotsiin. Kuva: Laura Malmivaara

Ehdin jo hetkeksi pettyä, kun huomasin että KOM-teatterin kevään esitys oli aikataulusyistä peruttu. Onneksi ei ihan ilman kyseisen puljun teatteria tarvinnut kuitenkaan jäädä, sillä samaan syssyyn ohjelmistoon palautettiin vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Vadelmavenepakolainen. Liput hommattiin hetimiten ja ainakin toistaiseksi viimeiseen näytökseen painuimme helatorstaina kirja tuoreena mielessä.

Mikko Virtanen (Juho Milonoff) on tyytymätön elämäänsä. Kouvolalainen mies haluaisi nimittäin olla ruotsalainen. Kansallisuushakemukset kuitenkin torpataan kerta toisensa jälkeen ja tilanne alkaa olla toivoton. Onneksi kohtalo puuttuu peliin ja yllättävä kohtaaminen Tukholmassa antaa Mikolle mahdollisuuden tulla aivan oikeaksi, täysivaltaiseksi kansankodin demokraattiseksi jäseneksi. Tästä alkaa mutkikas tie kohti ruotsalaisuutta.

KOMin esitys on varsin uskollinen kirjalle, mutta se mikä minua häiritsi kirjassa on nyt kadonnut. Teksti on käytännössä samaa kuin Nousiaisen teoksessa, toki valikoiden otettuna. Milonoff on mainio Virtasena, fanaattinen muttei ahdistava. Humoristinen, kyllä, mutta ehkä myös hiukan surullinen ja yksinäinen hahmo.

Milonoffin kanssa lavalla nähdään Niko Saarela ja Eeva Soivio, jotka esittävät kaksin kaikki muut roolit. Kulissien takana käydään vaihtamassa vaatteet moneen otteeseen. On hienoa katsoa, miten muuntautumiskykyisiä kaksi näyttelijää voivat olla: roolit vaihtuvat nykytanssijoista idyllisiin ruotsalaispariskuntiin, taksikuskeihin ja alkoholisoituneisiin opettajiin. Mieleen jäivät hyvin myös muun muassa ruotsalaisen yrityksen kokoustajat ja Saarelan oiva Bo Kasper.

Perhematka Ruotsiin (Saarela, Milonoff ja Soivio). Kuva: Laura Malmivaara

Vaikka päähenkilö ihannoikin Ruotsia ja ruotsalaisuutta, annetaan molemmista samalla myös varsin humoristinen kuva. Idylliseksi kansa näyttäytyy lähinnä Virtasen ruusunpunaisten lasien läpi, kun taas katsoja osaa jo aavistaa ehkä jotain siitä mitä tulee tapahtuvan. Toisaalta hymistellään siellä myös suomalaisille stereotypisoiden, joten siinä mielessä esitys on myös mukavan tasapuolinen.

KOM-teatterin versio eroaa kirjasta lähinnä loppunsa suhteen, tosin siinäkin on vain pienehkö ero. Itse en osaa nyt sitten kuitenkaan sanoa että kumpi mahtoi olla parempi. Saattaa jopa olla niin, että pidin kirjan lopusta inasen enemmän mutta esitys vie silti enemmän tykkäyspisteitä kotiin.

Viimeisen esityksen kunniaksi katsomossa istui myös kirjailija itse, jolle myös annettiin kumarruksien yhteydessä raikuvat ja ansaitut aplodit. Vaikka kirjasta tosiaan hieman nihkeilin, oli näyttämöversio oikein mainio ja viihdyttävä kokonaisuus. Viimeisestä esityksestä johtui ehkä myös ensimmäisen puoliajan lopulla nähty todistuksenjaon jälkeinen putoilu, mutta se oli kyllä jo itsessäänkin niin hauskaa katsottavaa että esitys ei siitä kärsinyt.

Kiitos siis KOM-teatterille oivasta Vadelmavenepakolaisesta! Kyl vaan Suomessa osataan, ja varmaan osataan siellä Ruotsissakin.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ei ollut vadelmaveneitä kuvausrekvisiitaksi, oli vaan Gott&Blandatia. Pölyn mielestä idea on typerä.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen (Otava, 2007) on keikkunut lukulistalla jo jonkin aikaa. Priorisointi nousi huomattavasti, kun menin hankkimaan liput KOM-teatterin samaiseen esitykseen ja varovasti suositeltiin, että kirja voisi olla ihan hyvä lukea siihen pohjille. Ei kun hommiin siis.

Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimmatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.

Mikko Virtanen kokee olevansa kansallisuustransu, suomalainen ruotsalaisen ruumiissa. Kun kotialttari, kalaasit ja joulut Thaimaassa ruotsalaisperheiden seurassa eivät riitä, muuttaa Mikko kokonaisuudessaan Ruotsiin. Erinäisten sattumien kautta Mikko alkaa muuttaa identiteettiään göteborgilaiseksi Mikael Anderssoniksi, mutta ruotsalaisuuteen asettuminen ei olekaan niin helppo nakki kuin miltä se aiemmin tuntui. Mikko joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja saavuttaakseen unelmansa elämästä sosiaalidemokraattisessa ja kaikin puolin täydellisessä Ruotsissa.

Olen lukenut Nousiaiselta aiemmin Maaninkavaaran ja Metsäjätin, molemmista pidin. Nousiaisen kirjoitustyyli on pääosin naseva ja mukavasti luettava, paikoin hauska. Vadelmavenepakolaisessa tyyli oli tallella, mutta jokin mätti. Jotenkin Virtasen fanaattinen pyrkimys ruotsalaisuuteen ja ruotsalaisuuden ihannointi oli turhan vaivaannuttavaa, ehkä siksi että siihen vedettiin mukaan kaikki mahdollinen tsunameista lähtien.

Vadelmavenepakolainen vaikuttaa myös olevan sellainen opus, joka jakaa railakkaasti mielipiteitä. Esimerkiksi GoodReadsissa tähtiä on kertynyt välillä 1-5 melko tasaisesti. Ei tämä huono kirja ollut, mutta jotenkin sen pakkomielteisyys oli niin surullista ja toisaalta kovin yksinäistä jotta sen sisään olisin kunnolla päässyt. Ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden syvimpään olemukseen pureutuessaan Nousiainen oli minulle tässä parhaimmillaan.

Muutamassa kohdassa myönnän kyllä hymisseeni, osaa se Nousiainen tehdä myös erittäin tarkkanäköisiä ja osuvia huomioita. Jos samaa asiaa kuitenkin toistetaan liian monta kertaa, alkaa se pänniä. Absurdi huumori myös yleensä toimii minulle, mutta Virtasen tapauksessa homma meni ehkä minulle hieman yli. Lopun tapahtumat näin kuitenkin, kaikesta huolimatta, jokseenkin lohdullisina ja tasapainottavina.

Illalla nähdään, miten tämä vakuuttaa lavaversiona.

Elinalle kirja oli hauska alusta loppuun, Salla koki sen toimivan omassa lajissaan mainiosti.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava, 2007. 269 s.
Kansi: Rasmus Snabb / Muotohiomo

Lavalta: The Curious Incident of the Dog in the Night-Time (NT Live)

Luke Treadaway. Kuva: Manuel Harlan

Ensimmäisestä NT live -kokemuksesta innostuneina haalimme liput myös toiseen esitykseen. Kevään näytännöistä Mark Haddonin samannimiseen kirjaan perustuva The Curious Incident of the Dog in the Night-Time vaikutti kiinnostavimmalta, joten sinne sitten. Lähtötiedot olivat esityksen suhteen melko nollissa lukuunottamatta sitä, että juuri tätä versiota oli minulle kehuttu.

Tarina alkaa, kun 15-vuotias Christopher löytää naapurin pihalta kuolleen koiran. Christopher päättää selvittää, kuka tappoi koiran, ja alkaa opettajansa Siobhanin kannustamana kirjoittaa tapauksesta kirjaa. Christopherin isä tuntuu vain olevan jostain syystä tutkimuksia vastaan, ja mitä enemmän Christopher saa selville sitä vastahankaisemmaksi isä muuttuu. Juoni tuntuu hyvin tavalliselta, kunnes lisätään se että tapahtumat nähdään Christopherin kautta. Christopherin, joka on matemaattisesti äärimmäisen lahjakas, mutta jolle ihmisten tunteiden tulkitseminen on vaikeaa ja ympäristön viestit huumaavia.

