Lavalta: Vadelmavenepakolainen (KOM-teatteri)

Mikko Virtanen kaipaa Ruotsiin. Kuva: Laura Malmivaara

Ehdin jo hetkeksi pettyä, kun huomasin että KOM-teatterin kevään esitys oli aikataulusyistä peruttu. Onneksi ei ihan ilman kyseisen puljun teatteria tarvinnut kuitenkaan jäädä, sillä samaan syssyyn ohjelmistoon palautettiin vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Vadelmavenepakolainen. Liput hommattiin hetimiten ja ainakin toistaiseksi viimeiseen näytökseen painuimme helatorstaina kirja tuoreena mielessä.

Mikko Virtanen (Juho Milonoff) on tyytymätön elämäänsä. Kouvolalainen mies haluaisi nimittäin olla ruotsalainen. Kansallisuushakemukset kuitenkin torpataan kerta toisensa jälkeen ja tilanne alkaa olla toivoton. Onneksi kohtalo puuttuu peliin ja yllättävä kohtaaminen Tukholmassa antaa Mikolle mahdollisuuden tulla aivan oikeaksi, täysivaltaiseksi kansankodin demokraattiseksi jäseneksi. Tästä alkaa mutkikas tie kohti ruotsalaisuutta.

KOMin esitys on varsin uskollinen kirjalle, mutta se mikä minua häiritsi kirjassa on nyt kadonnut. Teksti on käytännössä samaa kuin Nousiaisen teoksessa, toki valikoiden otettuna. Milonoff on mainio Virtasena, fanaattinen muttei ahdistava. Humoristinen, kyllä, mutta ehkä myös hiukan surullinen ja yksinäinen hahmo.

Milonoffin kanssa lavalla nähdään Niko Saarela ja Eeva Soivio, jotka esittävät kaksin kaikki muut roolit. Kulissien takana käydään vaihtamassa vaatteet moneen otteeseen. On hienoa katsoa, miten muuntautumiskykyisiä kaksi näyttelijää voivat olla: roolit vaihtuvat nykytanssijoista idyllisiin ruotsalaispariskuntiin, taksikuskeihin ja alkoholisoituneisiin opettajiin. Mieleen jäivät hyvin myös muun muassa ruotsalaisen yrityksen kokoustajat ja Saarelan oiva Bo Kasper.

Perhematka Ruotsiin (Saarela, Milonoff ja Soivio). Kuva: Laura Malmivaara

Vaikka päähenkilö ihannoikin Ruotsia ja ruotsalaisuutta, annetaan molemmista samalla myös varsin humoristinen kuva. Idylliseksi kansa näyttäytyy lähinnä Virtasen ruusunpunaisten lasien läpi, kun taas katsoja osaa jo aavistaa ehkä jotain siitä mitä tulee tapahtuvan. Toisaalta hymistellään siellä myös suomalaisille stereotypisoiden, joten siinä mielessä esitys on myös mukavan tasapuolinen.

KOM-teatterin versio eroaa kirjasta lähinnä loppunsa suhteen, tosin siinäkin on vain pienehkö ero. Itse en osaa nyt sitten kuitenkaan sanoa että kumpi mahtoi olla parempi. Saattaa jopa olla niin, että pidin kirjan lopusta inasen enemmän mutta esitys vie silti enemmän tykkäyspisteitä kotiin.

Viimeisen esityksen kunniaksi katsomossa istui myös kirjailija itse, jolle myös annettiin kumarruksien yhteydessä raikuvat ja ansaitut aplodit. Vaikka kirjasta tosiaan hieman nihkeilin, oli näyttämöversio oikein mainio ja viihdyttävä kokonaisuus. Viimeisestä esityksestä johtui ehkä myös ensimmäisen puoliajan lopulla nähty todistuksenjaon jälkeinen putoilu, mutta se oli kyllä jo itsessäänkin niin hauskaa katsottavaa että esitys ei siitä kärsinyt.

Kiitos siis KOM-teatterille oivasta Vadelmavenepakolaisesta! Kyl vaan Suomessa osataan, ja varmaan osataan siellä Ruotsissakin.