Irja Rane: Naurava neitsyt

Prahassa neitsyt oli vakavampi.

Irja Ranen Finlandia-palkittu Naurava neitsyt (WSOY, 1996) päätyi luettavien listalle lukuvalmentajan suosituksesta. Lukupinossa kirja ehti muhia sitten pitempään, mutta kaipasin vaihtelua nuortenromaanien rinnalle joten nappasin Ranen sitten mukaani.

Ja minä pyydän, että te korkea-arvoiset tässä kohden avaisitte sydämenne ja teroittaisitte korvanne vaatimattoman vaimon puheeseen, sillä minkä nyt kerron, ei ole maailmasta eikä ihmisistä, vaan Taivaan Armosta ja Pyhän Äidin laupeudesta lähtöisin.

Naurava neitsyt koostuu kolmesta osasta, jotka kaikki sijoittuvat Saksaan tai sen lähistölle. Ääneen pääsevät 1300-luvulla nahkurinleski Lydia ja sihteeri Bartolomeus, vuoden 1930 tienoilla puolestaan rehtori Klein. Lydian tarina kuullaan todistuksena oikeuden edessä, Bartolomeus kirjoittaa päiväkirjaa ja Klein kirjeitä pojalleen. Kaikki hahmot tuntuvat onnettomilta, omaa elämäänsä pohtivilta ja surullisilta.

Itse kirjan tapahtumat jäivät kuitenkin etäisiksi. Kaikki tuntuu pyörivän Lakson Pyhän neitsyen kappelin ja sinne tehdyn alttaritaulun ympärillä, mutta seuraussuhteet jäävät etäisiksi. Käsittääkseni Nauravan neitsyen ei ole tarkoituskaan olla juonellinen ja selkeästi etenevä, mutta itse koin ymmärtämättömyyteni etäännyttäväksi tekijäksi. Kaiken kolmen kertomuksen lukeminenkaan ei vetänyt nauhoja yhteen ja käsiin tuntui jäävän vain häilyvä käsitys siitä mitä tapahtui.

Sen kuitenkin myönnän, että Ranen kieli on kaunista ja mukaansavievää ja siksi kirjan luinkin loppuun. Jossain vaiheessa taisin jopa päättää, että ei sillä ymmärryksellä niin väliä. Hyvä päätös, muuten olisi turhauttanut enemmän. Vaikea tästä kirjasta kuitenkaan on sanoa muuta, kuin että se oli kaunis mutta hämmentävä.

Lyhyestä virsi kaunis, luulisin. Kirja ei auennut minulle ja toisinaan se tuskastutti tavattomasti, mutta jotain sellaista siinä oli josta pidin kovasti. En tiedä löysinkö sitä takakannessa mainittua vimmaa ja ironiaa, enemmän ehkä surullisia ja yksinäisiä hahmoja, mutta niin, jotain tässä oli.

Morre avaa kirjan aikakautta tarkemmin vaikkei tarinasta niin syttynytkään.

Irja Rane: Naurava neitsyt
WSOY, 1996. 406 s.
Kansi: ?

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (kirjana ja elokuvana)

Oi Ranska ja ranskalainen ruoka. Tässä escargots Le Petit Chatelet'ssa.

Blogatin kautta sähköpostiin pärähti taas kampanjaa, tällä kertaa koskien Richard C. Moraisin Herkullinen elämä -kirjaa (WSOY, 2012) ja siitä tehtyä elokuvaa joka tulee ensi-iltaan huomenna 29.8. Mietin, että viitsiikö sitä nyt ottaa lisää luettavaa lukupinoon mutta elokuvan yhtenä tähtenä komeileva Helen Mirren käänsi pääni ja tässä sitä nyt ollaan.

Herkullinen elämä vie lukijan ravintolamaailman syövereihin. Hajin perhe joutuu traagisten tapahtumien seurauksena muuttamaan pois Intiasta ja päättää lähteä etsimään onneaan Eurooppaan. Kylmä Iso-Britannia ei tuo onnea perheelle, joten matka jatkuu Ranskaan ja lopulta Hajit asettuvat Lumiéren kylään, jonne he perustavat intialaisen ravintolan. Perheen poika Hassan päätyy ravintolan pääkokiksi, mutta uusi ravintola ei suinkaan ilahduta rouva Mallorya, joka pitää tien toisella puolella hienostunutta hotelliravintolaa Le Saule Plereuria. Ravintoloiden välille syntyy kränää, mutta vähitellen hommassa alkaa olla jo molemminpuolista arvostusta ja loppuu jääköön lukijan koettavaksi.

Kirjan takakannessa sitä kehuu arvostettu kokki Anthony Bourdain ja mikä ettei, kirja tuntuu antavan varsin realistisen kuvan ravintolamaailmasta (ainakin jos sitä vertaa Bourdainin omaan Kitchen Confidentialiin). Vaikka ensisijaisesti kirjassa kerrotaan Hassanin tarinaa, on ruoka vähintään yhtä suuressa osassa kuin miehen kasvutarina. Ranskalaisen ruoan ystävänä myös haikailin kovasti kirjassa esiteltyjen ruokalajien perään ja toisaalta houkuttelemaan alkoi myös intialainen cuisine.

Herkullinen elämä toimii hyvin hyvän mielen ruokaromaanina. Loppupuolella kirja vaipuu hieman surullisempiin sävyihin ja komiikkaa on vähemmän, mutta toisaalta lopputulos on kuitenkin valoisa kuten arvata saattaa. Leppoisa kirja siis.

***

Tapojeni vastaisesti kävin kuitenkin katsomassa elokuvan ennen kuin olin lukenut kirjan kokonaan. Aikataulu nyt vain meni hieman sekaisin, tässä tapauksessa se ei silti välttämättä haitannut laisinkaan. Elokuva oli nimittäin sen verran erilainen kuin kirja, että varsinaista spoilaantumista ei päässyt tapahtumaan. Ohjaaja Lasse Hallström on valikoinut kirjasta herkullisimmat osiot ja muokannut niitä mielensä mukaan saaden aikaan sympaattisen hyvänmielenelokuvan.

