Markku Karpio: Selviytymispeli

Kustantamojen tiedotuslistoille roikkuminen aiheuttaa minulle sitä, että kirjastoon tulee varailtua milloin mitäkin. Tällä kertaa satunnaisvalinnaksi osui Markku Karpion uusi nuortenkirja Selviytymispeli (Tammi, 2014).

Mä katselen tummenevan metsän puita ja paksua lumikerrosta niiden oksilla ja meidän porukkaa. Mä olen tuntenut jokaisen näistä jätkistä vähintään kaksitoista vuotta. Tehtaan lastentarhasta lähtien. Oskun mä olen tuntenut niin kauan kuin muistan. Tekisi mieli heittää joku asiaton vaippahousuläppä, mutta on parempi pitää turpa rullalla, ettei vahingossa pilaisi lupaavan rauhallista tunnelmaa.

Osku makaa sairaalassa koomassa muun perheen surmanneen tulipalon jäljiltä. Jonttu, Oskun partiokaveri, valmistautuu muun joukkueen kanssa viikonlopulle suunniteltuun selviytymisvaellukseen, jonne kukaan ei haluaisi lähteä, mutta jonne lähdetään Oskun vuoksi. Vaellus kuitenkin muuttaa pian luonnettaan, kun kohteena ei olekaan tuttu leirikeskus ja pojat joutuvat selviytymään kummallisen suunnistustehtävän parissa. Taustalla henkilöiden hartioilla painaa tieto Korpisalon tehtaan lakkautuksista, jotka osalle aiheuttavat huomattavia taloudellisia vaikeuksia ja huolia.

Kirjassa hämmentää sen markkinointi, sillä siitä kerrotaan näin: Suomalainen versio Nälkäpelistä, nuortenkirja, joka iskee tähän aikaan armottomasti ja herättävästi. Itse löysin yhtenäisinä piirteinä sen, että molemmissa on pääosassa nuoria ja molemmissa ollaan jossain vaiheessa metsässä ja on jonkinlainen tulipalo. Siinä se. Mainoslause johtaa lukijaa harhaan aivan turhaan ja aiheutti ainakin itsessäni ärsytystä. Kirjassa olisi kuitenkin aineksia olla ihan oma teoksensa, joten vertaaminen täysin erilaiseen nuortenkirjaan on lähinnä koomista. Karpio myös itse toteaa Partiojohtaja-lehden haastattelussa, ettei ole koko Nälkäpeliä edes lukenut eikä itse tähän markkinointiin vaikuttanut.

Joka tapauksessa poikien partioseikkailu on jännitteistä menoa, sillä Jontun, Kurpan, Simpan, Pikku-Nylpen, Tolkun ja Kalsarin välit eivät ole hyvällä tolalla. Kränää syntyy niin pienistä kuin isoistakin asioista ja johtoasemasta ollaan lähes koko ajan tukkanuottasilla vaikka ryhmällä viralliset vartionjohtajat onkin. Sairaalassa makaava Osku hengailee koko ajan mystisesti mukana, vaikka tämä osio kirjasta minulle vähän avoimeksi jäikin. Selviytymisvaelluksen varsinaisiin motiiveihin olisin myös kaivannut hieman lisää valotusta, sillä en ihan tajunnut mikä muu kuin ansiomerkin ansaitseminen tässä jopa vaaralliseksi äityneessä hommassa oli pointtina.

Oli miten oli, en itse taida olla aivan Selviytymispelin kohderyhmää. Ysiluokkalaisten poikien rymyäminen metsässä ei ihan uponnut, vaikka kirja on varsin nopealukuinen. Samaistumispintaa ei loppupeleissä taida ihan hirveästi itseeni olla, vaikka luonnossaliikkuminen lähellä sydäntä onkin. Lopullinen sanoma jäi myös vähän epäselväksi, vaikka eriarvoisuuden teemaa eri tavoin palloteltiinkin. Ihan viihdyttävä toiminnallinen nuortenkirja yhtä kaikki. Toivottavasti teos löytää lukijakuntansa.

Osallistun kirjalla Pojat, lukemaan! -haasteeseen.

Markku Karpio: Selviytymispeli
Tammi, 2014. 265 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lavalta: Paras mahdollinen maailma ja ehdotuksia vieläkin paremmasta (Teatteri Takomo)

Kuva: Kimmo Metsäranta

Ystäväni Heidi kysyi, lähtisinkö katsomaan Teatteri Takomoon syksyn uutuutta Paras mahdollinen maailma ja ehdotuksia vieläkin paremmasta. Ohjauksesta vastaisi Kaspar Hauserista tuttu Akse Petterson, käsikirjoituksesta Veikko Nuutinen. Mikä ettei, kai tämä on nähtävä ja tulisipa vihdoin tutustuttua myös Takomoon.

Esityksen loputtua olo on hieman kummallinen. Lavalla nähtiin paljon sellaista, jota kuvailisin ällöttäväksi. Toisaalta, olihan minua varoitettu. Esitys sisältää karkeaa kieltä, alatyyliä, alastomuutta ja huonoa makua, sanotaan kotisivuilla. Ja kuitenkin, kuitenkin esitys ei tuntunut luotaantyöntävältä, vaan siinä oli jotain todella hienoa.

Lavalla nähdään siis, in order of appearance, Jukka Ruotsalainen, Joonas Heikkinen ja Noora Dadu. Esitys alkaa rakentua jotenkin Kieslowskin väritrilogian, Himasen teoksen ja unelmatortun kautta teemoittain. Unelmista siirrytään luovaan intohimoon, johonkin jonka jo unohdin ja lopulta pelkoon. Esityksessä nähdään kohtauksia jonkinlaisista elämistä, paikoin aika karuista, lavalle maalaillaan hetkiä joissa karkeus korostuu.

Esityksen jälkeen jutellessa pohdittiin, että aika varmasti tässä oli viittausten verkosto ja alla jokin viesti. En tiedä, kaipaisin tähän kohtaan ehkä miestäni ja häntä näkemään tämän, hän on yleensä parempi verbalisoimaan nämä jutut kuin minä. Itselleni tästä jäi vähän sellainen fiilis, että se paras maailma ei välttämättä ole se paras, tai ainakaan se pyrkimys parempaan ei aina ihan onnistu.

Kerrontatavasta tykkäsin, siitä että lavalla seikkailivat koko ajan Jukka, Joonas ja Noora eri rooleissaan. Ja vaikka ne jutut olivat välillä ihan kamalia ja hirveitä ja en haluaisi välttämättä nähdä sellaisia asioita lavalla niin ei se nyt pari tuntia esityksen jälkeen tunnu ihan niin pahalta. Paitsi että ketsuppi lavalla on selvästi joku heikko kohtani, siitä tulee aina vähän huono olo. En kyllä oikeastaan tykkää ketsupista ruoassakaan.

Lisäksi oli aika hienoa huomata, että jos pahvikuvat asetetaan lavalle ja valaistusta himmennetään oikealla tavalla niin saadaan aikaan aika hieno 3d-efekti. Vähän pelkäsin että tässä on joku silmänkääntötemppu ja kohta ne liikkuu, mutta eivät sitten liikkuneetkaan. Ja ihan näin puskista totean vielä, että sielukuoro ja täytetty jänis hyllyn päällä jäivät mieleen.

Tämä teksti ei ole kovin koherentti, tiedostan sen. Mutta nyt en osaa kirjoittaa tästä esityksestä mitenkään muuten. Kiinnostava se oli.

Enkä voi vastustaa kiusausta sanoa tähän loppuun vielä, että olihan se Jukka Ruotsalainen aika sielukas (ihan oikeasti).

***

Hesarin Maria Säkö on kirjoittanut tästä kovin hienosti, sieltä siis koherentimpaa mielipidettä.

Lavalta: Vanja-eno (Kansallisteatteri)

 Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin Vanja-eno oli syyskauden odotetuimpia tapauksia. Liput esitykseen oli hankittu jo kevään tarjoustempauksen yhteydessä ja päiväksi valikoitunut juhlapäivä: 28.10.2014 oli Vanja-enon Suomen kantaesityksestä kulunut tasan 100 vuotta. Juhlava tilaisuus siis edessä muutenkin.

Ivan Petrovitš, Vanja-eno, on vuosikaudet pitänyt huolta maaseutukartanosta Sonjan ja palvelusväen kanssa. Vieraana nähdään lähinnä seudun lääkäri Astrov, komea mutta juopotteluun taipuvainen mies. Kesävieraiksi saapuneet professori ja hänen nuori vaimonsa Jelena sekoittavat tilannetta. Kukaan ei tunnu saavan haluamaansa, kaipuuta on ilmassa, ovia paiskotaan mutta empimisestä ei uskalleta päästää irti kuin hetkellisesti. Rikkinäisillä ihmisillä ei tunnu olevan kykyä tehdä ratkaisuja oman elämänsä suhteen, tai ainakaan ratkaisuja niin että asiat päättyisivät onnellisesti.

Itselläni ei ollut Tšehovin klassikkonäytelmästä oikeastaan minkäänlaisia ennakkotietoja, joten katsomoon oli hyvä istua odottamatta juuri mitään. Ja totta puhuen sitähän se oli, siis että loppujen lopuksi näytelmässä ei tapahtunut paljoakaan. Rivien välissä toki sitäkin enemmän, katseissa ja paiskotuissa ovissa.

Roolitus näytelmään on tehty taiten. Eniten lavalla toki loistavat päärooleja näyttelevät Kristo Salminen, Krista Kosonen, Eero Aho ja Emmi Parviainen, mutta myös sivuhenkilöt ovat olennainen osa tätä rappeutuvan talon palapeliä. Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Seppo Pääkkönen ja Seela Sella kannattelevat muita, häilyvät taustalla ja pysyvät jollain tavalla vakaina muiden elämien murentuessa. Kiitosta täytyy tässä toki myös antaa ohjaaja Westerbergille, jonka käsissä näyttelijät ovat näihin suorituksiin taipuneet.

Kuva: Stefan Bremer

Hengästyttävä on myös Markus Tsokkisen massiivinen lavastus. Vanha maaseutukartano kohoaa Suurella näyttämöllä jylhänä, rapistuvana ja sisäänpäin kääntyneenä. Talon käytäviin tuntuu eksyvän. Visuaalisuus on muutenkin näyttävää. Etenkin ensimmäisellä puoliajalla suuressa roolissa oleva vesi saa vaikuttumaan. Sade kastelee, muuttaa tunnelman, myrsky hakkaa ikkunoita.

