Jay Asher: Thirteen Reasons Why (suom. Kolmetoista syytä)

OverDrive ja äkkiä-jotain-kuunneltavaa ovat olleet paljolti määrittäviä kriteerejä siinä, mitä äänikirjana kuuntelen. Samalla tyylillä löytyi luureihin Jay Asherin nuortenkirja Thirteen Reasons Why (Listening Library, 2007), joka itse asiassa jokin aika sitten myös suomennettiin Otavan kustantamana nimellä Kolmetoista syytä.

I press play.

Clayta odottaa eräänä päivänä yllätys, kun posti on tuonut hänelle kenkälaatikollisen c-kasetteja. Kasetit kääntävät Clay elämän ylösalaisin, sillä kaseteilla puhuu hänen luokkatoverinsa Hannah, tyttö johon Clay on ihastunut ja tyttö, joka kaksi viikkoa aikaisemmin teki itsemurhan. Kaseteillaan Hannah kertoo ne kolmetoista syytä, jotka ajoivat hänet tekoonsa ja samalla paljastaa kaikki asianosaiset. Kasettien on tarkoitus kiertää henkilöltä henkilölle, kunnes kaikki saavat tietää ja ehkä myös ymmärtää, katua. Clay pääsee sisälle Hannahin tarinaan, kärsii, ja ehkä lopulta ymmärtää jotain tärkeää.

Äänikirjaformaatti toimi tämän teoksen kanssa erityisen hyvin, sillä Hannahilla ja Claylla oli molemmilla omat lukijat. Hannahin ääni kaseteilta ja Clayn kommentit ja huomiot toimivat hyvänä kokonaisuutena. Lisäksi lukijat itsessään eläytyivät hommaan mielestäni oikein hyvin.

Aihe on vakava ja pääosin tarinakin varsin synkkä. Hannahin elämässä ei paljon ilonpilkahduksia ole ja ikävät tapahtumat tuntuvat seuraavan vääjäämättä toisiaan. Apuakaan Hannah ei tunnu mistään löytävän ja juuri tämä Hannahin lohduttomuus vaikuttaa myös Clayhin, sillä poika olisi tahtonut tutustua tyttöön paremmin kaikesta huolimatta. Tapahtumat lähtevät pienistä sattumuksista ja kasvavat jatkuvasti suurempiin mittasuhteisiin, vaikka yksittäisinä eivät ehkä niin pahoja olisikaan. Loppua kohden Hannahin tarina käy yhä ahdistavammaksi (ja menee ehkä jopa liiallisen osoittelevaksi) päätyen lopulliseen ratkaisuunsa. Ehdottomuudessaan kirjalla on selvä sanoma, jonka takominen kenen tahansa päähän ei välttämättä ole lainkaan huono juttu.

Ei siis yhtään hassumpi kuuntelukokemus tämä. Asherin teos on koskettava ja kiinnostavasti kirjoitettu sekä hyvin luettu. Kirjasta tosin tuli myös todella surullinen olo, sillä ei liene mitenkään mahdotonta etteivätkö nämä kirjassa kuvatut kokemukset olisi voineet olla jonkun nuoren todellista arkea. Loppuun olisi melkein kaivannut jotain nostatusta, mutta ehkä tämä oli hyvä näinkin että hommaa jäi pohtimaan.

Myös Norkku oli löytänyt tämän satunnaisotannalla ja pitänyt. Anu ja Maija ovat puolestaan lukeneet tuoreen suomennoksen

Jay Asher: Thirteen Reasons Why
Listening Library, 2007.
Kesto: 6h 24 min
Lukijat: Joel Johnstone, Debra Wiseman

Liikkuvaa kuvaa: The Rocky Horror Picture Show (1975) sing-along-näytös

Kuvan otti ja editoi Tuomas.

Näin Pride-viikon jälkimainingeissa on hyvä palailla toukokuuhun, jolloin 17.5. kansainvälisenä homo- ja transfobian vastaisena päivänä Orionissa esitettiin kulttimusikaali The Rocky Horror Picture Show (1975). Elokuvaa on näytetty Orionissa tällaisena osallistavana sing-along-näytöksenä aiemminkin, mutta itse pääsin vasta nyt osallistumaan hupiin itsekin.

The Rocky Horror Picture Showta on vaikea kuvailla lyhyesti, sillä juoni on enimmäkseen käsittämätön ja olematon. Joka tapauksessa tarina on Richard O'Brienin (esittää elokuvassa Riff Raffia) käsialaa ja se aloitti elämänsä lavamusikaalina vuonna 1973 siirtyäkseen sittemmmin valkokankaalle. Tarinassa kunnollinen pariskunta Brad ja Janet (Barry Bostwick ja Susan Sarandon) päätyvät rengasrikon seurauksena yöpymään kartanossa, jota isännöi omalaatuinen ulkoavaruudesta tullut transvestiitti Dr. Frank-N-Furter (Tim Curry). Käynnissä ovat juhlat, sillä Frank on saanut juuri suurimman keksintönsä valmiiksi: on aika herättää Rocky.

Mari Kasurisen upea My Little Frank-N-Furter.

Juonesta siis viis, elokuvan kimmokkeena on ollut herättää B-elokuvien estetiikka henkiin. TRHPS on yliseksuaalinen, jossain määrin mauton, hauska, käsittämätön, vauhdikas ja visuaalinen elokuva. Pelkän juonen ja fiilistelyn vuoksi tätä ei kuitenkaan niin paljon katsota, vaan olennaisempana pointtina on elokuvaan osallistuminen erinäisten rekvisiittojen ja päällehuutelujen muodossa.

Turun kaupunginteatterin osallistava The Rocky Horror Show:ta voisi pitää jonkinlaisena alkulämmittelynä tälle elokuvaillalle. Toki Turussakin katsomossa näkyi paljon elokuvan hahmoiksi pukeutuneita katsojia ja rekvisiittaa sai käyttää, mutta Orionissa homma oli vedetty enemmän alkuperäisen kaltaiseksi (vaikka vesipyssyjä ei täälläkään sallittu). Lähdimme siis teatteriin hahmopuvut päällä ja laukku täynnä riisiä, sanomalehtiä, vessapaperia, pelikortteja, paahtoleipää ja ties mitä muuta.

Orionissa homma oli hoidettu viimeisen päälle. Teatterin aulassa oli esillä Tea Tauriaisen piirtämiä hahmoja ja julisteita sekä Mari Kasurisen taiteilema My Little Frank-N-Furter. Lisäksi tapahtumassa oli käynnissä kaksikin pukukilpailua, joten pian sai bongailla kymmeniä Frankeja, Magentoja ja muita elokuvan hahmoja. Pukeutumista ei kuitenkaan edellytetty, vaan paikalla oli sallittua saapua myös siviilivaatteissa.

Trixie ja Riff Raff.

Saliin siirryttiin vähitellen hyvässä järjestyksessä ja katsojat toivotettiin järjestäjien puolesta tervetulleiksi. Tapahtumaa juhlistettiin myös sillä, että Orion oli muuttanut kaikki wc-tilansa sukupuolineutraaleiksi, hyvä Orion! Ennen elokuvaa jaettiin myös palkintoja, Belle Modesten kilpailun voitti näyttävä Frank-N-Furter ja itse kävin punahuulineni hieman hämmentyneenä pokkaamassa Cybershopin palkinnon.

Onnistuimme leffan suhteen valitsemaan erinomaiset paikat, sillä istuimme kutakuinkin keskellä salia. Täten aina erinäisten asioiden viuhuessa ilmassa saimme niskaamme sekä ylhäältä parvelta että takakatsomosta milloin riisikuuroja, paahtoleipiä ja vessapaperirullia. Biiseissä laulettiin mukana, Time Warp jorattiin iloisesti ja he, jotka olivat huutoreploja ehtineet opettelemaan (niitä on koko elokuvan mitalta) huutelivat väliin milloin mitäkin. En voi väittää seuranneeni itse elokuvaa kovin tarkasti, mutta sen voin kertoa että hupaisaa oli.

Ehdottomasti lähdemme mukaan myös uuden kerran, jos Orion lupaustensa mukaisesti tätä vielä tulevaisuudessa järjestää. Mukaan halajaville vinkkinä, että liput kannattaa tosiaan ostaa kutakuinkin silloin kun ne myyntiin tulevat, sillä tämäkin tapahtuma myytiin loppuun varsin rivakasti. Nopeus on valttia.

Kiitokset järjestäjille ja kanssakatsojille mainiosta elokuavelämyksestä!

Hatunnosto myös elokuvateatterin siivoojille! Tältä siellä nimittäin näytti esityksen jälkeen.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Myös kotimeren rannikolla on tuulisia saaria.

Postilaatikkoon kolahti päivänä muuanna Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus, 2014). Kirja siirtyi lukupinon jatkoksi, mutta kun kesäisenä päivänä kaipasin jotain nopeaa ja kepeää kaappasin opuksen laukkuuni.

Ihmiset kertovat tylsiä valheita politiikasta, Jumalasta ja rakkaudesta. Ihmisestä tietää kaiken tarvittavan, kun kuulee hänen vastauksensa kysymykseen: Mikä on suosikkikirjasi?

A.J. Fikry on vaimonsa kuoleman jälkeen jossain määrin erakoitunut kirjakauppias Alice Islandilla. Kovaa vauhtia alkoholisoituvan keski-ikäisen miehen elämää ilmestyy tuulettamaan kaupan hyllyvälistä löytyvä kahden vuoden ikäinen Maya-tyttö. Tytön äiti löydetään kuolleena ja odotusten vastaisesti juro mies päätyy adoptoimaan tytön. Samaan aikaan pakkaa sekoittaa kirjakaupassa käyvä kustannustoimittaja Amelia.

Varmaankin osaatte arvata jotain siitä, miten kirjan juoni tulee näistä aineksista kehittymään. Niin osasin minäkin. Ja se ei oikeastaan haitannut. Tiedättekö niitä hupsuja romanttisia komedioita, joista tietää ensimmäisen viiden minuutin jälkeen suurinpiirtein mitä tulee tapahtumaan ja silti jaksaa viihtyä sen tarinan parissa? Sellainen oli nimittäin tämä kirjakin, siis jossain määrin ennalta-arvattava, sympaattinen ja viihdyttävä, vähän surullinenkin.

Miljöö on tietysti kirjaihmiselle erittäin miellyttävä. Fikryn Island Books vaikuttaa kertakaikkiaan käymisen arvoiselta paikalta. Lisäksi tekstin seassa vilisee tuttuja nimekkeitä, kuten Kirjavaras ja Pilvikartasto, ja niiden bongailu oli oikein mukavaa. Sympaattisia ovat myös hahmot, kuten hieman juro Fikry, varhaiskypsä Maya ja vanhanaikainen poliisi Lambiase.

Mutta kuten niistä hupsuista elokuvista, ei minulla tästäkään kirjasta ole kovin paljon sanottavaa. Yksinkertaisesti sanottuna Tuulisen saaren kirjakauppias on hyvää mieltä lisäävä niin sanottu peruskirja. Sen sai luettua nopeasti ja leppoisasti, tarina oli mukava ja sen parissa viihtyi. Opus on siis oiva lisä kesälomalukemistoon kaikessa sympaattisuudessaan.

Kiitokset kustantamolle ennakkokappaleesta.

Bingosta ruksin "tänä vuonna julkaistu" -ruudun.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (The Storied Life of A.J.Fikry, 2014)
Gummerus, 2014. 240 s.
Suomentanut: Tero Valkonen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen

Long Play -julkaisun perustajajäseniin kuuluvat Hanna Nikkanen ja Antti Järvi ovat kirjoittaneet asiantuntevan kirjan Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen (Siltala, 2014). HI-virukseen liittyen on julkaistu viime aikoina useampia hyviä kirjoja, kuten Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogia ja elokuvia kuten The Dallas Buyers Club. Karanteenin näkökulma on kuitenkin omanlaisensa, sillä se on ensisijaisesti tietoteos ja keskittyy viruksen leviämiseen ja sen aiheuttamiin reaktioihin nimenomaan Suomessa.

Maan ensimmäinen aids-potilas istahti raitiovaunuun heti diagnoosin saatuaan. Hän oli rauhallinen. Välskärinkadulta hän matkusti Helsingin yliopistollisen keskussairaalan ihotautiklinikalle Snellmanninkadulle valokuvaan ja Kaposi-koepalan ottoon, sitten Auroran sairaalaan.

Nikkanen ja Järvi ovat tehneet kirjaa varten paljon tutkimustyötä ja haastatteluja. Jossain määrin kronologisesti etenevä kerronta etenee varhaisajan tutkimuksista viruksen väistämättömältä tuntuvaan leviämiseen ja hoitokeinojen kehittymisen kautta kohti nykypäivää. Kirja valottaa myös niitä ristiriitoja, joita tutkijapiirien, yhteiskunnan ja homopiirien sisällä ja välillä kipinöi. Tarinaa kertovat niin tutkijat, Setan aktiivit, sairastuneet kuin heidän läheisensä.

Itselleni tuli yllätyksenä muun muassa se, kuinka tärkeässä asemassa Suomi on ollut varhaisvaiheen tutkimuksessa. Suomessa alettiin tutkia virusta ja sen leviämistä jo 1980-luvun alkupuolella ennen kuin yhtään tartuntaa oli maassa edes varmistettu. Tutkimusryhmä myös keräsi laajan aineiston, jota käytettiin myöhemmissä vaiheissa hyödyksi. Ennakkovalmistautumisesta huolimatta ei tartunnoilta kuitenkaan vältytty, vaikka loppujen lopuksi taudin leviämisen pahimmasta vaiheesta selvittiin Suomessa varsin hyvin.

Kirjaa lukiessa mielen valtaa myös paikoittainen epäusko, suru ja jopa kiukku. Sairastuneiden kohtalo tuntuu epäoikeudenmukaiselta, mutta vielä karummalta tuntuu median ja muun yhteiskunnan reaktio. Esimerkiksi päättäjien ehdotukset Ruotsissa omasta saaresta sairastuneille tuntuvat käsittämättömiltä, vaikka jollain tavalla pelon ilmapiiriä tuntemattoman viruksen ympärillä voi ymmärtääkin.

Tuntuu hämmentävältä ja pahalta lukea siitä, kuinka sairastuneet pyrkivät säilyttämään anonymiteettinsä ja jättävät kertomatta sairaudesta läheisilleen. Toki aidsin leima oli (ja on ehkä edelleenkin) niin voimakas että kertomista varmasti pelättiin. Toisaalta samalla kuormitettiin sekä itseä että niitä harvoja läheisiä, joille saatettiin kertoa mutta joita painostettiin salaisuuden säilyttämiseen. Taakka on ollut varmasti raskas kantaa. Nykyään tieto on onneksi lisääntynyt ja sen tartuntamekanismit ymmärretään paremmin, vaikka ennakkoluulojakin toki on.

"Kerroin siinä Meritullinkadun mäessä, että heteromiehestä on löytynyt tartunta. Silloin tilanteen vakavuus tuntui vihdoin valkenevan Ruokolalle. Hän totesi, että kyllä nyt täytyy ryhtyä toimeen."

Vaikka aidsia pystytään nykyään hoitamaan diagnoosin jälkeen varsin hyvin, on matkaa täydelliseen hoitokeinoon vielä jäljellä. Loppupeleissä hi-virus on vielä varsin vähän tunnettu ja uusi, sillä leviäminen on alkanut vasta 1900-luvun alussa. Tutkimusta tehdään kuitenkin jatkuvasti. Matka on myös ollut pitkä homotaudin leiman saaneesta epidemiasta siihen, että taudin tunnustetaan koskettavan kaikkia ihmisiä ja että parannuskeinojen löytäminen on yhteinen tavoite.

Karanteeni on hyvin ja asiallisesti kirjoitettu tietokirja. Lisäksi se on helppolukuinen ja kiinnostava. Aihe on tärkeä ja Nikkanen ja Järvi avaavat sairauden ympärillä vallinnutta tutkimusta ja asenneilmapiiriä monipuolisesti.

Suketus ja Liisa saivat kiinnostuksen tätä kirjaa kohtaan nousemaan entisestään.

ps. Hyvää kirjaa tukeakseni mainittakoon, että sitä saa myös Long Playn sivuilta e-kirjana. (itse en hyödy tästä "mainoksesta" mittään!)

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen
Siltala, 2014. 228 s.
Kansi: Eija Kuusela

Jonna Ruuska: Kuovin huuto

Jonna Ruuskan Kuovin huuto (Books on Demand, 2014) päätyi lukulistalle erinäisten sattumusten kautta. Runoilija itse otti minuun yhteyttä kirjan ilmestymisen tiimoilta, mutta kiire vei mennessään ja suoraan sanottuna unohdin koko asian. Erästä toista teosta lainatessani päädyin sitten varaamaan myös Kuovin huudon kirjastosta.

Esikoisrunoteoksensa Ruuska on jaotellut seitsemään osaan. Jokaisessa osiossa luonto on pääosassa, mutta tunnelmat vaihtelevat. Esimerkiksi jokaiselle vuodenajalle on oma osionsa. Väljästi taitetussa teoksessa runoille on paljon tilaa, jokaisella sivulla vain yksi. Parempikin varmasti niin.

Suoraan sanottuna luin Kuovin huudon aivan liian nopeasti. Loppukevään työrutistus vei aikaa lukemiselta ja kirjasta oli jo seuraava varaus, joten loppupeleissä luin runot kahdessa päivässä. Ei mikään idyllisin tilanne siis ja siksi en minkäänlaisiin syväanalyyseihin ryhdy.

Kaikesta huolimatta viihdyin Ruuskan runojen parissa varsin hyvin. Luonnossa liikkuminen on selvästi kirjailijalle itselleen tärkeää ja se näkyy runoista, siitä miten luontoa arvostetaan ja toisaalta miten sen väärinkäyttöä surraan. Satumaisista kielikuvista pidin kovasti ja siitä kuinka kaikki herää eloon omalla tavallaan. Iltakävelyllä voi nähdä yksinäisen pajun jälkiä ja siitä kuinka juuri jäätynyt lätäkkö parkaisee kun siihen astuu.

Eniten pidin Ruuskan lyhimmistä runoista, tuokiokuvista, kahden tai kolmen rivin mittaisista. Niissä Ruuska mielestäni parhaimmillaan onnistuu luomaan vahvan tunnelman pienellä määrällä sanoja. Nämä lyhyimmät myös muistuttavat minua yhdestä suosikkirunoilijastani, Risto Rasasta. Tällaisia ovat esimerkiksi Ihana kesäilta, jossa mökki-illan tunnelma välittyy tuoksuineen tai Kaipaus, jossa kuullaan kirjalle nimensäkin antanut kuovin huuto. Pidemmät runot olisivat vaatineet minulta parempaa keskittymistä ja rauhoittumista. Ehkä palaan niihin joskus myöhemmin.

Kuovin huuto sopinee oivallisesti luonnon ja luontorunojen ystäville, rauhoittumiseen, kielikuvien kaipuuseen.

Jonna Ruuska: Kuovin huuto
Books on Demand, 2014. 120 s.
Kannen kuva: Jonna Ruuska

Aurinkoinen lukumaraton alkoi - nyt!