Lyhyesti sanottuna Herkullinen elämä oli, miestäni lainaten, gastronomista erotiikkaa. Ruokakohtauksissa käytettiin paljon lähikuvia ja hidastuksia. Esimerkiksi kohtaus jossa rouva Mallorya esittävä Helen Mirren ja Hassanin roolissa nähty Manish Dayal valmistavat omelettia, oli ruoanlaiton ihannoinnissaan lähes huvittava. En siis suosittele katsomaan elokuvaa nälkäisenä.

Hallström oli myös lisännyt käsikirjoittaja Steven Knightin kanssa elokuvaan lisää romantiikkaa ja huumoria ja muuntanut Hassanin kasvutarinan varsin erilaiseksi mutta suloiseen elokuvaan sopivaksi. Kirjan surulliset pohjavireet jäivät vain sivunuoteiksi ja esimerkiksi perheen alkutaival Intiassa jätettiin lähes kokonaan käsittelemättä. Ratkaisu ei kuitenkaan ole välttämättä huono, sillä nyt elokuva toteuttanee tehtävänsä saaden katsojat hyvälle mielelle.

Roolitus on oikein onnistunut. Aina ihastuttavan Mirrenin ja taitavan Dayalin lisäksi mieleen jäivät muun muassa Hassanin isän roolissa nähty mainio Om Puri ja suloinen Charlotte Le Bon Margueriten roolissa. Margueriten hahmosta olisi kyllä minun ja miehen mielestä voinut saada irti enemmänkin, sillä nuoressa ranskattaressa oli kyllä potkua.

Kirja ja elokuva olivat siis molemmat leppoisia välipaloja, hyvää mieltä aiheuttavia ja nälkää kasvattavia. Pitäisiköhän avata taas se ranskalainen keittokirja, oui?

Myös Pihin naisen elämää -blogissa oli luettu kirja ja katsottu elokuva, siellä elokuvasta pidettiin enemmän.

Sekä elokuvan että kirjan tarjosi Nordisk Film.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (The Hundred-Foot Journey, 2008)
WSOY, 2012. / BON-pokkari, 2014. 336 s.
Suomentanut: Marja Helanen
Kansi: Dreamworks II Distribution CO.

Herkullinen elämä / The Hundred-Foot Journey.
Ensi-ilta Suomessa 29.8.2014

Pika-arvonta! Voita liput Polulle to tai pe!

Kuva: Emma Suominen

Haluaisitko sinä mennä Polulle? Tietysti haluat! Osallistuhan siis arvontaan!

Mutta mikä ihme on Polku? Gnab Collectiven Polku sai ensi-iltansa viime keväänä, jolloin itse kävin sitä katsomassa kahteen kertaan. Polulla pohditaan elämistä ja olemista, tehdään päätöksiä, rauhoitutaan. Lavalla nähdään mainiot Martina Marti, joka on myös esityksen ohjaaja, ja Cécile Orblin.

Jaossa on kaksi kahden lipun pakettia, voittaja saa itse valita lähteekö Polulle torstaina vai perjantaina. Esitykset ovat Kaapelitehtaan teatteri Hurjaruuthin studiosalissa molempina iltoina klo 19.00.

Osallistu joko tässä (jätä yhteystietosi!) tai blogin facebook-sivuilla (ei tarvitse olla tykkääjä) kertomalla millaiselle polulle sinä haluaisit lähteä. Arvonta päättyy keskiviikkona klo 21.30 ja liput arvotaan sekä voittajille ilmoitetaan heti sen jälkeen.

Liput arvontaan tarjoaa Gnab Collective. Itse en hyödy arvonnasta muuta kuin arpomisen ilon.

Arvonta on päättynyt. Kiitos!

Lavalta: Housut pois! (Tikkurilan Teatteri)

Kuva: Leena Tiuri

Tikkurilan Teatterin ja Vantaan Näyttämön yhteisprojekti Housut pois! oli mukava yllätys tämän vuoden kesäteatteriohjelmistossa. Sen verran saamaton kuitenkin olin, että liput onnistuimme hankkimaan vasta elokuiselle illalle. Se ei menoa kuitenkaan haitannut, eikä haitannut myöskään käsittämätön rankkasade, sillä Navethalian näyttämöllä on onneksi katto pään päällä.

Housut pois! pohjaa vuonna 1997 ensi-iltansa saaneeseen samannimiseen elokuvaan ja siitä myöhemmin tehtyyn musikaaliin. Olen nähnyt elokuvan vain kerran, mutta se teki vaikutuksen ja odotin innolla mitä Tikkurilassa on saatu aikaan. Eikä tarvinnut pettyä. Tapahtumat on siirretty mainiosti Suomeen ja jalkapallo vaihtunut jääkiekkoon, mutta kaiken alla on se sama sydämeenkäypä meininki kuin alkuperäisteoksessa.

Tästä saa paljolti kiittää roolitusta. Vellua ja Pavea näyttelevät Iiro Ristola ja Marko Löllö muodostavat mainion pääparin, jonka touhuja kelpaa seurata. Myös muu tanssiryhmä, siis Timo Luotonen, Aarne Lindén, Miika Elmgren ja Ale Ripatti tekevät erittäin hyvää työtä. Miehiä alkaa tsempata katsomossa ihan tosissaan ja vaikka lopputulos on tiedossa, jännittää silti mitä tuleman pitää. Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Vellun poikaa Teemua esittänyt Jaakko Linnakangas, sillä tämän nuoren koominen ajoitus oli kohdallaan. Näytelmän naiset joutuvat auttamatta sivurooleihin miesten viedessä estradin, mutta myös heille on tietysti syytä osoittaa kiitosta.