Reilun kolmen tunnin kestoon venyvä näytelmä kannattelee itseään hyvin. Istuminen ei tunnu puutuvalta, aplodien alkaessa tuntuu lähes kummalta. Palaan jälleen kerran näyttelijäntyöhön. Salminen on oivallinen rajalla heiluvana Vanjana, rakkaudettomana ja epävarmana itsestään. Kosonen kantaa itseään arvokkuudella läpi näytelmän, marmorista ulkokuorta ei hevillä murreta. Parviainen helkkyy elämäniloa ja toivoa kaiken sen epävarmuuden alla. Aho on epätoivoinen, murtunut ja vakuuttava. Tällaista olisi katsonut helposti pitempäänkin.

Kuva: Stefan Bremer

Vanja-eno sai vaikuttuneeksi. Tuntui siltä, että on ollut katsomassa todella ammattitaitoista teatteria, jossa katsojaa ei aliarvioida. Osaset ovat kohdallaan, näyttelijät tuntuvat seisovan hahmojensa takana. Vanja-eno ei nousse suosikkinäytelmieni joukkoon, mutta se muistuttaa siitä miten hienoa teatteri voikaan olla.

Kiitos Kansallisteatteri.

***

Lisää kiitosta voitte löytää sekä Teatterikärpäsen puraisuja- että Paljon melua teatterista -blogeista.

Ilkka Hanski, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki (toim.): Kaikki evoluutiosta

Elävä fossiili tässä moi.

Ilkka Hanskin, Ilkka Niiniluodon ja Ilari Hetemäen toimittama Kaikki evoluutiosta (Gaudeamus, 2009) tarttui kirjastosta vaihteeksi mukaan satunnaisotannalla. Teos on julkaistu vuonna 2009 evoluutio-teemaisten Tieteen päivien yhteydessä ja siinä on koottu yhteen kymmenien kirjoittajien tekstejä. Biologinen evoluutio on kirjassa vain yhdessä osassa, sillä käsittelyyn päätyvät myös Ihminen ja kulttuurin evoluutio sekä Tulevaisuus.

Aivoja verrataan liian usein tietokoneeseen, jossa johdot ja piirit pysyvät samanlaisina ja vain ohjelmistot muuttuvat. Auvotietokoneessa muokkautuu kuitenkin myös kovalevyn rauta. Ihminen voi muuttaa aivojensa piirejä toimimalla, aistimalla ja ajattelemalla. (Riitta Hari: Muuttuuko mieli, muovautuvatko aivot?)

Kirjan ensimmäinen osio, Evoluutio luonnossa, jaksoi kiinnostaa ja ilahduttaa eniten, sillä töissä opetan tällä hetkellä lukion biologian ensimmäistä kurssia jossa asiaa käsitellään. Muiden tekstien kohdalla huomasin sitten hieman väsyväni, sillä tekstin kiitettävästä helppotajuisuudesta esimerkiksi oikeuden evoluutio tai globalisaatio ei jaksanut kiinnostaa niin paljon. Harmi. Tapahtui sitä innostumista silti niissä muissakin osissa. Esimerkiksi kielen evoluutio oli kiinnostavaa, samoin aivojen muotoutuminen teknologian kehittyessä.

Luonnonvalinta etsii tehokkaita ratkaisuja eliöiden kohtaamiin ongelmiin, eikä älykkyys suinkaan ole aina paras ratkaisu, aivotoiminta kun kuluttaa runsaasti energiaa. Niinpä älykkyyttä, kuten muitakin ominaisuuksia, puretaan tarpeen tullen pois: tiaisten hippokampuksen on osoitettu pienenevän aina pesinnän alkaessa, kun talvisia ruokakätköjä ei enää tarvitse muistaa. (Hanna Kokko: Mitä jokaisen tulisi tietää evoluutiosta?)

Kirjoittajia täytyy joka tapauksessa kiitellä siitä, että vaikka tekstissä pomppii HOX-geenejä ja muita jännittävyyksiä, on juttu silti mielestäni luettavaa. Toki katselen kirjaa humanistiluonnontieteilijän lasien läpi, mutta sanottakoon nyt vaikka niin että voisi siinä tieteen popularisoinnissa onnistua paljon huonomminkin.

Tulevaisuudessa talouden perustana voivat olla ajattelu ja haaveilu. Myös silloin on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että talouden mekanismit eivät tuota eriarvoisuutta, aiheuta konflikteja tai latista elämää. (Juha Sihvola: Tulevaisuuden evoluutio)

Kaikki evoluutiosta on joka tapauksessa laadukas tietoteos, jonka kieli tuntui ymmärrettävältä ja asia relevantilta. Evoluutiota käsitellään monipuolisesti eri näkökannoilta ja täten houkuttaa lukijoiksi ehkä muitakin kuin tietojaan päivitteleviä luonnontieteilijöitä. Jos haluaa kuitenkin päivittää tietoaan evoluutioteoriasta, suosittelen lämpimästi tutustumaan ainakin kirjan ensimmäiseen osioon.

Ja oppi tässä uuttakin. Tai ehkä asia on jossain vaiheessa opintoja tullut ilmi, mutta nyt vasta tajusin että kaikki nisäkkäät ihmistä lukuunottamatta voivat hengittää niellessään. Aikamoista.

Ilkka Hansi, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki (toim.): Kaikki evoluutiosta
Gaudeamus, 2009. 259 s.
Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics

Hullu lokakuu Mad Housessa

Art makes you sane and wonderfully mad, I say.

Lokakuussa kävin katsomassa huikean määrän esittävää taidetta. Osittain tästä voi syyttää Suvilahdessa järjestettyä Mad House -tapahtumaa. Kuukauden kestänyt tapahtuma toi Helsinkiin liudan kotimaisia ja ulkomaisia taiteen moniosaajia, jotka esittivät mitä erilaisempia performansseja ja esityksiä. Itse hankin tapahtumaan kuukausilipun (miten hieno keksintö!) ja ravasin tapahtumissa sydämeni kyllyydestä. Silti osa kiinnostavista esityksistä jäi näkemättä.

Kuukausilipun mahtava piirre oli joka tapauksessa se, että kun sen oli hankkinut, oli esityksiin lähtemisen kynnys paljon pienempi. Esitykseen lähtemiseen riitti, että se kuulosti edes etäisesti kiinnostavalta. Täten tuli hypättyä pois omalta mukavuusalueelta ja katsottua myös erilaisia esityksiä.

Mad Housen aikana ehdin nähdä seuraavat esitykset:
Ehkä-tuotannon ilta: Heli Meklin ja Beta Collective
Todellisuuden tutkimuskeskuksen RMEO & ULIA
Via Negativa & Oblivia: In Transition (Work in Progress)
Via Negativa: On the Right Track
Domini Públic
Kuriton Company: We're Halfway There
Gnab Collective: Hamlet Private

Lisäksi osallistuin Curt Richterin Nomadic Studio: Portrait as Performance -projektiin, jossa Richter otti pop up -studiossaan kuvia halukkaista ja käyttää niitä loppujen lopuksi näyttelyssä ja kirjassa. Itse kävin kuvattavana heti avajaisiltana. Richter oli todella mukava ja kuvat sai myös omaan sähköpostiin, niistä tuli hyvä mieli.

Kiittää täytyy myös virvokkeista vastannutta Ihana Baaria, josta sai esimerkiksi ä-lyt-tö-män hyvää porkkanakakkua ja flunssantappojuomaa.

Toivon Mad Houselle monia uusia tuotantokausia (ja jatkuvaa mahdollisuutta hankkia kuukausilippu)! Chin chin!

***

Mad Housen 1. tuotantokausi päättyy virallisesti keskiviikkona, jolloin tapahtuma laitetaan purkkiin Open Stage -tapahtumalla klo 19.00 alkaen.

Kirjamessuhulinaa kolmin kerroin

Lokakuun tärkein tapahtuma eli Helsingin Kirjamessut koitti vihdoin ja viimein. Messuille oli auliisti suotu bloggareille bloggaripasseja, joten heiluin paikan päällä kerrankin kolmena päivänä. Täytyy tässä alussa sanoa, että messuväsymys rupesi lauantain jälkeen hieman iskemään ja kukkaron pohja alkoi uhkaavasti näkyä, mutta eihän tätä viikonloppua olisi jättänyt silti väliin. Ohessa siis rönsyilevä ja luvattoman pitkä kolmen päivän messuraportti (kännykkä)kuvineen päivineen.

Perjantain messupäivä oli omalta osaltani varsin lyhyt ja tehokas aikataulurajoitteiden vuoksi. Ehdin paikalle kuitenkin vähän kolmen jälkeen ja tein messuhallissa pikaisen kierroksen ehtien kuunnella hetken Esko Valtaojaa ja kaapaten Teoksen osastolta heräteostoksena mukaani Linnun nimi -teoksen. Neljältä oli aika siirtyä kohti lukupiireille varattuun auditoriotilaan.

Päädyin siis vähän puskista osallistumaan Kari Enqvistin uusinta teosta Ensimmäinen sekunti käsittelevään lukupiiripaneeliin. Muina "lukupiiriläisinä" paikalla olivat Penjami Lehto, Maaria Ylikangas, Aleksis Salusjärvi ja Nadja Sokura. Varsinaista lukupiirimeininkiä emme ehtineet kirjasta harrastaa, vaan ennakkoon vaihdoimme joitain mielipiteitä facebookin kautta.

Puolitoista tuntia kului lukupiirin parissa yllättävän vauhdikkaasti. Keskustelimme muun muassa kirjan sisällöstä (Tarvitseeko tätä ymmärtää? Ei kuulemma tarvitse, sanoi Enqvist, kyse on enemmän emootioista), analogioista (osa toimi, osa ei) ja populaaritieteen kirjoittamisesta yleisemmin. Paikalla oli myös toki lukupiiriin ilmoittautunutta väkeä, jotka pääsivät ääneen tilaisuuden loppupuolella. Tyhjentävämpää raporttia voitte lukea esimerkiksi Luutii-blogista, siellä Tiina Käkelä-Puumala on onnistunut oivallisesti tiivistämään keskustelun olennaisimmat pointit. Oma tekstini itse kirjasta ilmestyy blogissa myöhemmin. Jos kirja kuitenkin kiinnostaa jo nyt enemmän, on Kaiken voi lukea! -blogin Jori arvioinut sen jo blogissaan.

Paneelin jälkeen lähdin vielä luovimaan messuhalliin ja kaappaamaan mukaani ostoslistalla olleita teoksia. Huomasin yllätyksekseni, että tällä kertaa ei ainakaan mieleen tullut yhtään varsinaisesti kaipaamaani vanhaa kirjaa, joten antikvariaattipuolella seikkailu jäi lähinnä kirjojen hypistelyksi. Keskityin reteästi siis hankkimaan uudempia teoksia ja kustantamojen kojuilta mukaan tarttuivat alla olevan kuvan mukaiset teokset.

Ostosrumban jälkeen oli aika suunnata Suvilahteen katsomaan Hamlet Privatea, joten messut jäivät perjantain osalta tähän. Pihalla oli kuitenkin aikaa ottaa yhteiskuva sairaan hienon rosvoauton kyljessä.

***

Lauantaina ehdin messuille heti aamusta, päivä alkoi leppoisasti Tammen ja WSOY:n yhdessä järjestämällä bloggaribrunssilla. Ruoan lisäksi paikalla oli seitsemän kirjailijaa, joita Ella Kanninen taitavasti haastatteli. Tilaisuudessa päästiin kuulemaan kotimaisista kirjailijoista Maritta Lintusta, Sinikka Nopolaa, Riina Katajavuorta ja Jari Järvelää, ulkomaalaisvahvistuksina nähtiin Kim Leine ja Paolo Giordano. Puolitoistatuntinen, tai oikeastaan vielä siitä vähän venähtänyt, tilaisuus oli kiinnostava ja lukulistalle nousi heti useampi kirja. Oikeastaan kaikki tilaisuudessa esitellyt kirjat vaikuttivat oikein potentiaalisilta. Kun mahdollisuus tuli, nappasin itselleni arvostelukappaleina Lintusen Hulluruoholan ja Järvelän Särkyvää. Kiitos myös Järvelälle hienosta omistuskirjoitusta, jossa on mukana härkäpiirros!

Matka jatkui messuhallin puolelle. Kävin uudestaan ostoksilla hankkimassa muun muassa kaipaamani Rajaniemen Kausaalienkelin ja saattoi sinne kirjakassiin päätyä muutama muukin teos. Lounaan söin ruokamessujen puolella, terveellisesti pitsaa ja jälkkäriksi jäätelöä Caminitulta koska pitäähän sitä syödä että jaksaa.

Ensimmäinen kuuntelemani messuohjelma oli Osuuskumman pisteellä. Magdalena Hai haastatteli kirjailija Anni Nupposta novellikokoelman Joen jumala tiimoilta. Nupposelta olen itse lukenut vain muutaman novellin, mutta Joen jumala meni kyllä nyt lukulistalle sillä hyvältä kuulosti. Seuraavaksi suuntana oli Tarinalaakso, jossa Siri Kolu ja Paula Noronen haastattelivat toisiaan hatusta nostettujen kysymysten avulla. Siinä kuultiin muun muassa minkä supervoiman kirjailijat haluaisivat ja kaivavatko he nenää. Aivan loistava tilaisuus ja kohdeyleisö, lapset, vaikuttivat tykkäävän aivan hulluna. Eikä ihme, sillä molemmat kirjailijat olivat todella läsnä ja yleisönsä loistavasti huomioivia. Lopuksi menin vielä jonon jatkoksi pyytämään omistuskirjoitusta Kolulta, sillä Rosvolat ovat meillä kuluneet automatkalukemisena (vaikka Hurja-Kaarlon imitointi tuppaakin viemään allekirjoittaneelta äänen).

Ihmismassan lävitse kohti seuraavaa kohdetta eli Gummeruksen ständiä, josta siirryimme pienempiin tiloihin juttelemaan bloggariporukalla Elias Koskimiehen kanssa. Ihmepoika on minulla vielä lukematta, mutta persoonana Koskimies on mielestäni niin valoisa että pitihän tähän tapaamiseen tuppautua mukaan. Tilaisuudessa Koskimies omien sanojensa mukaan horisi hirvittävän paljon, mutta todellisuudessa kertoi kiinnostavasti kirjansa taustoista ja omista elämänvaiheistaan ja jakeli jopa elämänohjeita. Harvinaisen lämminhenkinen lukijatapaaminen, tuli hyvä mieli. Lisäksi odotan nyt Ihmepojan lukemista vielä enemmän ja toivon, että Koskimies kirjoittaa joskus lupailemansa astrologiaopuksen.

Viimeisenä kohteena oli Elisa Kirjan piste, jossa Elisa Kirja siis esitteli bloggareille omaa palveluaan että lukulaitteita. Itse ehdin paikalle vähän myöhässä, mutta pääsin kuitenkin mukaan keskustelemaan palvelun hyvistä puolista ja parannusehdotuksista ja pohtimaan, mitä eroa on sähkökirjan ja paperikirjan hankkimisella. Leppoisa oli tämäkin tilaisuus ja oli kiinnostava tavata ihmisiä palvelun takana. Messujen aikana tuli myös napattua plakkariin kaksi EK:n messutarjouskirjoista niin sai taas puhelimeen uutta luettavaa.

Tässä vaiheessa oma draivi alkoi vähän hyytyä ja viimeisen kiertokävelyn jälkeen painelin kotiin korjaamaan oppilaiden kasvioita.

***

Sunnuntaina tein vielä pikaisen pyrähdyksen messulle, kun kävin päivystämässä bloggaajien pisteellä Boknäsin osastolla. Pari tuntia vierähti siinä oikein letkeästi, vaihdeltiin kuulumisia muiden bloggaajien kanssa ja saatiin siinä vinkata muutamaa kirjaakin. Muutama kustantamojen edustaja ja kirjailija kävi myös tervehtimässä ja juteltiin siinä mukavia. Oli ihan hauskaa vaihtelua edellisten messupäivien hulinaan ottaa ihan leppoisasti.

Lähtiessä kaarsin vielä Teoksen pisteen kautta ja kaappasin mukaani kaksi Johanna Sinisalon teosta, kun ne olivat niin houkuttelevasti siinä tarjolla. Samaan syssyyn piipahdin vielä Osuuskummalla ja kävin pyytämässä hurmaavalta Magdalena Hailta signeerauksen Susikuningattareen. Kiitos!

Messuviikonloppu oli siis varsin täysi, mutta täynnä hyviä kohtaamisia. Kiitos näistä tapahtumarikkaista messuista kaikille tapaamilleni kanssabloggareille, kirjailijoille, kustantamojen edustajille ja muille messuvilinissä kohtaamilleni tutuille! Ensi vuonna uudelleen?

Kuvassa hyytynyt bloggari ja rosvoauto.

Lavalta: Hamlet Private (Gnab Collective)

Cécile Orblin. Kuva: Marion Maisano

Pyöreällä pöydällä on kynttilä, pääkallo ja korttipakko. Näyttelijä Cécile Orblin toivottaa minut tervetulleeksi katsomaan Hamlet Privatea. Jännittää vähän, tämä on esitys jota olen Mad Housen tarjonnasta odottanut kaikista eniten.

Esityksestä tekee erikoisen se, että sen esittää yksi näyttelijä yhdelle katsojalle kerrallaan ja esitys toteutetaan baarissa tai kahvilassa. Noin 40 minuutin ajan näyttelijä käy katsojan kanssa läpi Hamletin tarinaa Talmeh-korttien avulla. Kortit on varta vasten esitystä varten tehty, niissä esiintyy Orblin itse ja ne kuvastavat hetkiä ja henkilöitä Hamletin tarinassa.

Orblin nostaa pakasta kortteja ryhmittäin, saan valita mitkä minua viehättävät tai puhuttelevat eniten. Järjestän kortteja haluamiini järjestyksiin. Tämän lämmittelyn jälkeen korttipakka sekoitetaan ja samalla pohditaan jotain kysymystä, jota itse päässään on vatvonut, jonka parissa on empinyt. Kun on valmis, pakka lasketaan pöydälle. Orblin nostaa pakasta jälleen kortteja, kuusi kappaletta, jotka antavat katsojalle vastauksen kysymykseen, tai ainakin suuntaviivoja sen pohtimiseen. Näyttelijä tulkitsee kortteja ja niiden merkitystä, mutta katsoja saa itse päättää niiden vaikutuksen ja merkityksen. Empiminen kysymysten äärellä on esityksen tärkeimpiä teemoja ja tässä saa rauhassa empiä ja miettiä omaa kysymystään, pysähtyä myrskyn silmään ja katsoa palaa omasta itsestään.

Lopuksi näitä kysymyksen pohtimiseen käytettyjä kortteja käytetään vielä kertomaan Hamletin tarina, siis se Shakespearen alkuperäinen, mutta korttien määräämällä tavalla. Toisilla esiin nousevat eri kohtaukset kuin toisilla. Itselleni Hamlet on tuttu ja jollain tavalla hyvin läheinenkin näytelmä ja olin oikeastaan hieman yllättynyt, kuinka ehjänä tarina saadaan kerrottua käyttämällä vain kuutta korttia ja niiden elementtejä.

Kaiken tämän kirjoitettuani huomaan, että minun on hirvittävän vaikeaa sanoa esityksestä paljonkaan, Omaa esityskokemusta on hankala avata enkä sitä välttämättä haluakaan siitä tämän enempää kertoa. Kokemus on jollain tavalla yksityinen, lämmin, mutta samalla niin intensiivinen että sen jälkeen ei tee mieli jäädä ihmisten keskelle istumaan. Orblin on ihanan läsnäoleva ja jollain tavalla turvallinen johdattaja empimisen teemojen äärelle. Esityksen jälkeen huomaan olevani vain tavattoman vaikuttunut ja liikuttunut, olen oikeastaan edelleen ja siitä tämä kirjoittamisen vaikeuskin varmasti kumpuaa.

Myös mies oli samaan aikaan katsomassa omaa versiotaan Hamletista, hän tosin englanninkielistä versiota näyttelijä Claudia Schwartzin kanssa. Myös hän totesi esityksen olleen yksi parhaista näkemistään tai kokemistaan esityksistä.

Hamlet Private on, lyhyesti sanottuna, yksi vaikuttavimpia koskaan kokemiani teatteriesityksiä. Kiitos Cécile Orblin, kiitos Gnab Collective, kiitos Mad House.

***

Hamlet Private on ensimmäinen osa Gnab Collectiven Päätös-trilogiaa ja se on esitetty ensi kertaa vuonna 2012. Tämän jälkeen esitys on kiertänyt maailmalla saaden seurakseen muun muassa saksan- ja italienkieliset tulkinnat. Trilogian toinen osa Polku (oma kokemukseni) sai ensi-iltansa tänä vuonna ja viimeinen osa esitetään ensi vuonna (2015).