No niin, täällä sitä nyt maratoonataan. Eilen jo bloggasin maratonin suuntaviivoista, joten siitä voitte käydä lukemassa tuolta. Itse pidän maratonia siis tänään niin, että kello lähti tikittämään keskiyöllä ja loppuu samaan aikaan. Lukuaikaa siis meni "hukkaan" nukkuesssa, mutta valvomisen jälkeinen lukeminen ei minulle kyllä yhtään sovi. Tänne siis päivityksiä sekalaiseen tahtiin, kuvapäivityksiä instagramista.

09. 30
Lukemisen aloitin oikeasti jo ennen nukkumaanmenoa, siis noin klo 00.10 ja luin puolet Neil Gaimanin The Witch's Headstone -novellista. Äsken luin sen loppuun pihalla ja samaan syssyyn Instructions-tekstin. Lukumaratonia hidastaa migreeninomainen päänsärky, mutta katson miten se tähän eloon ja oloon suhtautuu.

Sivuja luettu 31.

12.10
Uskaltauduin pihalle hetkeksi riippumattoon, kun aurinko paistoi. Puolen tunnin päästä pilvet yläpuolella olivat kuitenkin sen verran harmaita, että vetäydyin takaisin sisälle. Pöly yrittää päästä syliin ja "häiritsee" vähän lukemista. Westerosissa on tapahtunut vasta kaksi kuolemaa, mutta kirjaa on vielä paljon jäljellä.

Sivuja luettu 101.

13.45
Otin torkut, päänsärky ei suostu lähtemään. Mies tekee pitsaa, onnenpäivä. Taikinaa tuli vahingossa liikaa, joten nyt tulee kaksi pitsaa. Onnempi päivä. Pöly näkee unia vieressä sohvalla. Westerosissa ollaan sivulla 97. Tykkään tästä toisesta kirjasta(kin). Selostusta on paljon ja tapahtumat etenevät hitaasti, mutta hyvin kirjoitettuna.

Sivuja luettu 128.

17.05
Letkeesti mennään, sivunumero on nyt 182. Hyvä kirja tämä Clash of Kings, mutta nyt sais tulla vähän actionia tai otan uudet torkut. Käytiin Pölyn kanssa käppäilemässä. Pitsa on hyvää. Päänsärky vaivaa vaihtelevasti, kuumat ja kylmät juomat tuntuvat auttavan. Taidanpa siis keittää vähän teetä.

Sivuja luettu 213.

20.35
Aurinkoinen lukumaraton, niinpä niin. Aamulla siis kyllä paistoi, pari tuntia, nyt sataa vettä näemmä. Sataispa lämpimästi, pelkään että salaatit kuolevat ulkona. Mutta siis juu. Torkut otin taas, pää hibernoi eli ei paha. Sivunumero on 288. Nyt jo tapahtuukin jotain, välillä. Ihan hirveesti ei oo kyllä porukkaa lahdattu, vähän on, mut ei pahemmin ketään tärkeitä. Mutta en spoilaa, ei hätää. Mies toi jäätelöä.

Sivuja luettu 319.

23.30
Huhheijaa. 400 sivun rajapyykki ylitetty, saavuin Clash of Kingsin parissa sivulle 402. Päitä tippui tähän mennessä loppupeleissä aika vähän, mutta onneksi oli muuta jännittävyyttä. Kiinnostuksella odotan, mitä Westerosissa tapahtuu seuraavaksi.

Lukumaraton jäänee omalta osaltani nyt tähän, lähden ulkoilemaan koiran kanssa ja sitten unta palloon jotta jaksaa huomenna viettää leppoisaa juhannusta. Kiitokset kaikille tykkääjille, kommentoijille ja tsemppareille maratonin seuraamisesta.

Lopullinen sivumäärä 433.

Mukavaa juhannusta kaikille!

Lavalta: Liisa Ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Villaa ja pipoa vedettiin ylle,

kylmässä säässä lauttaristeilylle.

Suomenlinnaan vei meidän reissu

siellä odotti katsojia Ihmemaan Lissu.

Siis linnakkeessa Ihmemaan Liisa päivitettynä,

steampunkilla nokkelasti höystettynä.

Liisan elämässä kellot jotenkin mättää

vuosiluvut hyppelee ja aika ei täsmää.

Ruskea rusakko vie kaninkoloon

ja aiheuttaa Liisalle syytä kummaan oloon.

Ihmemaassa ollaan hätää kärsimässä, 

Wendyä etsitään mut Alice on tässä.

Jappervokki pitää kuitenkin surmata

ja ensin Herttakuningatar hurmata.

Sekoittaa näytelmä vanhaa ja uutta

on Narnia, hobitit ja paljon muuta.

Alice kaiken keskiössä tietenkin

itsensä löytää, niin tekee ehk jäniskin.

Tarina on tuttu ja siinä paljon kikkaillaan

mut tutut, Hatuntekijä ja muut, kyllä tunnetaan.

Riimeillä puhuu tuo ruskea rusakko,

siksi myös näin tää bloggaajan hupakko.

Teknisestä puolesta pidin kovin,

temppuja saa ihmetellä hetken ja tovin.

Myös visuaalisuus silmää miellytti,

puvustus, lavastus, niitä tää nyt kiitti.

Kuva: Johannes Wilenius

Jotain samaa kuin viime vuoden Robin Hoodissa

oli syntynyt Kukkosen Juhan uunissa.

Teema vaan on eri, ilmasto muuttuu

ja huonoksi menee jos apukeinot puuttuu.

Laihaksi jäi ehkä saalis teemasta tuosta, 

enemmän sisältöä saadaan hahmojen kasvusta.

Suosikkini lavalla saattoi olla mörmötti

joka lavalla murisi, uikutti ja hyppi.

Toisaalta pidin myös Jappervokista

tulesta, siivistä ja kauhun tunteesta.

Hyvä oli kyllä roolitus kokonaisuudessaan

kyllä tällä jo aplodit ansaitaan.

Lopulta näytän hommalle peukkua ja tykkään,

itseni uudestaan heinäkuussa katsomoon lykkään.

Innolla odotan uutta näkemistä,

uskon että on saatu aikaan paljon kehitystä.

(ps. Ryhmikselle lipuista kiitos ja kumarrus, olipa aikamoinen suoritus!)

Blogistanian kesälukumaraton - osa 1

Huomenna koittaa taas se kesäinen päivä, kun blogeissa asetutaan kirjojen ääreen toden teolla. Viime kesänä Blogistanian yhteisiä kesälukumaratoneja järjestettiin kaksin kappalein ja tämän kesän ensimmäinen päivä on huomenna 19.6. Itse päätin osallistua nyt toista kertaa, tosin varsin leppoisin tunnelmin eli en välttämättä tuuttaa koko vuorokautta.

Leikkimielistä lukumaratonia emännöi tänä vuonna Annami Anna minun lukea enemmän -blogista ja lisätietoa maratonista voi lukea siis täältä. Mukaan on ilmoittautunut tähän mennessä jo 43 blogia tai lukijaa - osallistuakseen ei siis tarvitse olla (kirja)bloggaaja vaan tapahtuma on avoin. Tilastointia varten tosin toivotaan lukumäärien ilmoittelua sitten emäntäblogiin.

Monessa blogissa on jo esitelty maratonia varten varattuja kirjapinoja. Itse ajattelin tänä vuonna ottaa toisenlaisen lähestymistavan ja ottaa työn alle Song of Ice and Fire -sarjan toisen osan The Clash of Kings. Mies jo tosin totesi, että ethän sä sitä mitenkään ehdi kokonaan lukea, mutta mitäpä tuosta. Välipalaksi saatan tosin napsia jotain novelleja, jos muistan jonkun kokoelman esiin ottaa. Harmi, että haaveeni riippumatossa vietetystä päivästä on nyt hieman vesitetty, mutta onneksi on sohva.

Sosiaalisessa mediassa yhteinen käytettävä tunnus maratonille on #lukumaraton. Itse todennäköisesti päivittelen kuulumisia ainakin Instagramiin ja mahdollisesti Twitteriin, blogipostausta en vielä lupaa.

Mukavaa lukumaratonia kaikille lukijoille ja seuraajille!

Aldous Huxley: Brave New World (suom. Uljas uusi maailma)

Tulipahan tartuttua vaihteeksi spefi-klassikkoon lukupiirin innoittamana. Kesäkuun luettavaksi valikoitui Aldous Huxleyn Brave New World (1932). Innostuin kovasti, sillä kirja oli valmiiksi jo lukulistalla, mutta jotenkin homma unohtui ja aloitin lukemisen vasta päivää ennen lukupiiriä. Hyvin ehti kuitenkin, viimeiset sivut luin lukupiiripäivänä Makkaratalossa ihmismassan keskellä.

"My good boy!" The Director wheeled sharply round on him. "Can't you see? Can't you see?" He raised a hand; his expression was solemn. "Bokanovsky's Process in one of the major instruments of social stability!"
Major instruments of social stability. 
Standard men and women; in uniform batches. The whole of a small factory staffed with the products of a single bokanovskified egg.

Brave New World esittelee ylpenä hienon uuden tulevaisuuden, utopistisen onnellisen maailman joka näin lukijan näkökulmasta vaikuttaa enemmän dystopialta. Ihmisten onnellisuus on tärkeintä ja siksi esimerkiksi lisääntyminen on muutettu tehdastuotantomuotoon ja myös ihmisen asema päätetään etukäteen. Alfa-tyypeille annetaan vähän parempia troppeja ja unessa syötetyn hypnopedian avulla syötetään sopivanlaisia arvoja. Sama tehdään myös esimerkiksi Delta-tyypeille, mutta näille ihmisille riittää että he kokevat tylsän työnsä mielekkääksi eivätkä koe minkäänlaista tarvetta kehittyä tai edistyä elämässään. Niin ja tietysti näihin alempiin ihmisluokkiin porukka tehdään hienolla geeniteknisellä kloonausmenetelmällä, sillä mihinkäs sitä vaihtelua tarvittaisiin.