Kolmituntinen esitys rullaa yllättävän keveästi ja esitys ei tunnu lainkaan pitkältä. Ei edes, vaikka katsomon penkit ovat selkänojattomia, pehmusteet kylläkin löytyivät ja tiiviissä rivissä ei ehtinyt palella. Ilokseni huomasin myös, että katsomo oli täynnä ellei jopa loppuunmyyty. Yleisö oli pikaisten vilkaisujen mukaan naisvoittoinen, mutta sehän on ymmärrettävää sillä onhan Hot Metal -tanssiryhmän esitys kuitenkin virallisesti naisten ilta. Yleisön reaktiot esityksen aikana olivat myös hauskaa seurattavaa. Esimerkiksi erään tietyn suudelman kohdalla eräs naishenkilö totesi täydessä hiljaisuudessa ohhoh!, mikä herätti muussa katsomossa hilpeyttä.

Musikaali on selvästi siis tehty huolella. Ohjaaja Carita Välitalo on saanut luotua esitykseen hyvän tunnelman ja fiilistä luo myös livebändi. Tanssi- ja musiikkinumerot on myös mietitty. Esitykseen on silti jäänyt tiettyä rouheutta, erityisesti juuri lauluihin, mutta se sopii musikaalin tunnelmaan erinomaisesti. Viimeinen kohtaus on hengästyttävä ja mukana on pakko taputtaa.

Tästä tuli nyt aikamoista hehkuttelua, mutta Housut pois! -musikaalista jäi tavattoman hyvä mieli. Työryhmä on tehnyt hienoa työtä, sillä katsomossa sai kokea tunteita laidasta laitaan ja elää mukana päähenkilöiden elämässä. Lisäksi esitys ei todellakaan joudu häpeämään alkuperäisversionsa rinnalla, vaan on erittäin hyvä versiointi ja toisaalta myös oma teoksensa.

Housut pois! jatkaa esityksiään vielä syyskuun puolelle.

Caitlin Moran: Moranthology

Moran ei suinkaan puhu Baker Streetin metroasemasta vaan Sherlock Holmesista. Ja Cumberbatchista.

Älypuhelimen hankkiminen avasi yhtäkkiä paljon mahdollisuuksia, yksi niistä oli Audiblen hankkiminen. Klikkailin itseni ilolla palvelun käyttäjäksi, mutta panikoiduin kirjapaljoudesta enkä meinannut millään keksiä mihin sen ensimmäisen krediittini käyttäisin. Onneksi Sivukirjaston Liina tuli apuun ja suositteli Caitlin Moranin Moranthologya (Random House Audio Books, 2012).

Moraniin olin jo tutustunut Naisena olemisen taidon kautta ja pitänyt. Nyt pidin vielä enemmän, osittain ehkä siksi että äänikirjan lukee Moran itse ja hän osaa lukea hyvin. Ja olla hauska ja tarvittaessa vakava ja kirjoittaa intohimolla huimasta määrästä erilaisia asioita.

Moranthology siis koostuu Moranin kirjoittamista kolumneista, joiden käsittelemien aiheiden kirjo on laaja. Osan loistavista olen varmasti jo unohtanut (kuuntelinhan tätä noin kuukauden ajan pyöräretkillä, vieressä jylisevällä Kehä I:llä voi myös olla osuutta asiaan), mutta mieleen on jäänyt muun muassa hulvaton teksti Downton Abbeysta (pitäisiköhän sitä katsoa?), hienot tekstit sosiaaliturvasta ja kirjastoista, fanityttökirjoitukset BBC:n Sherlockista (olen vain vähän kade) ja Doctor Whosta ja lukuisat keskustelut jo nukahtamassa olevan aviomiehen kanssa. Jutut, jotka eivät niin sytyttäneet, ovat varmaan menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta haitanneeko tuo.

Mistä pidin tässä ehkä eniten, oli juuri tuo aiemmin mainitsemani intohimo jota englannin kielinen vastine passion tuntuu kuvaavan paljon osuvammin. Moran osaa innostua, nauraa, vakavoitua, viitata lähteisiin ja olla uskottava. Nostan hattua. Lisäksi elävästä lukutyylistä huolimatta Moran osaa myös olla hurjan selkeä eikä kirjaa tarvinnut turhaan kelailla taaksepäin kun jotain meni ohi (koska ei mennyt). Moran osaa myös lausua sanan probably aivan mahtavasti.

Loistavaa kuunneltavaa siis, tämä kokoelmateos. Hyvä se on varmaan luettunakin, mutta kyllä tässä oli isossa osassa on tämä kuulokokemus myös. Suosittelen.

Jos ette usko, niin lukekaa Liinan ja Siinan jutut myös.

Caitlin Moran: Moranthology
Random House Audio Books, 2012. 11 h 32 min.
Lukija: Caitlin Moran

Syystärpit! eli kulttuuria, kiitos

Heräsinpä tässä siihen, että teatterit avaavat taas oviaan ja näytöksiä pukkaa jos jonkinlaisia. Liput himoitsemiinsa esityksiin kannattaa hankkia ajoissa ja niinpä meilläkin on nyt kotona pyöritelty kalenteria ja mietitty että millekäs päivälle ja mitä hankitaan. Tässä meikäläisen tärpit syyskaudelle, olkaa hyvä.

Chicago / Lahden Kaupunginteatteri // Katsottu 18.10.
Voi Lahti-rakas, älä petä, sillä kuinka hienoa on että siellä tehdään Chicago! Mielestäni mainio musikaali tämä ja Lahti on hyvä musikaalikaupunki, joten yhtälöhän ei voi mennä pieleen? Ensi-illat 12. ja 13.9.