Lavalta: We're Half Way There (Kuriton Company)

Kuva: Milka Mustonen

Mad House -viikko jatkui musiikilla, kun Ihana Baarin lavalla kipusi Kuriton Company. Esityksessä We're Half Way There esitetään, arvattavasti, Jon Bon Jovin kappaleita ja mietitään vähän faniuden olemusta. Lavalla nuoruuden rakkaudestaan haaveilevat Terhi Suorlahti ja Laura Hänninen.

Mitään playback-menoa lavalla ei kuitenkaan nähdä, vaan kaksikko on luonut kappaleista omat sovituksensa ja mielikuvansa. Livin' On A Prayer kuullaan virsitulkintana, You Give Love A Bad Name taipuu dramaattiseksi tangoksi harmonikan soidessa taustalla. Mies mainitsee yhdeksi suosikeistaan Never Say Goodbyen versioinnin koulun laulukoetyyliin. Meno lavalla on riehakas, omaääninen, idolille lempeä. Esitys on tehty rakkaudella, mutta myös pilke silmäkulmassa.

Ja jos fanit vanhenevat, vanhenee myös artisti. Loppufiiliksissä nähty vauhdikkaampi versio Livin' On A Prayerista saa esiintyjätkin hengästymään eikä se Bon Jovikaan ole tätä enää moneen vuoteen itse esittänyt. Fanius pysyy silti, oli se sitten lämmin muisto elämän varrelta tai edelleen voimissaan kytevä haikailu.

Mies vielä tähän halusi todeta, että on positiivisen ja ihanan kateellinen biisien esityskonseptista. Olisinpa keksinyt tämän itse.

Noin tunnin pituinen keikka on riemukas matka. Itsessä heräsi hymyä, iloa ja vähän jotain kyyneltäkin silmäkulmaan mutta väitän nyt että kyseessä oli vaan tämä flunssa. Hyvä mieli tuli tästä.

Lisäksi esiintyjillä oli ihan huikean hienot housut. Mistä niitä saa?

Lavalta: Domini Públic (Roger Bernat)

Kuva: Domini Públic/Roger Bernat

Oletko syntynyt Suomessa? Tienaatko kuussa yli 3 000 euroa? Asutko Pitkänsillan pohjoispuolella? Oletko pitänyt asetta kädessä? Onko seksi mielestäsi yliarvostettua? Aiotko hankkia lapsia? Oletko ollut jääkiekko-ottelussa? Menetkö teatteriin saadaksesi iskun vasten kasvoja?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä osallistujat kuulivat kuulokkeistaan osallistuessaan Domini Públic -esitykseen Tiivistämön pihalla. Vastauksesta riippuen käveltiin joko pelikentän oikeaan tai vasempaan reunaan, tai keskelle, tai tehtiin jonkinlainen ele kuten nostettiin kädet ilmaan. Kysymykset vaihtelivat yleisestä henkilökohtaiseen. Joihinkin kysymyksiin joutuu miettimään omaa vastaustaan ennen reagointia. Samalla huomaa skannaavansa muita katsojia: kuka reagoi samoin kuin minä, kenen kanssa seison nyt ryhmässä.

Domini Públic esitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa suomeksi Mad Housessa. Roger Bernat'n kehittämä yhteisöllinen peli saa ihmiset muodostamaan pieniä yhteisöjä ja ryhmiä, joita esityksen lopussa käytetään jonkin aivan uuden, fiktiivisen luomiseen. Esitys on kiertänyt ympäri maailmaa eikä ihme, sillä kokemus on ehdottoman kiinnostava.

Esityksen lopussa, fiktion loputtua, löydän itseni makaamasta kylmältä asfaltilta kiiltävästä metallipaperista tehdyllä huovalla. Olo on hämmentynyt ja tuli siellä ulkona vähän kylmäkin, samalla sitä on innoissaan uudenlaisesta kulttuurikokemusta. Fiktiivisen kohtauksen luominen tuntui tavallaan jopa hankalammalta kuin alun kysymyksiin vastaaminen, sillä yhtäkkiä ei tiennyt mitä tapahtuu. Pelissä muodostuneet yhteisöt päätyivät kohtaamaan toisiaan yllättävällä tavalla ja se oli tavallaan myös kiinnostavampaa kuin alku, ihmisten reaktiot yllättävien tilanteiden edessä.

En minä osaa muuta sanoa, kuin että oli hienoa ja erilaista. Kiitos.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad: Amarillo

Kuva: Díaz Canales/Guarnido

Juan Díaz Canalesin käsikirjoittama ja Juanjo Guarnidon kuvittama Blacksad on yksi viime vuosieni kirkkaimmista sarjakuvalöydöistä. Neljä ensimmäistä albumia meiltä löytyy kotoa ja olikin satunnaisella kirjastoreissulla hienoa huomata että viides osa Amarillo (Egmont, 2013) on julkaistu.

Kaksi beatnik-kundia matkaavat kohti Amarilloa tapaamaan toisen agenttia romaanikäsis kourassaan. Blacksad puolestaan saa lentokentällä toimeksiannon ajaa rikkaan porhon auto Tulsaan. Beatnikien auton hajottua he päätyvät pihistämään Blacksadin koslan. Nuorukaisten yhteispeli ei kuitenkaan aivan pelaa ja pian käsissä on murha, rikottu postilaatikko ja kadonnut syyllinen. Heitetään samaan soppaan rappiolla oleva sirkus, Blacksadin perässä reissaava FBI-kaksikko ja lipevä asianajaja ja seikkailu on valmis.

Juonikyhäelmäni ei tee oikeutta tarinalle, mutta kyseessä on taas mustansävyinen film noir -henkinen seikkailu, vaikka värit tällä kertaa Route 66:n varrella ovatkin kirkkaampia. Guarnidon piirrosjälki viehättää edelleen, eläinhahmot ovat rouhean inhimillisiä ja tyylikkäitä.

Mitä sitä näistä sarjakuvista sanoisi. Jos pitää synkistä film noir -tarinoista, ovat nämä sarjakuvat juuri sinua varten. Kaksikko Díaz Canales ja Guarnido tekee terävää jälkeä ja tarinat ovat nautittavia. Päällimmäisenä Amarillo herätti halun lukea koko sarjan uudelleen, sillä löyhästi jatkuvajuoninen sarja olisi hienoa kokea myös yhtenä kokonaisuutena.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad: Amarillo
Egmont, 2013.
Suomennos: Kirsi Kinnunen

Lavalta: In Transition - Work in Progress (Oblivia & Via Negativa) // On the Right Track - A cabaret of the political absurd (Via Negativa)

 Kuva: Oblivia & Via Negativa

Tiistai oli taas tuplaesitysten ilta. Mad Housen yhteydessä nähtiin slovenialaisen Via Negativan ja Suomessa toimivan mutta kansainvälisen Oblivian yhteistyöesityksen työn alla oleva In Transition ja Via Negativan On the Right Track - A cabaret of the political absurd.

In Transition oli lempeä matka mielikuviin ja ihmisyyteen. Alussa on lavalla makaava nainen ja mielikuvia siitä, mitä hän voisi esittää. Rannalle nukahtanut nainen. Puistossa kaatunut, vielä vihreä puu. Torpedo matkalla kohti Atlanttia ylittävää alusta. Muut näyttelijät siirtyvät vähitellen lavalle, kuvittelu jatkuu. Paikalleen asettuneista ihmisistä voi tulla yllättävän monta asiaa mieleen.

Jossain vaiheessa palataan nykyhetkeen, puhutaan siitä miten elämäänsä voisi ehkä elää. Voisi kuunnella toisia enemmän, olla kohtelias. Käyttää sanoja kiitos ja ole hyvä. Ja että on ihan ok kerätä kotiinsa kirjoja eikä niitä silti ole pakko lukea (kiitos).

Esitys on vielä harjoitusvaiheessa ja se saa ensi-iltansa seitsemäs joulukuuta Ljublanassa, Sloveniassa. En tiedä, millainen lopullinen esitys tulee olemaan mutta toivotan joka tapauksessa lämminhenkiselle työryhmälle hyvää esityskautta.

***

Kuva: marcandrea / Via Negativa

Via Negativan On the Right Trackissa lavalle astelevat taustalaulajat. Bändi puuttuu, samoin lead-laulaja. Keikkaa ei kuitenkaan kehtaa jättää kesken tai pitämättä, oma työ tehdään muista riippumatta. Välillä yritään ehkä irrottaa vähän siitä aiemmin sovitusta, mutta lopulta palataan takaisin omalle paikalle ja omiin kuvioihin. Lavalla nähdään myös epätahtinen Techno-Fog-sumulaite.

On the Right Track on hyvin mahdollisesti yksi viihdyttävimpiä keikkoja, joita olen koskaan nähnyt. Absurdia, toki, ja niin se oli esiintyjistäkin joiden keskustelu laulupätkien välissä oli ystävällisesti tekstitetty. Itse en flunssapäissäni ajatellut sen kummempia, mutta mies totesi heti esityksen jälkeen että tämähän oli ihan selkeä poliittinen kommentaari. Ja niin se olikin, kun kävin sitten lukemassa esityksen kuvauksen. Ihan hyvä, että mukana on fiksumpi katsoja (tämä ei ole sarkasmia). 

Politiikka on vain demokraattisten arvojen tyhjä kuori, joka pitää yllä illuusiota mahdollisuuksista ja vapauksista lukee tapahtuman kuvauksessa. Kun asiaa sitten ajattelee, ei homma ole missään nimessä kaukaa haettu. Voisin ehkä joskus lukea nämä tapahtumakuvaukset etukäteen, niin osaisin katsoa esityksiä älykkäämmästi.

Oli silti todella ihana esitys, jos niin sopii sanoa. Siitä tuli hyvä mieli, vaikka politiikka onkin ihan ihmeellistä ja käsittämätöntä.

Nothing's gonna stop us now!

Kohti Helsingin Kirjamessuja!

Lokakuun lopussa tapahtuu muutakin hienoa kuin allekirjoittaneen syntymäpäivät, sillä torstaina alkavat Helsingin Kirjamessut. Itse olen lähes joka vuosi painunut paikalle käytännössä ilman suunnitelmaa ja suurin piirtein näin aion tehdä tänäkin vuotena. Poikkeuksena tästä perinteestäni on se, että tänä vuonna aion messuilla kolmena päivänä ja muutama tietty tapahtumakin on syynissä.

