Lavalta: Vanja-eno (Kansallisteatteri)

 Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin Vanja-eno oli syyskauden odotetuimpia tapauksia. Liput esitykseen oli hankittu jo kevään tarjoustempauksen yhteydessä ja päiväksi valikoitunut juhlapäivä: 28.10.2014 oli Vanja-enon Suomen kantaesityksestä kulunut tasan 100 vuotta. Juhlava tilaisuus siis edessä muutenkin.

Ivan Petrovitš, Vanja-eno, on vuosikaudet pitänyt huolta maaseutukartanosta Sonjan ja palvelusväen kanssa. Vieraana nähdään lähinnä seudun lääkäri Astrov, komea mutta juopotteluun taipuvainen mies. Kesävieraiksi saapuneet professori ja hänen nuori vaimonsa Jelena sekoittavat tilannetta. Kukaan ei tunnu saavan haluamaansa, kaipuuta on ilmassa, ovia paiskotaan mutta empimisestä ei uskalleta päästää irti kuin hetkellisesti. Rikkinäisillä ihmisillä ei tunnu olevan kykyä tehdä ratkaisuja oman elämänsä suhteen, tai ainakaan ratkaisuja niin että asiat päättyisivät onnellisesti.

Itselläni ei ollut Tšehovin klassikkonäytelmästä oikeastaan minkäänlaisia ennakkotietoja, joten katsomoon oli hyvä istua odottamatta juuri mitään. Ja totta puhuen sitähän se oli, siis että loppujen lopuksi näytelmässä ei tapahtunut paljoakaan. Rivien välissä toki sitäkin enemmän, katseissa ja paiskotuissa ovissa.

Roolitus näytelmään on tehty taiten. Eniten lavalla toki loistavat päärooleja näyttelevät Kristo Salminen, Krista Kosonen, Eero Aho ja Emmi Parviainen, mutta myös sivuhenkilöt ovat olennainen osa tätä rappeutuvan talon palapeliä. Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Seppo Pääkkönen ja Seela Sella kannattelevat muita, häilyvät taustalla ja pysyvät jollain tavalla vakaina muiden elämien murentuessa. Kiitosta täytyy tässä toki myös antaa ohjaaja Westerbergille, jonka käsissä näyttelijät ovat näihin suorituksiin taipuneet.

Kuva: Stefan Bremer

Hengästyttävä on myös Markus Tsokkisen massiivinen lavastus. Vanha maaseutukartano kohoaa Suurella näyttämöllä jylhänä, rapistuvana ja sisäänpäin kääntyneenä. Talon käytäviin tuntuu eksyvän. Visuaalisuus on muutenkin näyttävää. Etenkin ensimmäisellä puoliajalla suuressa roolissa oleva vesi saa vaikuttumaan. Sade kastelee, muuttaa tunnelman, myrsky hakkaa ikkunoita.

Reilun kolmen tunnin kestoon venyvä näytelmä kannattelee itseään hyvin. Istuminen ei tunnu puutuvalta, aplodien alkaessa tuntuu lähes kummalta. Palaan jälleen kerran näyttelijäntyöhön. Salminen on oivallinen rajalla heiluvana Vanjana, rakkaudettomana ja epävarmana itsestään. Kosonen kantaa itseään arvokkuudella läpi näytelmän, marmorista ulkokuorta ei hevillä murreta. Parviainen helkkyy elämäniloa ja toivoa kaiken sen epävarmuuden alla. Aho on epätoivoinen, murtunut ja vakuuttava. Tällaista olisi katsonut helposti pitempäänkin.

Kuva: Stefan Bremer

Vanja-eno sai vaikuttuneeksi. Tuntui siltä, että on ollut katsomassa todella ammattitaitoista teatteria, jossa katsojaa ei aliarvioida. Osaset ovat kohdallaan, näyttelijät tuntuvat seisovan hahmojensa takana. Vanja-eno ei nousse suosikkinäytelmieni joukkoon, mutta se muistuttaa siitä miten hienoa teatteri voikaan olla.

Kiitos Kansallisteatteri.

***

Lisää kiitosta voitte löytää sekä Teatterikärpäsen puraisuja- että Paljon melua teatterista -blogeista.