Lavalta: Medea (NT Live)

Kuva: Jason Bell

Keväällä näytetyt NT Liven Medean trailerit olivat sen verran vaikuttavia, että hankimme liput tähän Euripideen tunnettuun tragediaan. Lontoon Olivier-teatterissa Medeaa esitettiin täysille katsomoille. En ihmettele lainkaan. Käsikirjoittaja Ben Power ja ohjaaja Carrie Cracknell ovat tuoneet kreikkalaisen klassikon nykyaikaan alkuperäisversiota kunnioittaen ja tehden sen harvinaisen näyttävästi.

Terrible things breed in broken hearts.

Helen McCrory on Medeana huikean hyvä. Hänen Medeansa on suunnitelmallinen, intohimoinen, fiksu, ei lainkaan hullu vaikka sortuu äärimmäisyyksiin. Näyttelijän lavakarisma kantaa esitystä, vaikka roolituksessa ei kyllä muutenkaan ole mitään vikaa. McCrory kuitenkin erottuu edukseen, onhan hän se esitystä eteenpäin vievä (tuho)voima. Intensiteetti on vahva ja se kestää, ehkä osittain siksi että näytelmässä ei ole väliaikaa eikä katsojien anneta irrottautua näytelmän vääjäämättömyydestä.

Näytelmän lavastuksen ja puvustuksen siirto nykyaikaan toimii häkellyttävän hyvin, vaikka teksti on jätetty alkuperäiseen asuun. Kreikan kuningas voi aivan hyvin marssia paikalle ja tuoda lapsille lahjaksi pelikonsolit. Tarinan voima on niin suuri ja teemat, kaikesta kauheudestaan huolimatta, niin tarkkanäköisiä ja ajankohtaisia, että siirtymä onnistuu. Toki se aiheuttaa paikoin myös pientä huvitusta, mutta sekin käy näytelmän synkän tunnelman siitä kärsimättä. Perinteisenä versiona näytelmä ei myöskään varmasti olisi ollut niin mukaansavievä.

Ainut osio näytelmässä, joka itseäni vieraannutti, oli Corinthin naisten kuoron nykytanssikohtaukset. Muutoin kuoro oli kyllä mielestäni erinomainen, naiset jotka todistavat kaiken mutteivät puutu tapahtumiin koska tuntevat Medean syyt vaikkeivät tekoja hyväksyisikään. Mieshahmot, Medean mies Jason (oiva Danny Sapani) avustajineen ja Corinthin kuningas Kreon (Martin Turner) jäävät auttamatta naisten varjoon häviten Medealle sinnikkyydessä. 

Yksinäytöksisen esityksen päättyessä olo on hiljainen. Kosto on täytetty, Medean suunnitelmat ovat onnistuneet, mutta mitä jää jäljelle? Kuolema, katkeruus, voima. Ja loppuun kysymys: voiko tällainen päättyä millään muulla tavalla?

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Hyvässä aviomiehessä on salaisuuksia kuin Kruunuvuoressa konsanaan.

Elisa Kirjalta tuli tuossa taannoin kirjabloggaajille tarjous, jossa sai Liane Moriartyn uunituoreen Hyvän aviomiehen (WSOY, 2014) e-kirjana luettavaksi. Kun puhelimessa ei sillä hetkellä sattunut kummempaa luettavaa olemaan, latailin teoksen kiinnostuneena itselleni. Kirjasta olin kuullut jo jonkin verran positiivista pöhinää, joten odotuksia kirjan suhteen oli.

Cecilian mukava avioliitto muuttuu ahdistavaksi, kun hän avaa miehensä John-Paulin vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. Rachel suree edelleen teini-ikäisenä kuollutta tytärtään (jonka murha on selvittämättä) ja samalla sitä, että poika on muuttamassa rakkaan lapsenlapsen kanssa New Yorkiin. Tess puolestaan lähtee poikansa kanssa toiseen rakastuneen miehensä luota hoitamaan äitiään. Ja yllätys yllätys, naisten elämät sekoittuvat toisiinsa yllättävin tavoin.

Kolme erilaista naista yrittävät pitää elämänsä kasassa ja arjen pyörimässä. Kunkin on tehtävä elämässään päätöksiä, joilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Kannattaako salaisuudet säilyttää? Voiko avioliiton saada vaikeuksista huolimatta kestämään? Ja mitä tehdä, jos on varma tyttärensä murhaajasta mutta poliisi ei tee mitään? Asetelma on periaatteessa oikein toimiva ja kolme tarinaa natsailevat yhteen varsin mutkattomasti ilman täysin epäloogisia hyppyjä.

Tästä kaikesta huolimatta en jaksanut innostua Hyvän aviomiehen lukemisesta. Kirja on periaatteessa oikein mukiinmenevä ja tekstissä ei ole mitään vikaa, mutta en jaksanut kiinnostua hahmoista riittävästi välittääkseni todella siitä mitä heille tapahtuu. Tuli sellainen olo, että kirja voisi toimia tv:ssä minisarjana, jos roolitus olisi onnistunut, mutta tällaisena en jaksanut innostua. Luin kuitenkin kirjan loppuun.

Osasyy nihkeilyyn oli kyllä varmaan myös lukuformaatissa. Kännykällä yli tuhannen sivun selailu alkoi käydä turhauttavaksi, vaikka kun homman otti asiakseen niin kyllähän ne sivut sitten vähenivät. Tuntui vain loppuvaiheessa turhauttavalta, kun juonta ei selvästikään ollut enää paljoa jäljellä mutta luettavia "sivuja" vielä kolmisensataa.

Hyvä aviomies on siis ihan letkeä chick litin ja jännitysromaanin sekoitus, mutta joka ei tällä kertaa natsannut meikäläiselle. Hieman positiivisempia mielipiteitä kannattaa kuitenkin käydä lukemassa vaikkapa Kirsiltä (joka kertoo henkilöhahmoista enemmän), Suketukselta (joka pitää tätä oikein soveliaana viihdeluettavana) ja Booksylta (joka koukuttui tarinaan). Elisa Kirjassa teoksesta on myös annettu hyvin innostuneita arvioita.