Perjantaina pyyhällän piipahtamaan messuille, sillä olen mukana Kari Enqvistin uutukaista Ensimmäinen sekunti -teosta (WSOY, 2014) ruotivassa lukupiirissä klo 16.00. Tämän jälkeen joudun tosin varmaan melko pian lähtemään, sillä olen menossa illalla Suvilahteen katsomaan esitystä.

Lauantaina aion palloilla paikan päällä enemmänkin ja osallistua erilaisiin tapahtumiin sekä toivottavasti myös tavata tuttuja. Antikvariaattiosaston aion ainakin kiertää läpi ja lisäksi hankintalistalla on muutamia uutuuksia kuten Hannu Rajaniemen Kausaalienkeli (Gummerus, 2014) ja Siri Kolun IP - Ihmisen puolella (Otava, 2014). Syynäyslistalla ovat myös Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarjan (Karisto) ensimmäinen ja viimeinen osa. Aina on mukaan myös mystisesti tarttunut muitakin teoksia, saa nähdä kuinka käy tänä vuonna. Viime vuonna kävi näin. Jossain välissä tulee varmasti piipahdettua myös ruokamessujen puolella, jossa olen yleensä lounastanut ja hankkinut pieniä herkkuja.

Sunnuntaina olen paikalla ainakin aamupäivästä, sillä päivystän muutaman muun bloggaajan kanssa Boknäsin osastolla (6g85) klo 11-13. Bloggaajia on osastolla päivystämässä torstaista perjantaihin 15-17 ja viikonloppuna klo 11-14. Pisteelle voi tulla kyselemään bloggaamisesta, hakemaan lukuvinkkejä tai muuten vain turisemaan. Tervetuloa!

Jos kuitenkin kaipaat tarkempia hyviä kirjamessutärppejä, suosittelen kurkkaamaan läpi seuraavat blogit vinkkeineen, joissa

Lumiomenan Katja jakelee vinkkejä ja tärppejä
Ilselän Minnan pohtii kirjamessuajatuksia

Mukavia kirjamessuja!

Lavalta: Chicago (Lahden Kaupunginteatteri)

 Elsa Saisio Velmana. Kuva: Sami Heiskanen

Lokakuisen viikonlopun naisvankiteema jatkui, kun suuntasimme Lahden Kaupunginteatteriin katsastamaan Chicago-musikaalia. Musikaali on minulle ennestään tuttu vain elokuvaversiostaan, joten odotin kovasti mitä Lahdessa on saatu lavalla aikaan. Kiinnostavaa oli myös tutustua uuteen tilaan, sillä jostain syystä ei Kaupunginteatterin tiloihin olla vielä näillä reissuilla päädytty.

Chicago on tarina kuuluisuudesta, mustasukkaisuudesta, rahasta ja maineesta. Rakkaudella ei juuri kylmässä kaupungissa pelata, kun valttia on saada nimensä otsikoihin ja samalla mieluusti tahkota paljon rahaa. Taustalla soi tietenkin kuuma jazz. Velma Kelly (Elsa Saisio) on kaksoismurhasta vankilaan joutunut vaudeville-tähti, jonka kädestä yleisö syö. Suunnitelmat vapautumisesta ja omasta show´sta uhkaavat kuitenkin kaatua, kun kuuluisuutta janoava tyhjäpäinen Roxie Hart (Laura Huhtamaa) ampuu rakastajansa ja kiipeää samalla Velman ohitse otsikoihin. Naisvankilassa kieroja keinoja ei kaihdeta, tavoitteena kaikilla on saada asianajajakseen Billy Flynn (Mikko Pörhölä), joka ei koskaan häviä juttujaan kunhan rahasta sovitaan.

Pääosanesittäjät on valittu taiten. Elsa Saisio on sähäkkä Velma ja Laura Huhtamaa onnistui ärsyttämään minua Roxiena ensimmäisellä puoliajalla suunnattomasti, kunnes tajusin että tällaisenahan tämä hahmo on todella mainio (kaksoismiehityksen toisina päätähtinä nähdään Maiju Saarinen ja Hanna Vahtikari). Roxien tossun alla olevana aviomiehenä Amoksena nähdään oiva Hiski Grönstrand, joka on juuri sopivan väritön ja ponneton mutta silti sympaattinen hahmo. Mikko Pörhölä on iljettävän uskottava kaksinaamaisena mutta tehokkaana ja naisten rakastamana asianajajana ja Lumikki Väinämö varsin uskottava vankilan johtaja Mama Morton.

Lahdessa on lähdetty hommaan vauhdikkaalla otteella. Show'n seremoniamestarina hääräilee Tapani Kalliomäki, joka juoksee mukana joka kohtauksessa ja tuntuu lähes sekaantuvan tapahtumiin. Tästä ratkaisusta pidin kovin. Koko musikaali myös tiedostaa olevansa nimenomaan esitys hahmojaan myöten ja henkilöiden kommentit esimerkiksi bändistä olivat mielestäni mainioita. Chicago on myös tyylikäs puvustuksellisesti, kalterit ja metallinhohtoiset vankipuvut kimaltelevat kilpaa keskenään.

Laura Huhtamaa Roxiena tanssipoikineen. Kuva: Sami Heiskanen

Lavastuksellisesti ja valaistuksellisesti olisin kuitenkin kaivannut esitykseen enemmän menoa ja meininkiä. Kun kaikkien tehtävänä on nimenomaan kosiskella yleisöä ja saada nimensä parrasvaloihin, saisi esityskin tehdä sitä härskimmin. Esimerkiksi oikeussalikohtauksessa laulettu Hurlumhei-kappale olisi mielestäni saanut sisältää enemmän kaikkea, glitteriä, isompaa koreografiaa. Sillä osaamista työryhmällä selvästi on, se nähdään mielestäni todella vasta aivan viimeisessä kiitosnumerossa jossa tanssi kyllä onnistuu ja koko lava kimaltaa valoista.

Ihmettelin myös vähän sitä, että Laura Huhtamaan rooliasut tuntuivat koko ajan näyttävän hieman isoilta. Tämä selittynee varmaan sillä, että asuvaihtoja oli todella monta (hatunnosto), mutta nyt hienot puvut eivät tunnu pääsevän oikeuksiinsa. Etenkin, kun kontrastina ovat Saision näyttävät ja istuvat asut. Kiitosta puolestaan annan erityisesti miesensemblen asuista, erityisesti vanginvartijoiden puvut olivat hienoja.

Koreografiallisesti Chicagossa on paljon hyvää, mutta sitä isompaa olisi saanut olla tässäkin. Omia suosikkejani olivat toisella puoliajalla nähty näyttävä Velma todistaa ja yksinkertaisuudessaan viehättävä oli myös hauskasti suomennettu Lasipää (Mr. Cellophane). Tyylikäs oli myös ensimmäisen puoliajan Kumpikin tavoitteli asetta, jossa nukketeatterimeininki oli saatu hyvin toimimaan enkä nyt kuitenkaan voi jättää mainitsematta valoineen sitä hakemaani näyttävyyttä sisältävää Roxien nimikkokappaletta. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin enemmän (ehkä yllätyksekseni) toisesta puoliajasta.

Kokonaisuutena Lahden Kaupunginteatterin Chicago oli kuitenkin laadukasta ja tyylipuhdasta musiikkiteatteria. Esiiintyjät osaavat laulaa todella hyvin ja meininki lavalla on vauhdikasta. Yleisöön otetaan sopivasti kontaktia ja tanssijalka saadaan vipattamaan. Kyllä siis ihan suosittelen tätä esitystä lämpimästi, mutta itse jäin kaipaamaan vielä vähän lisää jazzia.

Tämän jälkeen kannattaa vielä lukea Some Superfluos Opinions-blogin Siirin mielipide, sillä siellä Chicagosta todella pidettiin.

Lavalta: Luke Jermay's Sixth Sense (Teatteri Union)

Kuva: Luke Jermay

Erinäisten sattumusten kautta päädyimme lauantaina upouuteen teatteritilaan Teatteri Union, jossa esiintyi maailmalla ilmeisesti varsin kuuluisa mentalisti Luke Jermay. Esityksessään Sixth Sense Jermay lukee ihmisten ajatuksia, esittelee taitojaan monipuolisesti ja samanaikaisesti vetää äärimmäisen viihdyttävän show'n.

Tällainen esitystyyppi ei ole minulle itselleni kovin tuttu, vaikka toki tiedän mitä mentalisti tarkoittaa. Luin torstaisesta Hbl:n jutusta, kuinka Jermay itse on tavallaan aloittanut uransa skeptikkona kasvaessaan tarot-korttien sun muiden parissa, mutta vähitellen löytänyt niistä ja muistakin elementeistä jotain sellaista, jota hän voi käyttää hyödykseen.

Luke Jermay on selvästi taitava showmies, joka osasi ottaa yleisön haltuunsa. Tunnelma on maaginen, mutta samalla hauska. Jännittävä. Jermay esittelee aluksi taitojaan lämmittelemällä yleisön kanssa, arvailemalla heidän valitsemiaan pelikortteja ja heidän horoskooppimerkkejään. Kuulostaa aika perinteiseltä, mutta homma on joka tapauksessa toimivaa. Yleisö istuu nakutettuna paikoillaan.

Esityksen alkaessa hivuttauduin omasta mielestäni turvallisesti keskelle katsomoa, johon mies totesi että kyllä se sut kuitenkin sinne avustajaksi valitsee. No, niin valitsikin ja lavalle siitä sitten mentiin. Meitä "vapaaehtoisia" oli yhteensä kuusi ja jokaisen kanssa Jermay teki hieman erilaisia ajatustenlukuharjoitteita. Kaksi henkeä pääsi muun muassa valitsemaan kirjoista jonkin kohtauksen, jonka he sitten jotenkin siirsivät Jermaylle. Ja onnistuihan se.

Itse pääsin tutustumaan tarot-kortteihin ja niiden kautta syntyneitä mielikuvia sitten palloteltiin ajatuksina eteenpäin. Kokemusta on hieman vaikea kuvata. Tavallaan on ihan mahdollista, että kortit olisivat jossain Jermayn tietämässä järjestyksessä, jolloin ei olisi mielettömän haastava temppu todeta että äskenpä kädessäsi oli Three of Coins. Haastavampaa puolestaan on se, että Jermay jollain tavalla kykeni sitten onkimaan ne korttien herättämät ajatukset esiin ja kaiken lisäksi sellaisista asioista, joita ei oikeasti kovin moni tiedä. Samaan aikaan kun homma oli äärimmäisen vaikuttavaa, oli se myös jollain tavalla levottomuutta herättävää. Huh.