Eniten kiitosta näyttelijöistä saa ehdottomasti pääosaa, Christopheria, esittänyt Luke Treadaway. Treadaway oli niin uskottava, että ei tuntenut katsovansa näyteltyä roolia. Autistisen pojan mielenmaisema tuntuu tulevan käsinkoskeltavaksi ja arvostan kovasti työtä, jota roolia varten oli selvästi tehty.

Roolitus oli muutenkin kaikin puolin mainio. Näyttelijät muuntuivat luontevasti roolista toiseen ja koreografiat olivat hallittuja ja näyttäviä. Erityisesti toisen puoliajan alussa olevat tapahtumat Lontoon rautatie- ja metroasemilla ihastuttivat.

Koko homma ei toki toimisi ilman nerokasta lava-, valo- ja äänisuunnittelua. Esiintymistilan muodostava kehikko ja sen lattia muuttuvat niin liukuportaiksi kuin erilaisiksi asunnoiksi. Christopherin mielenmaisema herää eloon äänin, kuvin ja numeroin. Oivallista. Täytyy myös kehua elokuvateatteriversion leikkausta: kohtauksista sai hyvän kokonaiskuvan ja huomio tuntui kiinnittyvän oikeisiin asioihin ja vaikka kuvakulma vaihtui en tuntenut olevani elokuvissa vaan nimenomaan teatterissa. Ilmeisesti vaikutelma välittyi myös muihin katsojiin, sillä esityksen loppuessa myös Maximin salissa taputettiin.

Paul Ritter ja Luke Treadaway. Kuva: Manuel Harlan

Jossain määrin odotin ehkä jotain komediallisempaa, kuten mieskin, mutta tämä odotus joutui pian romukoppaan. Ensimmäisestä kuvasta, jossa nähdään kaikesta alkanut kuollut koira, alkaen ensimmäinen puoliaika tuntuu kulkevan koko ajan kohti synkempiä vesiä. Näytelmä kuitenkin tasapainottelee oivallisesti humoristisen ja vakavan välimaastossa kertoen samalla jotain tärkeää. Lyhyesti sanottuna voisin kuvata näytelmää erinomaiseksi nykyteatteriksi, josta jää hyvä mieli.

Mark Haddonin kirja menee myös pikapikaa lukulistalle. Teatterikokemus oli upea, nyt haluan tietää millainen oli alkuperäinen teksti.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta

Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into, 2014) osui kirjastoreissulla näkökenttään ja poimiutui herätelainana mukaan. Takakansitekstin silmäilyn perusteella kirja vaikutti hyvältä jatkolta Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetuille. Ja jonkinlaista jatkoa se sille olikin, subjektiivisemmasta näkökulmasta.

Olen kuullut usealta koe-eläinhoitajalta, että he tekevät työtään siksi, että joku muu heidän tilallaan kohtelisi kuitenkin eläimiä huonommin. Tunsin itseni samanlaisen perustelun vangiksi. Hataraa, mutta ehkä tämän avulla kestäisin nämä kuukaudet. Minulla ei nimittäin ole tapana luovuttaa.

Lundqvistin teos perustuu hänen vuonna 2011-2012 suorittamiensa opiskelujen aikana tekemiin päiväkirjamerkintöihin. Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja päätyi opintojakson aikana työharjoitteluun muun muassa sikalaan ja broileritilalle. Erityisesti häntä kiinnostivat eläinten olot ja kohtelu tuotanto-olosuhteissa. Vajaan vuoden ajalle jakautuvissa päiväkirjamerkinnöissä koetaan ahdistusta, onnistumisen iloa, surua ja turtumista.

Todettakoon näin alkuun, että olen monesta asiasta Lundqvistin kanssa samaa mieltä. Eläinten kohteluun olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota, etenkin tuotantopuolella, ja tiettyjä kriteerejä tiukentaa jotta olot saataisiin kuntoon. Hyvällä asialla siis ollaan.

Mistä sen sijaan en niinkään pitänyt oli se, että lukiessani minusta tuntui kuin minua yritettäisiin manipuloida ajattelemaan tietyllä tavalla. Toki kirja saakin vaikuttaa ja herättää ajatuksia, mutta johtopäätökset tekisin mieluusti itse. Nyt koin, että tunteisiini vetoamalla minua yritetään jotenkin käännyttää ja se ei omalla kohdallani toiminut. Lundqvist myös kirjoittaa hyvin arvolatautuneesti eläinten oikeuksien ja kasvissyönnin puolestapuhujan näkövinkkelistä.

Toki Lundqvistin tekstityyli puoltaa voimakkaan subjektiivista näkemystä, koostuuhan kirja päiväkirjamerkinnöistä ja Lundqvist toteaa näkemystensä ja havaintojensa olevan hänen omiaan, hänen tulkitsemiaan. Itse olisin silti tullut toimeen näin lukijan näkökulmasta vähemmällä dramatiikalla ja tapahtumien tulkinnalla, kaipasin tilaa tehdä itse omat johtopäätökseni tilanteista vaikken Lundqvistin näkökulmaa tässä vääräksi väitäkään. Kaikesta tästä huolimatta teksti on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja teos oli kahlattu läpi muutaman päivän bussi- ja junamatkojen aikana.

Jos tuotantotilojen oloista yleisesti ottaen pitäisi suositella kirjaa, suosittelisin edelleen mieluummin Lappalaisen versiota. Lappalaisen kirja kuitenkin keskittyy selvästi kuvaamaan tuotantoprosesseja, kun taas Lundqvistin painopiste on selkeämmin nimenomaan eläinten kohtelussa. Lundqvistin kirja ansaitsee kuitenkin paikkansa, jos se saa jonkun ajattelemaan esimerkiksi kuluttajavalintojaan hieman kriittisemmässä valossa.

Teos on luettu myös Kirjavinkeissä.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta
Into, 2014. s.
Kansi: Ninni Kairisalo

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuon Sudenveri (Teos, 2012) valikoitui luettavaksi lukupiirin kautta. Onneksi näin, muuten kirja olisi saattanut jäädä lukematta.

Varga asuu kaupungissa, piirtää, on Marraskuun kanssa ja yrittää unohtaa. Menneisyys ottaa Vargan kuitenkin kiinni, kun asunnon ovelle ilmestyy Laumasta karannut poika. Lauman johtaja Martta haluaisi pojan takaisin kotiin, mutta Varga, laumalle Hanna, ei tahdo enää alistua tätinsä määräilylle. Taustalla on Marraskuu, joka yrittää ymmärtää rakastettuaan vaikkei tiedä tämän taustoista juuri mitään.

Minä en pelkää paljastumista turhaan. Kaikkien meikäläisten tärkein velvollisuus on varjella Laumaa paljastumiselta. Kaikki muut asiat johtuvat siitä ja johtavat siihen. Olen oppinut sen omien virheideni kautta. Laumassa edes lapsilla ei ole varaa lapsellisuuteen. Hannankin olisi pitänyt oppia se aikoja sitten.

Kolmiäänisesti kerrottu romaani kertoo tarinan Laumasta, sen jäsenistä ja ulkopuolisista. Lauman kokonaiset kykenevät elämään sekä suden että ihmisen muodoissa, juoksemaan metsässä saalistaen ja käyden toisaalla koulua muiden samanikäisten kanssa. Samalla kaikkien olemista varjostaa paljastumisen pelko, Laumaa ei saa vaarantaa vaikka mikä olisi. Vain kaikista luotetuimmille kerrotaan, ja joistakin ihmisistä on mahdollista saada perheenjäseniä Laumaan vaikka sudeksi muuttuminen ei onnistukaan.

Kangasvuon luoma ajatus Laumasta on kiinnostava ja todentuntuinen. Susilauman dynamiikka on kiinnostavaa ja koiraeläimen käytös on tuotu hyvin näkyviin myös ihmishahmoissa. Susien ja metsän lisäksi kirjan maailmassa on vahvasti läsnä myös taide Vargan taideteosten ja Marraskuun käsitöiden kautta. Luonto tulee lähelle myös Marraskuun pakanakommuunin elämässä.

Olisi pitänyt tehdä tämä heti: muuttua ja haistella poikaa, ennen kuin hän olisi ehtinyt sanoa sanaakaan. Ottaa selvää, kuka hän sutena on. Se täytyy tehdä ennen kuin kietoudumme tiukemmin kiusallisuuteen.
Muutos on nopea. Ruumiini pusertuu hahmosta toiseen. Vaihtaa karvat nivelet luut lihan suonet. Tuska ja hengenahdistus, tuttu ja lohdullinen.

