Lois Lowry: The Giver (The Giver Quartet #1)

Lois Lowryn The Giver (1993) päätyi osaksi kesän lukupinoani teemalla nuorten spefi-kirjat. Ja hyvä että päätyi. Koska se on oikein hieno ja kiinnostava kirja.

He had waited a long time for this special December. Now that it was almost upon him, he wasn't frightened, but he was... eager, he decided. He was eager for it to come. And he was excited, certainly. All of the Elevens were excited about the event that would be coming so soon. 
But there was a little shudder of nervousness when he thought about it, about what might happen. 
Apprehensive, Jonas decided. That's what I am.

Jonas asuu turvallisessa yhteisössä, jossa kaikki on mukavaa. Ihmiset viihtyvät. Ammatit päätetään yhteisön vanhimpien toimista, puolisoa ja lapsia voi hakea järjestelmältä. Kaikki on samanlaista. Jonaksen elämä kuitenkin mullistuu, kun hänet valitaan yhteisön Receiveriksi, muistojen vastaanottajaksi, ja hän päätyy opiskelemaan hommaa The Giverin avustuksella. Yhtäkkiä yhteisön rakenteesta, maailman rakenteesta, alkaa paljastua seikkoja joista Jonas ei ollut tietoinen. Eikä ole kovin moni muukaan.

Olen kirjan luettuani hieman pihalla. Hyvällä tavalla. Ensinnäkin kirja oli todella nopea luettava, teksti rullasi silmien alla ja yhteisön elämästä oli huikean kiinnostavaa lukea. Lowry on myös osannut koota aikamoisen kerroskakun tarinastaan, koko ajan paljastuu jotain uutta ja hämmentävää. Yhteiskunnan rakenne on outo, utopistinen ja silti dystopinen. Vähän kuin Uljaassa uudessa maailmassa, mutta ei sitten kuitenkaan ollenkaan samanlainen.

Outoa kirjassa oli myös sen kuvitus. Tässä lukemassani vuoden 2008 painoksessa on Paul Coxin kuvitus, joka muistuttaa minua lähinnä jouluisesta Lumiukko-piirretystä. Ei sillä, että Lumiukossa olisi mitään vikaa mutta kuvat tuntuvat näin kypsän oloisessa kirjassa hieman lapsellisilta. Ne myös tuppasivat paljastamaan lukujen juonta etukäteen, mikä ehkä hieman harmitti.

Mutta niin. Huomaan edelleen muodostavani kirjasta mielipidettä. Pidin siitä, paljon. Mutta ajatuksia on myös paljon ja ne sekoittuvat nyt kaikkiin arkiajatuksiin niin, että homma on pelkkää mössöä. Joka tapauksessa varasin kirjastosta jo toisen osan. Odotan kiinnostuksella, miten yhteisön toiminta selkenee (ainakin toivottavasti, niin paljon kysymyksiä). Hyvä kirja.

Kirjasta tulee myös elokuva syksyllä, mutta aion harkita tarkkaan sen katsomista.

Kirjabingosta raksi ruutuun palkittu kirja.

Liina, jonka ansiosta tämän nyt vihdoin luin, kirjoittaa blogissaan koko Giver-sarjasta.

Lois Lowry: The Giver (The Giver Quartet #1)
Alunperin julkaistu 1993. HarperCollins, 2008. 240 s.
Kansi: kirjaston tarra peittää tiedon

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby (suom. Kultahattu)

F. Scott Fitzgeraldin klassikkoteos The Great Gatsby (1925) alkoi kiinnostella viime vuonna, kun joka kadunkulmassa törmäsi samaisen elokuvan mainoksiin. Mies löysi kätevästi kirjan iBooksin ilmaisvalikoimasta ja jonain luppohetkenä aloin sitten lukea opusta yllätyksekseni matkapuhelimen näytöltä.

Lähtökohtaisesti odotukseni kirjasta olivat määrittelemättömät. Tietämykseni siitä rajoittui lähinnä elokuvasta näkemiini trailereihin ja siihen, että aina kun ajattelin sitä näin DiCaprion hymyilevät kasvot. En tosin nyt osaa sanoa yllätyinkö iloisesti vai yllätyinkö lainkaan. En myöskään osaa varsinaisesti sanoa, pidinkö tästä kirjasta. Vähintään se oli kiinnostava.

Kertojana toimii Nick Carroway, nuori mies joka on muuttanut West Eggin lähiöön ja pendelöi sieltä päivittäin New Yorkiin töihin. Vähitellen hän saa tietää naapurissa asuvasta herrasmiehestä, Gatsbysta, joka järjestää prameita juhlia ja alkaa kohdella Nickiä pian ystävänään. Samalla selviää, että Gatsbyllä ja Nickillä on yhteisiä ystäviä ja vähitellen kirjassa alkaa kehittyä jos jonkinlaisia kolmio- ja jopa neliödraamoja.

Kaikki on lopulta kuitenkin hyvin hienostunutta. Nick suhtautuu ympärillään riehuviin tapahtumiin varsin tyynesti tarkkaillen. Tämä antaa kirjalle mystisen tunnelman, utuisen, ulkopuolisen ja sitä kertoja onkin. Hänen elämänsä tuntuu matavan omaa rataansa, ehkä vaatimattomampaa kuin ympärillään. Nick ei kuitenkaan tunnu haikailevan suurempia ja pysyy siksi myös jollain tavalla luotettavan oloisena, vakaana.

Olen edelleen The Great Gatsbystä hieman hämmentynyt ja vaikuttunut, vaikka lukemisesta on jo jonkin aikaa. En osaa täysin varmasti sanoa, mikä tässä kirjassa oli niin hienoa, mutta jotain siinä oli. Jotain omalaatuista.

Sanottakoon vielä, että The Great Gatsby lähenteli sellaista kirjan maksimipituutta, jota puhelimen näytöltä viitsisin lukea. Yllätyin kuitenkin positiivisesti järkevän kokoisesta fontista ja hyvästä käytettävyydestä, iBooksin kautta siis luin. Pitänee tutkia, löytyisikö tuolta myös muita lyhyitä klassikoita luettavaksi.

F.Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Alunperin julkaistu 1925. Walter Media Open Book Project, 2012. 203 s.
Kansi: James Martin

Ryhmiksen Liisa toiseen otteeseen ja Suomenlinna-kuulumisia

Vietimme eilen lauantaina omaa perinteistä Suomenlinna-päiväämme, johon kuuluu jos jonkinlaista puuhaa. Homma tosin alkoi tänä vuonna poikkeuksellisesti vaateostoksilla, kun toisen housut hajosivat mystisesti juuri kotoa lähtiessä ja toinenkin kaipasi vähän erilaista vaatetusta päivän kuumuuteen.

Lopulta pääsimme kuitenkin Kauppatorille, jossa myöhäinen aamiainen nautittiin perinteisesti Toripoikien kojulla. Lihistä ja possumunkkia naamariin, kahvi oli ehkä turhan lämmin valinta mutta menihän sekin. Suomenlinna-eväiksi hankimme vielä lähimmästä kojusta herneet (samasta kojusta hankittu viimeiset neljä vuotta) ja kotileipomon kaalipiirakkaa ja rahkapullia.

Aika moni muukin oli päättänyt lähteä kesäisenä päivänä Suomenlinnaan, mutta se ei haitannut. Meillä oli joka tapauksessa perinteiden mukaisesti suuntana taas Ryhmäteatterin päiväesitys. (alkuperäisen ja pidemmän pöpinätekstin siitä voi lukea täältä) Sitä ennen ehti kuitenkin syödä jäätelöä (Polka-jäätelö, en tiennyt että sitä saa enää!) ja hakea yhden geokätkön.

Liisan päiväesitys oli loppuunmyyty eikä ihme kun sää oli tällainen. Hyvät paikat ehdittiin kuitenkin napata. Huomasin tässä toista kertaa katsoessa, että esitys tuntui hieman napakoituneen. Visuaalisesti koko homma oli aivan yhtä näyttävä kuin aiemminkin. Lisäksi kun nyt luki molemmat kirjat pohjalle, osasi aivan eri tavalla arvostaa esitykseen tehtyä sovitusta. Tässä teatteriversiossa kuitenkin tapahtuu jotain muutakin kuin "vain" hahmojen tapaamista ja unimaailman pointti on jotenkin selkeämpi.

Kehtasi siis katsoa toisenkin kerran. Ensimmäistä kertaa tosin myös linnoituksessa oli kuuma, joten toppavaatteita ei enää taida tarvita edes iltaesityksissä. Ylimääräinen hatunnosto siis myös näyttelijöille, joilla varmasti oli vielä helteisemmät olot lavavalojen loisteessa.