Yleisön kanssa tehdään myös muuta, etsitään syntymäpäiviä ja -vuosia hämmentävän tarkasti ja nimetään ihmisten lapsuudenaikaisia parhaita ystäviä ja ensisuudelmien kohteita. Ilmeet vaihtelevat huvituksesta hämmennykseen ja jonkinlaiseen riemuun. Olo on jollain tasolla hieman skeptinen että voiko tuo mies ihan oikeasti lukea ajatuksia, mutta samalla tuntee itsensä pohjattoman viihdytetyksi. Oli kyseessä sitten suunniteltu huijaus (esimerkiksi todennäköisyyksiin perustuva temppu) tai ei, on tunnin kestävä esitys aivan huippu ja mieltä sekoittava.

Tällä kertaa esityksiä oli Helsingissä vain yksi, mutta mikäli mahdollisuus uudelleen tarjoutuu suosittelen tutustumista herran esityksiin oikein lämpimästi.

Sanottakoon vielä, että WHS:n pyörittämän Teatteri Unionin tila oli hirmuisen mukava. Vanha elokuvateatterisali on muokattu intiimiksi esitystilaksi, jossa toivottavasti tullaan näkemään tulevaisuudessa jos jonkinlaista hienoa. Tilaan ja sen tulevaan ohjelmistoon voit tutustua täällä.

Lavalta: Seili (Turun Kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Perjantaina suuntasimme kohti Turkua ja Turun Kaupunginteatterin väistötilana toimivaa Logomoa. Logomossa sai tänä syksynä ensi-iltansa Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin ohjaama Seili, jossa kuullaan tarina hullusta rakkaudesta. Rakkautta on näytelmässä monenlaista, kipeää ja haurasta, mutta silti tunteessaan vahvaa.

Seilin tarina sijoittuu sadan vuoden takaiseen Turkuun. Nuori Sofia (Helmi-Leena Nummela) pakenee omista häistään ja tapaa Johanneksen (Petja Lähde), jonka kanssa rakkaus leimahtaa. Avioton rakkaus ei kuitenkaan siihen maailmanaikaan onnistu ja Sofia päätyy sellaisten ratkaisujen eteen, jotka lopulta saavat hänet päätymään naisten mielisairaalana käytettyyn Seilin saareen. Seiliin soudetaan eikä sieltä pääse pois, vaikka hullu rakkaus leimuaisi rinnassa kummallakin osapuolella. Tuleeko Johannes hakemaan rakkaansa pois, kestääkö sydän vanhan elämän hylkäämisen? Seilissä tutustutaan myös muiden naisten kohtaloihin. Kuka oikeastaan on hullu ja tullaanko hulluksi olosuhteiden pakosta?

Anna-Maija Jalkanen, Helmi-Leena Nummela ja Petja Lähde. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Jo väliajalla mies toteaa, että Seilin voisi surutta viedä myös ulkomaisille lavoille, niin hyvä se on. Olen samaa mieltä. Lähihistoriasta ammentava tarina on vahva ja rohkea, eikä jättänyt ainakaan omia silmiäni kuiviksi. Keskusnaisten hahmot (Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Minna Hämäläinen) on roolitettu osaavasti ja miljöö luotu taiten. Näyttelijät laulavat hyvin ja selviävät myös haastavasti sovitetuista suomalaisten naisartistien kappaleista, jotka on esitystä varten sovitettu uuteen asuun. Kerrankin sitä hyötyy siitä, että tuntee kotimaista musiikkia niin huonosti sillä kappaleet vaikuttivat lavalla, niistä tunnisti vain muutaman kuten Jenni Vartiaisen upeasti muokatun Seilin, eikä niistä täten tullut myöskään musikaalin ulkopuolisia mielleyhtymiä.

Seili vaikuttaa alusta lähtien visuaalisuudellaan. Esimerkiksi matka veneellä Seilin saarelle on tehty niin upeasti, että tekee mieli pidättää hengitystä. Moneen taipuvat lavastukset toimivat erinomaisesti ja niiden liikuttaminen musiikin mukaan onnistuu lähes täydellisesti. Elementit nähdään niin korkeina seininä, paukkuvina ovina kuin julmina kallionakin. Jani Uljas on tehnyt hyvää työtä. Osa visuaalisuutta ovat myös Reija Wäreen kauniit koreografiat, jotka sopivat esityksen tunnelmaan. Nykytanssimainen tyyli herätti minussa kerrankin ihastusta eikä hämmennystä. Kaiken tämän lisäksi esityksessä käytetään naisten tarinoiden tukena myös videokuvaa, joka toimii hyvänä voimakeinona. Erityisesti Hildan tarina ja sen kuvitus kouraisi sydämestä.

Jos jostain tulisi antaa kritiikkiä, olisin lisännyt esityksen musiikillisuutta. Kappaleet esitettiin paikoin lyhyinä pätkinä ja ne loppuivat silloin hieman yllättäen. Taustalle olisi kaivannut jotain soivaa nuottia vielä hetkeksi, jotta lyriikan ja sitä seuraavan repliikin tauko ei olisi töksähtänyt niin. Tämä on kuitenkin pienenpieni asia kokonaisuuden kannalta. Orkesteri nimittäin hoitaa työnsä hienosti ja saman tekevät näyttelijät. Parhaiten mieleen jäivät ehkä Alman (Kirsi Tarvainen) vahvaääninen Mun koti ei oo täällä, Marian (Anna-Maija Jalkanen) ja Sofian duetto Läpinäkyvä ja Hildan (Minna Hämäläinen) riipivä Mä annan sut pois.

Kirsi Tarvainen ja Helmi-Leena Nummela. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Seilissä nähdään paljon kärsineitä naisia ja useampi jokseenkin kusipäinen mies. Mielisairaalan naiset eivät kuitenkaan ole lannistuneita, vaan joko rakkaudessaan tai hulluudessaan vahvoja. Tarina kantaa loppuun asti ja jättää katsojan tunnekuohun valtaan. Olen iloinen, että Turussa ollaan lähdetty näin rohkeaan vetoon ja musikaaleille sopivan murheenmurtamuuden pariin. Tällaista on hyvä kotimainen musikaaliteatteri.

Suosittelen lukemaan myös Teatterikärpäsen puraisuja 2- ja Some Superfluous Opinions -blogien arviot musikaalista.

Lämmin kiitos Turun Kaupunginteatterille kutsusta esitykseen ja myös bussikyydin tarjoamisesta, arvostan.

Lois Lowry: Gathering Blue (The Giver Quartet #2)

Lois Lowryn The Giver-sarjan aloitusosa, The Giver siis, teki minuun kesällä vaikutuksen. Kirjan hienovarainen kerronta ja tietynlainen viehättävä yksinkertaisuus kiinnostivat. Sen myötä tuli kirjastosta pian varattua sarjan toinen osa, Gathering Blue (Houghton Mifflin, 2000).

Now, secret in her hand, the cloth seemed to speak a silent, pulsing message to Kira. It told her there was danger still. But it told her also that she was to be saved.

Kiran äiti on kuollut ja huonojalkaisen tytön paikka yhteisössä on vaarantunut. Ihmiset suhtautuvat yksinäiseen tyttöön vihamielisesti, sillä kylä ei juurikaan hyödy asukaasta jonka ainut kyky tuntuu olevan taito kirjailla ihmeellisiä kankaita. Yllättäen kaikki kuitenkin kirkastuu, kun Kira saa yhteisöltä tärkeän tehtävän joka tulee muuttamaan hänen paikkansa kylän elämässä ja toisaalta koko hänen elämänsä.

Kuulostaa mahtipontiselta, mutta todellisuudessa kirja on huomattavan hienovarainen. Kirja sijoittuu samaan maailmaan kuin edeltäjänsä, mutta yhteisö ja kertoja ovat vaihtuneet. Oikeastaan aluksi tuntuu siltä, että kirjoilla ei ole keskenään mitään tekemistä. Pidin sitä kovin raikkaana ratkaisuna, tarinaa on selvästi ajateltu eikä Gathering Blue tunne kärsivän sarjojen toisten osien taakasta.

Gathering Bluen lukemisen jälkeen olo on jotenkin täysi. Kirja ei ole kovin pitkä, silti siihen mahtuu paljon. Hienoilla sanankäänteillä ei koreilla, vaan Lowry kertoo tarinaansa yksinkertaisuudessaan kauniisti (tajuan hokevani tätä, mutta se on mielestäni hurjan hienoa). Tarinassa myös viehättää käsillätekeminen, se kuinka lankoja värjätään ja kuvioita kirjotaan.

En malta odottaa, mihin kolmas osa Messenger vie tarinaa. Uskallan arvata, että johonkin hienoon suuntaan.

Lois Lowry: Gathering Blue
Houghton Mifflin, 2000. Lukemani versio Bloomsbury, 2002. 215 s.
Kansi: kirjaston tarra peittää tekijän

Lavalta: Timo Tuominen: Encore Brel (Lavaklubi)

Timo Tuominen. Kuva: Tomi Palsa

"Kulta, Kansallisteatterissa menee taas noita Brel-konsertteja. Mennäänkö nyt vihdoin?"
"Ai mitä, meneekö siellä sellaisia, miksi me ei olla menty jo aiemmin?"

Suurinpiirtein tällainen keskustelu käytiin miehen kanssa eräänä päivänä junassa. Päivämäärät sumplittiin ja liput ostettiin tämän syksyn viimeiseen Timo Tuominen: Encore Brel -konserttiin Lavaklubille. Itse lähdin matkaan varsin neutraalein odotuksin ja päädyin yllättymään riemukkaasti.

Timo Tuominen esittää lavalla kaksikymmentäneljä Jacques Brelin kappaletta, joista suurimman osan hän on suomentanut itse. Ranska on muuttunut suomeksi jotenkin kivuttoman tuntuisesti, kappaleet sopivan Tuomisen suuhun kuin nakutettu. Suuri osa esityksen tenhosta on kuitenkin peräisin Tuomisen lavakarismasta, joillekin sitä vain on jaettu isolla kauhalla ja hyvä niin. Tuominen eläytyy laulujensa henkilöihin, liikkuu, artikuloi. Näyttelijäntaidot on selvästi valjastettu esityksen käyttöön, mutta taustalla kuultaa myös rakkaus Brelin kappaleisiin.