Melkein heti aloittamisen jälkeen huomasin uppoutuvani Lauman tarinaan. Matkat ruuhkaisissa busseissa olivat turhan lyhyitä, kirjan lukemista olisi jatkanut mieluusti pitempään. Kangasvuon teksti on mukavaa luettavaa, jotenkin tarkoituksenmukaista ja hallittua muttei liian siistiä.

On tosin myönnettävä, että pariin otteeseen hämäännyin kirjan aikatasoista ja Lauman jäsenten nimien ja sukulaisuussuhteiden kanssa menin toisinaan sekaisin. Lauman pitkäaikaisemmasta historiasta olisin myös mieluusti lukenut lisää, mutta toisaalta ylenmääräinen selittäminen ei kyllä tämän kirjan rakenteeseen olisi sopinut. Muuten en kirjasta sen kummempaa napistavaa keksi.

Sudenveri osui minulla juuri sellaiseen lukusaumaan, että iski kovaa. Lukiessani viimeisiä sivuja junassa räpsyttelin silmistä kyyneleitä ja huokailin mielessäni, että onpa hieno kirja. Suosittelen oikein lämpimästi.

(löysin tämän vähän myöhemmin antikvariaatista ja olin ihan onnesta sekaisin saadessani tämän myös omaan hyllyyni)

Norkku löysi kansien välistä kelpo kirjan, Siina piti tästä ihan villisti ja Liina löysi kirjasta jotain hyvin suomalaista.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Teos, 2012. 312 s.
Kansi: Ville Tiihonen

Kuinka päästä huoneesta ulos tunnissa - testissä Room Escape -peli

 

Kuvassa pelin tekijätiimi Ágnes Kaszás, Zsófia Purnhauser ja Dóra Németh. Kuva: InsideOut

Kun minulle tarjoutui mahdollisuus päästä pelaamaan unkarilaisperäistä Room Escape -peliä bloggaajaporukalla, olin samoin tein mukana. Peli tuo erilaisten vihjeiden ja arvoitusten ratkaisemisen virtuaalimaailmasta käsinkoskeltavaksi, kun avattavat lukot ovat oikeita ja vihjeet löytyvät huoneesta, josta täytyy päästä ulos. Teemana pelissä oli tällä hetkellä mystisen herra Karhun yllätyssyntymäpäivät.

Pelin periaatteena on siis se, että pelaajaryhmä (2-5 henkeä) suljetaan huoneeseen. Huoneessa kuunnellaan ohjeet ja sen jälkeen kello käy. Etsimällä erilaisia vihjeitä saa lukkoja auki ja yhden arvoituksen ratkaisu johtaa toiseen. Periaatteessa vihjeillä on myös järjestys, mutta ilmeisesti sekatekniikallakin pärjää kunhan malttaa välillä palata jälkiään takaisin. Jumiin jäädessä on myös mahdollista saada vihjeitä, niitä voi pyytää kerran kymmenessä minuutissa. Oli miten oli, aikaa on tunti ja siinä ajassa pitäisi saada kaikki vinkit kasattua ja ulospääsykoodi selville. Huoneen televisiossa pyörii aika ja taustalla kuuluu pulssia nostattavaa musiikkia.

(Huoneesta muuten pääsee ulos paniikin iskiessä myös painamalla ns. hätänappia, mutta napin painalluksesta loppuu myös peli. Ainakaan tähän mennessä pelaajissa ei kuitenkaan kuulemma ollut ollut ketään, joka olisi tahtonut päästä kesken pois. Ja mitään vaarallista ei tarvitse tehdä, ei kiipeilyä tai voimankäyttöä, pelkkää aivotyötä.)

Peliporukkana meillä oli tosiaan neljä bloggaajaa. Emme tunne toisiamme kovin hyvin, joten vihjeiden ratkaisemisen lisäksi samalla joutui myös kehittämään aivan uutta tiimityöskentelytekniikkaa ja kommunikointia. Ilokseni voin todeta, että tukkanuottasille ei ryhdytty. Paikoin puuhasimme omiamme ja kokeilimme sokkonakin (itse huomasin välillä jääväni lukkoon johonkin ideaan), mutta parhaina hetkinä koko tiimi toimi kuin ajatus ja lukot aukesivat.

Itse pelistä ja sen vaiheista en tohdi paljastaa sen enempää, enhän toki tahdo pilata kenenkään muun pelikokemusta. Sanottakoon joka tapauksessa, että arvoitukset olivat mukavan haastavia ja varmasti helpostikin ratkaistavissa jos kyseinen ajattelumalli on tuttu ja itselle luonteva. Huoneessa on paljon tutkittavaa ja aikansa saa varmasti kulumaan myös hukkateillä. Me pyysimme muutamia vihjeitä ja koin systeemin erittäin toimivaksi. Vihjeen tullessa tuli myös koettua riemun hetkiä, kun arvoitus vihdoin alkoi ratketa ja hommassa pääsi eteenpäin.

Loppujen lopuksi saimme kuin saimmekin oven auki, aikaa jäi jäljelle huikeat 1 minuutti ja 25 sekuntia ja pääsimme siis perille Karhun yllätysjuhliin. Oven avauduttua tunnelma oli hetken aikaa itselläni epäuskoinen: pääsimme ihan oikeasti ulos, vai päästiinkö, joo, kyllä päästiin. Epäusko vaihtui riemukkuuteen, osittaiseen ketutukseen siitä että muutamaa juttua ei itse tajunnut aiemmin ja takaisin riemukkuuteen.

Pelaaminen oli huikean hauskaa, positiivisesti stressaavaa ja mainiota siinä mielessä että pelitunnin aikana ei kyllä todellakaan tullut ajatelleeksi mitään muuta kuin sitä että missämissäseuraavavihjemitenratkaisen. Jonkunlainen flow-tilakin tuli ehkä paikoin saavutettua.

Sörnäisissä toimivassa pelipaikassa pääsee tällä hetkellä pelaamaan tätä herra Karhun yllätyssyntymäpäiviin liittyvää peliä ja lisää pelivaihtoehtoja on ilmeisesti tuloillaan. Itse ainakin aion lähteä kokeilemaan myös seuraavaa peliä.

Kiitokset HeidiBeelle homman järkkäämisestä, kaikille peliseuralaisille mahtavasta kokemuksesta (Leila ja Taika kirjoittivat myös jo) ja itse InsideOut-tiimille loistavan konseptin tuomisesta Suomeen! Tällaista lisää!

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Eeva Tenhusen salapoliisiromaani Mustat kalat (WSOY, 1964) tarttui lukulistalle myös lukuvalmennuksen kautta. Tenhusen esikoisromaania on kiitelty ja erilaisissa dekkariäänestyksissä se on sijoittunut kärkipaikoille ilmeisesti useampiakin kertoja. Niinpä siis minäkin tartuin opukseen suositusten saattelemina.

Tai sitten joku näistä ihmisistä, jotka kuvittelin tuntevani, joista olin oppinut pitämään, ei ollutkaan se, joksi häntä luulin vaan kauhua herättävä tuntematon.

Olavinlinnassa on kesä kukkeimmillaan ja opaskierroksilla kuhisee. Liisa Rautasalo on päätynyt kesäksi oppaaksi linnaan. Kiireiset opaskierrokset ja linnassa käynnissä olevat historialliset kaivaukset saavat kuitenkin väistyä tieltä, kun eräs oppaista löytyy murhattuna Kummitushuoneesta. Paikalle kutsutaan poliisit ja murhaa selvitellään pieteetillä, mutta kaikenlaista ehtii tapahtua ennen kuin murhaaja vihdoin selviää. Kaiken taustalla lymyilee sateessa kylpevä Linna ja sitä ympäröivä musta vesi.

Eeva Tenhusen salapoliisiromaani on agathachristiemäinen jokseenkin leppoisasti etenevä teos. Toki murhia (!) tapahtuu, mutta viime aikoina lukemistani dekkareista poiketen ei taustalla ole esimerkiksi yletöntä väkivaltaa tai alkoholinkäyttöä. Mukavaa vaihtelua siis. Lisäksi oli mukava seurata kirjaa näkökulmahenkilö Liisan näkövinkkelistä, Liisa kun ei neuvokkuudestaan ja auttamisenhalustaan huolimatta ryhdy ilmastointikanavissa hiippailevaksi sankarittareksi.

Harmikseni tosin arvailin murhaajaksi aivan toista henkilöä, pahus. Olisihan se pitänyt tietää. Toisaalta olin myös tyytyväinen tullessani juksatuksi. Tenhunen rakentaa jännityksen kirjassaan hyvin ja tunnelma säilyy. Sateinen Savonlinna on oivallinen miljöö tapahtumille, christiemäisyyden lisäksi kirjassa on ehkä jotain suomifilmimäistäkin. Hyvällä tavalla toki.