Esityksen jälkeen painelimme vielä Kustaanmiekalle ja nappailimme matkan varrelta useamman kätkön. Eväätkin tuli syötyä. Lopulta suuntasimme takaisin kohti mannerta ja ravintola Fishmarketia, jossa kävimme tuhlaamassa lahjaksi saadun ravintolalahjakortin. Ei hassumpi mesta ja oikein kiva palvelu, peukkua siis myös sinne.

Nyt suunnitelmissa on uusi Suomenlinna-reissu syksymmälle. (jotta saisimme muun muassa rauhassa hakea ne pari puuttuvaa kätköä) Tämä suosikkipaikkani Helsingissä on joka tapauksessa visiitin arvoinen mihin vuodenaikaan tahansa.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking Glass

Rikhardinkadun Liisa Ihmemaassa -näyttelystä.

Lewis Carrollin Alice's Adventures in Wonderland eli Liisa Ihmemaassa valikoitui seuraavaksi lukupiirin yhteiseksi luettavaksi. Sattumoisin olin lainannut teoksen Rikhardinkadun Liisa-näyttelystä, josta kirjan lainasin kauniisti paketoituna yllätyslainana. (yllätysmomentti tosin oli sinänsä aika pieni, koska kaikki kirjat liittyivät Liisaan, mutta idea on ihana)

In another moment down went Alice with it, never once considering how in the world she was to get out again. 

Olen nyt kesällä viettänyt hirveän määrän aikaa Liisan kanssa, olenhan nähnyt kaksi kirjasta tehtyä teatteriesitystäkin. Tarina siis on tuttu. Liisa (tai Alice) seuraa valkoista kania kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan, jossa mikään ei ole aivan tavallista. Curiouser and curiouser, sanoo Liisakin unohtaen kieliopin kokonaan.

Kirjassa kohdataan paljon omalaatuisia hahmoja, kuten Irvikissa, Kaalimato ja Herttuatar pippuria käyttävine kokkeineen, Hullu hatuntekijä ja tietysti Herttakuningatar joka toivoo kaikilta pään poikki. Omapäinen Liisa pärjää omituisuuksien seassa kuitenkin varsin hyvin, vaikkei aina osaakaan varoa sanomisiaan ja saa hahmot tulistumaan. Eikä helppoa ole toisaalta sekään, kun koko muuttuu koko ajan eikä Liisa ole varma onko hän enää sama hän kuin aiemmin.

Liisan seikkailut ovat hauskaa, mutta samalla myös hämmentävää luettavaa. Liisan liikkuminen Ihmemaassa on hyvin satunnaista ja suurimman osan hahmoista kanssa hommassa ei päästä puusta pitkään. Tarina myös tuntuu loppuvan kuin seinään. Kirjan lukemista väritti sama tunne, kuin kun katsoin jokin aika sitten uudelleen Disneyn Liisa Ihmemaassa -animaation. Teos on viihdyttävä ja mielikuvituksellisuudessaan hurmaava, mutta jotain perin omituista ja jopa ehkä hieman vieraannuttavaa siinä on.

Lukupiirijutustelun jälkeen kuitenkin olen sitä mieltä, että tämä on aika viehättävä vaikkakin hyvin omituinen kirja.

Samaan syssyyn lukaisin Liisan seikkailujen toisen osan, Through the Looking-Glass eli Liisan seikkailut Peilimaassa, kun se kerran oli samassa painoksessa mukana. Liisa on tässä opuksessa vähän vanhempi ja päätyy uteliaisuuttaan kulkemaan läpi peilistä Peilimaailmaan.

Peilimaailman puolella pelataan shakkia ja Liisan täytyy päästä läpi pelilaudan tullakseen kuningattareksi Valkoisen ja Punaisen kuningattaren rinnalle. Matkalla tavataan jälleen kerran erilaisia loruhahmoja, kuten Tyyris Tyllerö ja Tittelitom ja Tittelityy. Kuten ensimmäisessä osassa myös tässä Liisa tapaa hahmoja ja sitten vain lähinnä liikkuu eteenpäin, kunnes kirja, no, loppuu.

Itseäni tässä yllätti eniten se, että Jappervokki esiintyi ainoastaan runossa ja nyt yritän miettiä että mistäs se näihin Liisa-variaatioihin tullut Jappervokin surmaaminen on keksitty. Tämäkin tieto varmasti löytyy internetin syövereistä, mutta jos joku osaa vastauksen kuin apteekin hyllyltä niin kertokaa pois.

Loppupeleissä pidin ensimmäisestä osasta ehkä kuitenkin enemmän kuin tästä toisesta. Valkoinen kani, kasvaminen ja kutistuminen sun muut olivat jännempää luettavaa kuin shakkilaudalla seikkailu ja piiitkien runojen kuuntelu.

John Tennielin klassiset ja välillä jopa pelottavat kuvitukset tuovat hyvää tunnelmaa molempiin kirjoihin. Mietin tässä myös, että kirjat huvittaisivat varmasti enemmän jos niissä muunnellut lorut tuntisi etu- ja takaperin. Sen tosin voi todeta, että näiden lukemisesta sai taas uutta näkökulmaa Ryhmäteatterin esityksen katsomiseen, menemme nimittäin tänään katsomaan sitä uudelleen.

Bingosta raksi ruutuun kannessa eläinkuva, koska onhan tuossa flamingo ja siili!

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland  & Through the Looking Glass
Alunperin julkaistu 1856 ja 1871. Puffin Books, 1962. 347 s.
Kuvitus: John Tenniel

Robert Galbraith: Käen kutsu (Cormoran Strike #1)

Viime vuonna pohdiskelin, notta kannattaisiko tuo Robert Galbraithin eli J.K.Rowlingin salanimellä kynäilemä dekkari Käen kutsu (Otava, 2013) lukea. Homma vähän jäi, mutta kun Norkku kirjoitteli niin kiinnostavasti sarjan kakkososasta päädyin varaamaan tämän ensimmäisen osan Helmetin e-kirjapalvelusta. Kirja tupsahti lainattavaksi sopivasti lomamatkan kynnyksellä, joten ei kun kirja puhelimeen ja lukemaan.

Cormoran Strike on entinen armeijan sotilaspoliisi, joka nykyään pyörittää hieman rähjäistä etsivätoimistoa Lontoossa. Strike päätyy selvittämään nuoren mallin, Lula Landryn, kuolemaa, joka mediassa on julistettu itsemurhaksi mutta josta hänen veljellään Johnilla on epäilyksiä. Apuvoimiksi hommaan päätyy nuori ja etsivän ammatista haikaileva Robin, joka osoittautuu pian varsin päteväksi työssään.

Hitaasti etenevä tutkimus imaisee pian sekä etsivän että sihteerin mukaansa. Landryn kuolemaan tuntuu liittyvän aimo liuta henkilöitä ja kaikkia pitää toki haastatella ja tutkia. Mainiota. Vähitellen homma alkaa selvitä Strikelle samaan aikaan kuin myös yksityiselämän solmut tuntuvat aukeavan (tai menevän enemmän solmuun, miten sitä katsookin). Ilahduttavaa oli myös, että syyllinen säilyi itselleni loppuun asti yllätyksenä enkä kerrankin ollut pettynyt saadessani tietää ratkaisun.

En ole aivan varma, olinko lukenut tästä asiasta jo jostain blogista ja siksi kiinnittänyt siihen huomiota (jos "syyllinen" tunnistaa itsensä, saa paljastaa itsensä!) mutta huomasin hymyileväni Striken paikkakuvailuille. Karskin oloinen etsivä nimittäin kuvailee esimerkiksi värejä hyvin tarkasti (terrakotta, indigonsininen) ja käyttipä kerran sellaistakin termiä jota itsekään en tunnistanut. Tämä vaikutti hieman huvittavalta, Strike kun ei mikään kaunosielu tunnu olevan, mutta ei sinänsä kyllä haitannut lukemista.

Käen kutsu oli oikein viihdyttävää luettavaa ja vahvistaa mielipidettäni siitä, että kyllä se Rowling osaa kirjoittaa (vaikken niin siitä toisesta romaanista pitänytkään). Odotan kiinnostuksella Striken seikkailujen seuraavan osan lukemista, tällaisia leppoisia dekkareita lukee ilokseen.

Kirsi, johon myös luotan dekkariasioissa, on avannut kirjan taustoja enemmänkin. Amman kirja puolestaan innosti väittelemään itsensä kanssa, lopputulema silti positiivinen.