Kirjoitin tähän äsken kappaleellisen juonireferaattia, mutta sitten totesin että enpä kirjoitakaan. Sanotaan kuitenkin että molemmat kirjan pää-päähenkilöt (Bernard ja Johnny) ovat välillä todella rasittavia ja välillä todella sympaattisia. Ja että kirja on todella hienosti kirjoitettu, koska se ei tunnu yli kahdeksankymmentävuotiaalta vaan voisi ihan hyvin olla uudempi. Paitsi että lentohärveleinä ehkä olisi jotain muuta kuin helikoptereita.

O Brave New World.

Joka tapauksessa Huxleyn kuvaama yhteiskunta on kammottava ja samalla todella kiinnostava. Kun yhteiskunnan toimimisen kannalta tärkeää on onnellisuus, varsin häilyvä käsite, on kaikki sen jäsenet tietysti ehdollistettava tietynlaiseen onnellisuuteen ja ruokkia sitten tätä käsitystä. Huxleyn maailmassa onnellisuutta edistävät esimerkiksi vapaat suhteet ja se, että kaikenlaisista taidemuodoista ja estetiikasta pitäminen on täysin turhaa. Aika ikävä maailma, sanon, itse otan mieluummin välillä vähän onnettomuutta ja valitsen itse mitä luen.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa, kun kirjan lukemisesta on jo viikko ja on tässä sitten sekin, että koska keskustelimme tästä jo lukupiirissä en osaa oikein enää sanoa mitään. Muutenkin varmaan jo lainasin piiritoverien ajatuksia tässä vahingossa. Mutta sanotaan näin, että Brave New World ei kammottavuudellaan ehkä lisännyt elämäni onnellisuutta, mutta oli varsin huikea lukukokemus. Suosittelen.

 Siina luki myös, piti ja pohti kirjan utopia-aspektia kivasti.

Samalla tulee raksittua kesäkirjabingosta klassikkoruutu ja 101 spefin helmeä -listasta tämä kirja.

Aldous Huxley: Brave New World
Harper Perennial Modern Classics, 2006. (alunperin julkaistu 1932) 259 s.
Kansi: Gregg Kulick

John Corvino: Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa?

Tässä mennään ongelman alkulähteille.

Alunperin bongasin John Corvinon Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa?-teoksen (Like, 2014) Hesarista. Siellä Kyösti Niemelä kehuu tätä tiivistä pientä kirjaa, joten pitihän se sitten varata kirjastosta luettavaksi. Teoksessaan Corvinon tavoitteena on esitellä yleisimpiä keskusteluissa esiin nousevia argumentteja homoseksuaalisuutta vastaan ja perustella, miksi nämä väittämät ovat puppua.

[---] se on tärkeä tosiseikka, että homosuhteet tuovat merkitystä ja tyydytystä niin monen ihmisen elämään. Jos joku katsoo, ettei sellainen käy laatuun ja että nämä suhteet ovat moraalisesti väärin, näkymys on pystyttävä perustelemaan hyvin.

Niin sanottuja suuria kysymyksiä on kirjaan mahdutettu viisi kappaletta. Corvino muun muassa pohtii Raamatun kantaa homoseksuaalisuuteen, pohtii homoseksuaalisuuden terveysvaikutuksia ja sitä, voiko sen luokitella luonnottomaksi. Näkökulma on filosofinen ja pohdiskeleva, suhteellisen kiihkoton ja asiantunteva.

Corvino kirjoittaa kokemuksen syvällä (leikkimielisellä) rintaäänellä. Mies on kiertänyt jo useamman kymmentä vuotta ympäri maata puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja väitellyt erinäisiä vastaväittäjiä, niin kirkollisten järjestöjen kuin muidenkin, vastaan. Pohdiskelun ja argumenttien purun lisäksi kirja sisältää myös useita anekdootteja Corvinon esiintymiskokemuksista.

Vaikka nämä anekdootit olivat paikoin viihdyttäviä ja toisaalta myös informatiivisia, veivät ne kirjaa usein myös hieman sivuraiteille. Tai eivät ehkä sivuraiteille, mutta helposta lähestyttävyydestään huolimatta tämä tyyli vei hieman terää opuksen napakkuudelta. Pääosin Corvino nimittäin perustelee kantansa oikein hyvin (ja on oikealla asialla), mutta paikoin jopa nenäkkäät huomautukset ns. vastapelureita kohtaan eivät mielestäni välttämättä paranna asiaa. Vastaväittäjiään kohtaan Corvino tosin on hyvinkin kohtelias, mutta esimerkiksi erinäisten yleisöhuutelijoiden näpäyttelyä en välttämättä pitäisi tällaisessa kirjassa tarpeellisena vaan jopa aiheelle vahingollisena (olivat huutelijat sitten väärässä tai eivät).

Kaikesta huolimatta Corvinon opus on yksi hyvä keskustelunavaus aiheeseen ja Corvino tuntuu aidosti kannustavan ihmisiä nimenomaan keskustelemaan asiasta eikä paukuta valmiita oikeita vastauksia kiveenhakattuina lukijan eteen. Suomessa puuhataan nyt tasa-arvoista avioliittolakia ja osittain sen innoittamana kirjakin on takakansitekstin perusteella julkaistu. Sen yhteydessä tosin tunnutaan nyt (onneksi) lähinnä keskusteltavan avioliitosta eikä niinkään ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta.

Valtiovalta ei tietenkään voi pakottaa ketään hyväksymään toisten parisuhderatkaisuja. Vapaassa yhteiskunnassa kansalaisilla on oikeus ajatella homoseksuaalisuudesta, avioliitosta tai mistä hyvänsä niin kuin lystäävät. Toisaalta vapaan yhteiskunnan kansalaiset odottavat myös tasavertaista kohtelua lain edessä, ja samalla heidän täytyy hyväksyä, että jotkut käyttävät vapauksiaan sellaisin tavoin, joita he itse saattavat paheksua. 

Loppuun sanottakoon, että olen kyllä Kyösti Niemelän kanssa samaa mieltä hänen tekstinsä loppulauseesta. Näiden tällaisten kirjojen "ongelma" taitaa nimittäin lähinnä olla se, että niiden saaminen kohderyhmän luettavaksi on hivenen haastavaa.

John Corvino: Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa? (What's Wrong with Homosexuality?, 2013)
Like, 2014. 170 s.
Suomentanut: Kirsi Luoma
Kansi: ?

Jake Nyman: Kovan päivän ilta: rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa

The Darknessista ei kyllä tässä teoksessa sanottu sanaakaan.

Jake Nymanin tietoteos Kovan päivän ilta: rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa (Gummerus, 2009) päätyi yöpöydälle isäni kautta. Oikeastaan kirja lainattiin alunperin miehelle, mutta ajattelin että voisin siinä samassa lukea sen itsekin. Miehen saatua homman pakettiin kirja siityi minulle.

Nyman selostaa teoksessaan rockin historiaa vinyylisinglejen kultakaudelta 50-luvulta aina 70-luvun alkuun ja Vietnamin sotaan asti. Hommassa edetään jossain määrin aihealue tai musiikkisuuntaus kerrallaan. Tekstipätkien lomaan on sijoiteltu lainauksia tunnetuilta muusikoilta, lyhyitä artistihistoriikkeja, lyriikoita (jotka kyllä mielestäni vähän harmillisesti oli suomennettu) ja kappaleiden listasijoituksia meillä ja maailmalla.

Ehdin aloittaa kirjan kahdesti. Ensimmäisellä kerralla lukeminen sujui ihan sutjakasti, mutta kirja hautautui jossain välissä muiden alle ja unohtui. Keskeltä aloittaminen ei houkutellut ja niinpä jatkaminen siirtyi ja siirtyi. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni, aloitin kirjan alusta ja ensimmäisenä iltana imaisinkin ennen nukkumaanmenoa ensimmäiset 60 sivua.

Teksti oli oikein leppoisaa luettavaa. Nyman kirjoittaa hyvin ja humoristisesti viljellen vuosilukujen ja top-listausten lisäksi myös erilaisia anekdootteja. Viihdyttävyydestään huolimatta teoksesta käteen jäänyt tietosisältö on vähäinen, tämä saattaa tosin johtua myös siitä että kirjaa tuli luettua nimenomaan ennen nukkumaanmenoa. Enemmän hommasti olisi varmaan saanut irti, jos olisi vaivautunut luvun luettuaan tsekkaamaan Nymanin siltä ajalta suosittelemia olennaisia levytyksiä. Muistanpahan nyt kuitenkin, että coverien tekeminen oli tosi suosittua ja että tosi moni brittibändi hankki kannuksensa hulluilla Saksan baarikiertueilla.

Lukukokemuksena siis leppoisa, mutta sisältö jäi toisarvoiseksi nukutusviihteenä toimimisen vuoksi. Haku- ja fiilistelyteoksena tämä ehkä toimiikin paremmin kuin putkeen luettuna.

Jake Nyman: Kovan päivän ilta: rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa
Gummerus, 2009. 316 s.
Kannen kuva: Mauri Kunnas

Kupista: Mutta kumpi on oikea Café Ritter? (Wien)

Syksyisellä matkallamme Wieniin tutustuimme kaupungissa kohteiisin, jotka esiintyvät suosikkini Jonathan Carrollin kirjoissa. Yhtenä pakkokohteena oli Café Ritter, kirjassa Valkoiset omenat esiintyvä kahvila, joka on sen toisen päähenkilön eli Isabellen lempipaikkoja. Sivustolla Jonathan Carroll's Vienna kerrotaan Ritterin sijaitsevan Ottakringerstrassella, joten suuntasimme sinne eräänä iltana.

