Kuva: Jason Bell
Terrible things breed in broken hearts.
Helen McCrory on Medeana huikean hyvä. Hänen Medeansa on suunnitelmallinen, intohimoinen, fiksu, ei lainkaan hullu vaikka sortuu äärimmäisyyksiin. Näyttelijän lavakarisma kantaa esitystä, vaikka roolituksessa ei kyllä muutenkaan ole mitään vikaa. McCrory kuitenkin erottuu edukseen, onhan hän se esitystä eteenpäin vievä (tuho)voima. Intensiteetti on vahva ja se kestää, ehkä osittain siksi että näytelmässä ei ole väliaikaa eikä katsojien anneta irrottautua näytelmän vääjäämättömyydestä.
Näytelmän lavastuksen ja puvustuksen siirto nykyaikaan toimii häkellyttävän hyvin, vaikka teksti on jätetty alkuperäiseen asuun. Kreikan kuningas voi aivan hyvin marssia paikalle ja tuoda lapsille lahjaksi pelikonsolit. Tarinan voima on niin suuri ja teemat, kaikesta kauheudestaan huolimatta, niin tarkkanäköisiä ja ajankohtaisia, että siirtymä onnistuu. Toki se aiheuttaa paikoin myös pientä huvitusta, mutta sekin käy näytelmän synkän tunnelman siitä kärsimättä. Perinteisenä versiona näytelmä ei myöskään varmasti olisi ollut niin mukaansavievä.
Ainut osio näytelmässä, joka itseäni vieraannutti, oli Corinthin naisten kuoron nykytanssikohtaukset. Muutoin kuoro oli kyllä mielestäni erinomainen, naiset jotka todistavat kaiken mutteivät puutu tapahtumiin koska tuntevat Medean syyt vaikkeivät tekoja hyväksyisikään. Mieshahmot, Medean mies Jason (oiva Danny Sapani) avustajineen ja Corinthin kuningas Kreon (Martin Turner) jäävät auttamatta naisten varjoon häviten Medealle sinnikkyydessä.
Yksinäytöksisen esityksen päättyessä olo on hiljainen. Kosto on täytetty, Medean suunnitelmat ovat onnistuneet, mutta mitä jää jäljelle? Kuolema, katkeruus, voima. Ja loppuun kysymys: voiko tällainen päättyä millään muulla tavalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.