Viides kirja Rikoksen jäljillä -haasteeseen eli kolmas johtolanka: varastettu polkupyörä ansaittu. Harmillisesti hidastelin haasteen kanssa ja syyllinen jäi selvittämättä, mutta hauskaa oli eli kiitos Oksan hyllyltä -blogiin! Haasteeseen luetut kirjat löytyvät täältä.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
WSOY, 2014. / Elisa Kirja, 2014. 357 s.
Suomentanut: Helene Bützow
Kansi: ?

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Graffititaidetta Prahassa.

Kirsin kirjanurkan teksti innosti minut taannoin varaamaan Jari Järvelän Tyttö ja pommi-teoksen (Crime Time, 2014). Suosituksiin kannatti uskoa, sillä kirja oli varsin räväyttävä kokemus joka vei käytännössä heti mukanaan. Kotkan hämärille kaduille sijoittuva valtataistelu graffititaiteilijoiden ja vartijoiden välillä oli paikoin jopa hyytävää luettavaa.

Kiinni ei auttanut jäädä, silloin hakattaisiin ja kontolle lankeaisivat korvaukset kaikista viime vuosien aikana junanvaunuihin maalatuista graffiteista. Kaikista, ei vain omista.
Rotat kutsuivat töitämme töhryiksi. Ne eivät suostuneet puhumaan graffiteista. Tai tägeistä. Tai piisseistä. Tai sapluunoista. Tai stikkereistä. Tai muraaleista. Etenkään ne ei suostuneet puhumaan taiteesta. 

Metro ja Rust ovat yöllä maalaamassa graffiteja Kotkan sataman lähellä junavaunujen kylkiin. Maalauksia ei kuitenkaan saada valmiiksi, kun vartijoiden väijytysrengas sulkeutuu ja nuoret joutuvat pakenemaan kostonhimoista porukkaa henkensä edestä. Järvelä heittää kortit heti pöytään, kostoasetelma on taputeltu ja seuraavaksi lukija voi vain odottaa mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Järvelän käsissä henkilöhahmojen moraali murenee ja saa heidät tekemään tekoja, joita täysissä hengenvoimissa tuskin edes ajattelisi. Metron mieleen mahtuu vain yksi asia ja sen tielle ei voi asettua mikään. Turvallisuusalan ammattilainen Jere Raittila puolestaan tuntee paineita työssään, kipuilee perhe-elämänsä kanssa ja valtataistelu töhrijöiden kanssa koituu viimeiseksi tipaksi stressaantuneen miehen elämässä. Väkivaltaisiin tekoihin sorrutaan myös ja toisinaan huomaan vetäväni ilmaa hampaiden läpi, kun teksti tuntuu pahalta.

Sympatiapisteet kallistuvat teoksessa vahvasti graffitiporukan puoleen. Vartijat kuvataan pääsääntöisesti väkivaltaisina ja lisäpalkkiota tavoittelevina öykkäreinä, kun taas graffitistit ovat omaa luovuuttaan toteuttavia jonkinlaisia yhteiskunnan hylkiöitä. Tehtävät työt eivät myöskään ole mitään seiniin pikaisesti sutaistuja tekeleitä, vaan hartaasti suunniteltuja ja rakkaudella tehtyjä. Metron kostosuunnitelmat eivät myöskään ole yhtä äärimmäisiä, vaikka niitä ei hyväksyisikään. Kostoon liittyvä sokea viha on joka tapauksessa vahvasti läsnä ja saa ihmiset toimimaan alkukantaisten vaistojen varassa vaikka asioita ei sillä korjattua saisikaan.

Järvelä avaa kiinnostavasti graffititaiteilijoiden maailmaa ja kulttuuria. Tägit ja muraalit tulevat pian tutuiksi. Lisäksi valotetaan, kuinka graffitit eivät suinkaan aina ole vain omaa egoa pönkittäviä taiteiluja vaan töitä joilla pyritään myös vaikuttamaan jopa suuriin poliittisiin päätöksiin. Ja onhan se myönnettävä, että kaupungilla tuntuu näkevän epämääräisten töhryjen lisäksi myös hurjan upeita töitä. Graffitien laillisuuteen ei tässä varsinaisesti oteta kantaa, mutta itse soisin että graffiteja harrastaville voitaisiin tarjota tiloja joissa maalta. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Kalasataman graffitiseinä Helsingissä, joka on oikeasti aika makea ja alati muuttuva.

Oikein mainio lukukokemus siis, vaikka Kotkan sumuisilla kaduilla saikin välillä kokea pahoinvointia ja pelätä sumusta tulevia iskuja. Järvelältä luen mieluusti lisääkin.

Elinan mielestä tämä oli niin hyvä että puistattaa ja hänen blogissaan lisää linkkejä muihin blogeihin. Hendenvaara-blogissa puolellaan esitellään Kotkan graffiteja ja satama-aluetta sekä maalataan piissi Rustille.

Rikoksen jäljillä -haasteessa pääsen tasolle neljä eli 2. johtolanka: hampaanjälki leivänkannikassa.

Edit: Kirjailijan etunimi korjattu otsikosta ja lopusta, pahoittelen virhettä.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Crime Time, 2014. 261 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Kyllä sitä ilman SmartBoardiakin pärjää. Etenkin jos laitetta ei ole käytössä.

Lauri Järvilehdon kynäilemä Hauskan oppimisen vallankumous (PS-kustannus, 2014) tarttui luettavaksi, kun sitä silloisella työpaikalla keväällä esiteltiin että tällainen olisi. Muutenkin koen, että välillä on ihan mukavaa ja avartavaa törmäyttää omia näkemyksiään oppimisesta ja opettamisesta, joten siinäkin mielessä opetuskirjallisuuden luku on ihan paikallaan.

Kirjassaan Järvilehto kertoo, kuinka oppimisesta voidaan tehdä hauskaa leikkien, pelien ja innostamisen avulla. Termit flow ja luovuus ovat ahkerassa käytössä, lisäksi vedotaan muun muassa motivaatiopsykologiaan ja aivotutkimukseen. Tekstin sekaan on upotettu erilaisia harjoituksia esimerkiksi muistamisen tueksi.