'You know the Ritter: it's a big place with a real 1950's feel to it - very smoky and full of shadows even in the middle of the day. ---'

Ottakringer Strasse oli hieman syrjässä keskustasta ja niinpä harhailimme hieman ennen kuin löysimme perille. Lopulta pieni kahvila kuitenkin löytyi ja pääsimme sisään. Hämyisessä paikassa tuntui olevan mukava tunnelma, ruokalistat tuotiin pöytään pian. Englantia paikassa ei juuri puhuttu, mutta toinen tarjoilija sai selitettyä meille sen verran että saimme tehtyä tilauksemme.

Jälkiruokalistalta tilasimme Mohr in Hemdin (itävaltalainen pieni suklaakakku) ja Kaiser Schmarrenin (itävaltalainen revitty pannukakku kompotin kanssa) kahvin kera. Molemmat perinteiset jälkiruoat olivat todella hyviä ja kruunasivat illan mukavasti. Myös kahvi oli hyvää. Tunnelma oli leppoisa, nurkassa alkoi soittaa jazzyhtye ja viereisessä huoneessa pelattiin biljardia.

Café Ritter oli oikein mainio paikka ja matkasimme (pienen harharetken jälkeen) metrolla takaisin hotellille. Seuraavana päivänä meitä kuitenkin kohtasi yllätys. Nousimme Mariahilfer Strassella metrosta ja edessämme komeili, mikäs muuukaan, toinen Cafe Ritter. Mistään emme löytäneet tietoa, kumpi näistä olisi todella se oikea, viitteelliset kuvaukset kun sopivan kumpaankin. Päätimme joka tapauksessa myöhään eräänä toisena iltana testata myös tämän toisen paikan.

Kello oli tässä kakkos-Ritterissä käydessämme jo varmaan lähempänä kymmentä illalla. Ei siinä mitään, tilasin kuitenkin pienen kahvin (eli espresson) ja Apfelstrudelin. Vähän oli hönö olo siihen aikaan juoda kahvia, seuralaiset ottivatkin Sturmia (=syyskauden erikoisuus, ns. puolivalmista viiniä, hyvää sekin!).

Miljöö oli vanhanaikaisen hienostunut, sohvat punaista nahkaa ja tarjoilijoilla mustat liivit. Palvelu sen sijaan oli hieman hämmentävää, mutta toisallta kuulemma myös melko wieniläistä. Tarjoilijaa sai odottaa melko pitkään ja esimerkiksi loppusumman päädyimme laskemaan itse ja jättämään rahat pöydälle odotettuamme noin 10 minuuttia laskua. Struudeli oli joka tapauksessa varsin hyvä.

Matkan aikana en tosin saanut missään vaiheessa selville, että kumpi näistä oli se Ritter. Nyt sain vihdoin aikaiseksi selattua kirjaa ja ennen kahvilassa tapahtuvaa kohtausta Isabelle on syömässä ravintolassa Windmühlgassella, joka on Mariahilfer Strassen poikkikatu. Tämä toinen Ritter siis on todennäköisesti Isabellen kahvila, sillä myös moni muu kirjojen tapahtumapaikoista sijoittuu tämän alueen lähelle. Itse kuitenkin tykästyin enemmän siihen ensimmäiseen, jotenkin persoonallisempaan ja lämminhenkisempään paikkaan, joten ajattelen sitä todisteista huolimatta Isabellen yhteydessä.

Lavalta: Tohtori Zivago (HKT)

Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Lähtökohtaisesti Kaupunginteatterin viime syksyn suurmusikaali Tohtori Zivago ei innostanut meikäläistä. Boris Pasternakin klassikkoteos on lukematta ja kun teattereissa pyöri paljon muutakin kiinnostavaa ajattelin että tämän voinee jättää väliin. Sitten kuitenkin minulta kysyttiin useamman kerran että etkös mene Zivagoa katsomaan ja kuulin että Antti Timonen on siinä todella hyvä.

Niinpä toukokuinen HKT:n tarjous osui hyvään saumaan. Mies bongasi tarjouksen, ajoi teatterin lippuluukulle ja hämmensi myyjää, sillä "kaksi yhden hinnalla"-tikettejä oli mainostettu vasta puoli tuntia. Ei siinä mitään, liput taskuun ja seuraavalla viikolla teatteriin.

Kuten jo mainittu, musikaali perustuu Pasternakin romaanin. Venäjällä kuohuu, kun tsaarinvalta murtuu ja vallankumousliike nousee. Aateliston valta-asema kumoutuu, ruokaa ei tunnu riittävän kenellekään. Samaan aikaan nuori tohtori Zivago (Tuukka Leppänen) tahtoisi kirjoittaa runoja ja intohimoinen Pasha Antipov (Antti Timonen) tehdä poliittista työtä. Politiikan ohella käsitellään molempien miesten rakkautta voimakastahtoiseen Laraan (Anna-Maija Tuokko) ja toisaalta Zivagon monimutkaista suhdetta vaimoonsa Tonjaan (Anna-Maija Jalkanen).

Musikaalin seuraamista olisi ehkä helpottanut, jos Pasternakin romaani olisi tuttu muutenkin kuin nimeltä. Erityisesti ensimmäisen puoliajan alussa tapahtumat etenivät niin vauhdilla, että kyydissä pysyminen oli hieman heikkoa. (Tähän tosin vaikutti myös se, että vieressäni istuneella naisella kesti useampi minuutti saada puhelin pois päältä, ja sitten muutamaa minuuttia myöhemmin se värisi laukussa. Muutenkin katsomojoukon avulla olisi voinut pelata "älä tee näin teatterissa"-bingoa, harmi.)

Tonja (Jalkanen) ja Juri (Leppänen). Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Zivago on kokonaisuudessaan massiivinen produktio. Suuret hopeanhohtoiset metallilavasteet muuntuvat parvekkeista juniksi ja barrikadeiksi. Lavalla tuntuu tuulevan ja pyryttävän. Visuaalisesti Zivago olikin erittäin mainio ja näyttävä. Mies tosin totesi, että visuaalisuus (ja koko teos) olisi varmaan viehättänyt enemmän jos olisimme nähneet tämän ennen Jekyll ja Hydea ja olen samaa mieltä.

Myös musikaalin kappaleet olivat teemaan sopivasti paikoin mahtipontisia, parhaimmat kappaleet tosin tuntuivat olevan musikaalin naisten eivätkä suinkaan Zivagon laulamia. Esimerkiksi toisella puoliajalla kuultu Laran ja Tonjan duetto Hänen lähellään taisi muodostua suosikikseni koko musikaalin kappaleista.

Antti Timonen, mies jonka avulla minut tätä lopulta houkuteltiin katsomaan, teki mainion roolityön idealistisena Pasha Antipovina ja kylmänä Strelnikovina. Erityisesti toisen puoliajan alussa Timonen ottaa yleisön täysin haltuunsa: lavalla ei kuulu ääntäkään, Strelnikov vain tuijottaa ja kävelee. Lavakarisma on huikea.

Tohtori Zivago oli näyttävä musikaali, mutta jätti olon hieman kylmäksi. Päähenkilön näkökulma tuntui etäiseltä, vahvempaa yhteyttä tunsin Laraan ja Tonjaan (vai näinkö sen pitikin olla?). Myös loppu tuli hieman puskista, yllättäen. Täytyy kuitenkin sanoa, että kyllä Kaupunginteatterilla osataan tehdä, hieno produktio muttei aivan meikäläisen makuun.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (Lumikki Anderson #3)

Pään kärsiessä toukokuun lopulla lukujumista tulin tarttuneeksi Salla Simukan Lumikki-trilogian viimeiseen osaan Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2014). Kirja sattui löytymään sopivasti työpaikan kirjaston hyllystä ja kun vaativammat kirjat eivät edenneet nappasin tämän mukaani. Lukujumin poistoon kirja toimikin loppupeleissä erittäin hyvin.

Lumikki vetäisi kiivaasti henkeä ja kohotti katseensa kirjeestä. Jotain häivähti hänen näkökenttänsä reunalla. Jotain mustaa.
Mutta kun hän katsoi sitä kohti, hän ei nähnyt muuta kuin puiden pitkät, synkät varjot.

Lumikki on palannut Prahasta takaisin Suomeen ja koulunkäynti jatkuu Tampereella. Syyslukukauden alussa mukaan on tarttunut uusi poikakaveri Sampsa ja koulun teatteriprojekti, uudistettu versio Lumikista, vie päähenkilön mennessään. Rauhallinen elo ei kuitenkaan voi kestää, tietenkään, sillä Lumikki alkaa saada välähdyksiä menneestä. Lisäksi takkien taskuihin alkaa ilmestyä viestejä Varjolta, joka tuntuu tietävän Lumikista aivan liikaa. Miten käy esityksen ja saako Lumikki vihdoin tietää, mikä häntä menneisyydessä vaivaa?

Edellisten osien tapaan Musta kuin eebenpuu on nopealukuinen ja menevä tarina. Ilokseni tyylissä oltiin kuitenkin palattu ensimmäistä osaa muistuttavaksi, Prahan seikkailut kun koin liiankin toimintaelokuvamaisiksi. Kyllä tässäkin tapahtumia on, paljon ja nopeasti eteneviä, mutta enemmän minua miellyttävällä tavalla. Kerronta tehdään pääosin Lumikin näkökulmasta, mutta toisinaan päästään lukemaan myös Varjon ajatuksia sekä satumaisia katkelmia tarinan taustalle.

Myös kirjan arvoitus ja sen ratkominen on kiinnostavaa puuhaa. Varjon henkilöllisyyden tosin veikkasin pieleen, vaikka ratkaisu tuntuikin sitten ilmeiseltä (ja olin ehkä pikkuruisen pettynyt, en ole aivan varma miksi). Hyvän jännitteen Simukka on joka tapauksessa tarinaan rakentanut ja kokonaisuutena kirjan loppu oli mielestäni oikein hyvä.