- Tiedätte kaikki, miksi olen kutsunut teidät koolle. Luulen viimeinkin voivani kertoa teille totuuden.

Kokonaisuudessaan Mustat kalat oli erittäin hyvä kirja. Dekkarien lukeminen on jäänyt minulla viime vuosina vähemmälle, mutta tällaisia lukisin mieluusti enemmän. Tenhusen tuotannosta löytyy onneksi vielä monta opusta ja kaiken lisäksi niissä seikkailee muun muassa tässäkin kirjassa tavattu komisario Martti Halla.

Näillä sanoin voinkin todeta ihastuneeni Eeva Tenhuseen. Ihastukaa tekin.

Mustat kalat löytyy myös Oksan hyllyltä -blogista, jossa tätä suositellaan kesäfiiliksen nostatteluun ja myös Ja kaikkea muuta -blogissa pidettiin kirjasta kovasti.

Kirja on ensimmäinen suoritukseni Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat
WSOY, 1964. 241 s.
Kansi: unohdin katsoa kirjasta

Lavalta: Café de Abejasin Kammerkabarett (Savoy)

Kuva: Juha Reunanen / Reunanen Photography

Kevään konserttitapaus itselle oli ehdottomasti Café de Abejasin Kammerkabarett, joka nähtiin Savoyssa 21.5. Olimme, minä ja mies, odottaneet jo kovin. Liput parven ensimmäiseltä riviltä oli hankittu aikapäiviä sitten. Sadekaan ei pidätellyt, lähdimme junalla kohti keskustaa ja Kasarmikatua.

Café de Abejasiin törmäsin ensimmäisen kerran Soiva kortteli -tapahtumassa muutama vuosi sitten. Kaupunginmuseossa esiintynyt duo hurmasi ensikuulemalta ja samana vuonna ilmestynyt ensimmäinen levy on ollut meillä ahkerassa kuuntelussa. Olemme olleet kuulemassa duoa jo useamman kerran, mutta Kammerkabarettin luvattiin olevan jotain erikoista. Lavalla nousisi Laura Reunasen ja Jere Waltteri Rallin lisäksi sellisti Saara Viika, perkussionisti Ilari Launonen ja ihastuttava muusa Noora Palotie.

Väliajallisen konsertin tunnelma oli upea ja hieman nyrjähtänyt, hyvällä tavalla. Tuntui, kuin olisi ollut jossain hämyisessä kellaritilassa, ei suinkaan Savoyn salissa. Lavalle katsoessa huomaa tarkkailevansa vuoroin soittajia, vuoroin Palotien nykysirkusta. Koreografiat on suunniteltu taiten, kaikki käy yhteen.Viimeisen päälle ovat myös valot ja puvustus.

Konsertin aikana kuultiin lähes kaikki Mascot Moth -albumin kappaleet ja liuta uusia. Itse ilahduin pitämieni (I'd teach you how to) Fly- ja Mascot Moth -kappaleiden kuulemisesta. Uusista mieleen jäivät erityisesti insrumentaalinen Irma Vep Quickstep ja Waiting for the Roses. Odotettuna lopetuksena kuultiin surullinen mutta kaunis The Captain and the Widow (jonka musiikkivideon voitte katsoa täältä).

Noora Palotien performanssi oli myös upeaa katsottavaa ja sopi musiikkiin oivallisesti. Erityisesti toisen puoliajan aloittanut La Beauté ja Le Grand Feu olivat tyylikkäitä. Tai oikeastaan, kaikki oli tyylikästä, upeaa. Kehun nyt paljon, mutta en syyttä.

Kiitos Café de Abejas, kiitos Savoy. Toivon, että tällaisia iltamia järjestetään tulevaisuudessa vielä monta. Minä tulen paikalle.

Lavalta: The Outsider (Kansallisteatteri)

Kuva: Jari Kippola

Kansallisteatterissa nähtiin tänään taikoja, kun vierailuesitys The Outsider saapui Suurelle näyttämölle. Itse olin odottanut esitystä jo useamman kuukauden, oikeastaan siitä asti kun sähköpostiin kilahti esityksestä kertonut uutiskirje. Vuoden taikuriksiki valittu Janne Raudaskosken yhden miehen esityksen luvattiin teatteria ja elokuvaa yhdistelevä aikuisten satu.

Pelkistetyllä lavalla nähdään kaksi videoruutua ja valkoinen ovi. Avaruusmatkan seurauksena sinne tupsahtaa myös kummallinen mies, ulkopuolinen, joka alkaa tutkia maan asukkaiden tapoja ja tottumuksia. Toisinaan tämä vihreähiuksinen ja jatkuvasti hämmentyneen näköinen mies monistuu, hyppii ruuduista sisään ja ulos.

Janne Raudaskoski muuntuu saumattomasti moneen. Lavalla nähdään lukuisia hahmoja niin livenä kuin videokuvan kautta, kaikkia esittää sama mies. Ajoitukset ja rytmiikka ovat tarkkaan mietittyjä ja harjoiteltuja. Yhteistyö muiden näyttelijöiden, siis tässä tapauksessa oman itsen, kanssa on mainiota. Päässä raksuttaa: kuinka kauan tätä oikein on täytynyt harjoitella?

Visuaalisesti The Outsider on näyttävä. Temput ja illuusiot ovat pääosin pienieleisiä, mutta sitäkin tehokkaampia. Enempää ei tarvita. (Vaikka välillä kyllä on myös valoa ja loistetta!) Paikoin esitys on myös hurmaavan kaunis. Taustalla soi Céline Dionin My Heart Will Go on ja kerrankin se ei tunnu ylitsevuotavan pateettiselta kun muukalainen löytää rakkauden yllättävällä tavalla. Kokekaa itse.

Kuva: Heikki Toivanen

Toiselta planeetalta tullut mies ihmettelee nykymaailman menoa, tutkii ja kokeilee. Käsittelyyn joutuvat raha, parisuhde ja väkivalta, näin muutamia mainitakseni. Jokapäiväisen elämän tavalliset piirteet muuttuvat ulkopuolisen silmin varsin absurdeiksi ja avaavat samalla omia silmiä: kaikessa mitä teemme ei ole aina kovinkaan paljon järkeä.

Tätä kautta The Outsider on myös jopa yllättävän kantaaottava. Vakavat asiat käsitellään kuitenkin sen verran kevyesti, että ahdistusta ei synny, ajatuksia kyllä. Muukalaismies on myös oikealla asialla.

The Outsiderin jälkeen olo on toiveikas. Maailmassamme on paljon kummallisia asioita, mutta toisaalta myös paljon hyvää. Sellaista arvokasta, joka kannattaisi säilyttää.

Peace, love and bubbles!

Esitys nähtävillä vielä huomenna Kansallisteatterissa ja syyskuussa Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Kuulumisia The Outsiderista voi seurata esityksen facebook- ja kotisivuilta.

Ville Karttunen: Salamaponin selässä

Semifinal 28.4.2012

Ukkosmaine on yksi suosikkiyhtyeistäni ja siten vastikään ilmestynyt Salamaponin selässä : Ukkosmaineen tarinoita (Juki Records, 2014) on luonnollinen lisäys omaan kirjahyllyyn. Opuksen, joka on itse asiassa yhtyeen kymmenvuotishistoriikki, on kynäillyt Ville Karttunen. Ukkosmaineen tuntijat tosin tuntevat kynänkäyttäjän yhtyeen kosketinsoittimien takaa hyörivänä Wilhelm Meisterina. Historiikin lisäksi Salamaponin selässä päästään tutustumaan yhtyeen uran aikana sattuneisiin kommelluksiin ja opitaan, millaista on tehdä musiikkibisneksessä kaikki itse.

On harvinaista lukea kirjaa, jossa esiintyvät henkilöt tuntee niin hyvin. Ukkosmainetta olen itse kuunnellut vuodesta 2008. Ensimmäisen biisin kuuntelin yhtyeen Myspace-sivulta, kyseessä oli Mansikkakausi. Ihastuin. Painelin Semifinalin keikalle. Ihastuin yhä enemmän. Yhtyeen keikalla meno oli mitä parhain ja tunnelma välitön. Silloin vielä nimellä Klaus Thunder ja Ukkosmaine keikkaillut yhtye siirtyi jatkuvaan kuunteluun.