Vaikka pelit voivat tarjota erinomaisen alustan oppiaineksen ja motivoivan oppimisen välittämiseen, pelit ovat vain yksi väline tulevaisuuden opettajan työkalupakissa. Oppiminen on tehokkaimmillaan silloin kun se on monikanavaista ja sosiaalista: kun ihmiset kokoontuvat yhteen oppiakseen toisiltaan uusia asioita eri menetelmin. Kirjat, pelit, videot ja harjoitukset voivat vahvistaa oppimiskokemusta huomattavasti. Silloin sosiaalinen ympäristö kohottaa oppimisen aivan uudelle tasolle.

Olen monessa asiassa samaa mieltä kuin Järvilehto. Opettaja, joka ei ole lainkaan innostunut omasta oppiaineestaan, saa harvemmin oppilaita motivoitua työskentelemään. Toki ne, joilla on jo sisäistä motivaatiota aiheeseen, saattavat jotain oppiakin mutta moni muu vaipuu tylsyyteen. Innostuessa myös usein oppii paremmin, siis silloin kun asia tuntuu mielekkäältä ja miksei sitten siltä hauskaltakin. Suurimmassa osassa esimerkeistään hauskaan oppimiseen Järvilehto kuitenkin viittaa erilaisiin oppimispeleihin, joita on saatavina muun muassa tablettitietokoneille ja puhelimille.

Voi olla osin omaa vanhanaikaisuuttani, että radikaaleimmat Järvilehdon ehdottamat muutokset tuntuvat vierailta. Se, että oppilaita ohjattaisiin tutustumaan lähinnä omiin kiinnostuksenkohteisiinsa (kunhan ne löytyvät) ja kannustetaan heitä siinä, tuntuu kaukaiselta ajatukselta tämän päivän koulumaailmassa. Tai se, että suurinta osaa aineita ei tarvitsisi välttämättä opiskella laisinkaan, sillä moni oppilaista ei varsinaisesti tee oppimallaan myöhemmin mitään.

Etenkin tämä viimeinen nosti omat niskakarvani pystyyn. Tuntuu oikeastaan hieman pelottavalta, että oppilaan ei tarvitsisi oppia miten hänen kehonsa toimii tai oikeastaan juuri mitään siitä miten maailma toimii ellei se häntä kiinnosta. Ja heille, joilla kiinnostus ei ole vielä herännyt, saattaa olla luontevaa valita aiheita jotka ovat heille helppoja ja siitä en sitten tiedä olisiko se hyvä suunta. Tämä oikeastaan muistuttaa yhtä lukiouudistukseen tehdyistä malleista, korimallia, jossa esimerkiksi suurimman osan luonnontieteistä voisi skipata valitsemalla muita reaaliaineita.

Toisaalta olen samaa mieltä siitä, että nykyinen koulukonteksti ei ole aina se tehokkain oppimiselle. Puhuva pää luokan etuosassa harvoin innostaa ketään, ellei opettaja osaa päivästä toiseen esittää asiaansa elävästi ja kiinnostavasti. Luokkatilat eivät myöskään aina välttämättä vastaa tarkoitustaan. Toisaalta kyseessä voi olla myös resurssipula: kaikilla kouluilla ei ole varaa hankkia tabletteja saati sitten isoa läjää muita opetusvälineitä. Enkä ainakaan vielä näe todennäköisenä sitä, että bring your own device -kulttuuri voitaisiin tuoda kouluihin ilman että se eriarvoistaisi oppilaita. Lisäksi muutokset eivät voi tulla itsestään, myös opettajille ja kouluille tarvitaan tukitoimina täydennyskoulutusta ja vastaavia jos tällaiseen halutaan siirtyä.

Vastahankaisuudestani huolimatta Hauskan oppimisen vallankumous oli kiinnostavaa luettavaa. Monesta asiasta olin eri mieltä, mutta toisaalta sain paljon uutta ajateltavaa ja heräsipä kirjan tiimoilta myös monta keskustelua. Kirja oli myös varsin nopealukuinen ja teksti selkeää. Eli siinä mielessä oikein mainio kirja.

Ai niin, mainittakoon että kirja on itse asiassa suomennettu Järvilehdon teoksesta Learning as Fun joka käsittääkseni on osa Rovio Entertainmentsin Rovio Visions -sarjaa. Angry Birdseihin on siis myös useita viittauksia, vaikka kannen kukko onkin vähän leppoisamman oloinen kaveri.

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous
PS-kustannus, 2014. 234 s.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

On kesä 2011 ja Nilsiän kesäteatterissa pyörii näytelmä Rosvo-Roope 4-ever. Näytelmästä on tässä vaiheessa enää vain hämäriä muistikuvia, mutta sen verran kuitenkin että pääosan esittäjä lauloi hyvin. Kolme vuotta myöhemmin alan lukea Antti Heikkisen Pihkatappia (Siltala, 2013) ja tajuan kirjailijan olevan tuo sama laulava näyttelijä. Pieni on maailma.

Ruudussa on kukkakasa, sen alla kumpu ja kummun alla Kekkonen.
Sen elämä on ohi, minun vasta alussa. Vaikka en minä sitä silloin tajunnut, ei alle kolmevuotias semmoisia pohdi.

Jussi syntyy lehmätilallisen pojaksi, nimi annetaan Jussi Virolaisen mukaan ja perillisestä odotetaan tilanjatkajaa. Äidin kuoleman jälkeen isän kanssa kaksin jäävä poika ei kuitenkaan lehmistä innostu, vaan veri vetää kirjoittamaan ja näyttelemään. Monta vuotta myöhemmin Jussi alkaa kirjoittaa suvun miehistä ja itsestään, kaikilla oma ristinsä kannettavana.

Oli virkistävää lukea sukupolviromaani miesnäkökulmasta. Sukupolvien yli kurottelevia (esikois)romaaneja on tuntunut tulevan useampi tässä viime vuosina ja nimenomaan naisnäkökulmasta. Sellaista en olisi ehkä juuri nyt lukenutkaan, mutta tähän tohdin tarttua kun riittävän erilaista odotin. Ja olihan se. Mutta samanlaista kipuilua sukupolvien välillä se täälläkin oli, syyt vain hieman erit.

Heikkinen kirjoittaa elävästi elämästä pienellä kylällä, isistä ja pojista, sodasta ja maatilan töistä. Toraisuudesta ja ajoittaisista välirikoista ja sodan haamuista huolematta Pihkatappi on jotenkin leppoisaa luettavaa. Teksti rullaa, Jussin elämä menee rataansa, lapsuudenmuistot täydentävät kuvaa. Huumori on savolaista. Välillä ollaan synkkiä, enemmän kuin vähemmän, mutta ei tämä kirja jaksa masentaa kuitenkaan.