Ender's Game / Teatteri Toivo // Katsottu 10.10.
Lisäsin tämän avaruusoopperan tänne nyt vasta lokakuussa, en ymmärrä miten olen sen unohtanut! Toivon Enderiä olen odottanut siitä asti, kun luin tuossa kesällä kirjan ja sitten tajusin että tätä tehdään ja harjoituskuvat näyttävät niin hyvältä. Uskon, että scifi-klassikko on saanut arvoisensa toteutuksen.

Mad House Helsinki // Koonti tapahtumasta
Mad House valtaa Suvilahden Tiivistämön lokakuussa. En vielä tiedä mitä kaikkea menen katsomaan, mutta olen erittäin kiinnostunut tästä monipuolisen oloisesta taidefestivaalista. Toivon saavani lipun ainakin Hamlet Privateen. Tapahtuma 1.-29.10.

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä / HKT // Katsottu 2.10.
Ei mahda mitään, syksyn jättimusikaali kiinnostelee. 1960-luvun musikaali on minulle ennestään tuntematon, mutta roolitus ja puvustus vaikuttavat lupaavalta. Jos huumoria ei ole vedetty liian överiksi, voisi tämä olla ihan nappivalinta. Ensi-ilta 27.8.

Ruusulankatu 10 / Q-teatteri // Katsottu 23.9.
Ruusulankatu 10 kertoo kiistellyn Ruusulankadun asumisyksikön nuorten elämästä. Esitys perustuu haastatteluihin ja erilaisiin dokumentaatioihin. Esityksen lähtökohta viehättää. Esityksiä vain vähän, hanki liput ajoissa! Ensi-ilta 11.9. Myös Q-teatterin Ihanat ihmiset kiinnostaa, Q:ssa saa aina yllättyä.

Supernaiivi / Ryhmäteatteri // Katsottu 15.11.
En voi vastustaa punaisia palloja ja hakkaleluja. Erlend Loen yhteen tunnetuimmista romaaneista perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Ylermi Rajamaa. Olen nähnyt esityksestä jo yhden version Tikkurilan teatterin tekemänä, se oli mainio, joten odotukset ovat korkealla. Ensi-ilta 9.10.

The Pianist / Circo Aereo & Cirko // Katsottu 21.9.
Ihastuin viime jouluisessa Cabaret Jamonissa loistavaan klovni-miimikko Thomas Moncktoniin. Niinpä tämä herran hittiesitys oli varma valinta syyskauden katsottaviin. Esitykset 17.9. alkaen.

Totuus vs. tarina / Kokoteatterin improklubit 8.9.-8.12.
Keväällä improklubit jäivät harmikseni väliin, nyt uutta yritystä kehiin. Koska ovat kuulemma mainioita nämä klubit.

Vallankumous / KOM-teatteri // Katsottu 14.1.2015
KOMiin kelpaa yleensä mennä yllättymään, voisin siis taas mennäkin. Vallankumous lupailee hyvyyden vallankumousta, uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja Pekka Valkeejärvikin siellä. Ensi-ilta 8.10.

Vanja-eno / Kansallisteatteri // Katsottu 28.10.
Vanja-enoon hankin liput jo keväällä kun olivat tarjouksessa. Koska pitäähän sitä yksi klassikko aina jonnekin mahduttaa. Kaupunginteatterilla menee samainen näytelmä, mikä on vinkeää. Luulen, että jätän vertailun kuitenkin väliin ja tyydyn vain tähän yhteen. Ensi-ilta 17.9.

Että sellaisia. Varmasti tai sanotaan että toivottavasti sinne sekaan mahtuu vielä jotain yllättävää, joka ei vielä tullut vastaan.

Ja teille lukijoille vinkaan tässä ovelasti tärppinä, että Korkeasaaren Kissojen Yössä nähdään mainio Kissalaakso High School -musikaali (linkki vie fb-eventtiin // katsomaan pääsee Kissojen Yön lipulla, ei erillistä maksua siis) jossa myös allekirjoittanut heiluu lavalla. Tervetuloa!

Kultturellia ja ihanaa syksyä kaikille!

Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit #3)

Onkohan Vikkekin näin kyyninen hevonen?

Viime kesänä vietin yhden helteisen päivän junassa ahmien Annukka Salaman Piraijakuiskaajan. Kirja jätti hommat varsin kutkuttavasti kesken ja niinpä Unnasta ja Rufuksesta kertovan trilogian päätösosa Harakanloukku (WSOY, 2014) oli kovin odotettu. Kuikuilin kirjaa kaupoista ilmestymispäivän tienoilla useampaan otteeseen ja viimein eräänä lauantaina oli kirjaa ilmestynyt Akateemisen hyllyihin. Innostuksesta huolimatta ei arki antanut periksi niin paljoa, että kirjan olisi saanut yhdeltä istumalta luettua. Kauan siinä ei kuitenkaan mennyt, sillä tarina imaisi pian mukaansa.

Joone harppoi huoneeseensa ja kaivoi kännykkänsä vaatekasan alta esiin. Kolme puhelua ja viisi tekstiviestiä, mutta ei mitään Vikestä. Joone painoi pikavalintaa ja nosti luurin korvalleen. Kännykkä alkoi hälyttää, mutta jostain syystä Joone tiesi jo ensimmäisen tuuttauksen kohdalla, ettei kukaan vastaisi. Puhelu katkesi. Kädet tärisivät, kun Joone valitsi Viken numeron uudelleen. Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Eikä.

Viime kirjan lopputapahtumista huolimatta Unna ja Rufus jäävät tässä kirjassa kuitenkin taka-alalle. Faunoidijengin vitsiniekka Vikke nimittäin päätyy metsästäjien kynsiin ja omapäistä hevosta pitää tietenkin lähteä vaaroja uhmaten hakemaan metsästäjien kaupungista, Venorista. Pääkertojana toimii kuitenkin Joone, karismaattinen harakka-muusikko, joka kohtaa kirjan aikana jos jonkinlaisia elämänmuutoksia. Joka tapauksessa vaaroja ja romantiikkaa on siis tarjolla, useammallekin hahmolle.

