Lavalta: Chicago (Lahden Kaupunginteatteri)

 Elsa Saisio Velmana. Kuva: Sami Heiskanen

Lokakuisen viikonlopun naisvankiteema jatkui, kun suuntasimme Lahden Kaupunginteatteriin katsastamaan Chicago-musikaalia. Musikaali on minulle ennestään tuttu vain elokuvaversiostaan, joten odotin kovasti mitä Lahdessa on saatu lavalla aikaan. Kiinnostavaa oli myös tutustua uuteen tilaan, sillä jostain syystä ei Kaupunginteatterin tiloihin olla vielä näillä reissuilla päädytty.

Chicago on tarina kuuluisuudesta, mustasukkaisuudesta, rahasta ja maineesta. Rakkaudella ei juuri kylmässä kaupungissa pelata, kun valttia on saada nimensä otsikoihin ja samalla mieluusti tahkota paljon rahaa. Taustalla soi tietenkin kuuma jazz. Velma Kelly (Elsa Saisio) on kaksoismurhasta vankilaan joutunut vaudeville-tähti, jonka kädestä yleisö syö. Suunnitelmat vapautumisesta ja omasta show´sta uhkaavat kuitenkin kaatua, kun kuuluisuutta janoava tyhjäpäinen Roxie Hart (Laura Huhtamaa) ampuu rakastajansa ja kiipeää samalla Velman ohitse otsikoihin. Naisvankilassa kieroja keinoja ei kaihdeta, tavoitteena kaikilla on saada asianajajakseen Billy Flynn (Mikko Pörhölä), joka ei koskaan häviä juttujaan kunhan rahasta sovitaan.

Pääosanesittäjät on valittu taiten. Elsa Saisio on sähäkkä Velma ja Laura Huhtamaa onnistui ärsyttämään minua Roxiena ensimmäisellä puoliajalla suunnattomasti, kunnes tajusin että tällaisenahan tämä hahmo on todella mainio (kaksoismiehityksen toisina päätähtinä nähdään Maiju Saarinen ja Hanna Vahtikari). Roxien tossun alla olevana aviomiehenä Amoksena nähdään oiva Hiski Grönstrand, joka on juuri sopivan väritön ja ponneton mutta silti sympaattinen hahmo. Mikko Pörhölä on iljettävän uskottava kaksinaamaisena mutta tehokkaana ja naisten rakastamana asianajajana ja Lumikki Väinämö varsin uskottava vankilan johtaja Mama Morton.

Lahdessa on lähdetty hommaan vauhdikkaalla otteella. Show'n seremoniamestarina hääräilee Tapani Kalliomäki, joka juoksee mukana joka kohtauksessa ja tuntuu lähes sekaantuvan tapahtumiin. Tästä ratkaisusta pidin kovin. Koko musikaali myös tiedostaa olevansa nimenomaan esitys hahmojaan myöten ja henkilöiden kommentit esimerkiksi bändistä olivat mielestäni mainioita. Chicago on myös tyylikäs puvustuksellisesti, kalterit ja metallinhohtoiset vankipuvut kimaltelevat kilpaa keskenään.

Laura Huhtamaa Roxiena tanssipoikineen. Kuva: Sami Heiskanen

Lavastuksellisesti ja valaistuksellisesti olisin kuitenkin kaivannut esitykseen enemmän menoa ja meininkiä. Kun kaikkien tehtävänä on nimenomaan kosiskella yleisöä ja saada nimensä parrasvaloihin, saisi esityskin tehdä sitä härskimmin. Esimerkiksi oikeussalikohtauksessa laulettu Hurlumhei-kappale olisi mielestäni saanut sisältää enemmän kaikkea, glitteriä, isompaa koreografiaa. Sillä osaamista työryhmällä selvästi on, se nähdään mielestäni todella vasta aivan viimeisessä kiitosnumerossa jossa tanssi kyllä onnistuu ja koko lava kimaltaa valoista.

Ihmettelin myös vähän sitä, että Laura Huhtamaan rooliasut tuntuivat koko ajan näyttävän hieman isoilta. Tämä selittynee varmaan sillä, että asuvaihtoja oli todella monta (hatunnosto), mutta nyt hienot puvut eivät tunnu pääsevän oikeuksiinsa. Etenkin, kun kontrastina ovat Saision näyttävät ja istuvat asut. Kiitosta puolestaan annan erityisesti miesensemblen asuista, erityisesti vanginvartijoiden puvut olivat hienoja.

Koreografiallisesti Chicagossa on paljon hyvää, mutta sitä isompaa olisi saanut olla tässäkin. Omia suosikkejani olivat toisella puoliajalla nähty näyttävä Velma todistaa ja yksinkertaisuudessaan viehättävä oli myös hauskasti suomennettu Lasipää (Mr. Cellophane). Tyylikäs oli myös ensimmäisen puoliajan Kumpikin tavoitteli asetta, jossa nukketeatterimeininki oli saatu hyvin toimimaan enkä nyt kuitenkaan voi jättää mainitsematta valoineen sitä hakemaani näyttävyyttä sisältävää Roxien nimikkokappaletta. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin enemmän (ehkä yllätyksekseni) toisesta puoliajasta.

Kokonaisuutena Lahden Kaupunginteatterin Chicago oli kuitenkin laadukasta ja tyylipuhdasta musiikkiteatteria. Esiiintyjät osaavat laulaa todella hyvin ja meininki lavalla on vauhdikasta. Yleisöön otetaan sopivasti kontaktia ja tanssijalka saadaan vipattamaan. Kyllä siis ihan suosittelen tätä esitystä lämpimästi, mutta itse jäin kaipaamaan vielä vähän lisää jazzia.

Tämän jälkeen kannattaa vielä lukea Some Superfluos Opinions-blogin Siirin mielipide, sillä siellä Chicagosta todella pidettiin.