Pään kärsiessä toukokuun lopulla lukujumista tulin tarttuneeksi Salla Simukan Lumikki-trilogian viimeiseen osaan Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2014). Kirja sattui löytymään sopivasti työpaikan kirjaston hyllystä ja kun vaativammat kirjat eivät edenneet nappasin tämän mukaani. Lukujumin poistoon kirja toimikin loppupeleissä erittäin hyvin.
Lumikki vetäisi kiivaasti henkeä ja kohotti katseensa kirjeestä. Jotain häivähti hänen näkökenttänsä reunalla. Jotain mustaa.
Mutta kun hän katsoi sitä kohti, hän ei nähnyt muuta kuin puiden pitkät, synkät varjot.
Lumikki on palannut Prahasta takaisin Suomeen ja koulunkäynti jatkuu Tampereella. Syyslukukauden alussa mukaan on tarttunut uusi poikakaveri Sampsa ja koulun teatteriprojekti, uudistettu versio Lumikista, vie päähenkilön mennessään. Rauhallinen elo ei kuitenkaan voi kestää, tietenkään, sillä Lumikki alkaa saada välähdyksiä menneestä. Lisäksi takkien taskuihin alkaa ilmestyä viestejä Varjolta, joka tuntuu tietävän Lumikista aivan liikaa. Miten käy esityksen ja saako Lumikki vihdoin tietää, mikä häntä menneisyydessä vaivaa?
Edellisten osien tapaan Musta kuin eebenpuu on nopealukuinen ja menevä tarina. Ilokseni tyylissä oltiin kuitenkin palattu ensimmäistä osaa muistuttavaksi, Prahan seikkailut kun koin liiankin toimintaelokuvamaisiksi. Kyllä tässäkin tapahtumia on, paljon ja nopeasti eteneviä, mutta enemmän minua miellyttävällä tavalla. Kerronta tehdään pääosin Lumikin näkökulmasta, mutta toisinaan päästään lukemaan myös Varjon ajatuksia sekä satumaisia katkelmia tarinan taustalle.
Myös kirjan arvoitus ja sen ratkominen on kiinnostavaa puuhaa. Varjon henkilöllisyyden tosin veikkasin pieleen, vaikka ratkaisu tuntuikin sitten ilmeiseltä (ja olin ehkä pikkuruisen pettynyt, en ole aivan varma miksi). Hyvän jännitteen Simukka on joka tapauksessa tarinaan rakentanut ja kokonaisuutena kirjan loppu oli mielestäni oikein hyvä.
Lumikin seikkailut tuli luettua katkonaisella lukutyylillä muutamassa tunnissa, joten kirja oli mitä oivallisin välipala. Uskon kuitenkin, jälleen kerran, että olisin nauttinut tarinasta varmasti enemmän teini-ikäisenä kuin nyt. Menevä tämä on ja mukavasti soljuvaa kieltäkin, joten kirjana kohderyhmälleen erittäin suositeltava.
Tammi, 2014. 192 s.
Kansi: Laura Lyytinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.