Lumikin seikkailut tuli luettua katkonaisella lukutyylillä muutamassa tunnissa, joten kirja oli mitä oivallisin välipala. Uskon kuitenkin, jälleen kerran, että olisin nauttinut tarinasta varmasti enemmän teini-ikäisenä kuin nyt. Menevä tämä on ja mukavasti soljuvaa kieltäkin, joten kirjana kohderyhmälleen erittäin suositeltava.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (Lumikki Anderson #3)
Tammi, 2014. 192 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Vuosi kuvina, 11 asiaa ja älä tee näin teatterissa -bingo (eli kesälöpinää)

18.5. Istutuslaatikko on juuri valmistunut.

Muistin taas yllättäen tämän vuosi kuvina -haasteen samaan syssyyn kun Viiden jälkeen -Heidi viskasi minulle 11 asiaa -haasteen. Kiitokset siis sekä haasteesta että muistutuksesta! Kuvatkin olen melkein muistanut ottaa. Toukokuussa havahduin sentään kuun puolivälin jälkeen ja tämän kuun suhteen, no, tänään. 

Piha muuttuu vehreämmäksi koko ajan. Kukissa ollaan siirrytty sinisen sävyihin, ne eivät tosin näy koska penkki on tuolla kuvassa vasemmalla. Toukokuun kuvassa keskellä pihaa nököttävä istutuslaatikko on päässyt omalle paikalleen ja siinä asustavat yrtit ja salaatit. Ainakaan vielä kotilot eivät ole osanneet pujotella laatikkoon hienon kasvutunnelin läpi (sellainen muovista ja kepeistä siihen päälle viritettävä systeemi, tiedättehän).

Blogikuulumisia tähän ennen haastehöpinää sen verran, että siirryin älykkyyspuhelinaikaan ja sitä myöten blogilla on nyt oma Instagram-tili. Esimerkiksi tänään siellä on tosin ollut lähinnä kuvia Pölystä, mutta on siellä kirjoja ja teatteriakin. 

Mutta sitten se haaste. Ideana siis a) kertoa 11 asiaa itsestään ja b) vastata 11 haastajan esittämään kysymykseen. Tässä siis ensin satunnaisia asioita:

1. Olen aloittanut ranskan opettelun Duolingolla. En tiedä opinko oikeasti mitään, mutta osaan muun muassa sanoa että ankka on musta.

2. Rakastan mantelimassaa.

3. Haaveilen toisesta koirasta Pölylle kaveriksi. Koska kyllähän bedlingtoneita pitää olla kaksi.

4. En uskalla ladata puhelimeeni yhtään peliä, koska muuten pelkäisin koukuttuvani niihin täysin.

5. Olennaisimmat syyt tähän uuteen puhelimeen olivat a) siihen saa Audiblen ja b) saan e-kirjan mukaani myös pienimpään käsilaukkuuni.

6. Olen vihdoin ymmärtänyt, että kunnollisen kynsilakan hankkiminen nostaa radikaalisti lakkauksen onnistumisprosenttia. 

7. Kun luin hiljattain Neil Gaimanin Coralinea jouduin sen jälkeen lukemaan hetken tylsähköä tietokirjaa uskaltaakseni mennä nukkumaan.

8. Olen edelleen vähän huvittunut (mutta onnellinen) siitä, että hankin meille urkurharmonin (jota en itse osaa soittaa).

9. Minusta on ihanaa hakea posti.

10. En tahtoisi päivittää sukunimeäni kirjastolle, koska silloin joutuisin todennäköisesti luopumaan vanhasta violetista kirjastokortistani.

11. Istun, jos mahdollista, lähijunassa aina samoinpäin riippumatta siitä mihin suuntaan juna menee (keskustaan mennessä menosuuntaan, takaisin tullessa selkä menosuuntaan).

10.6. On kuulkaa vihreetä ja vehreetä.

Ja sitten vielä Heidin kysymykset ja vastaukset niihin.

1. Miltä kesäsi maistuu eli mikä maku kuvaa kesääsi parhaiten? Tämän päivän perusteella sanoisin, että jäätelö ja lakritsitee. Yleisesti ottaen sanoisin silti, että paistettu ahven ja uudet perunat.

2. Mikä tuoksu kuuluu kesään? Järvi. Tai meri. Vesistöt.

3. Vietätkö kesän ennemmin maalla kuin kaupungissa? Tämä kesä tulee vietettyä paljolti kotona, mutta täällä puutalolähiössä on vähän kuin maalla.

4. Kuuluuko kesääsi jokin kohde, jossa vierailua ei voi ohittaa? Ryhmäteatterin kesäteatteri Suomenlinnassa. Torikahvit Kauppatorin Toripojilla.

5. Menetkö mieluummin kesäfestareille vai -teatteriin? Teatteriin, ei varmaankaan kovin yllättäen. Olen itse asiassa ollut festareilla vain kerran, ja nekin olivat Helsingissä järjestettävät yhden päivän festarit.

6. Oletko elämänvaiheessa, jolloin kesäjuhlat ovat pääsääntöisesti häitä, rippijuhlia, kastejuhlia vai hautajaisia? Häät ja kastejuhlat taitavat tällä hetkellä olla jonkinlaisessa tasapainossa.

7. Mikä kappale tai artisti soisi kesääsi kuvaavalla soundtrackilla? Siis juuri tätä kesää? Apua. Ukkosmaine toimii aina.

8. Mikä on mieluisin uimapaikka sinulle: maauimala, järvi vai meri? Meri voittaa aallon mitalla.

9. Pitääkö kesälomalla matkustaa Suomen rajojen ulkopuolelle? Ei välttämättä. Jos siltä tuntuu, niin sitten kyllä.

10. Jos saisit ylimääräisen tuhat euroa kesälomakassaasi, mitä tekisit sillä? Vuokraisin talon tai asunnon Hangosta ja viettäisin siellä aikaa. Tai lähtisin Pariisiin. Mutta ehkä juuri nyt ottaisin mieluummin Hangon.

11. Mitä odotat eniten kesältä 2014? Lomaa, sitä että saa lukea. Ja Prahan matkaa.

En nyt tällä kertaa haasta ketään nimeltä, mutta haasteen voivat halutessaan mukaansa ottaa kaikki jotka aikovat tai haluaisivat käydä kesällä kesäteatterissa. 

Ja siispä kirsikkana kakun päällä tässä vielä tämä hienoakin hienompi älä tee näin teatterissa -bingo. Termi syntyi ihan vahingossa yhden teatteritekstin kylkeen ja mies totesi, että pitäähän tästä ihan oikea bingo tehdä. Osa bingoidean kunniasta kuuluu myös Le Masque Rouge -blogiin, jossa kesän kunniaksi on aloitettu kiva kesäkirjabingo. Mutta siis, tätä ruudukkoa voi sitten teatterireissulla täytellä, toiminee parhaiten kesäteatterissa tai pikkujoulukaudella.

Mainiota luku- ja teatterikesää!

Lauren Oliver: Delirium (Delirium #1)

Lauren Oliverin Delirium (Hodder, 2011) valikoitui luettavaksi vakoilemalla oppilailla luettavana olleita kirjoja. Muutama nuori neiti kertoi kirjan olevan varsin hyvä, joten varailin alkuperäiskielisen itselleni kirjastosta.

Ninety-five days, and then I'll be safe. I'm nervous, of course. I wonder whether the procedure will hurt. I want to get it over with. It's hard to be patient. It's hard not to be afraid while I'm still uncured, thought so far the deliria hasn't touched me yet.

Lena odottaa täysi-ikäisyyttä kuin kuuta nousevaa. 18 vuotta täytettyään ihmiselle tehdään jonkinlainen aivokirurginen toimenpide, jolla päästään eroon erittäin vaarallisesta taudista: rakkaudesta. Amor deliria nervosa on määritelty ihmisille kohtalokkaaksi ja niinpä yhteiskunta pyrkii suojelemaan jäseniään tältä mahdollisimman tarkasti. Populaation säilymisen takaamiseksi on toki sitten kehitelty tehokas parittamisprosessi. Tämän lisäksi maan rajat on suljettu tartuntavaaran vuoksi ja kaupunkien välinen yhteydenpito on myös laitettu minimiin.

Ihanneyhteiskunta rullaa siis oikein mainiosti ja kaikki ovat ainakin näennäisen tyytyväisiä. Lukuun ottamatta sitä, että Lenan maine on tahrautunut itsemurhan tehneen äidin vuoksi. Ja että Lenan arviointipäivänä laboratorioihin kohdistetaan terrori-isku, jonka aikana hän näkee pojan. Ymmärrätte varmaan, että yhtäkkiä turvallinen ja valmiiksi määritelty tulevaisuus testeillä valitun puolison kera ei näytäkään Lenasta enää niin houkuttelevalta.

Idean tasolla Delirium on oikein mainio kirja. Yhteiskunta on sopivan kieroutunut, taustalla häilyvät metsissä kapinallisina elävät Invalidit ja muuta mukavaa. Tarinalla on kuitenkin käynnistymisvaikeuksia ja ehdin pitkästyä moneen kertaan ennen kuin toiminta todella alkaa kirjan loppumetreillä. Alussa toki oli vähän yritystä, mutta keskikohdassa junnataan ja toistetaan.

Tämä oli mielestäni kovin harmillista. Olisin kovasti tahtonut pitää Deliriumista mutta kun ei niin ei. Seuraava osa jäänee siis ainakin näillä näkymin lukematta. Oliver kyllä kirjoittaa mainiosti eli tekstin tasolla hommassa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Osaisiko joku kertoa, että kannattaako jatkoa lukea? Lähteekö tarina käyntiin?

Opus on myös suomennettu nimellä Delirium: Rakkaus on harhaa (WSOY, 2011).

Niina piti kirjasta huomattavasti enemmän kuin minä, Katri oli päässyt kirjan makuun hitaan alun jälkeen.