Bingoon dekkari! Ja Rikoksen jäljillä-haasteeseen toinen piste eli rikospaikka: vanha aateliskartano.

Robert Galbraith: Käen kutsu (Cormoran Strike #1; Cuckoo's Calling, 2013)
Otava, 2013. 436 s.
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Liisa Vihmanen: Varpaille: Balettia koko elämä

Aikuisbaletin kevätesitys. Allekirjoittanut toinen oikealta, Tuomas otti kuvan.

En enää muista, missä ensin huomasin Liisa Vihmasen teoksen Varpaille: Balettia koko elämä (Kirjapaja, 2014). Sen kuitenkin tiesin, että halusin lukea kirjan. Olen nyt harrastanut aikuisbalettia kaksi vuotta ilman aikaisempaa lajitaustaa ja kiinnostus lukea suomalaisen baletin historiasta ja baletista yleisesti kiinnosti.

Parhaimmillaan balettitunti toimii työpäivän päätteeksi lähes meditatiivisena hetkenä. Tiedän, miten tunti etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Tiedän myös sen, että seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei kysy minulta mitään eikä pyydä mitään. Riittää, kun teen ne samat liikesarjat, jotka kaikki muutkin tekevät. Muuta ei tarvitse ajatella, ei juuri nyt. Voin pukea kaikki senhetkiset tunteeni liikesarjoihin, jotka ulospäin saattavat näyttää täysin tyyniltä.

Vihmasen teksti veikin tämän harrastajan heti mennessään. Varpaille on kirjoitettu rakkaudesta balettiin ja se näkyy. Lajin puutteille ei toki pelätä esittää kritiikkiä ja kirja on moniääninen, mutta kaiken takana on tanssin harrastamisen riemu. Vihmasen tekstiä on myös helppo lukea, se tuo baletin maailman helposti lähestyttäväksi. Kirjan kuvituksena on upeita valokuvia Virpi Lariston kotialbumista suomalaisen baletin historiasta ja Natalia Baerin ja Juha Reunasen ottamia uusia kuvia.

Kirjan luvut kertovat eri aiheista, kuten kuinka baletti on tullut Suomeen ja miten laji on vuosien saatossa kehittynyt kansainvälisesti tai millaista on olla ammatiltaan balettitanssija. Paljon kirjoitetaan myös lajin harrastamisesta ja sille omistautumisesta ja vaatimuksista, joita (ammattimaiselle) balettitanssijalle asetetaan. Toisaalta myös kerrotaan, kuinka balettia voi harrastaa kuka tahansa ja siitä olen aivan samaa mieltä. Harrastussalissa omalla vartalotyypillä tai ulkonäöllä ei ole väliä, Vihmanenkin toteaa että kauniisti tehty tendu on aina kaunis riippumatta siitä kuka sen tekee.

Vihmanen on myös haastatellut suurta joukkoa baletin piirissä toimivia ihmisiä. Ääneen pääsevät tunnetut nimet, kuten Kansallisbaletin entinen tähtitanssija Minna Tervamäki ja nykyinen taiteellinen johtaja Kenneth Greve. Toisaalta lajista ja arjestaan kertovat myös balettikoulun oppilaat ja heidän perheensä. Jos baletissa tähtää ammattimaiseen osaamiseen, on harjoittelu aikaavievää ja haastavaa eikä uhrauksilta vältytä - joku asuu jo yläasteikäisenä yksin Helsingissä, toinen ajaa balettitreeneihin monta tuntia. Lukion käynti siirtyy usein iltapuolelle, sillä tanssiharjoitukset ovat päiväsaikaan.

Varpaille pureutuu myös poikien asemaan baletin kentällä. Vaikka asenteet ovat muuttuneet, on tanssiva poika edelleen, ainakin joidenkin mielestä, jonkinasteinen kummallisuus. Toiset tanssilajit ovat hyväksytympiä kuin toiset ja balettia pidetään feminiinisenä, vaikka tutuja ei paljon näykään ja kärkitossuja eivät pojat edes käytä. Kirjassa haastatellut nuoret miehet kertovat harrastuksestaan kuitenkin innoissaan, vaikka monen taustalla on ollut ikävää kiusaamista ja jopa väkivaltaa. Asennemuutosta siis tarvitaan edelleen, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.

Voisin varmasti kirjoittaa tästä teoksesta enemmänkin, mutta ehkä annan teidän lukea sen itse. Minulle Varpaille tarjosi uutta tietoa lajin historiasta ja vahvistusta siihen tunteeseen, että kyllä tämä minun lajini on vaikka tässä vaiheessa aloittaneena ei kärkitossuille enää pääsisikään (enkä välttämättä edes haluaisi). Mainio tietoteos, suosittelen.

Marian mielestä kirja on kiehtovaa luettavaa myös balettiummikolle, Hennalle kirja toi lisäkipinää harrastuksen aloittamiseen.

Liisa Vihmanen: Varpaille: Balettia koko elämä
Kirjapaja, 2014. 156 s.
Kuvat: Natalia Bauer ja Juha Reunanen
Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Lavalta: Monty Python Live (mostly)

Kuva: Andy Gotts

Monty Pythonilla ja minulla on pitkähkö, mutta reikäinen historia. Ensimmäisen kosketukseni Monty Pythonin maailmaan oli The Quest for the Holy Grail, jonka ruotsinopettajamme näytti meille yläasteella. Olin myyty. Myöhemmin näin palan sieltä, toisen täältä ja kaiken huipennuksena lukiossa katsoimme toverien kanssa kaikki dvd:ltä löytyneet Pythonit yön läpi putkeen. Sen jälkeen olemmekin olleet Pythoneiden kanssa kosketuksissa vain vähän, mitä nyt joitain sketsejä on tullut katseltua silloin tällöin ja heiteltyä erinäisiä lainauksia miehen kanssa.

Joka tapauksessa livelähetyksenä näytettävä Monty Python Live (mostly), ryhmän viimeinen esitys (ainakin näillä näkymin), oli sellainen juttu, että katsomaan oli päästävä. Ei vähiten siksi, että mies totesi että eikös me mennä tuonne. Totta kai mennään. Joten liput hankittiin ja nenä kohti Kinopalatsia.

En ole varmaan koskaan nähnyt sellaista jonoa leffateatterissa, joka Kinopalatsin aulassa kiemurteli! Toisaalta oli myös ilahduttavaa nähdä, että paikalle tultiin ajoissa (ehkä myös siksi, koska paikat olivat numeroimattomat). Me kävimme kuitenkin rauhassa hankkimassa popcornit ja iloksemme salissa oli vielä hyviä paikkoja jäljellä siinäkin vaiheessa.

Varsinaisen esityksen alkua saatiin odotella puoli tuntia, ilmeisesti siinä varmisteltiin että satelliittiyhteys toimii. Kelloa ei kuitenkaan tarvinnut tuijotella, vaan ruudulla tarjoiltiin Monty Python -visaa, videokilpailun satoa ja sneak peakeja esitykseen.

Homma pääsi vihdoin alkuun, yhteys toimi ja pääsimme nauttimaan Lontoon menosta. Harmaapäiset John Cleese, Eric Idle, Terry Gilliam, Terry Jones ja Michael Palin ottivat yleisönsä ja jaksoivat huvittaa. Lavalla nähtiin myös itseoikeutetusti Carol Cleveland, aimo liuta tanssijoita ja myös muutamia julkkisvieraita kuten Stephen Hawking ja Eddie Izzard.

Kahden näytöksen mittainen show esitteli sketsejä ja lauluja niin live-esityksinä kuin vanhoina tallenteina (silloin kun lavastuksia vaihdettiin). Esimerkiksi Ministry of Silly Walksista nähtiin huikea tanssiesitys ja täytynee tässä sanoa että esityksen tanssijat olivat muutenkin todella taitavia. (Ja niin oli muuten myös orkesteri, oikein hyvä!) Uusversioita nähtiin mm. Argument Clinic-, Dead Parrot- ja Cheese Shop -sketseistä. Finland, Finland -kappale innosti saliyleisön ilahtuneisiin aplodeihin. Hauskoja olivat jutut vieläkin, mutta täytyy myöntää että tekstitykset häiritsivät (!) keskittymistä hieman koska punch linet tuppasi näkemään etukäteen.

