Lavalta: Seili (Turun Kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Perjantaina suuntasimme kohti Turkua ja Turun Kaupunginteatterin väistötilana toimivaa Logomoa. Logomossa sai tänä syksynä ensi-iltansa Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin ohjaama Seili, jossa kuullaan tarina hullusta rakkaudesta. Rakkautta on näytelmässä monenlaista, kipeää ja haurasta, mutta silti tunteessaan vahvaa.

Seilin tarina sijoittuu sadan vuoden takaiseen Turkuun. Nuori Sofia (Helmi-Leena Nummela) pakenee omista häistään ja tapaa Johanneksen (Petja Lähde), jonka kanssa rakkaus leimahtaa. Avioton rakkaus ei kuitenkaan siihen maailmanaikaan onnistu ja Sofia päätyy sellaisten ratkaisujen eteen, jotka lopulta saavat hänet päätymään naisten mielisairaalana käytettyyn Seilin saareen. Seiliin soudetaan eikä sieltä pääse pois, vaikka hullu rakkaus leimuaisi rinnassa kummallakin osapuolella. Tuleeko Johannes hakemaan rakkaansa pois, kestääkö sydän vanhan elämän hylkäämisen? Seilissä tutustutaan myös muiden naisten kohtaloihin. Kuka oikeastaan on hullu ja tullaanko hulluksi olosuhteiden pakosta?

Anna-Maija Jalkanen, Helmi-Leena Nummela ja Petja Lähde. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Jo väliajalla mies toteaa, että Seilin voisi surutta viedä myös ulkomaisille lavoille, niin hyvä se on. Olen samaa mieltä. Lähihistoriasta ammentava tarina on vahva ja rohkea, eikä jättänyt ainakaan omia silmiäni kuiviksi. Keskusnaisten hahmot (Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Minna Hämäläinen) on roolitettu osaavasti ja miljöö luotu taiten. Näyttelijät laulavat hyvin ja selviävät myös haastavasti sovitetuista suomalaisten naisartistien kappaleista, jotka on esitystä varten sovitettu uuteen asuun. Kerrankin sitä hyötyy siitä, että tuntee kotimaista musiikkia niin huonosti sillä kappaleet vaikuttivat lavalla, niistä tunnisti vain muutaman kuten Jenni Vartiaisen upeasti muokatun Seilin, eikä niistä täten tullut myöskään musikaalin ulkopuolisia mielleyhtymiä.

Seili vaikuttaa alusta lähtien visuaalisuudellaan. Esimerkiksi matka veneellä Seilin saarelle on tehty niin upeasti, että tekee mieli pidättää hengitystä. Moneen taipuvat lavastukset toimivat erinomaisesti ja niiden liikuttaminen musiikin mukaan onnistuu lähes täydellisesti. Elementit nähdään niin korkeina seininä, paukkuvina ovina kuin julmina kallionakin. Jani Uljas on tehnyt hyvää työtä. Osa visuaalisuutta ovat myös Reija Wäreen kauniit koreografiat, jotka sopivat esityksen tunnelmaan. Nykytanssimainen tyyli herätti minussa kerrankin ihastusta eikä hämmennystä. Kaiken tämän lisäksi esityksessä käytetään naisten tarinoiden tukena myös videokuvaa, joka toimii hyvänä voimakeinona. Erityisesti Hildan tarina ja sen kuvitus kouraisi sydämestä.

Jos jostain tulisi antaa kritiikkiä, olisin lisännyt esityksen musiikillisuutta. Kappaleet esitettiin paikoin lyhyinä pätkinä ja ne loppuivat silloin hieman yllättäen. Taustalle olisi kaivannut jotain soivaa nuottia vielä hetkeksi, jotta lyriikan ja sitä seuraavan repliikin tauko ei olisi töksähtänyt niin. Tämä on kuitenkin pienenpieni asia kokonaisuuden kannalta. Orkesteri nimittäin hoitaa työnsä hienosti ja saman tekevät näyttelijät. Parhaiten mieleen jäivät ehkä Alman (Kirsi Tarvainen) vahvaääninen Mun koti ei oo täällä, Marian (Anna-Maija Jalkanen) ja Sofian duetto Läpinäkyvä ja Hildan (Minna Hämäläinen) riipivä Mä annan sut pois.

Kirsi Tarvainen ja Helmi-Leena Nummela. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Seilissä nähdään paljon kärsineitä naisia ja useampi jokseenkin kusipäinen mies. Mielisairaalan naiset eivät kuitenkaan ole lannistuneita, vaan joko rakkaudessaan tai hulluudessaan vahvoja. Tarina kantaa loppuun asti ja jättää katsojan tunnekuohun valtaan. Olen iloinen, että Turussa ollaan lähdetty näin rohkeaan vetoon ja musikaaleille sopivan murheenmurtamuuden pariin. Tällaista on hyvä kotimainen musikaaliteatteri.

Suosittelen lukemaan myös Teatterikärpäsen puraisuja 2- ja Some Superfluous Opinions -blogien arviot musikaalista.

Lämmin kiitos Turun Kaupunginteatterille kutsusta esitykseen ja myös bussikyydin tarjoamisesta, arvostan.