Sittemmin olen myös tutustunut molempiin yhtyeen jäseniin muita reittejä ja pidän kumpaakin ystävänäni. Soittipa yhtye myös kaksi kappaletta häissämme. Kaiken lisäksi myös kirjan kuvittaja, satumaiset salamaponit ja muut luonut Elli Maanpää, kuuluu toveripiiriini. Tämä tekstini kirjasta on siis kaikkea muuta kuin objektiivinen, mutta kun musiikista tai kirjoista puhutaan lienee subjektiivisuus varsin perusteltua.

Painetun version lukeminen oli, ainakin osittain, toinen kerta kun kirjan luin. Kun kirja oli vielä luonnosvaiheessa, luin senaikaisen version e-kirjana. Silloin osa luvuista puuttui vielä ja teksti oli kesken, mutta jotain kirjan tehosta kertoi se että ajelin muun muassa eräänä päivänä tyytyväisenä oman juna-asemani ohi. Kaiken lisäksi lukulaitteeni kenkkuili doc-formaatin kanssa ja yhden kappaleen lukeakseen sai klikkailla kolmelle eri sivulle ja takaisin. Silti yli sata liuskaa hurahtivat hetkessä.

Valmis versio on saanut kuvituksen ja esimerkiksi loppuun on lisätty muutaman yhtyeen kappaleen sanat sointuineen ja syntytarinoineen. Teksti etenee pääosin kronologisesti juhlia varten perustetun bändin ensimmäisestä keikasta läpi kymmenvuotisen uran. Lukujen väliin on ripoteltu anekdootteja muun muassa keikkailun aikana kohdatuista miksaajista.

Tunnelma on läpi kirjan lämminhenkinen. Yhtye etenee vaikeuksista voittoon, vaikka radiosoittoja ei juurikaan kuulu. Fanikunta on kuitenkin uskollista: keikkoja myydään loppuun ja niillä on hyvä meininki. Tämän voin itse allekirjoittaa. Esimerkiksi eräälle ei-kesäiselle keikalle, olisiko ollut JNS Beat -levyn julkaisukeikka, pukeuduin kesäfestarityyliin sortseihin ja silti siellä tuli kuuma kaikesta pomppisesta ja mukanalaulamisesta.

Salamaponi. Kuva: Jussi Hellsten

Salamaponin selässä oli viihdyttävää luettavaa. Sen lisäksi, että se kertoo yhden yhtyeen tarinan se myös valottaa sitä todellisuutta, joka musiikkibisneksessä on vallalla. Itselleni tästä kirjasta puuttui vain mahdollisuus klikata juttujen kohteena oleva kappale soimaan. Tämäkin tosin onnistuisi rakentelemalla itselleen soittolista, kaikki levyt kuitenkin löytyvät omasta levyhyllystä.

Toivon, että Salamaponin selässä löytää tiensä fanien kirjahyllyihin ja saa toivottavasti myös jonkun uuden tutustumaan tähän lämminhenkiseen yhtyeeseen. Ollaan tosissamme ja kuunnellaan hyvää musiikkia. Kuuntelun voi toteuttaa jo torstaina, kun Ukkosmaine nähdään Helsingissä Henry's Pubin Helatorstaiklubilla.

Kirjavinkkien Hannun opus sai hyvälle tuulelle, Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas kiittelee teoksen aitoutta.

Ville Karttunen: Salamaponin selässä : Ukkosmaineen tarinoita
Juki Records, 2014. 224 s.
Kansi ja kuvitus: Elli Maanpää

Lavalta: Köysissä (Teatteri Toivo)

Kuva: Teatteri Toivo

Perjantai-iltana tie vei Telakkakadulle katsomaan Teatteri Toivon näytelmää Köysissä. Teatteri oli meille molemmille uusi tuttavuus, joten uuden esityksen lisäksi myös uusi tila uteloitti. Voinen jo tässä alussa paljastaa, että koko paketti, sekä tila että esitys, oli äärimmäisen positiivinen kokemus.

Köysissä on näytelmä suurista egoista ja sukupolvesta, jonka täytyy saada huomiota keinolla millä hyvänsä. Mitään ei saa ilmaiseksi, itsensä on luotava uudelleen ja peukutettava ahkerasti. Jos tuntosarvesi nousivat nyt hälyttämään, että eikös tämä ole sit niinku Kaspar Hauser, voin kertoa että ei. Näytelmä myös tiedostaa sen itse, ja nauraa sille. Loistavaa.

Ensimmäisellä puoliajalla ollaan urheilun maailmassa. Nyrkkeilyn pohjoismaiden mestari on kohtaamassa nuorta tulokasta, keltaisen lehdistön suosikkia. Kumpikin yrittää hioa julkisuuskuvaansa, sekä Kataja että Metsola, rimpuillen oman elämän ja suosion tuomion vaatimusten suossa. Kaikki keinot ovat sallittuja. Toisella puoliskolla matkataan teatterintekemisen maailmaan. Samat henkilöhahmot ovat lavalla, mutta eri identiteeteillä. Teema kuitenkin säilyy läpi teoksen: miten saada mahdollisimman paljon huomiota, miten myydä itsensä, miten saada hyväksyntää ja peukkuja.

Kuva: Teatteri Toivo

Lavalla nähdään kuusi näyttelijää. Anssi Kömi ja Marko Loukaskorpi nähdään toisistaan mittaa ottavina Katajana ja Metsolana. Miehet heiluttavat nyrkkiä ja puivat sanan säilää, yrittävät saada enemmän kuin toinen. Taustajoukkoina Katajalla on ovela markkinointitiimi Anton ja Hans (Saban Ramadani ja Janne Salonen) sekä naisystävä Sofia (Elli Maanpää). Metsolan tukena puolestaan nähdään tsemppaava Hanna-Ilona Härmävaara sekä dokumenttia pykäävät Milja Kuivalainen ja Mirka Tuisku. Dynamiikka toimii ja ryhmä pelaa hyvin yhteen huolimatta esityksen minäkeskeisestä maailmasta.

Esitys vie mukanaan ja viehättää, naurattaa ja ihmetyttää. Ohjauksessa ja käsikirjoituksessa on tehty nerokkaita oivalluksia. Itse ainakin ilahduin esimerkiksi nyrkkeilijöiden kohtauksessa yllättäen soineesta Hyvät, pahat ja rumat -tunnarista, ääni nimittäin tuli hieman epävireisesti nokkahuilusta. Loistavaa! Myös markkinointimiesten käsittämättömät ostoskanavajutut, teatteritreenien absurdius ja neljännen seinän rikkominen toimivat oivallisesti. Esityksessä käytettiin näppärästi myös videokuvaa ja kuultiin muun muassa ohjaaja Otto Laitisen ajatuksia teatterintekemisestä.

Kuva: Teatteri Toivo

Kaiken muun lisäksi Teatteri Toivon tilat Telakkakadulla olivat todella mukavat. Hallimainen tila on saatu näppärästi rajattua väliseinillä ja lavatila toimii oivallisesti. Erityisesti ilahduttivat aulatilan sohvat ja katosta roikkuvat keinut. Katsomoratkaisu oli myös toimiva ja taittotuolit yllättävän mukavia istua. Kiitämme myös riittävää jalkatilan määrää.

Köysissä on kiinnostava tutkielma nykyajan minäminä-kulttuurista. Näyttelijät ovat taitavia ja teksti jaksaa koukuttaa loppuun asti, vaikka aivan joka hetki ei olisikaan täysin varma mitä nyt tapahtuu. Lisää tällaista, Teatteri Toivo jää ehdottomasti tarkkailulistalle.

Toukokuussa on vielä viisi esitystä jäljellä, suosittelen.

Raameissa: Myrtsikissoja Rikhardinkadun kirjastossa

Harmaata sadepäivää piristi käynti Rikhardinkadun kirjastossa. Kolmannen kerroksen Käytävägalleriassa on esillä ystäväni Elli Maanpään akvarellinäyttely Grumpy Cat With Friends. Töiden pääosassa komeilee internetistä tuttu Grumpy Cat, suomalaisittain myrtsikissa, tovereinaan erilaisia muita eläimiä.

Myrtsikissa esiintyy kaiken kaikkiaan viidessätoista akvarellissa. Suurimmassa osassa töitä kissan seurana on erilaisia lintuja, seikka joka viehätti minua kovasti. Suuremmissa akvarelleissa kissan seurana poseeraavat muun muassa suloinen possu ja mainio pöllö ja sammakko (alla).