Samalla kun Harakanloukku jatkaa sujuvasti siitä, mihin edellinen osa jäi, täydentää se myös kiinnostavalla tavalla maailmaa jossa eletään. Metsästäjien kulttuurista saadaan roppakaupalla uutta tietoa ja se oli itselleni yksi kirjan kiinnostavimpia anteja. Tämä siitäkin huolimatta, että metsästäjien kulttuuri ei varsinaisesti ole mitenkään viehättävä. Myös kertojajoukkoon saadaan yksi metsästäjä, Ivar, joka tuo oman lisänsä stooriin.

Teksti on edelleen mukaansatempaavaa ja hieman harmittelen sitä, etten ole enää yläasteikäinen kun näitä luen. Vähän tätimäiseltä nimittäin tuntui lukiessani niitä, öh, romanttisimpia kohtauksia, ainakin kun luin niitä bussissa. Köh. Nämä hahmojen läheisyyskohtaukset myös tuntuivat tulevan välillä vähän puskista, tosin tämä ehkä siksi niin että odotin jo että mitä seuraavaksi tapahtuu ja vällyjen välissä pyöriminen toki pysäyttää tapahtumat joksikin aikaa. Lisäksi muutama vitsikäs kohta ei aiheuttanut aivan niin suurta huvitusta minussa kuin oli ehkä tarkoitus, mutta kokonaisuudessaan pidin kirjasta kuitenkin paljon ja trilogian päätösosana se oli oikein mainio.

Kirjan luettua olo oli hieman haikea. Vaikka Faunoidi-sarjan on lupailtu jatkuvan, tuntui tämän tarinakaaren päättyminen silti surulliselta. Toisaalta arvostan sitä, että yksi tarinankaari osataan jättää tähän ja jatkaa sitten toiselta suunnalta, sillä hahmojen puoleensavetävyydestä huolimatta liika on helposti liikaa.

Aion joka tapauksessa lähteä vielä faunoidien matkaan, mikäli jatkoa luvatusti seuraa.

Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit #3)
WSOY, 2014. 446 s.
Kannen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

Ville Kivimäen Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 (WSOY, 2013) herätti huomiota ilmestyessään viime vuoden elokuussa. Loppuvuodesta kirja sai myös julkista kiitosta, kun se palkittiin Tieto-Finlandialla. Itse kiinnostuin kirjan lukemisesta luettuani Suketuksen mainion ja kattavan arvion siitä.

Murtuneet mielet perustuu Kivimäen väitöskirjaan, jossa hän talvi- ja jatkosodan aikana psykiatrisessa hoidossa olleita sotilaita, syitä psyykkisiin vammoihin ja niiden hoitoa sekä suhtautumista psyykkisiin sotavaurioihin silloin ja nyt. Aihe on kattava, mutta selkeästi rajattu ja Kivimäki onnistuu luomaan aiheesta toimivan kokonaisuuden.

Kivimäen kokoamia tilastoja värittävät muun muassa katkelmat hoitopäiväkirjoista, kertomukset psyykkisistä vaivoista kärsineistä sotilaista ja jopa sotilaiden kirjoittamat runot. Numeroina tilastoissa esiintyvät ihmiset muuttuvat todellisiksi persooniksi ja avaavat sitä tilannetta, johon sodassa "tärähtäneet" joutuivat sodan aikana ja sen jälkeen. Osioihin jaettu kirja kuvaa muun muassa sodan todellisuutta rintamalla, syitä jotka saattoivat johtaa psyykkisiin häiriöihin ja toisaalta myös niitä seikkoja, jotka saattoivat suojata sotilasta sodan kauhuilta ja auttaa jaksamaan haastavissa olosuhteissa. Kivimäki myös kertoo, kuinka psyykkisiä vaivoja diagnosoitiin ja hoidettiin ja kuinka sotilaiden hoidon jälkeen kävi.

Runsaaseen materiaaliin olisi voinut siis paneutua pitkään. Itse luin kirjan kuitenkin turhan nopeasti. Oikeammin aikaa kyllä oli, mutta kirja siirtyi lukulistalla ja lopulta olin kirjan puolivälissä kun aikaa palautukseen oli päivä. Viimeiset 200 sivua luin yhden päivän aikana, eikä keskittyminen aina ollut parhainta sillä kirjaan syventyminen oli hankalaa jos ulkoisia ärsykkeitä oli paljon. Kun kirjaan pääsi keskittymään, vei se kuitenkin mennessään ja sivut kääntyivät nopeasti.

En siis ehtinyt paneutua kirjaan niin hyvin kuin olisin tahtonut, mutta yhtä kaikki se oli vaikuttava lukukokemus. Kivimäki on saanut aineistostaan paljon irti ja avaa tätä aiemmin varsin vaiettua aihetta monipuolisesti. Erityisesti psyykkisiin vaurioihin suhtautuminen oli kiinnostavaa ja toisaalta myös surullista luettavaa: psykiatriseen hoitoon päätyneille veteraaneille ei invalidikorvauksia useissa tapauksissa maksettu ja muutenkin näitä sotilaita vaivasi pitkään ellei vaivaa edelleen häpeä huonommuudesta ja jonkinlaisesta epämiehekkyydestä, jonka diagnoosi muassaan toi.

Sotakirjallisuus ja -historia eivät varsinaisesti kuulu normaalilukemistooni. Siitä huolimatta Kivimäen Murtuneet mielet vei mennessään ja jaksoi kiinnostaa. Teksti on selkeää ja elävää, vaikka pysyykin varsin kiihkottomana ja objektiivisena. Se tuo esiin lukujen ja kylmän datan sijaan ihmiset, jotka eivät kestäneet sodan kauhuja ja "tärähtivät", toiset vain vähäksi aikaa ja toiset loppuiäkseen.

