Olen pitänyt Anu Holopaisen tuotannosta siitä asti, kun luin yläkouluikäisenä Sonja-sarjan kirjat. Olikin nyt sitten kiinnostavaa nähdä, miten kirjailija pärjää chick litin maailmassa. Täysiverinen lajityyppinsä edustava Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) ei tosin ole, mutta siihen suuntaan se joka tapauksessa kumartaa.
"Mistä sinä puhut, Liilahan on ihan hirveä ihminen", puuskahdin varomattomasti. "Se on sairaalloisen itsekeskeinen juoppo, jolla ei ole pienintäkään käsitystä käytöstavoista! Vaikka Liila näyttäisi Sharon Stonelta, se ei pystyisi peittämään sisäistä rumuuttaan."
"Sinun sisäinen kauneutesi sen sijaan paljastuu koko loistossaan Liilasta puhuessasi", Jarmo irvaili.
Airi Kivikko palaa äitiyslomalta takaisin töihin it-maailman syövereihin. Työtehtäviin totuttelun lisäksi Airi joutuu myös yllättäen kestämään töissä myös miehensä ikävää Liila-tätiä firmojen yhdistymisen seurauksena. Jostain kumman syystä kukaan muu ei kuitenkaan tunnu huomaavan Liilassa mitään omituista tai ärsyttävää. Tapahtumat menevät yhä kummallisemmiksi, mutta epäilyt kaikuvat kuuroille korville ja Airi joutuu painiskelemaan pohdintojensa kanssa itsekseen. Samaan aikaan firmassa kuohuu ja kärsivällisyyttä kysytään, kun pomot lätkivät pöytään eropaketteja ja uusia työehtoja.
Holopaisen tyyli on iskevä ja tekstiä lukee paikoin hyvinkin ahdistavasta aiheesta huolimatta kevyesti. Yt-neuvottelut, jumahtaneet urapolut ja univaikeudet eivät ole niitä keveimpiä juttuja, mutta Holopainen luovii niiden viidakossa yllättävän näppärästi. Päähenkilö Airi on myös harvinaisen rasittava, tai ei nyt välttämättä rasittava, mutta teki mieli istuttaa täti teekupposen ääreen ja todeta että "Airi hei, mietipä ne prioriteettisi nyt". Tästä huolimatta Airista jaksaa kyllä lukea.
Kirjan loppu tosin veti sitten hieman mattoa alta. En aivan ymmärtänyt mitä tapahtui, kaikki kun tapahtui niin nopeasti ja vähän puskista. Tai periaatteessa ymmärsin. Ehkä. Mutta jotenkin se loppu ei sitten ilahduttanut niin paljon kuin se kirjan alkupuoli.
Kokonaisuudessaan Ilmestyskirjan täti oli joka tapauksessa oikein mainiota kesäluettavaa. Holopaisen kynä on terävä ja suurimmilta osin kirja on oikein hyvä (joskin tavallaan aika kummallinen, joka ei välttämättä ole huono asia). Seuraavaksi siirryn taas Holopaisen nuorten tuotantoon, Syysmaa-sarjasta on vielä kaksi osa lukematta.
Myllylahti, 2014. 290 s.
Kansi: Satu Kontinen
Minä tykkäsin lopusta - ylipäätään meno mielestäni parani loppua kohti. Tai ehkä se vain tuntui siltä kun pääsin alun yli? Oli hirveitä vaikeuksia hyväksyä Airi - mutta kun häneen tottui, alkoi tarinasta nauttia. :-)
VastaaPoistaAirin kanssa sai kyllä vääntää kättä, Booksy, mutta hieno hahmo kyllä. Lopussa oli kyllä puolensa, näin jälkireflektiivisesti ajateltuna, mutta oli se aika jännää. :D
Poista