Näyttelystä tuli hyvä mieli ja ulkona piiskaava sade unohtui pian. Itse pidin kovasti satukirjamaisen oloisista kissoista eläinkumppaneineen. Kissat olivat myös kaikki omansa näköisiä, vaikka myrtsiys niitä yhdistikin. Suuremmat työt on maalattu viime kesänä, kun taas pienemmät työt tehty hieman ennen näyttelyä. Pienemmissä viiva on huolettomampi, mutta tyyli on tunnistettava.

Elli on ystäväni ja siten näkemykseni näyttelystä toki hyvin subjektiivinen. Toisaalta voin kertoa pitäväni töistä sen verran paljon, että kotimme seinältä löytyy Ellin töitä kaksi ja yksi työ kulkee jatkuvasti mukanani tatuoinnin muodossa. Oma suosikkini töistä oli mahdollisesti numero 6 (ensimmäisessä kuvassa vasemmalla), jossa myrtsikissa poseeraa viisaan variksen kanssa.

Myrtsikissoja ehtii käydä katsomassa Rikhardinkadulla koko toukokuun ajan, suosittelen lämpimästi! Ellin töihin voi myös käydä tutustumassa täällä.

*** 

Täytyy tähän loppuun vielä yleisesti kehua Rikhardinkadun kirjastoa. Vaikka oma lähikirjasto on kovin rakas, oli ihanaa kävellä ja katsella kirjoja kolmessa kerroksessa. Rikhardinkadulla tila on mielestäni myös otettu hienosti käyttöön ja kirjat ovat hyvin esillä. Mieltä ilahduttivat myös Liisa ihmemaassa -teemaiset pöydät ja elementit.

ps. Olkoon tämä postaus myös ensimmäinen ns. Raameissa-postaussarjaa, joka toivottavasti tulee saamaan jatkoa tulevaisuudessa.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit - Montpellierin legenda

Maikkarin uutuussarjaa mainostettiin isosti ja siinä se kiinnostus sitten heräsi. Koska tv:n avaaminen säännöllisesti ei kuitenkaan nykyään enää minulta onnistu, päädyin lainaamaan kirjastosta Sari Luhtasen ja Miikko Oikkosen kynäilemän Nymfit - Montpellierin legenda (Gummerus, 2014) opuksen. Lähtökohtana oli toivomus leppoisasta viihteestä.

- Seuraava täysikuu nousee, vastasi Nadia. - Sinun pitää oppia kohtaamaan se, mitä se saa aikaan sinussa. Sinä olet vaarassa, mutta sinä olet itsekin vaarallinen ihmisille. Me opetamme, miten voit kätkeytyä, mutta silti toteuttaa omaa nymfiyttäsi. Meillä on omat sääntömme. Me tarvitsemme tietynlaista ravintoa. Jokaisella meistä on oma erityislahjansa. Kun sinun lahjasi löytyy, sinun pitää opetella käyttämään sitä. Ja ennen kaikkea sinun pitää jokaisen täydenkuun aikana...

Nuori Didi vaikuttaa normaalilta teinitytöltä, mutta radikaalisti pieleenmenneen illan jälkeen tyttö saa tietää itsestään jotain uutta. Didi on nymfi eikä täten voi elää normaalia elämää, jokaisen täydenkuun aikaan on nimittäin saatava mies tai Didi kuolee. Ongelmana tässä tosin on se, että tapahtuman seurauksena mies kuolee. Onneksi apuun saapuvat vanhemmat nymfit Kati ja Nadia, jotka yrittävät luotsata uppiniskaista tyttöä uuden elämän alkuun. Nimi ja maisema muuttuvat, nymfiys pysyy.

Jotta homma ei menisi liian helpoksi nymfien perässä laukkaa satyyreja, jotka haluavat pitää nymfit omina palvelijoinaan. Lisäksi satyyreilla on selvästi jotain suunnitelmia Didin varalle. Ja kaiken lisäksi soppaa sekoittaa vielä jo aikuiseksi kasvanut entinen naapuri Samuel, johon rakastuminen ei luonnollisestikaan ole hyvä juttu.

Hyvinä asioina mainittakoon, että Nymfien idea on kiinnostava ja kiva. Lisäksi tapahtumia on paljon, kirja nopeatempoinen ja helppolukuinen. Hahmoissa on riittävästi samaistumispintaa, että heistä jaksaa kiinnostua. Varmaan alusta arvasitte, että nyt tulee se mutta. Hyvästä ideasta huolimatta kirja tuntuu olevan tehty tv-sarjan oheistuotteeksi ja se aiheuttaa ongelmia.

Morre kuvailee tekstissään opusta käsikirjoitusmaiseksi ja tämä pitää valitettavasti paikkansa. Juonikuvaukset tuntuvat toisinaan enemmän käsikirjoituksen parenteeseilta ja se hieman haittaa tarinaan eläytymistä. Juoni myös tuntuu paikoin aukkoiselta ja tuntuu siltä, että homma toimisi ruudulla ehkä paremmin. Lisäksi minua ehkä enemmän häiritsi se, että kirjan oikolukuun ei ilmeisesti ollut pahemmin panostettu sillä kirjoitusvirheitä oli häiritsevän paljon ja muutamaan otteeseen sekoiltiin myös henkilöiden nimissä.

Toisaalta Nymfit kyllä tarjosi minulle sitä mitä hain. Se toimi erittäin hyvänä pääntyhjennyskirjana loistavan romaanin jälkeen ja jaksoi viihdyttää niin paljon, että luin kirjan ihan mieluusti loppuun. Tv-sarjan katsomisesta en nyt sitten tiedä, sitä katsoin vain yhden osan, mutta ehkä voisin antaa vielä toiselle jaksolle mahdollisuuden.

Morren lisäksi ainakin Taika, joka ei tälle juuri lämmennyt, on blogannut kirjasta.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit - Montpellierin legenda
Gummerus, 2014. 381 s.

Lavalta: The 7 Fingersin Traces (Cirko)

Tämä oli vielä aika matala hyppy. Kuva: Larry Rosenberg

Kun ensimmäisiä kertoja näin ilmoituksen, että The 7 Fingers tulee esintymään Kansallisteatteriin Cirko-festivaalin yhteydessä, hankin liput lähes heti. Ei, en tiennyt kanadalaisesta ryhmästä mitään, mutta Traces-ohjelman kuvaus kuulosti niin kiinnostavalta että olihan se nähtävä. Lupauksena oli toimittaa sirkusta ja katulajeja, kamppailua, omistautumista.

Kaikki tämä toimitettiin, ehkä jopa enemmän. Lavalla nähtiin skeittausta, koripalloa, akrobatiaa, komiikkaa, jännitystä. Kuusi esiintyjää (Lucas Boutin, Hou Kai, LJ Marles, Fletcher Sanchez, Renaldo Williams ja ryhmän ainut nainen Naomi Zimmermann-Pichon) laittoivat itsensä likoon.

Temput tuntuvat muuttuvan koko ajan käsittämättömämmiksi. Lavalla nähdään sekä hienosti koreografioituja ryhmänumeroja että sooloja. Kun Lucas Boutin kiipeää ensimmäistä kertaa lavalla olevaan tolppaan kepeän vaivattomasti suuni loksahtaa auki. Kuinka kukaan pystyy tuohon?

Kuva: Michael Meseke

Ihmetellä sai vielä monta kertaa. Muun muassa sitä, kuinka voi kyetä roikkumaan kattoon kiinnitetyistä nauhoista vain yhden jalan varassa, hyppäämään käsittämättömän korkealle, tekemään hallitun spagaatin rullaluistimilla ja olemalla vain käsittämättömän upea liikkeissään. Huomaan etenkin tanssillisilla osuuksissa, herkkis kun olen, silmieni hieman kostuvan. Kuinka joku yksinkertaisesti voi liikkua noin hienosti?

Yksi suosikkinumeroistani on ehdottomasti Naomi Zimmermann-Pichonin soolonumero nojatuolin ja kirjan kanssa. Hyvää kirjaa voi tosiaan lukea missä tahansa asennossa riippumatta siitä, mihin suuntaan tuoli keikahtaa. Ei varmaan ihmetytä, että juuri tämä numero lämmitti lukijan sydäntä. Muita suosikkejani olivat varmaankin mainio "tolppanumero" sekä lopun käsittämättömyydessään jo naurattava rengashyppely. Huhhuh.

Kirjaa voi lukea myös pää alaspäin. Kuva: ODC

Ainut mikä jäi askarruttamaan oli se, minne oli jäänyt ryhmän seitsemäs esiintyjä (Mathieu Cloutier)? Ilmoitusta en poisjäännistä mistään löytänyt. Esitys oli joka tapauksessa loistelias.