Tieto-Finlandia on varmasti ansaittu. Murtuneet mielet ansaitsee tulla luetuksi laajasti.

Luettu osana Ihminen sodassa -haastetta.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945
WSOY, 2013. 475 s.
Kansi: Mika Tuominen

Erja Tamminen, Päivi Rekula & Matti Juusela: Sähköä ilmassa

Tuttavapiirissäni on muutama sähköyliherkkä ihminen. Sähköyliherkkyys kiinnosti ilmiönä, joten suositusten perusteella lainasin Sähköä ilmassa - Tietoa ympäristön sähkömagneettisen säteilyn terveysvaikutuksista ja suojautumista (Erja Tamminen Ay, 2003). Kevyehköltä vaikuttanut opus osoittautui kuitenkin varsin hitaaksi luettavaksi, enkä ole aivan varma opinko kirjasta loppujen lopuksi paljoakaan.

Perusaiheeltaan Sähköä ilmassa on kyllä kiinnostava. On varmasti juuri niin, että ympäristössämme oleva sähkömagneettinen säteily lisääntyy koko ajan enkä epäile lainkaan, etteikö se osalle ihmisille aiheuttaisi erinäisiä oireita. Tämä opus ei kuitenkaan tuntunut olevan kirjoitettu kaltaiselleni tavalliselle tallaajalle.

Tamminen ja kumppanit nimittäin keskittyvät kirjassa paljolti selittämään sitä, kuinka sähkömagneettista säteilyä ollaan muualla tutkittu ja kuinka siltä voitaisiin suojautua. Pitkälliset selostukset sähkösaneerauksista, metallilangoitetuista patjoista ja säteilyä heijastavista verhoista sekä maadoituksista eivät sanoneet minulle juuri mitään. Insinööreille ehkä, ja päättäjille, mutta ei minulle. Paitsi sen verran kyllä, että epäilen että talomme ei heijasta tai estä säteilyn kulkua talomme sisälle kovin hyvin. En tiedä.

Hämmennyin myös siitä, kuinka tekstin lomassa tiputeltiin erinäisten valmistajien ja firmojen nimiä. Lopun liitteistä löytyy Mainostajat-osuus, tosin pienen präntin mukaisesti he eivät ole kirjan sisällöstä vastuusta. Ymmärrän toisaalta, että tämänkaltainen saneeraus ja sähkötyö on vielä harvinaista ja tietoa ei välttämättä ole paljon, mutta mainokset näkisin silti mieluummin jossain muualla kuin tietokirjan sivuilla. Täysin ulkokirjallisena seikkana mainittakoon myös, että kirjan fontti (lienisikö Arial tai vastaava) vaikutti siihen, että en tuntenut lukevani tietokirjaa.

Lopullisena tuomiona Sähköä ilmassa oli siis aiheeltaan kiintoisa, mutta normilukijan näkökulmasta toteutus ontui. Case-esimerkkejä olisin kyllä lukenut mieluusti enemmän.

Erja Tamminen, Päivi Rekula ja Matti Juusela: Sähköä ilmassa
Erja Tamminen Ay, 2003. 239 s.
Kansi: Päivi Rekula

Siri Kolu: Me Rosvolat (Rosvolat #1)

Siri Kolun Rosvolat-sarjasta on ehtinyt kuulla viimeisen neljän vuoden aikana paljon hyvää. Finlandia Juniorinkin pokannutta sarjan aloitusosaa Me Rosvolat (Otava, 2010) on kehunut niin lehdistö kuin blogitkin. Itse sain vasta nyt aikaiseksi lainata teoksen, kun ehdotin sitä siipalle automatkalukemiseksi.

Minä ehdin tehdä yhden ainoan asian. Kun iso karvainen käsi lähestyi minua, tartuin siihen esineeseen, jolla oli jotain merkitystä: vaaleanpunaiseen muistikirjaani, jota ilman en liikkunut missään.
Ryöstön aikana mitään vastarintaa ei tullut. Automme kähmittiin tyhjäksi salamannopeasti. Isää jännitti ainoastaan, naarmuuntuiko auto. Menisikö bonukset. Rosvoloitten auton kaasutettua paikalta kesti pitkään, ennen kuin perheeni tajusi, etten minä enää ollutkaan kyydissä.

Viljan kesä saa yllättävän käänteen, kun hän tulee ryöstetyksi kesken perheen automatkan. Taakse jäävät ikävä isosisko ja poissaolevat vanhemmat, kun kymmenvuotias tyttö kaapataan Rosvoloiden matkaan rosvopäällikkö Hurja-Kaarlon päähänpiston seurauksena. Tilanteeseen ei tunnu olevan muuta ratkaisua kuin sopeutua ja niin Vilja tutustuu vähitellen värikkääseen rosvoperheeseen, jossa Hilda ajaa autoa kuin taitavin rallikuski, isosisko Hele on harvinaisen pelottava maantierosvo, pikkuveli Kalle haaveilee koulunkäynnistä ja Kulta-Pete on aina samaa mieltä kuin päällikkönsä.

Joukkion matka kulkee kohti rosvojen kesäjuhlia ja samalla Vilja myös tutustuu rosvoperheen arkeen. Varsinaisesti ilkeitä eivät rosvot ole, kesämökkiläisten lasteista pihistetään lähinnä ruokaa ja uusia vaatteita tai pelikortteja. Rahasta rosvot eivät välitä. Rosvoelämän hohdokkuudesta huolimatta Vilja alkaa kuitenkin tiedostaa, että kotiinkin olisi päästävä eikä se tule onnistumaan vain nätisti pyytämällä.