Lopputulemana voi sanoa, että kyllä kannatti mennä katsomaan. Koomikot olivat edelleen vedossa, mutta lavalla nähtiin myös toverillista kiusoittelua ja spontaania nauruunpurskahtelua, joka tähän esitykseen sopi oikein hyvin. Lavalla myös näytettiin peukaloa edesmenneelle Graham Chapmanille, pitäähän kuudennenkin Pythonin tällaisessa show'ssa olla esillä. Reilu parituntinen esitys oli lämminhenkinen, huumoriltaan edelleen omalaatuinen ja paikoin pahennusta herättävä ja ilahduttava. Monia hyviä vuosia vielä Python-herroille, onneksi meillä on kotona dvd-boksi josta näitä voi vielä katsella.

Finnkinon teattereissa, ainakin Helsingissä, nähdään show'n encore-esitys 30.7., joitain paikkoja taisi olla vielä jäljellä.

Janne Flinkkilä: Rautaiset rakastajat

Eiffel kertoo pitävänsä myös silloista.

Janne Flinkkilän teos Rautaiset rakastajat - Matkani Erika Eiffelin maailmaan (Like, 2012) nousi esiin eräässä keskustelussa ja kutkutti sen verran, että varasin kirjan samoin tein kirjastosta. Muistin kuulleeni tästä kirjan naisesta, joka on mennyt naimisiin Eiffel-tornin kanssa, useissa yhteyksissä, mutta yhtään niistä dokumenteista joita Suomessakin on näytetty en ollut nähnyt. Lähdin siis luku-urakkaan melko puhtaalta pöydältä ja huomasin pian olevani kiinnostuneena lukemassa huikeaa tarinaa.

Erikan mukaan hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa on koodattu niin syvälle hänen sisimpäänsä, että se on kuin tietokoneen käyttöjärjestelmä. Toimintatapa, jota ei voi muuttaa. Hän käyttää objektiseksuaalisuudesta lyhennettä "O.S." Englannissa se on lyhenne myös käyttöjärjestelmästä, operating systemistä. 

Erika Eiffelin tarina on sen verran uskomaton, että sen lukeminen tuntuu välillä epätodelliselta. Jonkinlaisena objektiseksuaalisuuden "julkkiksena" tunnettu Eiffel on elänyt hurjan elämän, kokenut paljon ja kertoo siitä hämmentävän avoimesti Flinkkilälle. Omanlaisensa seksuaalisuus on muun muassa vienyt Eiffelin Air Force Academyyn, tutustuttanut hänet japanilaiseen miekkailuun ja tuonut hänelle jousiammunnan maailmanmestaruuden. Eiffel on myös ollut lähellä kuolemaa, kokenut rankkoja asioita ja lopulta selviytynyt. Kaiken tämän takana tuntuu seisovan monipuolinen, itsenäinen ja sanavalmis nainen, joka rakastaa Berliinin muuria ja jolla on ollut useita suhteita muun muassa siltojen kanssa.

Rautaiset rakastajat ei kuitenkaan ole suoraviivainen elämäkerta. Sen lisäksi että se kertoo paljon objektiseksuaalisuudesta ja Erika Eiffelistä, valottaa se paljon myös Flinkkilän ajatusmaailmaa. Berliiniin haastatteluja varten muuttanut Flinkkilä on tekstissä vahvasti läsnä, omana itsenään, ja se tuo kirjaan paljon lisää henkilökohtaisuutta. Se jollain tavalla tuo kirjan selkeämmin osaksi tätä maailmaa, pelkkänä elämäkertana kirja voisi tuntua jopa epäuskottavalta.

Lukukokemus on silmiä avaava. Objektiseksuaalisuus voitaneen määritellä sen verran marginaaliseksi suuntautumiseksi, että kunnolliseen tietoon siitä ei tule sattumalta törmättyä (lasken nyt tästä pois kaikenmoiset kohua aiheuttavat "dokumentit"). Ennakkoluuloja varmaan on sitäkin enemmän. Eiffel kuitenkin avaa suuntautumisen maailmaa hienosti, keskiössä on nimenomaan objektiseksuaalisuus eikä seksi, ja hyvä niin. Kuten Eiffel itsekin kirjassa toteaa, ovat suhteiden intiimit asiat nimenomaan intiimejä eikä niillä kannattaisi välttämättä retostella julkisesti tai tietentahtoen pahoittaa tai järkyttää jonkun toisen mieltä.

Eiffelin kokemuksista voi joka tapauksessa löytää myös samaistumispintoja. Jokainen osannee nimetä esimerkiksi jonkun esineen, jonka tuntumasta tuntuu saavan energiaa tai rakennelman, joka tuntuu esteettisesti erittäin kauniilta. Jotain tällaista Eiffelkin kuvailee, kauniisti, mutta tyrkyttämättä. Hän on omanlaisensa, objektiseksuaalisuuden kirjoon mahtuu monenlaisia ihmisiä, ja niin mahtuu myös kaikkien muiden seksuaalisia suuntautumisia edustavien joukkoon.

"Minulle sanotaan, etten voi olla onnellinen, koska en ole onnellinen samalla tavalla kuin muut. Olen eri tavalla rakastunut ja eri tavalla onnellinen. Se on erilaista onnea. Erilainen ei tarkoita väärää. Se on vain erilaista."

Voisin varmasti kirjoittaa tästä kirjasta sivutolkulla. Totean kuitenkin tähän loppuun vain, että Rautaiset rakastajat oli huikean kiinnostavaa luettavaa. Se on avartava tietoteos, koskettava elämäkerta ja kaikenkaikkiaan mieleenjäävä ja mietityttävä kirja. Suosittelen.

Kiitokset kirjan suosittelusta HeidiBeelle, joka on kirjoittanut siitä mainion jutun.

Kesäisestä kirjabingosta raksi tositarinaan perustuva-ruutuun.

Janne Flinkkilä: Rautaiset rakastajat - Matkani Erika Eiffelin maailmaan
Like, 2012. 318 s.

Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina

Susia Wienin eläintarhassa.

Aino Kallaksen Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina (1928) päätyi lukulistalle Osuuskummalaisten spefi-listalta. Lukujonossa kirjan paikkaa vauhditti tosin oikeastaan lukuvalmentaja, joka toi kirjan minulle aikanaan tapaamiseemme nähtyään sen lukulistallani. Pieni kertomus säväytti kesäillassa ja vei mukanaan.

Vaan Aalo heitti sudennahan harteilleen, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsänpedon käyriksi kynsiksi.

Sudenmorsian sijoittuu 1600-luvun Hiidenmaalle. Metsänvartija Priidik ottaa vaimokseen kauniin Aalon, vaikka huomaakin tämän rinnan alla olevan tulenkirjon, noidanmerkin. Pariskunnan elo onkin auvoista, mutta Metsän Henki tahtoo merkityn Aalon omakseen. Aalo antaa kutsuille periksi ja muuttuu Ihmissudeksi eläen eri eloa päivin ja öin. Katoava karja ei kuitenkaan rauhoita noitakammoista yhteisöä eikä Aalo kykenekään pitämään kahtaalle vievää elämäänsä salassa.

Sudenmorsian sopi hyvin luettavaksi viilenevänä kesäiltana. Ajattoman oloisen tarinaan kieleen uppoutui ja tarina säväytti. Yksinkertaisella kerronnalla on saatu aikaan vahva tarina. Kallas kirjoittaa vanhahtavasti, alkuun vaikeasti ja tarinaan uppoutuessa hypnoottisesti.

Tässä viime vuosina on tullut luettua jos jonkinlaista ihmissusitarinaa. Tämä on ehdottomasti yksi vahvimmista, alkuvoimainen ja surullisen kaunis. Susilauman ulvonta suolla kantaa myös riippumattoon omenapuun alla.

Niina T. oli vaikuttunut teoksesta, Morrea teoksen kieli kalautti kuin metrinen halko.

Kirjabingosta tällä "Alle 200 sivua".

Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina
Otava, 2003. Alunperin julkaistu 1928. 141 s.
Kansi: ?

Terveiset Prahasta!

Kaarlen silta siltatornista Malá Stranan suuntaan.

Tämän kesän reissukohteeksi valikoitui satunnaisotannalla Praha. Valinnan perusteena oli se, että Praha on (eurooppalainen) kaupunki jossa kumpikaan meistä ei ollut vielä käynyt. Lisäksi lennot ja hotellit saatiin sopuhintaan, joten sekään ei ollut este matkalle. 

Heinäkuinen viikko Prahassa oli jossain määrin sateinen. Tämä ei kuitenkaan tahtia haitannut, sillä sateet olivat lähinnä kuuroja ja ainoastaan yhtenä päivänä kastuimme kunnolla illalla matkalla hotellille. Ajoittaiset sateet myös pitivät lämpötilan mukavan viileänä, joten jaksoimme tarpoa kaupungissa ympäriinsä.