Jotenkin pirun symppis tämä romaani. En jotenkin osaa sanoa tästä mitään. Mutta symppis. Ja kiva. Ja napsakasti luettava. Ja lopussa jotenkin huokaisee, että niin.

Amma huastelee tästä savoksi ihan hirveän kivasti, Booksy tykästyi melkein vasten tahtoaan.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala, 2013. 275 s.
Kansi: Pekka Loiri

Lavalta: Ruusulankatu 10 (Q-teatteri)

 Kuva: Terjo Aaltonen

Q-teatterin Pikku-Q:ssa nähtävä Ruusulankatu 10 herätteli mielenkiintoa heti siitä kuultuani. Sininauhasäätiön, Balansia Filmsin ja Måndagin kanssa yhteistyössä tehty esitys kertoo Ruusulankatu 10:n asumisyksikön nuorista ja heidän elämästään. Asumisyksikön ympärillä kuohunut mediamylly jää taka-alalle, kun esiin nostetaan ihmiset ja heidän tarinansa. Millaisia ovat ihmiset, jotka halutaan häätää Töölöstä pois?

Esitys jäi pohdituttamaan eikä siitä ole aivan helppo kirjoittaa. Miten minä voin kommentoida tässä jonkun muun kertomusta hänen elämästään? No, sen verran voin ainakin sanoa että kiinnostavaa oli. Ja avartavaa.

Karismaattiset näyttelijät Arttu Kurttila ja Juha Sääski tuovat eri kertojat lavalle. Epävarmoina, huvittuneina, närkästyneinä. Yksi hiipii pitkin seiniä, toinen haastaa katsojan tuijottamalla silmiin. Joku ei tiedä mitä haluaisi, toinen pohtii kuolemaa.Yksi kertoo lapsuudessa koetusta väkivallasta ja sitten siitä, kuinka elämä tuntuu nyt olevan vähitellen raiteillaan. Roolit vaihtuvat sulavasti, molemmat miehet tuntuvat lavalla aidoilta tunteineen. Taustalla nähdään välillä videoita asukkaista, kuullaan tarinat heidän kertominaan.

Ohjaaja Jonna Wikström työryhmineen on tehnyt kiinnostavaa ja arvokasta työtä saadessaan asukkaat kertomaan lapsuudestaan, kokemuksistaan. Siitä, miten päihteidenkäyttö alkoi jo alakouluikäisenä. Miten vankilassa ainakin saa katon päänsä päälle vähäksi aikaa, sellistä saada hetkellisen kodin.

Kuva: Terjo Aaltonen

Kaiken tämän jälkeen ajatus siitä, että eikö näitä ihmisiä voisi vaan asuttaa vaikka Espooseen tai että eikö sitä apua voisi tarjota vasta sitten kun on päässyt kuiville, tuntuu absurdilta. Mediakohun käsittely on kuitenkin pienessä osassa ja se on hyvä, tekee esityksestä kiinnostavamman. Sillä jos on Helsingissä asumisyksikön perustamisen aikaan asunut, on jo nähnyt ne lööpit ja kuullut kuinka paikkaa on vastustettu. Tarinalla on kuitenkin se toinen puolensa, se jota ei ole niin äänekkäästi kuultu. Ja osa siitä voidaan kuulla nyt.

Että hieno esitys. Kiitoksia.

Jos kaipaatte lisävakuuksia, voitte lukea myös Hesarin ja Voiman arviot.

Esityksiä on saatu ainakin facebook-sivujen mukaan lisää lokakuulle. Suosittelen.

Liikkuvaa kuvaa: Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014)

Kuva: Nat Urazmetova

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit hyppäsivät taas eteen puskista enkä ollut yhtään ehtinyt valmistautua. Onneksi mies oli ja tuli nähtyä edes tämä yksi elokuva eli avajaispäivänä(kin) näytetty Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014). Dokumenttimainen elokuva taltioi Pulpin jäähyväiskeikkaa Sheffieldissä joulukuussa 2012 kertoen samalla myös kaupungin asukkaista ja yhtyeen faneista.

Pulp ei ole itselleni mitenkään erityinen bändi. Toki tiedän kappaleet Common People ja Disco 2000, mutta ikäluokaltani lienen väärä kuuluakseni todellisten Pulp-fanien joukkoon. Fanittamattomuus ei kuitenkaan haitannut elokuvan katselukokemusta, sillä meininki oli sen verran lämminhenkistä että siihen pääsi helposti sisään.

Parasta antia elokuvassa olivat joka tapauksessa Sheffieldin asukkaat, joita kuvattiin keikkapäivänä ympäri kaupunkia. Filmillä tavataan muun muassa sympaattinen lehtimyyjä Terry, kaksi lasta jotka eivät voi uskoa tuuriaan päästessään elokuvaan sekä oma suosikkini, vanha rouvashenkilö joka toteaa että elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi. Ja sen jälkeen vetää pitkät sauhut tupakasta. Mahtava rouva.

Itse keikka, josta nähtiin pätkiä siellä täällä dokumentin lomassa, vaikutti monelle siellä olleelle unelmien täyttymykseltä. Sali oli täysi ja show näyttävä, iästään huolimatta bändi soitti tunteella ja erityisesti Jarvis Cocker heilui lavalla kuin heinämies. Että jos jäi bändin viimeiseksi, niin ei tainnut olla huono.

Elokuvan jälkeen ohjaaja Florian Habicht ja Pulpin rumpali Nick Banks kertoivat vielä elokuvan teosta ja vastailivat yleisön kysymyksiin. Ilmi kävi muun muassa se, että Banks on bändin jäsenistä ainoa, joka edelleen asuu Sheffieldissä. Jouduimme valitettavasti livistämään kesken haastattelun juna-aikataulujen vuoksi, mutta hyvä fiilis jäi kuitenkin.