Esityksen päätyttyä totesimme toisen aplodiaallon aikana, että eiköhän nousta seisomaan. Nousimme. Koska oli se niin hyvä. Jos ette usko, katsokaa youtubesta tämä pätkä.

Ensi vuoden Cirko-festivaalien koittaessa suunnittelen tyhjentäväni kalenterin ja katsovani monta, monta esitystä.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Anderssonin romaania Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2014) kuvaillessa tulee minulle mieleen ensimmäisenä sana älykäs. Tämä tukee vaikutelmaa, jonka sain kirjasta jo etukäteen luettuani muutaman tekstin. Älykkyys ei Anderssonin tapauksessa kuitenkaan tarkoita kuivakkuutta, ei tosiaan, sillä ote pitää ja kirja vie mukanaan.

Ester ei ollut rakastunut omaan luomukseensa, eihän hän ollut luonut miestä, vaan tämä oli olemassa hänestä riippumatta. Mutta sanat olivat hänen, ja niillä hän kuvaili hyväillen miehen teoksia, jotka puolestaan olivat mies.

Ester Nilsson on järkevä ihminen, runoilija ja esseisti, järkevässä parisuhteessa. Järkevyys ei kaikesta huolimatta auta, kun kuvaan astuu taiteilija Hugo Rask, mies jota Ester kokee ymmärtävänsä. Ja niin Raskista tulee myös mies, johon Ester rakastuu intohimoisesti. Parisuhde saa jäädä, kaikki toiveet on nyt heitetty Hugon varaan. Esterin epäonneksi Rask ei kuitenkaan tunnu ottavan parisuhdetta yhtä vakavasti kuin hän.

Edellisen asetelman ohella Omavaltaisesta menettelystä löytyy muutamia chick litin piirteitä, sillä mukana on neuvoja antava lauma ystäviä ja toisinaan irrationaalista käytöstä. Tässä silti painaa se mitä kirjassa ei ole, siis ei hihitteleviä tyhjäpäisiä ystäviä, tahatonta kömpelyyttä, ei mystisiä miehiä kulmien takaa. Andersson on kirjoittanut älykkään ja hillityn, mutta silti viihdyttävän rakkausromaanin.

Ester Nilsson, joka ei tavallisesti piitannut häpeästä ja kunniasta, koska ne tekivät ihmisestä muiden mielipiteiden orjan, mietti nyt, minkä verran ulkovaatteita hän voisi riisua paljastamatta rakkauttaan.

Vaikka teos koostuu pääasiallisesti siitä, kuinka Ester pohtii ja analysoi tunteitaan ja Hugoa suuntaan ja toiseen, ei se ole missään nimessä tylsä. Kun kirja vie mukanaan, se vie kokonaan. Esterin pohdinnat lienevät niin mielenkiintoisia juuri siksi, että ne tuntuvat tosilta ja aidoilta. Tällaista rakkaus (tai ehkä pikemminkin rakastuminen) voi olla, epätasaista, epätoivoista, toisinaan euforista, irrationaalista, rumaa. Ja tunteet, ne riipivät, vaikka voivat olla samalla myös hitusen huvittavia.

Tällaisia fiksuja ja viihdyttäviä romaaneja rakkaudesta lukisi mieluusti enemmänkin. Samaa mieltä on ollut selvästi moni muu, sillä romaani on muun muassa voittanut August-palkinnon. Toivokaamme runsasta jatkoa (ja suomennoksia) Anderssonilta.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Edellä linkattujen Katjan ja Suketuksen tekstien lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Minna (joka ei vakuuttunut teoksesta) ja Liisa (jota kirja houkutteli viipyilemään).

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta (Egenmäktig förfarande - en roman om kärlek, 2013)
Siltala, 2014. 214 s.
Suomentanut: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta

Lavalta: Polku (Gnab Collective)

Kuva: Emma Suominen

Sateinen sää hidastaa liikennettä, mutta nyt ei olisi aikaa istua valoissa. Gnab Collectiven Polku-esityksen ensi-ilta on pian alkamassa ja meidän pitäisi olla jo Kaapelitehtaalla. Ehdimme kuitenkin, hengästyneinä ja jopa lähes hyvissä ajoin.

Salin ovet avataan ja astumme sisään saliin. Lattialla on kariketta ja värikkäitä tuoleja. Metsä tuoksuu. Näyttelijät astuvat lavalle, kävelevät metsässä, pysähtyvät, kysyvät kysymyksiä. Karike rahisee, olo on miellyttävä.

Polku on tarina päätöksenteosta, elämästä, asioista jotka saavat meidät valitsemaan omat reittimme. Esityksessä poluilla kulkevat Cécile Orblin ja Martina Marti, joka on myös ohjannut näytelmän. Musiikista huolehtii Juuso Voltti.

Cécile Orblin. Kuva: Emma Suominen

Lavalla kuullaan kysymyksiä ja laulua. Puhetta on monilla kielillä, itse osaan niistä kolmea. Ei tosin haittaa, ettei kaikkea ymmärrä. Voi myös vain kuunnella. Toisinaan tunnelma on unenomainen, meditatiivinen. Kun katsomoa vaihdetaan, muuttuu esityksen luonne jopa luennonomaiseksi muttei missään nimessä kuivaksi. Paloista ja hetkistä rakennettu esitys toimii.

Mies kommentoi seuranneensa alussa myös muusikkoa. Ilmeisesti äänityöskentelyssä oli jotakin äärimmäisen nerokasta, siis teknisesti. Uskon, kun mies sanoo. Itse voin kertoa äänimaiseman olleen kaunis. Ja mainittakoon vielä, että käsiohjelma on myös ihana, siinä voi valita oman polkunsa, kirjoittaa haaveitaan ylös.

Esityksen jälkeen olo on rauhoittunut. Kiire on poissa, olo on seestynyt. Tuntuu, kuin olisi meditoinut.
Polun aikana ehti hengittää, ajatella. Välillä laittaa silmät kiinni ja kuunnella.

Polkua esitetään nyt toukokuussa ja elokuussa on vielä kaksi näytöstä. Suosittelen lämpimästi.

Kiitokset Gnab Collectivelle kutsusta esitykseen.

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa

En löytänyt kouluun liittyviä kuvia, joten tässä teille kilejä.

Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun yhdessä kynäilemä Apina pulpetissa - Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus, 2013) osui silmään jo viime vuonna katalogeja selaillessani. Kaksi "tutkijasetää" (käytän tässä setä-ilmaisua, koska myös Hoikkala ja Paju sitä itsestään käyttävät) päättivät sukeltaa toden teolla yläkouluikäisten pariin ja viettivät lähes kokonaisen lukuvuoden eteläsuomalaisen ysiluokan kanssa. Härkälän 9C-luokan arki tuli tutkijoille tutuksi ja tuloksena oli muun muassa Pajun väitöskirjan lisäksi tämä varsin populaaristi kirjoitettu tietoteos koulumaailmasta.

Luokassa tehdyn työn määrä oli vakio, sitä tehtiin paljon, mutta tehdyn työn jakautuminen koulun pedagogiikan ja nuorten kasvun identiteettityön välillä vaihteli ja eri oppilailla ne painottuivat eri tavoin. Nämä eivät toki ole joko/tai-vaihtoehdot, sillä samaan aikaan voi laittaa hiuksia ja kuunella opetusta, kuten monet kerrat havainnoimme. 

Lempinimet Lintsari (Hoikkala) ja Hikari sekä Angst B (Paju) ansainneet tutkijat seikkailivat oppilaiden kanssa oppitunneilla, kävivät kokeissa, lauloivat Lucia-juhlassa ja kävivät toisinaan ruokatunnilla syömässä kepsua eli kebabia. Samalla tutkijat kirjoittavat havaintojaan ylös, kuvaavat ja haastattelevat oppilaita, opettajia ja vanhempia. Vähitellen muodostuu kuva luokasta, jossa sosiaaliset prosessit ajavat kovaa ohi koulun virallisesta sisällöstä.

Mikä toki on siinä iässä ihan luonnollista ja sen toteavat myös Hoikkala ja Paju. Toki koulussa myös opiskellaan, mutta suurimmalle osalle tärkeintä on se, mihin ryhmään luetaan kuuluvaksi ja mitä muut ajattelevat. Kouluun tullaan tapaamaan kavereita. Hoikkala ja Paju ovatkin kiinnittäneet erityistä huomiota ryhmiin, kuka hengaa kenenkin kanssa ja miksi ja miten luokka tuntuu jopa hieman kliseisesti jakautuvan "hikkeihin" ja "koviksiin".