Maailman ainut kubistinen katulamppu.

Asustimme pienessä Old Time Hotelissa lähellä I.P.Pavlovan metroasemaa. Hotelli oli enemmänkin apartment-tyyppinen ratkaisu ja henkilökuntaa näkyi vain harvoin, mutta aamupalaa oli joka päivä tarjolla ja huone siisti joten valittamista ei ole. Huvittava sattumus kuitenkin kävi saapuessamme myöhään illalla hotelliin, kun huoneen 120-vuotias sänky hajosi spontaanisti istuessani sen laidalle selaamaan matkaopasta. Hätä ei kuitenkaan ollut tämännäköinen, sillä saimme samoin tein uuden huoneen ja pääsimme nukkumaan.

Sade ei turisteja haitannut.

Matkustimme siis Prahaan maanantai-iltana ja paluulento lähti perjantaina, myöhään illalla sekin. Aikaa kaupunkiin tutustumiseen jäi siis varsin runsaasti ja tästä otimmekin ilon irti. Tiistain vietimme lähinnä kävellen ja saalistaen geokätköjä läpi Nové ja Staré Mêston sekä Malá Stranan kaupunginosien. Samalla näimme paljon olennaisia nähtävyyksiä, kuten Astronomisen kellon, Kaarlen sillan ja Prahan linnan, jonka alueelle emme tosin tällä kertaa menneet. Lounaan söimme aivan torin lähistöllä sijaitsevassa loistamassa kasvisravintola Maitreassa (keitto ja lämmin ruoka maksoi 115 CZK eli noin neljä euroa). Pääruokana ollut "lammas" olisi mennyt täysin lihasta, ellei olisi tiennyt sen olevan kasvisruokaa. Mainiota. Kävimme myös Mucha-museossa, joka oli ihailtavan kompakti ja kaunis museo Alfons Muchan töistä. Näyttelyssä pääsee myös katsomaan puolen tunnin dokumentin taiteilijan elämästä.

Lennon Wall.

Letnan puistossa oli Alien-hevosia.

Keskiviikkona matkasimme uudelle alueelle Holésoviceen tutustumaan paikalliseen Tekniikan museoon. Olemme joka reissullamme käyneet joko luonnontieteellisessä tai tekniikan museossa, joten täälläkin se päätyi osaksi ohjelmaa. Museo oli hieno ja suuri, mutta lukuunottamatta osia näyttelyistä se oli hieman, no, tylsä. Tämä seikka varmasti johtui siitä, että samankaltaisissa museoissa on tullut käytyä jo moneen kertaan eikä näyttelyissä ollut juuri mitään uutta. Toiminnallisuutta löytyi lähinnä "lasten osastolta", jossa pääsi pelaamaan ja kokeilemaan erilaisia vakoiluun ja tarkkailuun liittyviä laitteita, mutta kahden aikuisen sulautuminen melskaavaan lapsijoukkoon ei oikein onnistunut joten jätimme puuhailun suosiolla pienemmille. 

Tekniikan museon suurin sali on kulkevälineintoilijan unelma.

Museon jälkeen matkasimme kohti Žižkovia ja TV-tornia. Torni olikin aikamoinen näky, lievästi sanottuna häiritsevä sellainen. Korkean rakennelman seiniä kiipeää yhdeksän kasvotonta vauvaa, eikä meille oikein selvinnyt miksi arkkitehtuuri oli päätynyt juuri tähän ratkaisuun. Tunnelmasta tuli mieleen Uusi uljas maailma. Samalla alueella kävimme lounaalla Kure v Hodinkáchissa, musiikkiteemaisessa baarissa, josta sai varsin mainioita dumplingseja ja goulashia. 

Hämmentävä TV-torni.

Keskiiviikkoillaksi olimme budjetoineet reissun tyyreimmän syömisen, suuntasimme ystävän suosituksesta kaupungin parhaaksi aasialaiseksi ravintolaksi kutsuttuun Sasazuun. Neuvojen mukaan pyysimme tarjoilijalta mahdollisuutta chef's menuun ja joimme listan drinkkejä. Satsaus kannatti, sillä seitsemän ruokalajin illallinen sekä jälkiruoka kiilasivat saman tien tiensä parhaiden koskaan syömieni aterioiden listalle. Miehen sanoin: ruoka oli niin hyvää, että nauratti. Myös hinta-laatu-suhde oli kohdallaan. Kotimatkalla pistäydyimme vielä steampunk-henkisessä Cross Clubissa drinkeillä ja painuimme hotellille.

Cross Club.

Pilvisenä torstaina uskaltauduimme lähtemään vähän kaupungin ulkopuolelle ja suuntasimme Prahan eläintarhaan. Eläintarha oli ilahduttava kokemus, sillä eläinten tilat olivat tilavia ja eläimet itse vaikuttivat terveiltä ja hyvinhoidetuilta. Alue oli laaja ja tutustuimme siihen samalla kun metsästimme alueelta muutamaa mysteerigeokätköä. Hauskimmat kokemukset olivat varmaankin lemurihäkissä oleilu, tapiirin ja elefanttien sekä gorillojen ja orangin näkeminen sekä yleinen vaeltelu. Reissuun sai helposti kulutettua useamman tunnin.

Lemuriläjä.

Eläintarhareissun jälkeen suuntasimme takaisin kaupungille tarkoituksenamme vuokrata polkuvene. Sateisen ilman vuoksi moni vuokraliikkeistä oli suljettu, mutta Slav Islandin yksi vuokrapiste oli auki ja vaikka töissä ollut henkilö vaikutti siltä että olisi mieluummin lähtenyt kotiin, suostui hän kuitenkin vuokraamaan meille veneen. Kaupunki näytti kauniilta joelta katsottuna ja kahden pienen saaren välissä seilailu oli hauskaa. Näkipä vedestä myös Kaarlen sillan uudesta näkövinkkelistä.

Näkymä joelta kohti Kaarlen siltaa.

Loppuillaksi lähdimme Petrinin kukkulalle. Hankimme mukaan eväät ja nousimme huipulle köysiratavaunulla. Huipulla voi ihailla kauniita puutarhoja, luostarin pihaa ja näkötorniksi Prahan maailmannäyttelyyn rakennettua Eiffel-tornin pienoisversiota. Me jätimme näkötornin väliin, mutta kävelimme puutarhassa ja tutustuimme myös maailmannäyttelyä varten tehtyyn peilitaloon. Viimeisenä kävimme vielä tutustumassa tsekkiläiseen olutkulttuurin aivan Stáre Mêston keskiössä sijaitsevassa "kultaisessa tiikerissä" eli U Zlatého Tygrassa. Täyteenahdetussa baarissa hanasta saa Pilsner Urquellia (keskusta-alueelle poikkeuksellisesti) sopuhintaan ja tunnelma on leppoisa. Samaiseen baariin Václav Havel toi aikoinaan Bill Clintonin ja olipa seinän kuvien perusteella siellä käynyt myös yksi ikisuosikkini, Helen Mirren.

Ilta-auringossa kylpevä Praha Petrinin kukkulalta käsin.

Perjantaille olimme jättäneet vielä yhden museon. Veimme laukut aamupäivällä säilytykseen juna-asemalle ja suuntasimme kohti Juutalaismuseota. (vinkki: lippuja ei kannata jonottaa sisäänkäynnillä, vaan ne voi ostaa toimistosta joka on hautausmaan sisäänkäynniltä korttelin päässä) Kävimme tutustumassa museoon kuuluviin synagogiin (lukuunottamatta Vanhauutta synagogaa). Vaikuttavin oli ehdottomasti Pinkaksen synagoga, joka Toisen Maailmansodan jälkeen on muutettu muistomerkiksi vainoissa kuolleille juutalaisille. Seiniin on kirjoitettu käsin 77 297 vainoissa kuolleen nimet, syntymäajat ja katoamispäivät. Hämmentävä oli myös vanha juutalainen hautausmaa, jossa vanhat kivet nojaavat sekamelskassa toisiinsa. Hautausmaalta löytyy muun muassa rabbi Loewin hauta. Tarina kertoo Loewin luoneen golemin suojelemaan Prahan juutalaisia.

Vanha juutalainen hautausmaa.