Lavalta: The Pianist (Circo Aereo / Cirko)

Kuva: Heli Sorjonen

Oman syyskauteni esittävän taiteen osalta pääsi avaaman Cirkoon vierailulle saapunut The Pianist. The Pianist on nähty Suomessa aiemminkin ja keräsi jo silloin rutkasti kehuja usealta taholta. Itse pääsin viime talvena näkemään pätkiä esityksestä Cabaret Jamonin yhteydessä ja ilahduin kovin, kun esitys saapui kokonaisuudessaan tänne uudelleen.

Circo Aereon tuotanto olevan The Pianist tuo lavalle klovneriaan ja fyysisen teatteriin erikoistuneen uusiseelantilaisen taiturin, Thomas Moncktonin. Pianistin tavoitteena on päästä lavalle ja soittaa kappaleensa flyygelillä, mutta ennen soittamista mahtuu matkan varrelle monta mutkaa. Katossa riippuva kristallikruunu, irtoavat flyygelinosat, katoilevat nuotit ja yhteistyökyvytön valomies ovat vain muutamia pianistin kohtaamista vaikeuksista.

Asetelma on yksinkertainen ja hyvä niin. Monckton ei tarvitse suurta määrää rekvisiittaa saadakseen katsojan kiedotuksi sormiensa ympärille. Yleisö on naurullaan mukana alusta loppuun saakka. Sanaton esitys välittää viestinsä tehokkaasti ja ihastutti katsomossa niin yleisön vanhempaa puolta kuin pienempiäkin (tosin aivan pienimmille noin tunnin pituinen esitys lieni hitusen pitkä).

On hämmentävää katsoa, kuinka monella eri tavalla ihmiskeho voikaan vääntyä ilman että se menee rikki. Tai kuinka pienillä asioilla ja oivalluksilla voi saada täyden katsomon purskahtamaan iloiseen nauruun. Joinakin hetkinä huomasin myös pelkääväni esiintyjän puolesta, show on sen verran raskas fyysisesti, mutta Moncktonin hymy ei hyytynyt vaikka hiki valuikin kasvoilla valtoimenaan.

Itse olin jälleen kerran vaikuttunut Moncktonin moniosaajuudesta. Tätä esitystä varten osattavien taitojen kirjo on laaja ja kaiken lisäksi pitäisi pystyä vielä vuorovaikuttamaan yleisön kanssa. Ei aivan yksinkertainen homma, mutta Monckton selviää siitä mallikkaasti. Yleisöön otettu kontakti tuntuu myös vaivattomalta ja lienee myös suomalaiseen makuun riittävän etäistä ettei katsomoahdistusta synny.

The Pianistista on jäljellä vielä neljä esitystä ensi viikolla.

Magdalena Hai: Susikuningatar (Gigi ja Henry #3)

Meidän perheen Susikuningatar on vähän leppoisampi kuin Gigi. Mutta vain vähän.

Magdalena Hain Susikuningatar (Karisto, 2014) eli Gigi ja Henry -sarjan päätösosa oli minulle syksyn odotetuimpia uutuuksia. Niinpä kirja kiilasi itsensä samantien lukujonon kärkeen, kun sen kirjastosta sain. Eikä siinä lukemisessa kauaa nokka tuhissut, kun kirja tuli ahmittua käytännössä kahden päivän aikana julkisessa liikenteessä matkustettujen matkojen aikana.

Mussovits virnisti ja hänen sudenrinnastaan kuului syvä urahdus. Kyykistyin susimiehen viereen ja upotin sormeni karheaan, mustanharmaaseen karvaan, joka peitti harvakselaan miehen niskaa.
"Yksikään kuningatar ei pysty hallitsemaan yksin", sanoin. "Hänen täytyy osata jakaa vastuu. Uskolliset alamaiset ovat hänen todellinen aseensa."

Gigi on ottanut vastaan perimäosansa Umbrovian Susikuningattarena ja päättänyt lähteä lunastamaan valtaistuintaan takaisin maata nyt hallitsevalta Luopiolta. Homma ei kuitenkaan ole aivan helppo, sillä Gigin täytyy ensin kouluttautua Pariisissa sodankäynnin jalossa taidossa ja sen jälkeen päästä Umbroviaan väistellen Luopion lähettämiä salamurhaajia. Ja vaikka perille pääsisikin, ei varcolac-ihmissusien uskollisuus tule annettuna vaan se täytyy ansaita.

Trilogian kolmantena osana Susikuningatar oli saattanut helposti sortua monen kaltaisensa lailla tylsähkään sota- ja strategiakuvaukseen. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt, sillä edeltäjiensä tavoin teos tarjoilee hengästyttävää jännitystä ja kiinnostavaa maailmankuvausta sivujensa täydeltä. Kirja myös onnistui kertaamaan edellisten osien päätapahtumat kuin huomaamatta niin, että asiat palautuivat näppärästi muistiin. Saattaapa jopa olla, että kirja nousee suosikikseni tästä trilogiasta suurine teemoineen ja tapahtumineen.

Magdalena Hai ansaitsee myös edelleen (silinteri)hatunnoston tarkasta ja monipuolisesta maailmasta, jonka on luonut. 1800-luvun Eurooppa kuohuu kuten meidänkin maailmanhistoriassamme, mutta sekaan on heitetty Vihreän saaren hallinto ja pikkuinen mutta vahva Umbrovia Itä-Euroopassa. Erityisesti vallankumousta kohti kulkeva Pariisi ja Umbrovian palatsin monipuolisuus viehättivät. Kiinnostavia olivat myös kirjan hahmokavalkadiin liittyneet romanit.

Viehättävä piirre on myös edelleen kirjan steampunk-maailma, jossa Gigin mekaaniset osat ja hänen isänsä ihmeelliset keksinnöt tuntuvat juuri niin luontevilta kuin ne heidän maailmassaan ovat. Pidän myös kovasti, edelleen, Hain luomista ihmissusista. Susikuningatar pureutuu viimein syvemmälle siihen, mitä Umbrovian varcolacit oikeastaan ovat. Ihmissusien yhteiskunta on kiinnostava ja raadollisuudessaan kiehtova.

Susikuningatar piti minua otteessaan alusta loppuun saakka ja nyt huomaan jättäväni haikeita jäähyväisiä kirjan hahmoille. Viimeisen osan turbulenssi pisti pään pyörälle ja sydäntäsärkevät juonenkäänteet saivat suremaan hahmojen kanssa. Hai on kuitenkin osannut laittaa homman napakasti ja tyydyttävästi pakettiin niin, että vaikka hahmoja tulee ikävä on heidän kohtaloonsa tyytyväinen vaikka monille olisi toivonut parempaa.