Populaarista lähestymistavasta ja varsin lyhyestä pituudesta huolimatta kirjan lukemiseen kuluu aikaa. Asioiden sisäistämisessä kestää, puhekieliset pätkät katkovat tekstin rytmiä. Ei sillä että se haittaisi. Informaatiota kirjassa on paljon ja ainakin näin opettajan ammatissa toimivalle sisällöllä on paljon sanottavaa. Oli esimerkiksi ihan hyvä muistuttaa itseään jälleen kerran siitä, että vaikka kuinka toivoisin oppilaiden pitävän minun aineistani, tapahtuu siellä koulussa niin paljon muutakin. Ja se on ihan hyvä, että tapahtuu.

Toisaalta tapahtuu myös ikäviä. Hoikkala ja Paju nostavat esiin myös kiusaamisen, syrjimisen, toisen maahantallomisen. Ryhmissä toimiminen ei ole pelkästään positiivista, sillä käytännössä aina joku jää ryhmän ulkopuolelle vasten tahtoaan. Eikä sitä ole välttämättä aina helppo esimerkiksi opettajan havaita, sillä pienin elein, ilmein ja viattomalta kuulostavien sanojen takana voi piillä vaikka mitä.

Toisin kuin opettajapersoonaa painottavassa ajattelussa olettaan, koululuokka ei ole vakio. Päivä ja viikko eivät ole vakioita, oppilaiden ja opettajien mielentilat eivät ole vakioita eivätkä pedagogisten kehien sykkeet ole vakiot. Opettajan persoonallisuuden lisäksi on pitkä lista asioita, jotka vaikuttavat työrauhaan. Samaa virhepäätelmien listaa voidaan jatkaa: opettaja edustaa vain itseään. Hän on pedagoginen persoona, ammatin ja roolin ottanut hahmo, sukupuoleton, iätön, väsymätön tasainen pedagoginen kone, minkä tahansa aineen opettaja.

Pseudonyymein suojattu Härkälän koulun 9C vaikuttaa tekstin perusteella melkoisen tavalliselta ysiluokalta. Toki puuhakkaalta ja puheliaalta sellaiselta, mutta kuitenkin. Tutkijasedät tuntuvat sulautuvan tutkimuskohteidensa päivittäiseen rytmiin melko sulavasti. Alussa varmaan takapenkissä istuvat miehet tuntuivat kummilta, mutta Angst B:n päiväkirjaotteiden perusteella luokka tuntui pääosin toimivan melkoisen normaalisti.

Ja toisaalta kirja herättää myös helpotuksen tunteen, että onneksi ei koskaan enää ikinä tarvitse itse olla yläkouluikäinen. Toki oppilaiden kanssa (toivottavasti) saa olla tekemisissä monia vuosia työn puolesta, mutta itse en ainakaan enää jaksaisi sitä emotionaalista ryöpytystä. Onneksi aika kultaa muistot, ainakin jossain määrin, ja yläkoulun muistot ovat mössöytyneet epämääräiseksi osioksi elämänhistoriaa.

Apina pulpetissa on oiva katsaus yläkoulun maailmaan, vaikka tietyllä tavalla se on jo hieman vanhentunut. Nuorten maailmassa pari vuotta on iso harppaus ja facebook on vuodesta 2010 vaihtunut jo whatsuppiin sun muihin. Joka tapauksessa äärimmäisen suositeltava kirja yläkouluelämästä kiinnostuneille tai niille, jotka siitä ajattelevat tietävänsä paljon.

Suketus siteeraa omassa tekstissään oivaa "ihanneopettaja-kohtaa" ja suosittelee kirjaa niin opettajille kuin koulumaailmaa muuten kommentoivillekin.

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa - ysiluokan yhteisöllisyys
Gaudeamus, 2013. 246 s.
Kansi: Satu Kontinen

Lavalta: Fawlty Towers (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Kuinka onkaan niin, että nyt tuntuvat kaikki katsomani komedialliset näytelmät olevan aivan huippuhyviä. Ei sillä, hyvä näin. Tänään siis sai lähteä hymy korvissa tuosta naapuriteatterista, Teatteri Tuikkeesta, jossa nuorten teatteriryhmä Säihkeen esitys Fawlty Towers jaksoi naurattaa.

Fawlty Towers perustuu samannimiseen BBC:n televisiosarjaan, jota Suomessa on esitetty nimellä Pitkän Jussin majatalo. Esityksen käsikirjoituksen on sarjan pohjalta työstänyt ohjaaja Nina Rinkinen. Itselleni kyseinen sarja oli tuttu vain nimeltä, mutta se ei menoa haitannut lainkaan.

Fawlty Towers on hieman erikoisen Basil Fawlty ja hänen rautaisen vaimonsa Sybilin pyörittämä hotelli, jossa majailee jos jonkinlaista väkeä. Basilin toive olisi saada paikalle hieman yläluokkaisempaa joukkoa, sillä kaikenkarvaiset vieraat aiheuttavat jos jonkinlaista päänvaivaa. Ei sillä, hankaluuksia aiheuttaa myös henkilökunta ja erityisesti huonosti kieltä puhuva espanjalainen Manuel. Noin tunnin mittaisessa esityksessä ehditään jahdata rottia, stressata terveystarkastajan käyntiä, aiheuttaa vaivaannuttavia tilanteita ja vaikka mitä muuta.

Ja sanottakoon se sitten vielä uudelleen: esitys on erinomainen. Komediallisuus on hallussa, esimerkiksi stereotyyppiset hahmot on tehty juuri sopivan tunnistettaviksi, ja ajoitukset ovat kohdallaan. Erityisesti pidin sirosti sipsuttavasta Manuelista sekä dramaattisesta rouva Chasesta Prinssi-koirineen. Esityksen jälkeen posket tuntuivat jähmeiltä jatkuvasta hymyilystä ja naurusta. Tällaista soisi komedian aina olevan!

Ainakin tiistaina ehtii vielä Tuikkeeseen esitystä katsomaan, suosittelen lämpimästi. Kiitokset työryhmälle sunnuntain piristyksestä!

Voita liput katsomaan The 7 Fingers -nykysirkusesitystä Turkuun tai Tampereelle

Kuva: Larry Rosenberg

Toukokuu saapui ja samalla saapuu Cirko-festivaali. Helsingissä 8.5.-18.5. järjestettävän festivaalin aikana nähdään erilaisia nykysirkusesityksiä sekä kotimaisten että kansainvälisten esiintyjien esittämänä. Yksi esityksistä on kanadalaisen sirkusryhmän The 7 Fingersin Traces-esitys.

Esityksessään The 7 Fingers yhdistelee sirkusta ja eri katulajien, kuten skeittauksen ja koripallon, tekniikoita. Lavalla nähdään seitsemän esiintyjää ja show'n luvataan olevan kirjaimellisesti upea. Itse olen menossa katsomaan esitystä Kansallisteatteriin 10.5.

Nyt kuitenkin kävi niin hieno tuuri, että LiveNation kyseli haluaisinko arpoa blogissa lippuja ryhmän esityksiin Tampereella ja Turussa. Traces nähdään Tampere-talossa äitienpäivänä 11.5. (klo 18.00) ja Turussa Logomossa 12.5. (klo 19.00) Esityksen kesto on 90 minuuttia. Suositusikäraja on 7 vuotta, mutta kuulemma nuoremmatkin ovat katsomoon tervetulleita jos esityksen vain jaksaa katsoa.

Kuva: Michael Meseke

Jaossa siis kaksi (2) lippua molempiin esityksiin, joten arvottavana on yksi lippupaketti Tampereelle ja yksi lippupaketti Turkuun.

Jos kiinnostus heräsi, niin ohjeet osallistumiseen ovat seuraavat:
1) kommentoi postaukseen miksi sinun pitäisi saada liput esitykseen ja kumpaan esitykseen haluaisit liput
2) jätä kommentin mukaan yhteystietosi eli toimiva sähköpostiosoite, jotta voin ilmoittaa voittajalle
3) jännitä arvonnan tuloksia!

Arvontaan voi osallistua to 8.5. klo 21.00 asti ja voittaja julkaistaan saman illan aikana! Onnea arvontaan!

ps. Itse en saa tästä arvonnasta muuta kuin ilon arpoa teille lippuja, myös omat pilettini Helsingin näytökseen olen ostanut itse.

Arvonta on päättynyt. Liput menivät nimimerkeille Hukkakukka ja Anonyymi. Voittajille on ilmoitettu henkilökohtaisesti. Kiitos kaikille osallistuneille!