Antti Heikkinen: Pihkatappi

On kesä 2011 ja Nilsiän kesäteatterissa pyörii näytelmä Rosvo-Roope 4-ever. Näytelmästä on tässä vaiheessa enää vain hämäriä muistikuvia, mutta sen verran kuitenkin että pääosan esittäjä lauloi hyvin. Kolme vuotta myöhemmin alan lukea Antti Heikkisen Pihkatappia (Siltala, 2013) ja tajuan kirjailijan olevan tuo sama laulava näyttelijä. Pieni on maailma.

Ruudussa on kukkakasa, sen alla kumpu ja kummun alla Kekkonen.
Sen elämä on ohi, minun vasta alussa. Vaikka en minä sitä silloin tajunnut, ei alle kolmevuotias semmoisia pohdi.

Jussi syntyy lehmätilallisen pojaksi, nimi annetaan Jussi Virolaisen mukaan ja perillisestä odotetaan tilanjatkajaa. Äidin kuoleman jälkeen isän kanssa kaksin jäävä poika ei kuitenkaan lehmistä innostu, vaan veri vetää kirjoittamaan ja näyttelemään. Monta vuotta myöhemmin Jussi alkaa kirjoittaa suvun miehistä ja itsestään, kaikilla oma ristinsä kannettavana.

Oli virkistävää lukea sukupolviromaani miesnäkökulmasta. Sukupolvien yli kurottelevia (esikois)romaaneja on tuntunut tulevan useampi tässä viime vuosina ja nimenomaan naisnäkökulmasta. Sellaista en olisi ehkä juuri nyt lukenutkaan, mutta tähän tohdin tarttua kun riittävän erilaista odotin. Ja olihan se. Mutta samanlaista kipuilua sukupolvien välillä se täälläkin oli, syyt vain hieman erit.

Heikkinen kirjoittaa elävästi elämästä pienellä kylällä, isistä ja pojista, sodasta ja maatilan töistä. Toraisuudesta ja ajoittaisista välirikoista ja sodan haamuista huolematta Pihkatappi on jotenkin leppoisaa luettavaa. Teksti rullaa, Jussin elämä menee rataansa, lapsuudenmuistot täydentävät kuvaa. Huumori on savolaista. Välillä ollaan synkkiä, enemmän kuin vähemmän, mutta ei tämä kirja jaksa masentaa kuitenkaan.

Jotenkin pirun symppis tämä romaani. En jotenkin osaa sanoa tästä mitään. Mutta symppis. Ja kiva. Ja napsakasti luettava. Ja lopussa jotenkin huokaisee, että niin.

Amma huastelee tästä savoksi ihan hirveän kivasti, Booksy tykästyi melkein vasten tahtoaan.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala, 2013. 275 s.
Kansi: Pekka Loiri