Luettu osana Ihminen sodassa -lukuhaastetta.

Magdalena Hai: Susikuningatar (Gigi ja Henry #3)
Karisto, 2014. 448 s.
Kansi: Sára Köteleki

James Dashner: The Maze Runner (The Maze Runner #1)

Schönbrunnin linnan pihalla Wienissä pääsee kokeilemaan taitojaan erilaisissa labyrinteissa. Niissä ei tosin tietääkseni hiippaile Grievereitä.

James Dashnerin The Maze Runner (Delacorte Press, 2007) tarttui lukulistalle Crackedin artikkelista 4 Cliche Things Every Dystopian Young Adult Movie Does. Totta puhuen en ole lukenut koko artikkelia, mutta otin ingressissä mainitut kirjat muistiin. Divergentin ja The Giverin luin jo ja nyt tosiaan lukuvuorossa tämä.

They stood in a vast courtyard several times the size of a football field, surrounded by four enormous walls made of grey stone and covered in spots with thick ivy. The walls had to be hundreds of feet high and formed a perfect square around them, each side split in the exact middle by an opening as tall as the walls themselves that, from what Thomas could see, led to passages and long corridors beyond.

Thomas herää metallisesta laatikosta ja tajuaa, ettei muista muuta kuin oman nimensä. Pian laatikko sitten avautuu ja tyyppi huomaa olevansa kiviseinien ympäröimällä alueella, joka on täynnä suurinpiirtein samanikäisiä poikia kuin hän itse. Siinä sitten selvitellään, että labyrintissa ollaan ja ongelmana on se, että sieltä ei tunnu pääsevän pois koska seinät liikkuvat öisin ja lisäksi käytävillä vaeltelee pelottavia Grievereita. Thomasin perässä paikalle tupsahtaa vielä tyttö, ensimmäinen laatuaan labyrintissa, ja tämän jälkeen tapahtumat alkavat eskaloitua joten ulos pitäisi päästä ja vähän äkkiä.

Sanon tässä ihan alkuun, että The Maze Runner oli oikein viihdyttävää lukemista. Dashnerin teksti rullailee eteenpäin kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan. Näkökulma on Thomasin, eli lukija on käytännössä aivan yhtä pihalla labyrintin toiminnasta mikä oli omasta mielestäni ihan mukavaa. Toisaalta, ja tässä moni GoodReads-arvioija oli samoilla linjoilla, välillä olisi toivonut että joku olisi etenkin alussa vastannut muutakin kuin että äläpä kysele.

Jännää oli joka tapauksessa lukea ja muutamana iltana tuli valvottua vähän liian myöhään kun ajattelin että luenpa vielä pari sivua. Ja kivaa oli myös se, että käytännössä kaikki hahmot olivat poikia kun tuntui että aika monessa on nyt ollut niitä tyttöjä. Paitsi että The Giverissa oli poika.

En sitten tiedä oliko tämä ehkä vähän pitkitetty ja loppu jätti meikäläisen kysymysmerkiksi, mutta eiköhän tuo kakkososa The Scorch Trialskin tule luettua. Nälkäpeli-vertaus kannessa kyllä pisti tympimään, koska ei tässä mielestäni nyt niin hirveästi mitään samaa ollut. Paitsi että dystopia ja että porukkaa kuolee jonkun verran, mutta samanlainen Battle Royale -meininki kyllä puuttui. Mutta mainoskikka kai sitten sekin.

The Maze Runnerista tulee muuten leffa, Suomen ensi-ilta näyttäisi olevan 24.10. Labyrintti näyttää olevan sen verran hienonnäköinen, että tämänhän voisi jopa jonakin viikonloppuna viihdykkeekseen katsoa.

Kirja sopii myös oivallisesti Pojat, lukemaan! -haasteeseen.

James Dashner: The Maze Runner (The Maze Runner #1)
Delacorte Press, 2007. Lukemani versio Chicken House, 2013. 384 s.
Kansi: Paul Young

Veronica Roth: Divergent (Divergent #1)

Omanlaisensa outolintu tämä kasuaari.

Myönnetään. Kun nyt on lukenut suhteellisen paljon erilaista nuorille suunnattua dystooppista meininkiä, ei Veronica Rothin Divergent (Katherine Tegen Books, 2011; suom. Outolintu) välttämättä hyppää sieltä esiin mitenkään erikoisena. Täytyy kuitenkin myöntää myös se, että kirjan lukeminen flunssaisena oli todella mukavaa.

"Beatrice, your results were inconclusive," she says. "Typically, each stage of the simulation eliminates one or more of the factions, but in your case, only two have been ruled out."

Divergentin maailmassa ihmiset on jaettu ryhmiin, jotka he valitsevat täyttäessään 16 vuotta. Beatrice, kirjan sankaritar, on elänyt tähän asti vaatimattomassa Abnegation-ryhmittymässä, mutta soveltuvuutta mittaavat testitulokset tuntuvat osoittavan aivan muualle. Varmaan sitten arvaattekin, että Beatrice, sittemmin Tris, päätyy vaihtamaan ryhmittymäänsä ja kohtaa täten uusia haasteita. Eikä yhteiskunta tietenkään pyöri vain nätisti taustalla, vaan riveissä kuohuu ja aika tuntuu kovin epävarmalta.

Ei tämä siis mikään suora Nälkäpeli-kopio ole, vaikka välillä meininki samankaltaista onkin. Trisissä on ainakin ajoittain mukavaa sähäkkyyttä ja miespäähenkilöksi päätynyt Four on varsin symppis tyyppi, vaikka välillä ehkä hieman yksioikoinen. Divergentin maailma kyllä näin jälkifiilistelynä on aika suppea, lähinnä tässä pyöritään yhdessä kaupungissa ja maan alla, mutta ehkäpä seuraavissa osissa päästään vähän laajentamaan horisontteja.

Toimintaa oli joka tapauksessa tarjolla roppakaupalla, samoin väkivaltaa. Ei nyt mitenkään kovin graafista kylläkään, mutta mustelmista ja murtuneista luista kärsi yksi jos toinenkin eikä henkistä väkivaltaa mitenkään jätetty huomiotta. Kirjan keskiössä pohdittiinkin paljon sitä, millaista on oikea rohkeus ja miten omat pelkonsa voisi voittaa.