Turha siellä olisi kuitenkin laulaa, jos rinnalla ei olisi asiaansa osaavia muusikoita. Tomi Rikkola (kitara, alttoviulu, melodica), Tuomo Kuure (kontrabasso), Juha Menna (rummut, perkussiot) ja Marko Roininen (piano, haitari) maalaavat tarinoille sellaisen taustan, että niitä kelpaa esittää. Bravo. Lavaklubin miljöö myös sopii oivallisesti konsertille ja vaikka tämä olisi ollut hieno nähdä myös Suurella näyttämöllä, on pienemmässä tilassa jotain chansoneihin sopivaa tunnelmaa.

Kappaleista mieleen jäivät erityisesti äidinkielenopettajia varmasti ihastuttava Ruusa (Rosa), tenhoava Kuolevainen (Le moribond), humoristiset Porvarit (Les bourgeois) ja Kuinka voisi tappaa vaimonsa rakastajan kun on saanut niin hyvän kasvatuksen kuin minä (Comment tuer l'amant de sa femme quand on a été élevé comme moi dans la tradition), miestä kovasti hymyilyttänyt Naiset vai koirat (Les filles et les chiens) ja vetoomuksena esitetty Rakastakaa (Quand on a que lámour). Kovasti soisin, että nämä kappaleet saisi joskus vielä levyttää, sillä niitä kuuntelisi mielellään toistekin. Onneksi paikan päältä sentään sai aikaisempaa julkaisua Timo Tuominen avec Jacques Brel.

Äitini kuvailisi tätä varmaankin termillä mieletön, joten lainaan nyt häntä. Sillä sitä konsertti oli. Elähdyttävä, ilahduttava, tunnepitoinen. Kiitos.

***

Sunnuntaina on siis vielä mahdollista nähdä Tuominen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä Brel Spécial-konsertissa, johon ilmeisesti saa vielä lippuja.

Jonas Gardell: Döden (Torka aldrig tårar utan handskar #3)

Olen lukenut Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogiaa hissun kissun. Sain sysäyksen vihdoin lukea kolmannen osan, kun Yle näytti uudelleen sarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan. Sarjan toteutus on erittäin onnistunut ja vaikka ehdinkin sitten nähdä myös viimeisen osan ennen kirjan lukemista, otin Dödenin (Norstedts, 2013) työn alle.

"Du är så vacker nu", viskar han. "Så lugn. Du har inte ont längre. Jag har inte heller ont."
Omärkligt skakar han på huvudet och upprepar ytterligare två gånger orden, som en liten vers han försöker inpränta i sitt minne.
"Du är så vacker nu. Så lugn. Du har inte ont längre. Jag har inte heller ont."

Döden vie loppuun Benjaminin ja Rasmuksen tarinan ja kertoo samalla myös, mitä muille parin ystäville lopussa tapahtui. Nimestä voi arvata, että kuolema on vahvasti läsnä. Aids korjaa homoseksuaaleja kuin maamies viljaa, eivätkä lääkkeet ole vielä niin kehittyneitä että taudin etenemistä saataisiin sairastuneilla pysäytettyä. Ilmapiiri on myös edelleen epäileväinen. Yhteiskunnan viha näkyy tässä osassa vähemmän, suuremmassa osassa on se kuinka sukulaiset miesten kuoltua tapasivat haihduttaa heidän todellisen taustansa ja syöpäyhdistys sai suuria lahjoituksia, kun oikeaa kuolinsyytä ei kehdattu myöntää.

Pääosassa Benjaminin mietteiden kanssa on tässä kirjassa Bengt, jonka tarina kerrotaan muun lomassa. Teatteritähdeksi nousevan nuorukaisen tarina on sydämeenkäypä ja surullinen, niin kuin on toki monen muunkin hahmon. Hahmoista puhuminen tosin tuntuu hassulta, sillä vaikka tarina kerrotaankin fiktiivisten hahmojen suulla on kaiken taustalla totuuspohja siitä, mitä todella tapahtui.

Kirjan suurin tunnevaikutus pysyi maltillisena, sillä tv-sarja oli jo ehtinyt paljastaa sen miten päähenkilöille käy. Sarjan katsominen ei silti poistanut kirjan viehätystä, sillä Gardellin kertoma tarina vie mukanaan. Yllätyksekseni tunnepuolella mentiin myös todella paljon positiivisilla teillä, sillä Gardell on onnistunut lisäämään tekstiinsä ajatusta elämän arvokkuudesta ja oman elämän elämisen tärkeydestä. Ja se on positiivinen sanoma.

Kirjaa lukiessani huomasin toisaalta myös, että kolmen osan välillä tuntuu tapahtuvan toistumista ja tapahtumien toistumista. Tai vähintään samojen täytelauseiden toistumista. En ollut aikaisemmin kiinnittänyt asiaan huomiota ja siihen saattaa vaikuttaa myös se, että luin kesäkuussa Lukuisa-blogin Lauran tekstin sarjan toisesta osasta. Toisto on joka tapauksessa siellä ja se tuntui välillä siltä, että kirjan latomisessa sivut ovat menneet välillä sekaisin ja tietyt kappaleet toistuneet. Ongelma on kuitenkin pieni.

Kokonaisuudessaan Torka aldrig tårar utan handskar on hieno trilogia. Aihe on tärkeä ja se kertoo, miten Ruotsissa on noustu vihan ja epäilyn ajasta kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Samalla se tuntuu rakkaudenosoitukselta niille, jotka jäivät jälkeen. Suosittelen kirjoja lämpimästi, kaikki osat ovat nyt ilmestyneet myös suomeksi Johnny Knigan kustantamana.

Jonas Gardell: Döden (Torka aldrig tårar utan handskar #3)
Norstedts, 2013. 291 s.
Kansi: Pompe Hedengren

Lavalta: Hui kauhistus! (Tanssiteatteri Raatikko)

Kuva: Matti Rajala

Mauri Kunnaksen Hui kauhistus!-kirja (Otava, 1985) lienee monelle tuttu ja itselleni se oli pienenä myös yksi Kunnas-suosikeistani. Niinpä oli hauskaa matkata aikaisin aamulla, eli kello yhdeksän, Tikkurilan Tanssiteatteri Raatikkoon katsomaan kirjasta tehtyä lasten tanssipainotteista teatteriesitystä. Meidän lisäksemme katsomoon oli menossa myös suuri joukko päiväkoti-ikäisiä lapsia.

Mäkisen pappa herää yöllä ja pohtii, kuka oikein mahtaa varastaa hänen rusinoitaan. Housun punttien tutinasta huolimatta pappa saa valot sytytettyä ja saa pienen mörön kiinni rysän päältä. Onneksi pappa tajuaa, että hän itse voisi haluta itselleen hieman rohkeutta ja tekee mörön kanssa sopimuksen: jos mörkö esittelee hänelle kaikenlaisia kauheuksia, saa hän vastapalvelukseksi rusinoita. Homma on selvä ja kaksikko lähtee tutustumaan yön ei-sittenkään-niin-pelottaviin hahmoihin. Matkan aikana tutustutaan tuittupäiseen ja hajamieliseen noitaan, palelevaan lumimieheen, kummituksiin, luurankoihin ja tietysti myös vampyyreihin.

Esitys on kekseliäs, hyväntuulinen ja sopivassa määrin myös vähän jännittävä. Lapsiyleisön nauru raikuu useampaan otteeseen, etenkin jos joku hieman heittää kuperkeikkaa, ja tanssivat luurangot herättävät ihastusta ja ihmetystä. Osa tanssikohtauksista saattaa tuntua pienemmistä lapsista vähän pitkiltä, mutta ainakin keskiviikkoaamun yleisö jaksoi hyvin näissäkin kohdissa. Myös aikuinen nauttii esityksestä, tai ainakin me kaksi aikuiskatsojaa pidimme tästä kovin paljon.

Kuva: Matti Rajala

Kiiteltävä on myös Kunnaksen työlle uskollista lavastusta sekä hauskaa ja onnistunutta puvustusta (Terttu Torkkola). Neljä näyttelijää (Sami-Henrik Haapala, Tommi Kekarainen, Anna Päiväniemi ja Heidi Suur-Hamari) hoitavat työnsä mainiosti, osa nopeita roolivaatevaihtoja tehden. Meininki on läpi esityksen iloinen ja tuntuu, että esiintyjät ovat riemulla tässä mukana. Sellaista on aina ilo katsoa.

Paras palaute tulee kuitenkin itse kohderyhmältä. Tää oli tosi hyvä, toteaa poika vieruskaverilleen aplodien loputtua. Niin oli, sanoo kaverikin.

Joihinkin syksyn esityksiin saa vielä lippuja, marraskuussa Raatikon lavan valtaa esitys Pottuwarvas ja lentävä matto. Lämpimät kiitokset Raatikolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Aristokraatit

Kuva: Valtteri Mäkelä

Jos joku tulisi jossain satunnaisessa tilanteessa kertomaan minulle juttua, joka olisi lyhyesti sanottuna mauton, lähtisin varmaankin pois. Tänään kuitenkin marssin Teatteri Tuikkeen tiloihin kuulemaan Juuso Kekkosen uutta monologia Aristokraatit, jonka tapahtumakuvauksessa todetaan ettei se sovi ihmisille joilla on liian hienostunut maku. Menin esitykseen täysin vapaaehtoisesti ja lisäksi vielä maksoin oman lippuni.

Jos totta puhutaan, en hyvin todennäköisesti olisi mennyt katsomaan esitystä jos sen olisi tehnyt joku täysin minulle tuntematon henkilö. Olen kuitenkin nähnyt Kekkosen Iholla-trilogian (Aristokraatit ei ole osa sitä) osat Outo homo ja Pilkkaa jumalaa ja totesin, että kyllähän nyt tämäkin pitää mennä katsomaan.

Esityksen idea on siis se, että Kekkonen kertoo jonkinlaiseksi klassikoksi muodostunutta vitsiä nimeltä Aristokraatit. Vitsin pointti on lähinnä olla pitkä ja sen punch line on huono, mutta vitsin aikana on ok tai oikeastaan oletettavaa kertoa toistaan kuvottavampia juttuja. Kertoessaan tätä vitsiä Kekkonen pääsee samalla pohtimaan muun muassa sananvapautta, inhoreaktioita ja muuta jännittävää.