Museokäynnin jälkeen kävimme vielä syömässä loistavassa Lokal-nimisessä paikassa, joka tarjoilee perinteistä tsekkiläistä ruokaa. Meillä oli vielä maistamatta Prahan kinkku, joten söimme sitä kevyenä lounaana. Hyvää oli. Loppuajan käytimme vaellellen. Kävimme The Globe Bookstoressa toisella lounaalla (koska emme onnistuneet löytämään toista Shakespare & Sons -myymälää) ja selasimme kirjahyllyjä, mutta jätimme ostokset tällä kertaa väliin. Lisäksi kävimme noutamassa vielä muutaman hauskan geokätkön. Lopulta tuli aika hakea laukut ja matkustaa takaisin lentokentälle. Praha hyvästeli meidät upealla auringonlaskulla, tänne palaamme varmasti vielä uudelleen.

***

Lopun täsmävinkit:

- Joukkoliikenne toimii mainiosti,  suosittelemme kolmen päivän korttia (310 CZK). Toisaalta kaupunki on mukavan kompakti, joten kävellen ja edullisilla kertalipuilla pärjää myös.

- Varaa mukaan hyvät kävelykengät, mielellään kahdet. (nimim. kävelin päivän kiilakorkokengissä, koska kengät eivät kuivuneet edellisillan sateen jäljiltä)

- Ruoka on edullista, ainakin jos katsoo hieman missä syö. Jos tuoppi olutta maksaa enemmän kuin 40 CZK, on hyvin todennäköistä että siitä kiskotaan ylihintaa. Kaupungissa on huikea määrä kasvisravintoloita, joissa ruoka on usein hyvää ja edullista.

- Kävely kuhisevien Nové ja Staré Mêston alueilla on mukavaa. Samalla pääsee näkemään aimo liudan nähtävyyksiä. 

- Polkuveneily Vltavalla on äärimmäisen suositeltava ja hauska kokemus. Vuokraamiseen tarvitaan henkilöllisyystodistus.

- Petrinin kukkula on ihanteellinen piknik-paikka.

- Nauti matkasta. Lisävinkkejä ja hyviä karttoja kaipaaville voin lämpimästi suositella Lonely Planetin Prague & The Czech Republic -opusta, syksyllä tulee myös uusi versio pienemmästä Prague Encounter -kirjasta.

Lavalta: Pieni lemmenleikki (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kippis ja kulaus! Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Teatterikatko tuli katkaistua jossain määrin extempore, kun sain maanantaina idean että nythän lähdetään torstaina Lahteen. Mies kysyi että mikä siellä menee, minä sanoin että Lahden Uuden kesäteatterin Pieni lemmenleikki. Liput lipputoimistosta ja torstaina suuntasimme mobiilin nokan kohti Messilää.

Pieni lemmenleikki tarjoaa palan vaihtoehtohistoriaa. Suomen tulevalle kuninkaalle, prinssi Wolfgang von Hessel-Kasselille on löydettävä morsian ja siihen on valittu senaattorin hemaiseva tytär Amalia. Prinssi ja Amalia eivät kuitenkaan ole pakkoavioliitosta kovinkaan innoissaan ja juonivat tahoillaan adjutanttinsa Klausin ja ystävänsä Saara-neidin kanssa miten asia saataisiin hienosti hoidettua. Rakkaus ei vain suostu pelaamaan nuorten valitsemilla säännöillä ja luvassa onkin aikamoinen tunteiden sekametelisoppa euroviisusävelien soidessa taustalla.

Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Ensimmäisen puoliajan jälkeen mies totesi, että tämähän on mukava höyhenenkevyt farssi. Nyökyttelin mukana ja lisäsin, että vaikka esityksessä oli jo tuotu lavalle monta kesäteatteri-inhokkiani (ryypiskely, pikkutuhmat vitsit jne.) en ollut lainkaan ärsyyntynyt vaan homma oli tehty sellaisella tavalla että katsomossa sai oikeasti nauraa. Toisella puoliajalla meno jatkui vauhdikkaana, loppuhuipennus vaati toki useita juonenkäänteitä ja vaikka lopputuleman uskalsi arvata onnistui esitys myös yllättämään. Koko esityksen nähtyään määritelmän farssi sai tosin viivata yli sillä kepeydestään huolimatta näytelmällä oli oikeasti sanottavaa ja annettavaa, se ei missään nimessä ollut pelkkää harmitonta huvittelua.

Lavalla nähdään lemmenpareina Henna Wallin (Saara) ja Miikka Wallin (Wolfgang) sekä ällistyttävä Annamaria Karhulahti (Amalia) ja Mikael Saari (Klaus). Koko tiimillä riittää ääntä ja esiintymiskykyä vaikka muille jakaa. Laulunumerot nostavat ihokarvat pystyyn ja Tipitii soi iloisesti Sadan salaman (kuuntele täällä) ja Penkki, puu ja puistotien kanssa. Pelkkää hupailua eivät laulut kuitenkaan ole, erityisesti toisella puoliajalla kuultavat Päivä kahden ihmisen (Saari ja M. Wallin) sekä Rukoilen (Karhulahti ja Saari) vakuuttavat viimeistään siitä että tässä tehdään nyt teatteria suurella sydämellä.

Musiikki on muutenkin tehty viimeisen päälle, sillä säestys on tietysti paikan päällä soitettua. Musisoinnista vastasivat kapellimestari Asko Turkia, viulisti Sirkku Hilanko ja sellisti Niklas Hagmark. Kiitosta täytyy antaa myös lavastuksesta ja puvustuksesta, vaikka tämä nyt meneekin tällaiseksi hehkutukseksi. Ei voi mitään, hyvä oli.

Harmittelin viime vuonna kovasti, että kehuttu Laukesin esikoinen Myllysaaren Kaunis Justiina jäi näkemättä. Onneksi tänä vuonna kävi toisin ja pääsimme vihdoin tutustumaan Lahden kesäteatteritarjontaan. Täytyy tosin myöntää, että esityksen taso ei varsinaisesti yllättänyt: yksikään näkemistäni esityksistä, jossa on ollut Lahden musiikkiteatterilinjan kasvatteja, ei ole ollut huono.

Lopussa on helppo hymyillä, mutta kuka sai kenet? Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Laukes saa siis meidän kaksikoltamme raikuvat aplodit (ja niin se sai myös koko Markkinaravintolan yleisöltä). Palaamme Lahden seudulle ehdottomasti myös ensi kesänä, tällaista ei kannata jättää väliin. Bravo.

SpefiTV on täällä!

Tuossa toukokuun puolivälissä Kirjasfäärin Taika laittoi viestiä, että "Hei Linnea hei! Tee mun kaa KultTV-parodia." Siihen voisikin sitten todeta, että loppu on historiaa, sillä meikäläinen totesi tietysti kyllä tietämättä nyt ihan varsinaisesti mistä on kyse.

KultTV on herrojen JP Koskinen ja Kimmo Miettinen pyörittämä kulttuurimakasiini, jota voi tiirailla youtubesta täältä ja tutustua itse konseptiin blogin puolella täällä. Herrat päättivät järjestää kilpailun, jossa tarkoituksena on 30.9. mennessä väkertää 3-4 minuutin mittainen KultTV-jakson parodia. Taikan ideasta lähdimme työstämään projektia nimeltä "SpefiTV".

Huolellisen suunnittelun ja yhden hikisen iltapäivän jälkeen SpefiTV on sitten vihdoin täällä. Hattua konseptin suunnittelusta ja asuista (sekä nuppineulojen lukuisista uudelleenkiinnittämisistä) tulee nostaa mainiolle projektin alkuunpanijalle ja järkkäilijälle eli Taikalle.

Videon näette tuosta alta:



Tätä videota on täysin luvallista katsoa, jakaa ja hehkuttaa! Ja kisaan voi toki innostuessaan osallistua itsekin!

ps. Kiitokset Kirjasto Omenan, Sellon ja Munkkiniemen kirjaston henkilökunnille, jotka ansiokkaasti auttoivat etsimään hyllyistä Auringon ydintä. Sekä siipalle, joka viritti kameran yläpuolelle vareiksi sateenvarjon.

Jyrki Liikka: Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan?

Prahan turisteilla sateenvarjot olivat mukana.

Jyrki Liikan Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? (Atena, 2014) kuulosti sen verran hupaisalta tapaukselta, että varasin opuksen kirjastosta. Alaotsikolla Ihminen, Suomi ja maailmankaikkeus pylpyröinä varustettu opus lupaa kertoa arjen pienistä kummallisuuksista ja julistaa tilastoinnin ilosanomaa. Ja niin se kertookin, nimenomaan niillä piirakkadiagrammeilla, graafeilla ja käyrillä.

