Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Graffititaidetta Prahassa.

Kirsin kirjanurkan teksti innosti minut taannoin varaamaan Jari Järvelän Tyttö ja pommi-teoksen (Crime Time, 2014). Suosituksiin kannatti uskoa, sillä kirja oli varsin räväyttävä kokemus joka vei käytännössä heti mukanaan. Kotkan hämärille kaduille sijoittuva valtataistelu graffititaiteilijoiden ja vartijoiden välillä oli paikoin jopa hyytävää luettavaa.

Kiinni ei auttanut jäädä, silloin hakattaisiin ja kontolle lankeaisivat korvaukset kaikista viime vuosien aikana junanvaunuihin maalatuista graffiteista. Kaikista, ei vain omista.
Rotat kutsuivat töitämme töhryiksi. Ne eivät suostuneet puhumaan graffiteista. Tai tägeistä. Tai piisseistä. Tai sapluunoista. Tai stikkereistä. Tai muraaleista. Etenkään ne ei suostuneet puhumaan taiteesta. 

Metro ja Rust ovat yöllä maalaamassa graffiteja Kotkan sataman lähellä junavaunujen kylkiin. Maalauksia ei kuitenkaan saada valmiiksi, kun vartijoiden väijytysrengas sulkeutuu ja nuoret joutuvat pakenemaan kostonhimoista porukkaa henkensä edestä. Järvelä heittää kortit heti pöytään, kostoasetelma on taputeltu ja seuraavaksi lukija voi vain odottaa mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Järvelän käsissä henkilöhahmojen moraali murenee ja saa heidät tekemään tekoja, joita täysissä hengenvoimissa tuskin edes ajattelisi. Metron mieleen mahtuu vain yksi asia ja sen tielle ei voi asettua mikään. Turvallisuusalan ammattilainen Jere Raittila puolestaan tuntee paineita työssään, kipuilee perhe-elämänsä kanssa ja valtataistelu töhrijöiden kanssa koituu viimeiseksi tipaksi stressaantuneen miehen elämässä. Väkivaltaisiin tekoihin sorrutaan myös ja toisinaan huomaan vetäväni ilmaa hampaiden läpi, kun teksti tuntuu pahalta.

Sympatiapisteet kallistuvat teoksessa vahvasti graffitiporukan puoleen. Vartijat kuvataan pääsääntöisesti väkivaltaisina ja lisäpalkkiota tavoittelevina öykkäreinä, kun taas graffitistit ovat omaa luovuuttaan toteuttavia jonkinlaisia yhteiskunnan hylkiöitä. Tehtävät työt eivät myöskään ole mitään seiniin pikaisesti sutaistuja tekeleitä, vaan hartaasti suunniteltuja ja rakkaudella tehtyjä. Metron kostosuunnitelmat eivät myöskään ole yhtä äärimmäisiä, vaikka niitä ei hyväksyisikään. Kostoon liittyvä sokea viha on joka tapauksessa vahvasti läsnä ja saa ihmiset toimimaan alkukantaisten vaistojen varassa vaikka asioita ei sillä korjattua saisikaan.

Järvelä avaa kiinnostavasti graffititaiteilijoiden maailmaa ja kulttuuria. Tägit ja muraalit tulevat pian tutuiksi. Lisäksi valotetaan, kuinka graffitit eivät suinkaan aina ole vain omaa egoa pönkittäviä taiteiluja vaan töitä joilla pyritään myös vaikuttamaan jopa suuriin poliittisiin päätöksiin. Ja onhan se myönnettävä, että kaupungilla tuntuu näkevän epämääräisten töhryjen lisäksi myös hurjan upeita töitä. Graffitien laillisuuteen ei tässä varsinaisesti oteta kantaa, mutta itse soisin että graffiteja harrastaville voitaisiin tarjota tiloja joissa maalta. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Kalasataman graffitiseinä Helsingissä, joka on oikeasti aika makea ja alati muuttuva.

Oikein mainio lukukokemus siis, vaikka Kotkan sumuisilla kaduilla saikin välillä kokea pahoinvointia ja pelätä sumusta tulevia iskuja. Järvelältä luen mieluusti lisääkin.

Elinan mielestä tämä oli niin hyvä että puistattaa ja hänen blogissaan lisää linkkejä muihin blogeihin. Hendenvaara-blogissa puolellaan esitellään Kotkan graffiteja ja satama-aluetta sekä maalataan piissi Rustille.

Rikoksen jäljillä -haasteessa pääsen tasolle neljä eli 2. johtolanka: hampaanjälki leivänkannikassa.

Edit: Kirjailijan etunimi korjattu otsikosta ja lopusta, pahoittelen virhettä.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Crime Time, 2014. 261 s.
Kansi: Jussi Kaakinen