Esityksestä oli muuten lupa poistua kesken, jos siltä tuntui. Itse olin joko riittävän hyvässä zen-tilassa tai vaihtoehtoisesti riittävän paatunut, joten tarvetta lähteä ei tullut. Eikä tullut myöskään mitään ylitsepääsemätöntä inhoreaktiota. Oikeastaan koin Aristokraatit aika virkistäväksi kokemukseksi. Vaikka, myönnetään, vitsissä oli hyvin vähän sellaisia elementtejä joita yleensä pidän hauskoina (mikä voi olla ihan hyväkin juttu). Kekkosen omille havainnoille sentään nauroin ja nauroin ehkä vähän itsellenikin, ja se tekee ihmiselle toisinaan hyvää. En voi täysin rehellisesti sanoa varsinaisesti pitäneeni esityksestä, mutta olihan se hurjan hauskaa nähdä.

Tällä viikolla esityksiä on vielä huomenna ja perjantaina Teatteri Tuikkeen tiloissa.

ps. Kekkosen Outo homo -sivuilla oli erikseen pyyntö, että esitystä ei spoilattaisi. Tästä mies minua alkuperäistä juttuani lukiessaan ystävällisesti muistutti. Siksi siis tässäkin pyrin spoilaamattomuuteen, jotta pääsette itse puhtaalta pöydältä toteamaan, mikä teidän mielestänne edustaa huonoa makua ja mikä ei.

Helen Fielding: Bridget Jones: Mad About The Boy

Bridgetin seuraksi sopii esimerkiksi mantelicroissant.

Bridget Jones on kuulunut lukuhistoriaani vuosia ja sama koskee myös elokuvia. Olenpa tainnut käyttää sarjan ensimmäistä osaa jopa jonkinlaisena lohtukirjana eräässä elämänvaiheessa. Tämän valossa sarjan kolmas osa, Helen Fieldingin kynäilemä Mad About The Boy (Otava, 2013) oli must-luettava vaikka siihen hieman epäileväisesti suhtauduinkin.

Kello14.00 No niin. Olen tehnyt päätöksen. Aion muuttua täydellisesti.
Palaan zen/new age - elämätaitokirjojen opiskeluun ja joogaan jne. aloittaen muutoksen sisä- eikä ulkopuolelta, meditoin säännöllisesti ja pudotan painoa. Olen laittanut kylppäriin kynttilän ja joogamaton ja aion meditoida hiljaisuudessa ja hiljentää mieleni ennen kuin lähden viemään lapsia lääkäriin, vaikka muistan toki varata aikaa myös a) välipalojen ja koulun retken lupalapun mukaan pakkaamiseen ja b) kadonneiden autonavainten etsintään.

Jo alussa käy ilmi monia lukijoita kauhistuttanut seikka. Unelmien aviomies Mark Darcy on kuollut traagisesti ja Bridget on jäänyt leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Tästä ei päiväkirjanrustaaja kuitenkaan lannistu, ainakaan täysin, sillä kuvioihin on vähitellen putkahtanut nuori toyboy ja rakkauselämä tuntuu korjaantuvan. Mutta onnistuuko toyboyn pallottelu ja yksinhuoltajan arki edes supertehokkaalta Bridgetiltä? Lisäksi Bridget yrittää (turhankin) innokkaasti opetella käyttämään ihmeellistä Twitteriä ja haalimaan itselleen roppakaupalla seuraajia.

Niinpä niin. Ei ole se sama sinkkumeininki enää valloillaan. Ja ehkä hyvä näin, kaameampaa olisi varmaan ollut jos Mark ja Bridget olisivat eronneet. Tyhjältä se silti tuntui. On kuitenkin lohduttavaa, että Bridget on edelleen yhtä hupsu, koska jos hänestä olisi kehittynyt toimelias ja idyllinen perheenäiti olisin vain hämmentynyt.

Täysin juoneen liittymättömästi pitkäaikaisin hämmennykseni koski kuitenkin sivulauseessa mainittua labraduudeli-koiraa. Hihittelin asialle pitkään, koirarotu kun virallisesti on labradoodle, mutta sittemmin selvisi että ilmeisesti tätä huvittavaa duudeli-muotoa käytetään puhekielessä. No, huvitti se silti.

Lisäksi mietitytti, että käyttävätkö ihmiset edelleen tekstiviesteissä näitä *naputtelee kiivaasti* tähtimerkintöjen väliin laitettuja teon kuvauksia? Siis tekstareissa. Ja koko ajan. Ei siinä, jos niitä olisi muutama mutta ei kukaan jatkuvasti *hihittele hallitsemattomasti* tai mitä näitä nyt oli. Hmph.

Loppujen lopuksi ja kaikesta tästä marmatuksesta huolimatta jouduin kuitenkin antautumaan. Vaikka Mad About The Boy ei noussut Bridget-suosikikseni, huomasin lopussa hieman herkistyväni jopa vasten tahtoani. Koska olihan se nyt aika kliseistä ja söpöä vaikka tiesin suurinpiirtein sivulla 20 mitä lopussa tulee tapahtumaan. Niisk. Kirja oli oivallista viihdykettä esimerkiksi hitaalla Tallinnan lautalla, kun Miki-kirjan sivuja oppi selailemaan reipasta tahtia.

Tästä huolimatta toivon, että leffasuunnitelmat kirjasta kariutuisivat. Fieldingin ja Bridgetiä niin mainiosti esittävän Renee Zellwegerin välit ovat nimittäin elleivät poikki niin ainakin hyvin tulehtuneet, enkä kestä jos joku muu esittää Bridgetiä. Koska ei se vain käy.

Myös Norkku palasi vanhan ystävän pariin, Hanna ei toivo kirjalle enää jatkoa vaikka lukukokemuksesta pitikin.

Helen Fielding: Bridget Jones: Mad About The Boy (Bridget Jones: Mad About The Boy, 2013)
Otava (Miki-kirja), 2014. 845 s.
Suomentanut: Annika Eräpuro
Kansi: Suzanne Dean

Copycat-kilpailu: Rakas romaanihenkilö

Amman kirjablogi järjestää kolmatta kertaa kirjabloggaajille copycat-kilpailun. Aikaisempina vuosina on saanut varioida mitä tahansa haluamaansa kirjan kantta, mutta tänä vuonna aihealueeksi oli rajattu rakas romaanihenkilö. Osallistumisaikaa kilpailuun on vielä 19.10. asti. Loppuhuipennuksena kilpailulle kaikki työt ovat esillä Kuopion kaupunginkirjastossa 17.11.-29.11. Samaan aikaan sekä kirjastossa että Amman blogissa voi äänestää omaa suosikkiaan kilpailussa.

Kun näin kisailmoituksen, ei päähän mahtunut muuta ajatusta kuin Susikuningatar. Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja on viimeaikaisia ihastuksiani, mutta uskon että sitäkin pitkäikäisempi. Omapäisestä kerjäläisprinsessasta kehkeytyi kirjasarjan aikana viisas, joskin edelleen itsepäinen kuningatar ystäviensä tuella ja avustuksella. Olen varma, että olisin pitänyt Gigistä myös teini-ikäisenä, mutta en pidä yhtään huonona tätä myöhempää tutustumishetkeämme. Gigin kanssa olen saanut miettiä pahuutta, rakkautta ja ystävyyttä, päässyt jännittämään tapahtumia ja tutustumaan mitä erikoisimpiin steampunk-härveleihin ja tietysti niihin ihmissusiin. Tänä syksynä ilmestynyt Susikuningatar oli likimain täydellinen päätös sarjalla ja sen Sára Kötelekin tekemä kansi ihailtavan hieno. Sitä siis väsäämään.

Onneksi tuo armas aviomies oli taas hommassa mukana ja lupasi hoitaa tänäkin vuonna kuvaamisen sekä avustaa muutenkin tarvittaessa. Valmistautuminen tämän vuoden copycatiin oli aiempia haastavampaa, sillä täytyi kehitellä jokin keino saada hiukseni edes jossain määrin punertaviksi ja kasvoille mekaaninen silmä ja kädestäkin jotenkin metallinen.

Hiuksiin auttoi Glitteristä löytynyt hiusliitu, joka tosin oli pinkki mutta sai nyt kelvata. Tuhosin yhden liidun ja paniikkiostin toisen, jolla värin sai jossain määrin hiuksiin tarttumaan. (tämän pitäisi lähteä parissa pesussa, toivotaan, onneksi ensi viikolla ei ole töitä) Päädyin myös opettelemaan kalanruotoletin tekoa, sellaisen kun Köteleki oli mennyt sankarittarelle piirtämään.

Mietin silmään ja käteen kaikenmoisia askarteluja, mutta päädyin lopulta kuitenkin kasvoväreihin. Kasvojen maski sujui yllättävän kivuttomasti, oman oikean käden maalaaminen oli huomattavasti vaikeampaa. Sujui se kuitenkin joten kuten ja kuvankäsittelyllä voisi sitten vielä vähän fiksata asioita.

Vaatteet osoittautuivat loppupeleissä haastaviksi, vaaleanpunertavien vaatteiden määrä kaapissani kun on hyvin pieni. Onneksi mekko-osastolta löytyi vaaleanpunainen pariisilainen (!) mekko, josta uskoisin Gigin pitävän vaikka se onkin uudemmalta aikakaudelta. Kuvioinnissa on karttoja ja kiikareita, joten ne sopivat seikkailijalle. Lisäksi pituus on sopivan maltillinen eli taisteluakin voi harrastaa. Kaiken kruunuksi mies väsäsi meikäläiselle todella hienon naginatan, jolla kampitella vastustajia.

Taustan kanssa menimme tällä kertaa helpommalla ja lähes yhtä rakkaat Henry ja Mussovits unohdettiin. Tosin kuvausapuna olivat myös meidän kotoiset koira-ihmissutemme, jotka kiltisti nukkuivat kun huoltajat puuhasivat kummia. Mies teki kuvaan lopulliset värimäärittelyt ja kerrokset, on se onni että kotoa löytyy tällainen assistentti jolle on ihan ok viettää iso osa vapaapäivästä vaimon projektia toteuttaen. Esimerkiksi hiukset saatiin muuttumaan pinkeistä punaisemmiksi ja käteen ja silmän maskiin laitettiin vähän rouheutta.

Tässä siis vielä isompana kuvana rakas romaanihenkilöni, Gigi eli Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantinina. Alla Kötelekin alkuperäinen kansi.

Kansi: Sára Köteleki

Huvituksekseni huomasin tänä samaisena aamuna, että eilen Päiväunien salainen elämä -blogin vaarna oli valinnut myös rakkaakseen Gigin. Onneksi kansivalinta oli kuitenkin kohdistunut sarjan toiseen osaan, joten suunnitelmia ei tarvinnut muuttaa. Suosittelen kurkkaamaan, toteutus on erittäin onnistunut!