Varsinaista lukemista kirjassa ei siis juurikaan ole, mutta värikkäitä kuvaajia sitäkin enemmän. Liikka vastaa tilastoinnin avulla muun muassa siihen, minne jauhettu purukumi yleensä laitetaan, mitä tapahtuu kun pitäisi kääntyä oikealle ja mitä penkkirivistöissä on meneillään elokuvan aikana. Asiat ovat siis varsin arkisia, osa hyvin suomalaisia (mitä sanoja muistat R.A.K.A.S.-kappaleesta) ja osa globaaleja (minne laitoin avaimet).

Huumorikirjaksi Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? on varsin onnistunut, sillä jaksoin hihitellä osalle käppyröitä ja esittelin niitä aamiaspöydässä myös miehelle. Hyviä oivalluksia mahtuu siis mukaan. Toisaalta osa pylpyröistä sai vain kulmat kohoamaan, osa kääntämään sivua. Sen on kyllä ymmärtänyt myös humoristi Liikka, sillä toiseksi viimeisessä pylpyrässä Mitä olen ajatellut tutkiessani näitä graafeja? annetaan vaihtoehdoiksi Onpa hauska!, Totta!, Finlandia-palkinto, ehdottomasti! ja En ymmärrä. Vastauksen osuudet saatte tosin tarkistaa itse opuksesta.

Välipalaselailuna tämä opus oli oikein kiva ja viihdyttävä, kunhan ei otsa rypyssä odota että jokikinen kirjan graafi saa mehut tulemaan nenästä. Suosittelen opusta aamiaispöydän piristykseksi, illan virkistykseksi tai luppoajan kuluttamiseen.

Jyrki Liikka: Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan?
Atena, 2014. 112 s.
Kirjan kuvitus: Laura Niemi-Pynttäri

Neil Gaiman: Coraline & Other Stories

Pöly varjoisassa mökissä, eiku.

Ystävä lähti joksikin aikaa ulkomaille ja auttaessani tavaroiden siirrossa lupasin ystävällisesti majoittaa joitakin hänen kirjojaan poissaolon ajaksi. Mukaan lähti aimo pino muun muassa Neil Gaimanin kirjoja ja niistä ensimmäisenä luettavaksi valikoitui Coraline & Other Stories (Bloomsbury, 2009).

She almost had it when somebody said, 'Coraline?'
It sounded like her mother. Coraline went into the kitchen, where the voice had come from. A woman stood in the kitchen with her back to Coraline. She looked a little like Coraline's mother. Only...
Only her skin was white as paper.
Only she was taller and thinner.
Only her fingers were too long, and they never stopped moving, and her dark-red fingernails were curved and sharp.
'Coraline?' the woman said. 'Is that you?'
And then she turned round. Her eyes were big black buttons.

Coraline oli nimenä ennestään tuttu, tarinana ei. Coraline vaeltelee uudessa asunnossa ja ihmettelee ovea, joka avautuu tiiliseinään. Eräänä päivänä oven takaa löytyy käytävä, jonka päästä löytyy heidän asuntonsa -- tai ainakin melkein. Vastaanottokomiteana tuttujen vanhempien sijaan on nappisilmäinen other mother, joka ei aio pelata reilua peliä saadakseen Coralinen jäämään luokseen rinnakkaismaailmaan.

Itse olen varsin säikky lukija, mutta sanon silti että Coraline oli hurjan pelottava. En onnistunut näkemään painajaisia, mutta iltaisin tämän päälle oli silti luettava hieman Jake Nymanin rock-historiaa. Pelottavuus oli kuitenkin mielestäni siinä mielessä positiivista, että se pysytteli jonkinlaisessa lastensatumaisessa maailmassa vaikka olikin todella hurjaa. Gaiman kertoo esipuheessan, että hän on kaivannut pelottavia kirjoja lapsille ja Coraline onkin kirjoitettu hänen tyttärilleen. Dave McKeanin pelkistetty kuvitus tekee tarinasta vielä pelottavamman.

Coralinen (joka muuten on suomennettu nimellä Coraline varjojen talossa) lisäksi kirjaan oli sisällytetty 11 lyhyempää tarinaa. Myös nämä olivat kiinnostavaa luettavaa, osa pelottavia, toiset surullisia tai hauskoja. Gaiman hallitsee useammankin tyylilajin, mutta parhaimmillaan hän näissä tarinoissa oli silloin kun hän kirjoitti pelottavasti, usein surullisella pohjavireellä. Aivan päätarinan kauhukertoimiin ei kuitenkaan päästy.

Esimerkiksi Troll Bridge hyödyntää kerronnassaan tarinoita siltojen alla lymyilevistä peikoista, tosin Gaimanin näkökulma tähän on omanlaisensa. Chivalry-tarinassa vanha rouva ostaa putiikista Graalin maljan ja päätyy keskelle huvittavia tapahtumia, tämä tarina toi minulle mieleen Terry Pratchettin. Myös mainio Sunbird erikoisine herkkusuukerhoineen hymyilytti. Lisäksi The Witch's Headstone -tarinassa esitellään Bod, Gaimanin The Graveyard Boy -kirjan päähenkilö, ja kirja nousi lukulistalla samoin tein muutaman pykälän ylemmäksi.

Kokonaisuudessaan tämä kokoelma oli oikein mainiota luettavaa. Lyhyemmät tarinat jäävät hieman huikean Coralinen varjoon, mutta yhtäkään huonoa tekstiä ei mielestäni joukkoon mahtunut. Kaikista en toki pitänyt yhtä paljon, mutta jo noiden yllä nimeltä mainittujen tekstien vuoksi kirja oli lukemisen arvoinen.

Taikakirjainten Raija on myös hieman pelännyt Coralinen suomennoksen parissa.

Neil Gaiman: Coraline & Other Stories
Bloomsbury, 2009. 278 s.
Kannen suunnittelu: Holly McDonald

Orson Scott Card: Ender's Game (The Ender Saga #1)

Orson Scott Cardin Ender's Game (1985) valikoitui luettavaksi, kun se sattumoisin löytyi molempien hisssuksiin läpikäymieni spefi-haasteiden listoilta. Odotukset kirjan suhteen olivat varsin vaatimattomat, minulla kun ei kirjasta sen suurempia ennakkotietoja ollut. Niinpä Ender onnistuikin sitten yllättämään ja imaisi minut täysillä mukaan seikkailuunsa.

--- We need the best we can get, and we need them fast. Maybe you're not going to work out for us, and maybe you are. Maybe you'll break down under pressure, maybe it'll ruin your life, maybe you'll hate me for coming here to your house today. But if there's a chance that because you're with the fleet, mankind might survive and the buggers might leave us alone forever -- then I'm going to ask you to do it. To come with me."

Kuusivuotias Ender valitaan Battle Schooliin, jossa valmennetaan lapsista valmiita taistelijoita avaruuden ökkimönkiäisiä, buggerseja vastaan. Ender ei kuitenkaan ole mikään tavallinen lapsi, vaan mahdollisesti juuri se, jota vuosikaudet on odotettu, se joka voisi ratkaista maapallon kohtalon. Nuoren pojan koulutuksesta ei myöskään aiota tehdä millään tavalla helppoa ja pian Ender huomaakin, että todelliset ystävät ja liittoumat ovat harvinaista herkkua. Samaan aikaan maapallolla pelataan poliittista peliä ja myös Enderin älykkäät sisarukset Valentine ja Peter aikovat laittaa sormensa peliin.

Huomaan tässä samoin tein, että minun on vaikea kirjoittaa kirjoista joista pidin hirvittävän paljon. Ender's Game on juuri tällainen kirja. Se on vaikuttava, hieno, kiinnostava ja monipuolinen. Vaikka kirjassa on avaruusaluksia, kolonioita asteroidivyöhykkeellä ja avaruusmatkustelu on lähes arkipäivää, on sen kiinnostavinta antia henkilöiden välinen psykologia. Millä tavoin ihmisen (tai lapsen) voi sysätä kohti yhä vaativampia haasteita? Kuinka pitkään ihmismieli voi venyä? Ja miten toista ihmistä manipuloidaan mahdollisimman hyvin, voimalla, pelolla vai imartelulla?

Niin että ihan huikea kirja. En osaa kuvailla sitä yhtään, näemmä. Mutta lukekaa. Tämä on hyvä kirja ihmisyydestä.

Myös Taikakirjainten Raija on lukenut tämän rinnakkain Ender's Shadow'n kanssa, ei tosin yhtä ihastuneena kuin minä.

Sarjan seuraavat osat menevät viuh vain lukulistalle. Lisäksi Teatteri Toivo on tekemässä syksyksi näytelmää Enderistä, ensi-ilta syyskuun lopulla.