Lauren Oliver: Delirium (Delirium #1)
Hodder, 2011. 408 s.
Kansi: Doreen Killfeather

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: Huomata aamulla ikkunasta, kuinka ruusupensas on täynnä kukkia.

Hyvä Mia Kankimäki.

Luin kirjaasi Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin useamman viikon. Siinä kesti niin kauan siksi, että en halunnut lukea sitä hutiloiden. Sinun tekstiäsi halusin lukea niin, että voisin keskittyä ja saada siitä irti kaiken. Rauhoittua ja matkustaa kanssasi Kiotoon, kävellä museoissa, ihailla kirsikankukkia, syödä mereneläviä Thaimaassa. Ja lukea, kun sinä kerrot Sei Shōnagonista.

Arvostan kovasti sitä, kuinka aloitit tämän kirjan kirjoittamisen. Uskalsit jättää päivätyösi, hakea apurahaa ja matkustaa Japaniin etsimään tietoa naisesta, josta tiedetään hyvin vähän. Luit Sein Tyynynaluskirjaa, ihastuit ja halusit tietää lisää. Ja sitten kirjoitit siitä kirjan, se on minusta hienoa.

Minusta oli mukavaa matkustaa kanssasi, vaikka Japani ei koskaan ole ollut minulle se juttu. Pidän kyllä siellä tehdystä taiteesta ja ruoasta, ja kirsikankukista, mutta en ole tuntenut maata kohtaan sen suurempaa paloa. Sinun kauttasi sain tehdä matkan ja kokea sen, mitä kaikkea hienoa matkalla voisi nähdä. Salaperäisiä baareja, luostareita, pyöräretkiä. Talvella kylmät huoneet.

Samalla oli mukavaa oppia kanssasi lisää Seistä, tästä Heian-kauden hovinaisesta, jota pidetään moraalittomana, nenäkkäänä ja jossain määrin huonotapaisena. Naisesta, joka todennäköisesti koki jos jonkinlaista elämänsä aikana, vaikka hovinaisten elämä olikin suljettua ja salaperäistä. Ja siitä, että tästä älykkäästä kirjailijattaresta ei ole säilynyt juuri mitään muistoja. Vain Tyynynaluskirjan jäljennöksiä ja muutama maininta. Sait kaivaa tietoja kivien ja kantojen alta, törmätä umpikujiin ja silti selvitit hurjan paljon.

Nyt minusta tuntuu, etten osaa sanoa kirjastasi paljoakaan. Sen voin tosin sanoa, että sen lukeminen oli äärimmäisen miellyttävää. Pidin siitä, kuinka Sei matkasi kanssasi, kuinka jaoit Tyynynaluskirjan ihastuttavia listoja ja teit omiasi. Sillä minäkin pidän listoista ja nautin kovasti niiden lukemisesta.

Ehkä se mitä haluan tässä sanoa on: kiitos.

Lisäksi: kiitokset Arjalle (joka myös oli kirjoittanut kirjeen kirjailijalle) kirjan minulle lahjoittamisesta. Arvostan tätä todella.

Miellyttäviä asioita:
Kirja, josta pitää hyvin paljon ja joka on täynnä merkintöjä, huomautuksia ja koirankorvia. Erityisen rakkaan kirjan tulee näyttää siltä että sitä on luettu paljon - ei ole mitään syytä käsitellä sitä hellävaroen ja jälkiä jättämättä, päinvastoin. Sen sijaan lainata jollekin siisti kirja ja saada se takaisin luetun ja käytetyn näköisenä on todella ärsyttävää. Lukemisen jäljet ovat ilahduttavia vain silloin ne ovat omia.

***

Liisa ei poistaisi kirjasta mitään, Katja olisi halunnut keskustella lukiessaan Kankimäen kanssa.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava, 2013. 380 s.

Lavalta: Liisa Ihmemaassa (Puotilan kesäteatteri)

Kuva: Antti Rahtu

Ajaessamme kohti Puotilaa alkaa sataa. Tiedän, että katsomon yllä on katos, mutta lavasta en ole aivan varma. Saavumme Puotilan kartanolle, jonka remontissa olevan pihan läpi luovimme kohti pientä näyttämöä. Sade ei ole hidastanut muitakaan paikalle tulleita, katsomo on täynnä lapsiperheitä. Alkamassa on Puotilan kesäteatterin ensimmäinen produktio, Liisa Ihmemaassa.

Lewis Carrollin Liisa-tarinat ovat eittämättä jo klassikoita. Pieni, utelias tyttö putoaa kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan, paikkaan jossa kaikki tuntuu olevan hieman kummallista. On hulluja hatuntekijöitä, irvikissoja, kaalimatoja, äksyjä kuningattaria. Ja aivan näytelmän alussa on Lewis Carroll, joka kovasti haluaisi ottaa Liisasta hyvän valokuvan. Tyttö ei kuitenkaan pysy paikallaan, ellei Carroll kerro hänelle sitä tarinaa, jossa on jänis jolla on valkoiset hansikkaat.

Kathryn Schultz Millerin näytelmäsovitus taipuu oivallisesti kahden näyttelijän esitykseksi Samu Loijaksen ohjauksessa. Henna Tanskanen on oivallinen, hauska ja itsetietoinen Liisa. Karo Lauronen esittääkin sitten kaikki muut roolit, Carrollin, jäniksen, hatuntekijän ja kumppanit. Esitys on hyväntuulinen ja energinen, näyttelijöistä ei edes huomaa että ulkona sade jatkuu.

Pääasiallinen kohderyhmä, lapset, myös otetaan hienosti huomioon. Lapset saavat kommentoida ja auttaa, saattavat he hieman myös juksata Liisaa etsivää Carrollia. Yleisössä istuneet lapset myös tuntuivat pitävän esityksestä kovasti, mutta niin pidimme mekin. Miehen purskahtaessa äänekkääseen nauruun kaalimadon puhallellessa saippuakuplia, kääntyivät lapsikatsojat hämmentyneinä katsomaan hohottavaa aikuista.

Ja vaikka tämä teksti on jo varsin hehkuttava, niin nostan vielä kerran hattua Tanskaselle ja Lauroselle. Näytelmän hahmot on tehty viimeisen päälle, eivätkä he hämmenny edes ulkoisista häiriötekijöistä. Esityksen alussa pään yläpuolella lepattava helikopteri otetaan vaivatta mukaan esitykseen. Osa kiitoksista täytyy toki antaa myös työryhmän muille osapuolille. Aukeavan kirjan kaltainen näyttämölavaste on oivaltava ja myös lavastuksellisesti ja puvustuksellisesti on tehty nerokkaita ratkaisuja. Esimerkiksi klassiset flamingo-krokettimailat ovat juuri sen näköisiä kuin pitääkin. Muut hienoudet jätän teille itse havaittavaksi.

Vaikka myös Ryhmäteatteri esittää tänä kesänä myös Liisaa Ihmemaassa, en epäile laisinkaan etteikö Helsinkiin mahtuisi kahta Liisaa. Produktiot ovat sen verran erilaisia. Sen kuitenkin sanon, että rima Liisoille on korkealla tämän mainion esityksen jälkeen. Oli nimittäin mahtavaa katsoa lastenteatteria, jossa kohdeyleisöä ei aliarvioida ja kaiken lisäksi esityksessä viihtyvät erinomaisesti myös aikuiset. Tällaista kesäteatteria katsoisin mielelläni lisää.

Esityksiä on koko kesäkuun ja katsojaksi pääsee 3-vuotiaasta ylöspäin. Esityksen ja teatterin kuulumisia voi seurata myös facebookin kautta.

Lämmin kiitos tuotannolle kutsusta esitykseen.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski lienee monille tuttu Sikalat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta Sovinto. Sikalat odottelee minua kotihyllyssä, on odottanut jo jonkin aikaa, mutta tulin kuitenkin tarttuneeksi ensin Köyhän lokakuu. Päiväkirja -teokseen (Schildts & Söderströms, 2013). Yhden lokakuun aikana kirjoitetussa päiväkirjassaan Alakoski käsittelee omaa historiaansa, köyhyytä ja kodittomuutta, kaiken muun muassa.

Veljeni kävi läpi vankilan, ensihoidon, jatkohoidon, seurannan. Hän sai tukiasunnon. Hoito kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen yhteiskunta kustansi hänelle C-hepatiittia estävän interferonihoidon. Myös ennen sitä hän oli tullut kalliiksi, vaikka oli tehnyt pitkää päivää sokerijuurikaspellolla ja elintarviketeollisuudessa. Maahanmuuton kustannuksista keskustellaan nykyään vilkkaasti. Minut pitäisi karkottaa maasta veljeni kanssa.

Sirpaleiseen tekstiin tottuminen kestää hetken. Katkelmat ovat usein lyhyitä, ajatuksia ja muisteloita tai lainauksia romaaneista ja virallisista lausunnoista. Toisesta hypätään toiseen vain pienen erottavan viivan kautta, nopeassa tahdissa. Kun tyyliin tottuu, alkaa kokonaisuus kuitenkin hahmottua ja lukurytmi kehittyy.

Teosta voi kutsua omaelämäkerralliseksi, mutta Alakoski kirjoittaa enemmän ajatuksistaan ja nykyhetkestään kuin menneisyydestä. Elämä ruotsinsuomalaisena maahanmuuttajana köyhässä perheessä vaikuttaa kuitenkin koko ajan taustalla, niin Alakosken tekstissä kuin sosiaaliviraston lausunnoissa. Äidin kuolema, veljen kuivillepääsy, pikkusisar josta ei sanota juuri mitään. Vahvana näkyy elämä kirjailijana, kirjoittaminen ja materiaalin kerääminen, luennointi, jatkuva matkustaminen. Mahakatarri, joka vaivaa ja estää kahvinjuonnin.

