Liisa Vihmanen: Varpaille: Balettia koko elämä

Aikuisbaletin kevätesitys. Allekirjoittanut toinen oikealta, Tuomas otti kuvan.

En enää muista, missä ensin huomasin Liisa Vihmasen teoksen Varpaille: Balettia koko elämä (Kirjapaja, 2014). Sen kuitenkin tiesin, että halusin lukea kirjan. Olen nyt harrastanut aikuisbalettia kaksi vuotta ilman aikaisempaa lajitaustaa ja kiinnostus lukea suomalaisen baletin historiasta ja baletista yleisesti kiinnosti.

Parhaimmillaan balettitunti toimii työpäivän päätteeksi lähes meditatiivisena hetkenä. Tiedän, miten tunti etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Tiedän myös sen, että seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei kysy minulta mitään eikä pyydä mitään. Riittää, kun teen ne samat liikesarjat, jotka kaikki muutkin tekevät. Muuta ei tarvitse ajatella, ei juuri nyt. Voin pukea kaikki senhetkiset tunteeni liikesarjoihin, jotka ulospäin saattavat näyttää täysin tyyniltä.

Vihmasen teksti veikin tämän harrastajan heti mennessään. Varpaille on kirjoitettu rakkaudesta balettiin ja se näkyy. Lajin puutteille ei toki pelätä esittää kritiikkiä ja kirja on moniääninen, mutta kaiken takana on tanssin harrastamisen riemu. Vihmasen tekstiä on myös helppo lukea, se tuo baletin maailman helposti lähestyttäväksi. Kirjan kuvituksena on upeita valokuvia Virpi Lariston kotialbumista suomalaisen baletin historiasta ja Natalia Baerin ja Juha Reunasen ottamia uusia kuvia.

Kirjan luvut kertovat eri aiheista, kuten kuinka baletti on tullut Suomeen ja miten laji on vuosien saatossa kehittynyt kansainvälisesti tai millaista on olla ammatiltaan balettitanssija. Paljon kirjoitetaan myös lajin harrastamisesta ja sille omistautumisesta ja vaatimuksista, joita (ammattimaiselle) balettitanssijalle asetetaan. Toisaalta myös kerrotaan, kuinka balettia voi harrastaa kuka tahansa ja siitä olen aivan samaa mieltä. Harrastussalissa omalla vartalotyypillä tai ulkonäöllä ei ole väliä, Vihmanenkin toteaa että kauniisti tehty tendu on aina kaunis riippumatta siitä kuka sen tekee.

Vihmanen on myös haastatellut suurta joukkoa baletin piirissä toimivia ihmisiä. Ääneen pääsevät tunnetut nimet, kuten Kansallisbaletin entinen tähtitanssija Minna Tervamäki ja nykyinen taiteellinen johtaja Kenneth Greve. Toisaalta lajista ja arjestaan kertovat myös balettikoulun oppilaat ja heidän perheensä. Jos baletissa tähtää ammattimaiseen osaamiseen, on harjoittelu aikaavievää ja haastavaa eikä uhrauksilta vältytä - joku asuu jo yläasteikäisenä yksin Helsingissä, toinen ajaa balettitreeneihin monta tuntia. Lukion käynti siirtyy usein iltapuolelle, sillä tanssiharjoitukset ovat päiväsaikaan.

Varpaille pureutuu myös poikien asemaan baletin kentällä. Vaikka asenteet ovat muuttuneet, on tanssiva poika edelleen, ainakin joidenkin mielestä, jonkinasteinen kummallisuus. Toiset tanssilajit ovat hyväksytympiä kuin toiset ja balettia pidetään feminiinisenä, vaikka tutuja ei paljon näykään ja kärkitossuja eivät pojat edes käytä. Kirjassa haastatellut nuoret miehet kertovat harrastuksestaan kuitenkin innoissaan, vaikka monen taustalla on ollut ikävää kiusaamista ja jopa väkivaltaa. Asennemuutosta siis tarvitaan edelleen, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.

Voisin varmasti kirjoittaa tästä teoksesta enemmänkin, mutta ehkä annan teidän lukea sen itse. Minulle Varpaille tarjosi uutta tietoa lajin historiasta ja vahvistusta siihen tunteeseen, että kyllä tämä minun lajini on vaikka tässä vaiheessa aloittaneena ei kärkitossuille enää pääsisikään (enkä välttämättä edes haluaisi). Mainio tietoteos, suosittelen.

Marian mielestä kirja on kiehtovaa luettavaa myös balettiummikolle, Hennalle kirja toi lisäkipinää harrastuksen aloittamiseen.

Liisa Vihmanen: Varpaille: Balettia koko elämä
Kirjapaja, 2014. 156 s.
Kuvat: Natalia Bauer ja Juha Reunanen
Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili