Lena Anderssonin romaania Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2014) kuvaillessa tulee minulle mieleen ensimmäisenä sana älykäs. Tämä tukee vaikutelmaa, jonka sain kirjasta jo etukäteen luettuani muutaman tekstin. Älykkyys ei Anderssonin tapauksessa kuitenkaan tarkoita kuivakkuutta, ei tosiaan, sillä ote pitää ja kirja vie mukanaan.
Ester ei ollut rakastunut omaan luomukseensa, eihän hän ollut luonut miestä, vaan tämä oli olemassa hänestä riippumatta. Mutta sanat olivat hänen, ja niillä hän kuvaili hyväillen miehen teoksia, jotka puolestaan olivat mies.
Ester Nilsson on järkevä ihminen, runoilija ja esseisti, järkevässä parisuhteessa. Järkevyys ei kaikesta huolimatta auta, kun kuvaan astuu taiteilija Hugo Rask, mies jota Ester kokee ymmärtävänsä. Ja niin Raskista tulee myös mies, johon Ester rakastuu intohimoisesti. Parisuhde saa jäädä, kaikki toiveet on nyt heitetty Hugon varaan. Esterin epäonneksi Rask ei kuitenkaan tunnu ottavan parisuhdetta yhtä vakavasti kuin hän.
Edellisen asetelman ohella Omavaltaisesta menettelystä löytyy muutamia chick litin piirteitä, sillä mukana on neuvoja antava lauma ystäviä ja toisinaan irrationaalista käytöstä. Tässä silti painaa se mitä kirjassa ei ole, siis ei hihitteleviä tyhjäpäisiä ystäviä, tahatonta kömpelyyttä, ei mystisiä miehiä kulmien takaa. Andersson on kirjoittanut älykkään ja hillityn, mutta silti viihdyttävän rakkausromaanin.
Ester Nilsson, joka ei tavallisesti piitannut häpeästä ja kunniasta, koska ne tekivät ihmisestä muiden mielipiteiden orjan, mietti nyt, minkä verran ulkovaatteita hän voisi riisua paljastamatta rakkauttaan.
Vaikka teos koostuu pääasiallisesti siitä, kuinka Ester pohtii ja analysoi tunteitaan ja Hugoa suuntaan ja toiseen, ei se ole missään nimessä tylsä. Kun kirja vie mukanaan, se vie kokonaan. Esterin pohdinnat lienevät niin mielenkiintoisia juuri siksi, että ne tuntuvat tosilta ja aidoilta. Tällaista rakkaus (tai ehkä pikemminkin rakastuminen) voi olla, epätasaista, epätoivoista, toisinaan euforista, irrationaalista, rumaa. Ja tunteet, ne riipivät, vaikka voivat olla samalla myös hitusen huvittavia.
Tällaisia fiksuja ja viihdyttäviä romaaneja rakkaudesta lukisi mieluusti enemmänkin. Samaa mieltä on ollut selvästi moni muu, sillä romaani on muun muassa voittanut August-palkinnon. Toivokaamme runsasta jatkoa (ja suomennoksia) Anderssonilta.
Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.
Edellä linkattujen Katjan ja Suketuksen tekstien lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Minna (joka ei vakuuttunut teoksesta) ja Liisa (jota kirja houkutteli viipyilemään).
Siltala, 2014. 214 s.
Suomentanut: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Minulle kirja herätti halun pamauttaa Hugoa pataan ja ravistella Esteriä, joka käyttäytyi kuin minä itse 15-vuotiaana.
VastaaPoistaYmmärrän tunteesi erittäin hyvin, Kirsi!
PoistaMinä pidin tästä paljon! Ärsyttävä ja kutkuttava samaan aikaan. Ja kovin viisas, silti sopivan vinksahtanut.
VastaaPoistaSanopa muuta, Katri. Vaikka hahmot tuppaavat olemaankin rasittavia, on kirjassa myös paljon viisautta.
PoistaOlen puolivälissä tätä, eikä kyllä oikein iske. Kenties tilanne vielä muuttuu.
VastaaPoistaVoi harmi, Omppu. Sitten ei ehkä muutu, koska kirja ei kauheasti muutu, mutta pidän silti peukkuja!
PoistaKuulostaa hyvältä! Taidan laittaa kirjastojonoon, jos en ole jo laittanutkin, joku muukin postasi tästä äskettäin myönteiseen sävyyn. Fiksuja ja viihdyttäviä rakkauskirjoja ei tosiaan ole liikaa, ja tässä on hieno kansikin.
VastaaPoistaKiva kuulla, Arja! Toivottavasti tämä maistuu sinulle!
PoistaHoh, mä alan tarttumaan näihin sun suosittelemiin kevyisiin kirjoihin järjestelmällisesti :D Libba ja bikinimissit pauhaa luureista (viihdyn!) ja kunhan Kiltti tyttö (hmm...) on luettu, niin tämä voisi olla juuri sopiva tähän kevyen lukemisen aaltoon (johon pääti heittäytyä lillumaan rehdisti, kun fiilis kerran sellainen on). Kiitti!
VastaaPoistaMahtia kuulla, että bikinimissit viihdyttävät, HeidiBee! Tämä ei ole ihan _niin_ kevyt, mutta ei kuitenkaan ui ihmissuhdekirjojen synkimmissä vesissä. :)
PoistaKevyen monet tasot :)
PoistaPrecis!
Poista