Köyhänä oleminen maksaa. 
Köyhä ostaa silloin kun hänellä on rahaa. Rikas silloin kun on alennusmyynti, sanoo appiukkoni.

Köyhyyden rinnalle tärkeäksi teemaksi nostetaan kodittomuus. Se, kuinka ihmisiä kuolee kaduilla, nukkuu porttikongeissa. Ihmiset, jotka on ehkä häädetty kodeistaan. Alakoski puhuu myös paljon siitä, kuinka se ei välttämättä ole ihmisen itsensä vika. Kaikkia meitä ei ole varustettu samanlaisilla selviytymismekanismeilla ja jos taakka kasvaa liian suureksi, voi palautuminen olla hankalaa tai jopa mahdotonta. Ainakin ilman apua.

Köyhän lokakuu on eittämättä tärkeä kirja. Se kertoo siitä, millaista on olla köyhä vaikka tekee paljon töitä. Häpeästä, yksinäisyydestä ja perheen rikkonaisuudesta. Myös kodittomuus on tärkeä asia, se sellainen josta ei välttämättä niin paljon tiedetä vaikka asiasta ollaan virallisesti montaa mieltä.

En kuitenkaan pidä teosta masentavana. Se luo uskoa ihmisyyteen, uskoa siihen että jotain voi vielä tehdä.

Meidän on autettava toisiamme.
Emme saa lakata auttamasta toisiamme.

Köyhän lokakuun löysin, kun luin Hannan oivallisen kirjoituksen siitä. Omppu puolestaan toteaa Alakosken kirjoittavan vimmalla.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja. (Oktober i Fattigsverige, 2012)
Schildts & Söderströms, 2013.
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Emma Strömberg

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahirin Suomen-vierailun aktivoimana (toukokuussa) tajusin, että en ole tältäkään kirjailijalta lukenut yhtikäs mitään. Niinpä ensisijaisesti suositusten ja toissijaisesti kirjaston hyllytilanteen pohjalta päädyin aloittamaan tutustumisen Lahirin esikoisnovellikokoelmasta Tämä siunattu koti (Tammi, 2001; Interpreter of Maladies, 1999).

"Niin", vastasi rouva Sen. Sanan lausuminen näytti kirvoittavan hänessä jotakin. Hän kohensi sarin reunaa joka kulki vinottain rinnan poikki. Hänkin katsoi ympärilleen ikään kuin näkisi lampunvarjostimissa, teekannussa ja lattiaan jähmettyneissä varjoissa jotakin mitä muut eivät nähneet. "Kaikki on siellä." (novellista Senin täti)

Yhdeksästä novellista koostuva kokoelma kertoo intialaisista Intiassa ja muualla, poismuuttaneista, kotiinkaipaavista, uutta elämää aloittavista. Arkisuus on vahvasti läsnä, pienet asiat muuttuvat Lahirin novelleissa suuriksi. Tunnelma on usein surumielinen, mutta ei masentava.

Jo ensimmäinen novelli, Väliaikainen järjestely, antaa esimaun siitä mitä kokoelma pitää sisällään. Toisistaan vieraantunut pariskunta kykenee keskustelemaan keskenään vain, kun sähkökatkos saa valot sammumaan koko kaupunginosasta. Samaa vaikenemista, kertomatta jättämistä, on myös muualla.

Kun lukemisesta on jo viikko, tuntuu vaikealta kirjoittaa mitään tyhjentävää. Novellien tunnelma on kuitenkin jäänyt mieleen, se haikeus ja kaiken hauraus, vaikka ihmiset yrittävät olla vahvoja. Kuten novellissa Senin täti, jossa kotimaahansa kaipaava intialaisrouva yrittää opetella ajamaan autoa.

Hassua muuten, että novellin nimeksi on suomennoksessa valittu eri novellin nimi. Englanninkielistä nimeä vastaisi Tuskien tulkki, mutta nimeksi on silti otettu Tämä siunattu koti. Eipä sillä, jälkimmäinen on kyllä yksi suosikeitani tässä kokoelmassa. Siinä nuori pari alkaa löytää uudesta kodistaan piilotettuja, kitchmäisiä kristinuskon symboleita.

Tämä siunattu koti vakuutti minut siitä, että Lahiri voisi hyvinkin olla minun kirjailijani. Seuraavaksi ajattelin ottaa luvun alle esikoisromaanin Kaima vaikka myös se uusin, Tulvaniitty, kiinnostaisi myös.

Mikä on sinun Lahiri-suosikkisi?

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Tammi (Keltainen pokkari), 2010. 221 s.
Suomentanut: Kersti Juva

Ursula Poznanski: Viisi (Beatrice Kaspary #1)

Geokätkö Nuuksiossa.

Tajusin viimein kiinnostua Ursula Poznanskin trilleristä Viisi (Atena, 2013) luettuani siitä Kirsin kirjanurkasta. Rikoskirjoja luen nykyään harvakseltaan, mutta kun kehuttuun kirjaan vielä ympätään uusin harrastukseni geokätköily ei opusta tietenkään voinut jättää väliin. Kun opus sitten tuli kirjaston suositushyllyssä vielä vastaan, niin homma oli selvä.

N47°46.605
E013°21.718
Kaava vaikutti hänestä tutulta, mutta hän ei tiennyt mistä. Sillä ei ollut mitään tekemistä tietokoneiden kanssa, eikä puhelinnumeroiden. Hemmetti sentään. "Minun pitäisi tietää tämä", hän mumisi, enemmän itsekseen kuin teknisille tutkijoille.
"No todellakin", Drasche sanoi suusuojansa takaa. "Jos lupaat olla sen jälkeen häiritsemättä, niin minä voin vähän avittaa."
"Sovittu."
"Syötäpä nuo navigaattoriisi. Ne ovat nimittäin koordinaatteja."

Etsivä Beatrice Kaspary joutuu varsinaiseen soppaan, kun pellolta löytyy kuollut nainen. Murhassa itsessään ei tunnu olevan sinänsä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kunnes silmiin osuu uhrin jalkapohjiin tatuoituun numerosarjaan, tarkemmin sanottuna koordinaatteihin. Koordinaatit vievät Beatricen työparinsa Florinin kanssa etsimään tavallisuudesta poikkeavaa geokätköä, sillä muovirasiasta ei löydykään lokikirjaa vaan ruumiinosa. Eikä kätkö suinkaan ole viimeinen laatuaan.

Aivan ensimmäiseksi täytyy antaa kiitosta kirjan geokätköily-kuvauksille. Laji selitetään kirjan päähenkilöille melko aikaisessa vaiheessa, mutta ei kuitenkaan liian seikkaperäisesti sillä jaksoin myös lajia tuntevana lukea koko homman. Nostan hattua myös suomentaja Anne Mäkelälle, joka oli geojästinä käynyt suomentamisen aikana kokeilemassa kätköilyä, hienoa! Omistautuminen mielestäni näkyy ja kuuluu. Karmivista kätköistä huolimatta kirja myös mielestäni onnistuu innostamaan lukijaa kätköilyyn, tai olisi varmasti innostanut jos en jo kätköilisi. Ja oppi tässä kuulkaa uuttakin. Yhtäkään yökätköä en ollut vielä tavannut, mutta kirjan luettuani onnistuin löytämään sellaisen melko läheltä kotia ja sitä olisi tarkoitus lähteä hakemaan mahdollisimman pian. Jännittävää!

No, kätköilyasia hetkeksi sivuun. Myös näin muuten Viisi onnistui olemaan oikein mainio trilleri. Tapahtumia on mukavan paljon, selvittelyyn käytetään mielestäni sopivasti aikaa ja poliisiaseman työntekijöiden dynamiikka on kiinnostavaa (vaikka roolit ovatkin jossain määrin aika, no, perinteiset). Pidin esimerkiksi kovasti Beatricen nuoremmasta kollegasta Stefanista, joka muuten on se tyyppi joka kätköilystä niin hienosti ylemmilleen kertoo. (tosin harmi, että Stefan ei heti päässyt tutkimuspaikoille apuun, nyt minä jouduin huutelemaan Beatricelle mistä etsiä!)

Viisi oli myös hurjan jännittävä ja iltaluvut taisivatkin tämän kanssa jäädä vähemmälle. Mitenkään erityisen raakana tätä en kuitenkaan pitänyt, vaikka uhrien kohtalot pedanttisesti selvitetäänkin. Kuvotusreaktioilta kuitenkin välttyi (tai sitten olen vain katsonut liikaa Bones-sarjaa ja turtunut). Jotain samaa tässä joka tapauksessa oli kuin David Fincherin Seitsemän -elokuvassa (ja se on muuten hyvä elokuva se).

Oikeastaan ainoan miinuksen kirjalle annan Beatricen kotielämästä, siis riitaisasta erosta ja jatkuvasta kiistasta lapsista. Rajoittuneella trillerikokemuksellani tuntuu, että miesetsivillä on "aina" alkoholiongelma ja naisetsivillä riitaisia parisuhteita. Beatricen menneisyyden tonkiminen tässä kirjassa puolestaan oli varsin kiinnostavaa. Eli oikein mainio lukukokemus tämä Viisi, kyllä kannatti lukea.

Thank you for the hunt!

Vaikka seuraavassa Beatrice Kaspary -kirjassa ei enää geokätköily pääroolissa olekaan, menee Sokeat linnut (ilmestyy kesäkuussa) silti lukuun mahdollisimman pian.

ps. Kanssakätköilijät! Meitsin ja siipan geokätköilytilin löytää täältä, saa pyytää toveriksi! Ja jos geokätköily ei vielä ole tuttua, suosittelen erittäin lämpimästi kokeilemaan (paitsi että siihen kyllä jää sitten koukkuun).

Ursula Poznanski: Viisi (Beatrice Kaspary #1, Fünf, 2012)
Atena, 2014. 426 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä
Kansi: ?