Meidän perheen Susikuningatar on vähän leppoisampi kuin Gigi. Mutta vain vähän.
Magdalena Hain Susikuningatar (Karisto, 2014) eli Gigi ja Henry -sarjan päätösosa oli minulle syksyn odotetuimpia uutuuksia. Niinpä kirja kiilasi itsensä samantien lukujonon kärkeen, kun sen kirjastosta sain. Eikä siinä lukemisessa kauaa nokka tuhissut, kun kirja tuli ahmittua käytännössä kahden päivän aikana julkisessa liikenteessä matkustettujen matkojen aikana.
Mussovits virnisti ja hänen sudenrinnastaan kuului syvä urahdus. Kyykistyin susimiehen viereen ja upotin sormeni karheaan, mustanharmaaseen karvaan, joka peitti harvakselaan miehen niskaa.
"Yksikään kuningatar ei pysty hallitsemaan yksin", sanoin. "Hänen täytyy osata jakaa vastuu. Uskolliset alamaiset ovat hänen todellinen aseensa."
Gigi on ottanut vastaan perimäosansa Umbrovian Susikuningattarena ja päättänyt lähteä lunastamaan valtaistuintaan takaisin maata nyt hallitsevalta Luopiolta. Homma ei kuitenkaan ole aivan helppo, sillä Gigin täytyy ensin kouluttautua Pariisissa sodankäynnin jalossa taidossa ja sen jälkeen päästä Umbroviaan väistellen Luopion lähettämiä salamurhaajia. Ja vaikka perille pääsisikin, ei varcolac-ihmissusien uskollisuus tule annettuna vaan se täytyy ansaita.
Trilogian kolmantena osana Susikuningatar oli saattanut helposti sortua monen kaltaisensa lailla tylsähkään sota- ja strategiakuvaukseen. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt, sillä edeltäjiensä tavoin teos tarjoilee hengästyttävää jännitystä ja kiinnostavaa maailmankuvausta sivujensa täydeltä. Kirja myös onnistui kertaamaan edellisten osien päätapahtumat kuin huomaamatta niin, että asiat palautuivat näppärästi muistiin. Saattaapa jopa olla, että kirja nousee suosikikseni tästä trilogiasta suurine teemoineen ja tapahtumineen.
Magdalena Hai ansaitsee myös edelleen (silinteri)hatunnoston tarkasta ja monipuolisesta maailmasta, jonka on luonut. 1800-luvun Eurooppa kuohuu kuten meidänkin maailmanhistoriassamme, mutta sekaan on heitetty Vihreän saaren hallinto ja pikkuinen mutta vahva Umbrovia Itä-Euroopassa. Erityisesti vallankumousta kohti kulkeva Pariisi ja Umbrovian palatsin monipuolisuus viehättivät. Kiinnostavia olivat myös kirjan hahmokavalkadiin liittyneet romanit.
Viehättävä piirre on myös edelleen kirjan steampunk-maailma, jossa Gigin mekaaniset osat ja hänen isänsä ihmeelliset keksinnöt tuntuvat juuri niin luontevilta kuin ne heidän maailmassaan ovat. Pidän myös kovasti, edelleen, Hain luomista ihmissusista. Susikuningatar pureutuu viimein syvemmälle siihen, mitä Umbrovian varcolacit oikeastaan ovat. Ihmissusien yhteiskunta on kiinnostava ja raadollisuudessaan kiehtova.
Susikuningatar piti minua otteessaan alusta loppuun saakka ja nyt huomaan jättäväni haikeita jäähyväisiä kirjan hahmoille. Viimeisen osan turbulenssi pisti pään pyörälle ja sydäntäsärkevät juonenkäänteet saivat suremaan hahmojen kanssa. Hai on kuitenkin osannut laittaa homman napakasti ja tyydyttävästi pakettiin niin, että vaikka hahmoja tulee ikävä on heidän kohtaloonsa tyytyväinen vaikka monille olisi toivonut parempaa.
Luettu osana Ihminen sodassa -lukuhaastetta.
Karisto, 2014. 448 s.
Kansi: Sára Köteleki
Liityn mukaan Susikuningattaren kehujiin. Koko trilogia on ollut hieno lukukokemus, jota ei oikein pysty edes blogiarvioissa spoilaamatta tuomaan esille. Kirjamessuilla toivottavasti kirjailija kertoo tulevaisuuden projekteistaan, jotka ehdottomasti kiinnostavat tämän sarjan perusteella.
VastaaPoistaOnpa mukava kuulla, Raija! Hieno on kyllä, koko sarja. Pitääpä kurkata milloin Hai on messuilla, jos vaikka ehtisin näkemään.
Poista