Flunssatyypiltä siis hyvät pisteet tälle, ja olihan tämä näin muutenkin varsin mainiota luettavaa. Ei valittamista, eiköhän nuo loputkin osat tule jossain välissä raahattua lainastosta kotiin.

Veronica Roth: Divergent (Divergent #1)
Katherine Tegen Books, 2011. 487 s.
Kansi: Joel Tippie

Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja #1)

Suden sukulaiset metsälenkillä.

Olen tiedostanut Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan olemassaolon siitä asti, kun aloitusosa Kesytön (Tammi, 2012) ilmestyi. Uskaltauduin kuitenkin lainaamaan kirjan vasta nyt, sillä suhtauduin kirjaan hieman varovaisesti. Lisäksi olen ollut Rouhiaisen kanssa aikanaan samassa koulussa (hei vaan Elina, jos muistat!) ja mietin, että jos en pidä kirjasta yhtään en viitsi kirjoittaa siitä blogiin. Onneksi näin ei käynyt, vaan kirja yllätti positiivisesti ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

Susi pysähtyi. Se katsoi minua keltaisilla, tummarajaisilla silmillään. Laski päätään niin kuin eläimet tekevät silloin kun ovat varuillaan, valmiina hyökkäämään tai pakenemaan. Se ei kuitenkaan tehnyt pitkään aikaan kumpaakaan, vaan pelkästään tuijotti minua. Minulle tuli kummallinen tunne, että sekin oli jostakin kuohuksissaan. Sen katseessa oli jotakin, minkä selvittämiseksi olisin antanut paljon.

17-vuotias Raisa jää orvoksi ja muuttaa enonsa luo Hukkavaaran kylään lähelle Kajaania. Raisan tarkoituksena on selvittää äidin menneisyyden salaisuudet ja painua sitten takaisin Helsinkiin ja aloittaa taideopinnot. Vähitellen hän kuitemkin huomaa koko kylässä olevan jotain outoa ja pian Raisalle selviää, että kylän atleettiset asukkaat eivät ole vain himokuntoilijoita, vaan myös ihmissusia. Eivätkä lauman jäsenien mielipiteet Raisasta eivät suinkaan ole yksimieliset.

Olin aluksi kirjan suhteen hieman ennakkoluuloinen, koska lyhytnäköisesti ajattelin tämän olevan jonkinlainen Twilightin jalanjäljissä tepsuttava opus. Kesytön kuitenkin seisoo omilla tassuillaan ja välttää kopioinnin ollen varsin viihdyttävä paranormaalin romanssin genreen sijoittuva teos. Erityiskiitosta annan susilauman kiinnostavasta kuvauksesta ja omaperäisyydestä. Mieleen nousi muun muassa Jenny Kangasvuon mainio Sudenveri-teos.  Ja vaikka vampyyreitakin Hukkavaarassa nähdään, muistuttaa Kesyttömän vampyyrikanta enemmän sitä perinteisempää mallia eikä esimerkiksi kimaltele auringossa.

Kirja olisi tosin saattanut hyötyä pienestä tiivistämisestä. Toisinaan teksti tuntui hieman toisteiselta ja Raisan loppuvaiheen kyvyille kaipasin lisää valotusta, mutta siihen varmasti vastataan seuraavissa osissa. Kokonaisuus joka tapauksessa toimi. Eniten susikuvauksen lisäksi pidin ehkä Raisan ystävän Nikon hahmosta, sillä tämä lauman outolintu herätti ainakin omat sympatiani.

Kesytön oli myös sen verran mukavaa luettavaa, että kyllähän se loppusarjakin tulee lukuun. Suomeen sijoittuva ihmissusi-meininki tuntuu iskevän meitsiin oikein hyvin ja Kajaanin metsiin lähtee mieluusti seikkailemaan uudelleen.

Kirsin kirjanurkassa jäätiin heti kaipaamaan jatkoa, Morre antoi (myös) plussia Suomi-miljööstä.

Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja #1)
Tammi, 2012. 426 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

Lukemalla lukutaitoa eli #lukuhaaste

Loisteliasta kansainvälistä lukutaidon päivää lukijat, sitä nimittäin vietetään tänään 8.9.!

Myös viime vuonna kirjabloggaajat tempaisivat yhdessä Suomen pakolaisavun kanssa ja keräsivät rahaa, jotta arvokasta lukutaitoa saataisiin levitettyä myös Afrikan maihin. Keräys onnistuikin mallikkaasti ja tavoite saavutettiin alta aikayksikön.

Tänä vuonna Suomen pakolaisavun tavoitteena on saada suomalaiset lukemaan ja samalla lahjoittamaan 20 000 aapista lukutaitotyöhön. Luku on suuri, mutta sen saavuttaminen ei ole suinkaan mahdotonta.

Osallistuminen on helppoa. Syyskuun aikana on tarkoitus lukea mikä tahansa teksti, siis kirja tai lehtiartikkeli tai sarjakuva, mikä vain. Jokaista lukemaasi tekstiä kohden voit lahjoittaa euron Suomen pakolaisavulle lähettämällä tekstiviestin 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.

Jos tekstarimeininki ei innosta, voit laskeskella lukemiasi syyskuun loppuun asti ja lahjoittaa summen könttänä Suomen pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 käyttäen nk. kirjabloggaajaviitettä 62405 08625.

Lisäksi hommaan voi osallistua myös sosiaalisessa mediassa käyttämällä merkintää #lukuhaaste. Anna lukutaidolle kasvot ja haasta myös kaverit mukaan!

Minulle on kertynyt syyskuulle kolme luettua tekstiä, kun on ehtinyt lukea Elina Rouhiaisen Kesyttömän, Hannu Rajaniemen The Causal Angelin ja kiinnostavan, Talvivaarasta kertovan Long Play-artikkelin Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin (Juha Kauppinen). Toivottavasti syyskuulle mahtuu vielä monta muutakin tekstiä!

Haasteen tuloksena tuli luettua 15 erilaista tekstiä, siis kirjaa tai artikkelia, joten kassaan kilahti minun puolestani 15 euroa.