Kuski antoi kirjalle pisteitä 4/5, minä olen samoilla linjoilla. Kolun tyyli on hauska ja Rosvolat varsin persoonallisia tapauksia. Teemallisesti kirjassa puhutaan tärkeitä perheen merkityksestä ja ystävyydestä, mutta ei osoitellen, havainnot ja päätelmät saa tehdä itse. Rosvoloiden elämä on värikästä ja yllätyksellistä, eikä kyydissä varmasti tule tylsää. Kirjaa oli myös oikein mukava lukea, teksti soljui sujuvasti. Ainoana miinuksena annan sen, että kehitin Hurja-Kaarlolle sellaisen äänen että kurkku kähisi vielä pitkään lukemisen jälkeen.

Suosittelemme Me Rosvoloita lämpimästi automatkojen viihdykkeeksi (tosin Hildan ajomanöövereistä ei kannata ottaa mallia) tai muuten vain luettavaksi. Kirjasta on myös kuvattu tänä kesänä elokuvaa, jota kohtaan osoitamme varovaista kiinnostusta.

Siri Kolu: Me Rosvolat (Rosvolat #1)
Otava, 2010. 222 s.
Kuvat: Tuuli Juusela

Tove 100v -näyttely ja Muumikirjat ja minä -haaste

 Esi-isä ei olisi halunnut kuvaan.

Kiinnostavien näyttelyiden kohdalla käy usein niin, että niiden tulemisen huomaa ja niistä innostuu tajutakseen vihdoin, että itse asiassa näyttely loppui jo viikko sitten. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin, sillä Ateneumin Tove Jansson -näyttely jatkuu vielä 7.9. asti. Me menimme sinne jo (tai vasta) nyt, sillä viimeisillä viikoilla näyttelyyn voi odottaa olevan jonoa ja tungosta.

Tove Jansson on yksi niistä suomalaisista taitelijoista, joista pidän hurjasti. Kuten monelle muullekin, minulle tutuimpia hänen töitään ovat kuitenkin erilaiset muumikuvitukset ja -kirjat. Ateneumin näyttelyssä on esillä kuitenkin paljon muutakin, sillä se vie kävijän läpi Toven töiden 1930-luvulta viimeisimpiin töihin asti. Esillä on myös Janssonin vanhempien töitä ja nuoren Toven piirustuksia.

Kronologiseen järjestykseen aseteltu näyttely on kattava ja monipuolinen. Itse pidin eniten 1940-luvun sota-ajalle sijoittuneista muotokuvista ja 60-70-luvun meriaiheisista maalauksista. Sen sijaan 70-luvun muut abstraktimmat öljymaalaukset jäivät minulle vieraammiksi, näin tosin tuppaa käymään samankaltaisten teosten kanssa usein. Maalausten ohella näyttelyssä on esillä myös muun muassa Garm-lehteen tehtyä satiirisia ja rohkeitakin pilakuvia ja erilaisia luonnoksia. Lisäksi Tampereen Muumimaailmasta on lainassa useita Tuulikki Pietilän kanssa tehtyjä muumi-kuvaelmia, joiden kautta pääsee esimerkiksi kurkistamaan ensimmäiseen, Pentti Eistolan valmistamaan Muumitaloon ja Muumipappa ja meri -kirjan majakkaan.

Näytelmän on kuratoinut FT Tuula Karjalainen, jonka kirjoittama teos Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta on muiden muassa hurmannut myös kirjabloggarit. Itselläni teos on vielä lukematta, mutta odotan sitä kovasti ja näyttelyn perusteella vielä enemmän. Ateneumiin järjestetty näyttely oli mielestäni monipuolinen ja sopivan kompakti, sillä yhteen kerrokseen järjestetyn näyttelyn kiertäminen sujui hyvin ja sen ajan jaksoi keskittyä teoksiin.

Kierros piti tietysti päättää museokauppaan. Itse usein hankin postikortteja kauniista teoksista, nyt ostin yhden omakuvataulun ja myös yhden valokuvan Janssonista saaristossa. Ilahduin myös kovasti puisista jääkaappimagneeteista, nyt meillä seikkailevat vesihevonen ja hämmentävän paljon koiraamme muistuttava esi-isä. Museokaupan aulassa voi myös kokeilla erilaisia muumiaiheisia päähineitä ja vaatteita sekä häntiä.

Myös esimerkiksi Niina T. on käynyt näyttelyssä ja kuvailee tekstissään muutamia teoksia yksityiskohtaisemmin.

***

Kesäkuussa sain Luetut, lukemattomat -blogin Liisalta Muumikirjat ja minä -haasteen.* Haasteeseen vastaaminen sai odottaa aikansa, mutta olen miettinyt usein mitä tähän nyt kirjoittaisin.

Mummoni meille neulomat muumihahmot. Etualalla Muumipappa, Muumipeikko ja Hemuli.

80-luvun lopulla syntyneenä varhaisin muumimuistoni on, ei varmaankaan yllättävästi, japanilainen animaatiosarja. Monelle nämä pyöreät muumihahmot eivät ole oikeita muumeja lainkaan, mutta itselleni ne ovat olennainen osa lapsuutta. Televisiosta nauhoitetut jaksot katsottiin vhs-kaseteilta moneen kertaan sadepäivinä kesämökillä. Varhaisiin muistoihin kuuluu myös se, kuinka pelkäsin Jäärouvaa, Mörköä ja Taikurin hatussa muuttuvaa Muumipeikkoa. Äiti myös jaksaa kertoa, kuinka Niiskuneiti oli suurin idolini ja kuljin ympäriinsä hiusrenksu nilkan ympärillä. Pikkuveljeni oli vielä kovempi muumifani kuin minä. Nukkapintaiset figuurit muuttuivat pian kaljuiksi, kun niillä leikittiin niin ahkerasti (ja saattoivat ne joutua toisinaan suuhunkin). Itselläni puolestaan oli iso ja rakas Muumipeikon muotoinen tyyny, joka tosin traagisesti katosi eräällä pyöräilyreissulla.