Luettu osana Ihminen sodassa -haastetta.

Orson Scott Card: Ender's Game (The Ender Saga #1)
Orbit, 1991. Alunperin julkaistu 1985. 324 s.
Kansi: Mark Salwowski

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Olen pitänyt Anu Holopaisen tuotannosta siitä asti, kun luin yläkouluikäisenä Sonja-sarjan kirjat. Olikin nyt sitten kiinnostavaa nähdä, miten kirjailija pärjää chick litin maailmassa. Täysiverinen lajityyppinsä edustava Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) ei tosin ole, mutta siihen suuntaan se joka tapauksessa kumartaa.

"Mistä sinä puhut, Liilahan on ihan hirveä ihminen", puuskahdin varomattomasti. "Se on sairaalloisen itsekeskeinen juoppo, jolla ei ole pienintäkään käsitystä käytöstavoista! Vaikka Liila näyttäisi Sharon Stonelta, se ei pystyisi peittämään sisäistä rumuuttaan."
"Sinun sisäinen kauneutesi sen sijaan paljastuu koko loistossaan Liilasta puhuessasi", Jarmo irvaili.

Airi Kivikko palaa äitiyslomalta takaisin töihin it-maailman syövereihin. Työtehtäviin totuttelun lisäksi Airi joutuu myös yllättäen kestämään töissä myös miehensä ikävää Liila-tätiä firmojen yhdistymisen seurauksena. Jostain kumman syystä kukaan muu ei kuitenkaan tunnu huomaavan Liilassa mitään omituista tai ärsyttävää. Tapahtumat menevät yhä kummallisemmiksi, mutta epäilyt kaikuvat kuuroille korville ja Airi joutuu painiskelemaan pohdintojensa kanssa itsekseen. Samaan aikaan firmassa kuohuu ja kärsivällisyyttä kysytään, kun pomot lätkivät pöytään eropaketteja ja uusia työehtoja.

Holopaisen tyyli on iskevä ja tekstiä lukee paikoin hyvinkin ahdistavasta aiheesta huolimatta kevyesti. Yt-neuvottelut, jumahtaneet urapolut ja univaikeudet eivät ole niitä keveimpiä juttuja, mutta Holopainen luovii niiden viidakossa yllättävän näppärästi. Päähenkilö Airi on myös harvinaisen rasittava, tai ei nyt välttämättä rasittava, mutta teki mieli istuttaa täti teekupposen ääreen ja todeta että "Airi hei, mietipä ne prioriteettisi nyt". Tästä huolimatta Airista jaksaa kyllä lukea.

Kirjan loppu tosin veti sitten hieman mattoa alta. En aivan ymmärtänyt mitä tapahtui, kaikki kun tapahtui niin nopeasti ja vähän puskista. Tai periaatteessa ymmärsin. Ehkä. Mutta jotenkin se loppu ei sitten ilahduttanut niin paljon kuin se kirjan alkupuoli.

Kokonaisuudessaan Ilmestyskirjan täti oli joka tapauksessa oikein mainiota kesäluettavaa. Holopaisen kynä on terävä ja suurimmilta osin kirja on oikein hyvä (joskin tavallaan aika kummallinen, joka ei välttämättä ole huono asia). Seuraavaksi siirryn taas Holopaisen nuorten tuotantoon, Syysmaa-sarjasta on vielä kaksi osa lukematta.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Myllylahti, 2014. 290 s.
Kansi: Satu Kontinen

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (kirjana ja elokuvana)

John Greenin romaanista Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY, 2013 / elokuvapainos 2014) aiheutti jonkinlaisen sensaation ilmestyessään alkukielellä vuonna 2012. Itse lähinnä törmäilin kirjan englanninkieliseen kanteen milloin missäkin, mutten tutkinut sen tarkemmin mistä on kyse. Nyt tarjoutui kuitenkin kätevä mahdollisuus sekä lukea kirja että nähdä pian ensi-iltaan tuleva elokuva, joten tartuin tilaisuuteen.

"Minähän kerroin jo. Sain diagnoosin kun - "

"En tarkoittanut syöpätarinaasi vaan omaa tarinaasi. Kiinnostuksen kohteet, harrastukset, intohimot, oudot pakkomielteet ja niin edelleen."

"Ai", minä sanoin.

"Älä vain sano, että kuulut niihin ihmisiin jotka muuntuvat sairaudekseen. Tunnen niitä jo aivan liikaa. Se on masentavaa. Niin kuin syöpä olisi kasvava bisnes. Joka vie ihmiset. Mutta sinä et varmasti ole antanut sen voittaa ennen aikojaan."

Kirja kertoo kahden nuoren syöpäsairaan, Hazelin ja Augustuksen tarinan. Hazel ja Gus tapaavat vertaisryhmätapaamisessa ja tutustuvat yhteisen ystävänsä Isaacin kautta. Ystävyys syvenee vähitellen ja Hazel saa myös Gusin kiinnostumaan suosikkikirjastaan, Viistoa valoa. Syöpäennusteiden kanssa eläminen ei kuitenkaan ole mitään ruusuilla tanssimista ja molemmat tuntuvat tietävän, että tästä on otettava kaikki irti. Ja sen enempää en sitten juonesta sanokaan.

Internetissä kuullut huhut lupailivat, että tarina aiheuttaisi hillittömiä itkukohtauksia. Kirjan kohdalla on myönnettävä, että silmät vain hieman kostuivat. Tokihan tarina oli surullinen ja koskettava, mutta ehkäpä osasin varautua pahimpaan. Tai sitten minusta vain on tullut kyyninen.

Tästä huolimatta kirja oli oikein hyvä. Se ei sortunut mielestäni ylenmääräisiin kliseisiin ja voisin ajatella, että Green onnistuu kuvaamaan syöpäsairaiden nuorten arkea varsin realistisen oloisesti (tämä siis täysin mututuntumalla sanottuna). Toki fiktiiviseen tarinaan mahtuu myös uskomattoman oloisia käänteitä, mutta perustarinan tasolla pysytellään jalat maassa. 

Green kirjoittaa elämästä, kirjoista ja nuorista kauniisti. Kirjaa on helppoa lukea ja Bützowin käännös tuntuu toimivan. Jännityksellä jään odottamaan, mitä elokuva tuo tullessaan.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars, 2012)

WSOY, 2013/2014. 244 s.

Suomentanut: Helene Bützow

***

"Anteeksi, mutta voisitko kertoa mitä elokuvaa tuolla salissa näytettiin kun kaikki tulevat sieltä itkien pois?"

Periaatteessa koko elokuvakokemuksen voisi tiivistää lyhyesti tähän kysymykseen, jonka Kinopalatsin aulassa ollut mieshenkilö minulle esitti. Sanottakoon elokuvasta silti muutama sananen.

Ensinnäkin totean, että elokuva-adaptaationa tämä oli minusta varsin mainio. Juonta oli editoitu mielestäni kerrankin fiksuista kohdista ja kirjan tunnelma säilyi hyvin. Toiseksi elokuvan pääparia esittäneet Shailene Woodley ja Ansel Elgort olivat hurmaavia ja aidonoloisia. (Myönnän tosin hetken miettineeni, onko Elgort minusta Augustuksen näköinen, mutta päädyin myöntymään.)

Sivurooleissa nähdään myös hyviä suorituksia. Laura Dern tekee jälleen kerran hyvän äitiroolin (hieman kuin I am Samissa) ja Isaacia näytellyt Nat Wolff on mainio. Willem Dafoe puolestaan oli mielestäni ehkä jopa turhan karismaattinen kirjassa epämiellyttävähköä Peter Van Houtenia esittämään. Mutta pääpiirteissaan roolitus oli hyvä.

Tähän laitan vielä ihan pienellä sen asian, joka minua elokuvassa hippasen häiritsi, ei sen pitäisi varsinaisesti spoilata mutta olen varovainen. Elokuvan alku oli minusta nimittäin hippasen paljastava. 

Itkupisteitä elokuva sai enemmän kuin kirja, mutta olenkin tällainen visuaalisuusitkijä. Kaunis ja hyvin tehty elokuva, tykkäsin.

Elokuvan ensi-ilta on 11.7.2014.

Nörttitytöt-blogissa on pitkä ja mainio teksti kirjan (ja elokuvan) ympärille kasvaneesta ilmiöstä. 

***

Kirja ja elokuvaliput saatu SF Film Finlandin tarjoamina Blogatin kautta.

(Myös yksi kirjabingomerkintä lisää!)