Hannu Rajaniemi: The Causal Angel

Olen odottanut Hannu Rajaniemen The Causal Angelia (Gollancz, 2014) viime vuoden tammikuusta asti. Silloin luin varas Jean le Flambeurista kertovan sarjan toisen osan, The Fractal Princen, tai oikeammin luin sen silloin samaan syssyyn kahdesti. Odotukset kolmatta osaa kohtaan olivat siis korkealla.

Perhonen was right when she told me I'm a good liar. But the best lies I save for myself: they are perfectly crafted, indestructible and glittering, like zoku jewels.

Juoniselostus The Causal Angelin tapauksessa olisi hieman hupsua, sillä samaan syssyyn pitäisi varmaan selostaa myös kaksi ensimmäistä osaa. Todettakoon kuitenkin, että Jean le Flambeur on edelleen Kaminari-kiven perässä, Mieli on edelleen seikkailussa mukana ja pellegrini Joséphine häärii taustalla. Päähahmojen lisäksi seurataan muun muassa Sobornostin valtataistelua ja zoku-ryhmittymän erikoista pelaamiseen perustuvaa maailmaa. Joka tapauksessa teos siis jatkaa, luonnollisesti, siitä mihin edellinen jäi.

Ja miten se sitä jatkaakaan. Fanitytön varmuudella olin jo etukäteen varma siitä, että Causal Angelin on oltava erinomainen, mutta silti jossain taustalla heilui epävarmuus. Onneksi sen häiveen sai pian heittää romukoppaan, sillä tarina imaisi taas mukaansa ja trilogia sai tosiaan arvoisensa päätöksen. Loppu osasi yllättää, se ei sortunut ennalta-arvattavuuteen ja se oli jollain tavalla äärimmäisen tyydyttävä.

Olin kirjan luettuani, jälleen kerran, täysin puulla päähän lyöty. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun on odottanut jotain todella paljon ja sitten se täyttää odotukset ja vielä enemmän? Tämä on juuri se tunne ja enpä nyt sitten pysty hirveän järkevästi kirjoittamaan. Joten mennään sitten fanityttömeiningillä ja todetaan vain, että ihastun siihen mitä tämä kirja tekee aivoilleni.

Koko Jean le Flambeur -trilogia on ollut sellaista terminologiavyörytystä, että heikompaa hirvittää. Avaruudessa liikkuu raioneita, gogoleita luodaan mennen tullen, vastaan tulee Planckin lukkoja ja jos jonkinlaisia tieteellisiä termejä joista ei välttämättä ole mitään hajua. Toisaalta samalla huomaa naurahtavansa zokuryhmittymälle nimeltä Gringotts-zoku ja ilahtuu törmätessään yllättäen James Bondiin. Kun kaiken alla kulkee vielä huima universuminkokoinen tarina, en osaa olla kuin ihastunut.

Sanottakoon vielä, että en hetkeen ole ollut mistään kirjasta näin tohkeissani. Hyviä kirjoja olen lukenut toki paljon, mutta jotenkin tämä aivojavääntävä ja tapahtumantäyteinen avaruusseikkailu iskee minuun kuin kuuma veitsi voihin. Toivon todella, että Rajaniemi jatkaa vielä kirjoittamista.

***

The Causal Angel ilmestyy lokakuussa suomeksi Gummeruksen julkaisemana nimellä Kausaalienkeli. Itse aion hankkia tämän kauniskantisen kirjan omaan hyllyyn kahden aikaisemman osan seuraksi ja lukea ne sitten vaikka joululomalla vielä kerran yhteen menoon. Antti Aution uskon selviytyvän suomennostyöstä taas mallikkaasti.

Hannu Rajaniemi: The Causal Angel (Jean le Flambeur #3)
Gollancz, 2014. 336 s.
Kansi: Chris Moore & Sue Michniewicz

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Beatrice Kaspary #2)

Huomaan kesällä lukevani trillereitä melkein mieluummin kuin talvella, ehkä auringon paisteessa homma jännittää vähemmän. Ursula Poznanskin Beatrice Kaspary -sarjan aloitusosa oli sen verran mainiota trillerimeininkiä, että päädyin varaamaan sarjan toisen osan Sokeat linnut (Atena, 2014) kirjastosta heti sen ilmestyessä.

Runoja. Mitään harmittomampaa oli vaikea kuvitella. Kaksi ihmistä on kiinnostunut runoudesta, he kohtaavat toisensa ja ovat pian sen jälkeen kuolleita.
Pidä asiat erillään, Beatrice toppuutteli itseään. Runot ovat vain tuoneet heidät yhteen. Syy heidän kuolemaansa täytyy olla aivan toinen.

Edellisestä tapauksesta on nyt vähitellen selvitty ja Salzburgin poliisiasemalla meininki alkaa normalisoitua. Eräänä iltana leirintäalueelta kuitenkin löydetään kaksi ruumista ja Beatrice tempaistaan työparinsa Florinin kanssa ratkomaan tapausta. Homma ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen ja tietysti ruumiita alkaa ilmestyä lisää. Ainoana yhdistävänä tekijänä tuntuu olevan Facebookissa toimiva runoryhmä ja vaikka sielläkin meininki on aika omalaatuista, ei Bea aio luovuttaa ennen kuin homma on selvä.

Sokeat linnut ei saanut minua aivan yhtä koukuttuneeksi kuin sarjan aloitusosa, mutta ei tämäkään ollut lainkaan hassumpi. Toimintaa riitti ja tässä kirjassa myös Bean yksityiselämä tuntui hieman normaalimmalta kuin ensimmäisessä osassa. Loppupuolella olinkin kirjan kanssa tiiviissä kontaktissa, vaikka täytyy myöntää että aivan loppumetrien informaatiotulva tuntui liialliselta ja ehkä hieman yllättävältäkin.

Poznanski osaa joka tapauksessa kirjoittaa hyvää ja viihdyttävää eikä mielestäni liian raakaa tarinaa. Suomennoskin tuntui onnistuneelta. Palannen siis komisario Kasparyn pariin, kun tutkimuksia julkaistaan lisää.

Rikoksen jäljillä -haasteeseen kolmas piste, 1. johtolanka: poltettu kirje.

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Beatrice Kaspary #2; Blinde Vögel, 2013)
Atena, 2014. 425 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä
Kansi: ?