Muumikirjoihin tutustuminen alkoi puolestaan kuvitetuilla teoksilla. Muistan äidin lukeneen meille paljon Kuinkas sitten kävikään?-kirjaa, jonka kurkistussivut jaksoivat kiehtoa kerta toisensa jälkeen. Lisäksi meillä, tai se taisi olla oikeastaan pikkuveljen lahjaksi saama, luettiin kokoelmakirjaa jossa oli useampia muumikirjoja yhteispainoksena. Kirjojen lukemisesta en tosin muista muuta, kuin että kirjan sivut olivat kiiltävät.

Jossain vaiheessa sain syntymäpäivälahjaksi boksin, jossa oli kahdeksan ensimmäistä Muumit-sarjakuva-albumia. Niitä luin ala-asteikäisenä paljon, tosin osa jutuista varmaan meni iloisesti ohi. Tarkoituksena on lukea nuo kirjat taas uudelleen, ainakin Muumit Rivieralla -tarina (löytyy sarjakuvapainoksesta nro 2) ennen elokuvan ilmestymistä.

Niiskuneiti ja nappisilmäinen Nuuskamuikkunen tervehtivät.

Muumikirjoja luin itsekseni jonkin verran, mutta sitä en varsinaisesti muista. Vahvimmat muistot ovat joka tapauksessa animaatiosta ja se varmaan jyrää osan kirjamuistoista. Nyt olen kuitenkin alkanut hankkia kirjoja myös omaan hyllyyn ja suurin osa niistä taitaa jo meiltä löytyäkin. Suosikkikirjojani ovat Vaarallinen juhannus teatterimaailmoineen ja Muumipapan muistelmat koska se on niin jännittävä. Molemmat ovat muuten suosikkejani myös animaatiosarjassa. 

Tove-näyttelyn jälkeen aloin haaveilla erityisesti Muumit ja suuri tuhotulva - ja Muumipappa ja meri -kirjojen lukemisesta. Teokset varmasti mahtuvat syksyn lukusuunnitelmiin.

Haastan muumikirjamuistoistaan kertomaan Luettua elämää -blogin Elinan.

* Haaste on alunperin lähtöisin Opusculo-blogista.

Kass Morgan: The 100 (The Hundred #1)

Kävipä päivänä muuanna niin, että luin Yöpöydän kirjat -blogista kehuja The 100 -tv-sarjasta, joka sattumoisin perustuu Kass Morganin samannimiseen kirjaan (Hodder, 2013). Minäpä sitten varasin kirjan kirjastosta ja valikoin osaksi kesälukemistoani. Ajattelin opuksen tarjoavan sopivan kevyttä scifiä lomapäivien ratoksi.

"We're clearing out the detention center today. A hundred lucky criminals are getting the chance to make history." The corners of his mouth twitched into a smirk. "You're going to Earth."

Ihmiskuntaa on kohdannut ydintuho ja viimeiset ihmiset asuvat suurehkolla avaruusasemalla. Paluu maapallolle on kuitenkin toiveissa ja jotta planeetan kunnosta saataisiin tietoa, lähetetään maankamaralle 100 kuolemaantuomittua teini-ikäistä ranteissaan elintoimintoja mittaavat rannekkeet. Kirjan kertojista matkalle pääsevät fiksu Clarke, Clarken perässä pinkonut senaattorin poika Wells ja siskoaan suojelemaan lähtenyt Bellamy. Myös Glass oli alunperin mukana retkueessa, mutta onnistuu viime tipassa hyppäämään pois kyydistä ja pakenemaan takaisin kotiin.

Ideatasolla The 100 on oikein oivallinen. Teinit matkalla mahdollisesti vielä säteilypitoiselle maapallolle muistuttaa jonkinlaista Lost- tai Beauty Queens -skenaariota. Maapallolla oleiluun keskitytään kuitenkin varsin vähän, sillä ison siivun kerronnasta vievät henkilöhahmojen kertomat takaumat, joilla valotetaan sitä miten itse kukin tähän lievästi sanottuna haasteelliseen tilanteeseen päätyi.

Kerronnan suhteen opus pärjää oikein hyvin. Morgan kirjoittaa vetävästi ja vaikka GoodReadsin arvioissa höykytetään kirjailijaa juoniaukkojen vuoksi en itse niinkään nyt keskittynyt siihen että miten ihmeessä tällainen jättimäinen avaruusalus on saatu kiertoradalle lillumaan. Mikä sen sijaan pisti silmään, ehkä osin myös GR-tekstien ohjaamana, oli se että pääsääntöisesti kirjan henkilöhahmot ovat aika kauheita. Hahmot ovat teinejä, kyllä, mutta tekevät siitä huolimatta käsittämättömän itsekkäitä päätöksiä tavoitellessaan milloin mitäkin (pääsääntöisesti lähimmäisenrakkautta).

Tästä nurinasta huolimatta täytyy kuitenkin sanoa, että tulen varmaan lukemaan myös sarjan toisen osan. Homma jätetään ikävästi cliffhanger-meiningillä kesken ja myönnän kiinnostuneeni sen verran, että voisin lukea mitä jatkossa tapahtuu. Sitä paitsi tämä oli oikein nopealukuinen, joten vaikka toinen osa olisi kauhea ei sen lukemiseen kuluisi turhan paljoa aikaa.

Myös Niina ehti tv-sarjan jälkeen lukea kirjan ja vertailee niitä kiinnostavasti blogissaan.

Kass Morgan: The 100 (The Hundred #1)
Hodder, 2013. 323 s.
Kannen suunnittelu: Elizabeth H. Clark & Liz Dresner